Tuima 2 2017 by Tuima Magazine

MIESTEN VAIETUT ULKONÄKÖPAINEET ”VUH VUH” ELÄINKOMMUNIKOIJA TULKITSEE LEO: ”KAIKKI AIKA MENEE MUSIIKKIIN” 1

TOIMITUS LUULO EI OLE TIEDON VÄÄRTI Piia Myllykangas: Oli aivan tavallinen kolea syyspäivä, kun kiirehdin yhteen Helsingin keskustan ruokakaupoista. Askel oli kevyt, sillä kaikki oli mietitty valmiiksi. Ajatus oli, että nappaisin ensin koriini ylihinnoiteltua lohta tuoretiskiltä. Mukaan tarttuisi myös sesongin vihanneksia. Vastapainoksi kyykkisin vakuumipakattua lohta paleltumaan pakastekasvisten keskelle. Kotini pienessä keittiössä kokkaisin lohta ja kasvisgratiinia. Kaksi eri annosta tuoreista ja ei niin tuoreista raaka-aineista. Lopuksi kirjoittaisin jutun siitä, kuinka paljon hintaeroa annoksilla oli. Ja sitähän olisi paljon!

Tykki juttusuunnitelmani räjähti käsiini ennätysnopeudella! Lohi tuoretiskillä ei ollutkaan puolet kalliimpaa kuin vakuumipakattu. Päinvastoin, tuoretiskillä kala oli jopa halvempaa. Tuoreiden kasvisten ja pakastekasvisten hintaerokin oli huimat viisi senttiä. Eihän tästä pihistelyjuttua tulisi! Olin luullut väärin. Seuraavat kaksi tuntia vietin kaupan hyllyjen välissä miettien, minkälaisen jutun sitten tekisin. ■ Lue sivulta 44, kuinka toimittajan kävi!

Päätoimittaja: Elle Nurmi

Kannen kuva: Janna Nousiainen

Toimituspäällikkö: Vilma Heimonen, Hanna Vaittinen

Toimitus:  Miika Auvinen, Malviina Hallamaa, Vilma Heimonen, Niko Ikonen, Laura Kanerva, Veera Korjus, Miika Koskela, Marjo Linnasalmi, Piia Myllykangas, Emmi Niiniaho, Janna Nousiainen, Maura Stam

AD: Malviina Hallamaa, Janna Nousiainen, Jesperi Virtanen Vastaava päätoimittaja: Hanna Leivonniemi Kuvatoimittajat:  Laura Kanerva, Ilari Lehtinen, Solveig Wallenius Toimitussihteerit: Eveliina Aarnos, Veera Korjus, AnnaMaija Lippu, Piia Myllykangas, Emmi Niiniaho, Pinja Piirainen, Mari Purhonen, Maura Stam

Taitto: Vilma Heimonen, Niko Ikonen, Laura Kanerva, Emmielina Niiniaho, Janna Nousiainen, Mari Purhonen, Maura Stam, Hanna Vaittinen, Kuvitus ja valokuvat: Miika Auvinen, Vilma Heimonen, Ilari Lehtinen, Marjo Linnasalmi, Piia Myllykangas, Emmi Niiniaho, Janna Nousiainen, Maura Stam, Jesperi Virtanen, Solveig Wallenius

Tuima Magazine on Haaga-Helian journalismiopiskelijoiden toimittama opiskelijalehti. Julkaisija: Haaga-Helian journalismin koulutusohjelma Painos: 500 Painopaikka: Forssan kirjapaino Oy 2017 Tuima Magazine on sitoutunut noudattamaan Journalistin ohjeita. HaagaHelia on allekirjoittanut Julkisen sanan neuvoston (JSN) perussopimuksen, JSN on tiedonvälineiden kustantajien ja toimittajien perustama elin, jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa ja puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta.

PÄÄKIRJOITUS

ENEMMÄN KUIN PELKKÄ OPISKELIJALEHTI Kuva: Ilari Lehtinen Käsissäsi on Tuima aikakauslehden toinen numero. Se on Haaga-Helian journalismiopiskelijoiden toimittama aikakauslehti. Niin, opiskelijalehti. Sitä vähättelee jo vähän valmiiksi, eikö? Kun olin muusikko LEOn keikalla, eräs tuttuni kysyi, miten olin päätynyt sinne. Kerroin, että teen juttua Leosta. ”Niin, sinne kouluun?”, hän kysyi. Minua nolotti vastata myöntävästi. Kysymys sai aikaan tunteen, ettei minua voi ottaa vakavasti. Lehden teko on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin kevyttä opiskelua. Muiden toimitusten tavoin olemme kohdanneet ongelmia. Juttu on peruuntunut lyhyellä varoitusajalla. Haastateltavat eivät ole vastanneet yhteydenottoihin. Aikataulut ovat pettäneet. Olemme myös voittaneet ongelmat. Uusi juttuidea syntyi saman päivän aikana. Haastateltavat saatiin lopulta kiinni tai sitten löydettiin uudet. Ja koska tämä kirjoitus on luettavissa, lehtikin valmistui. Julkisuuden henkilöt usein kritisoivat mediaa siitä, että heitä lainataan väärin tai että heistä annetaan virheellinen kuva. Samaan aikaan opiskelijoiden haastattelupyyntöihin ei vastata. Se on ymmärrettävää, mutta samalla vahingollista. Todelliset haastattelut valmistavat toimittajaa työelämään parhaiten. Tätä lehteä on tehty parhaalla mahdollisella ammattitaidolla. Jutut on valittu niin ajankohtaisuuden, kiinnostavuuden, merkittävyyden kuin uutuuden vuoksi. Juuri kuten missä tahansa toimituksessa tehdään. Väheksyvä ajattelutapa pitää karistaa myös itsestä. Tavoitteita ei välttämättä nosta tarpeeksi korkealle, koska on vielä opiskelija. Itse olen esimerkiksi pakoillut vastuuta. Päätoimittajana oleminen on auttanut minua uskomaan enemmän itseeni. No, okei... Vaati se myös muutaman unettoman yön. Käännä siis ennakkoluulottomasti sivua ja tutustu uusiin ilmiöihin, harrastuksiin ja ihmisiin. Saatat löytää jotain tuttua tai täysin uutta, mutta varmasti löydät laadukasta journalismia. Nautinnollista lukuhetkeä!

Elle Nurmi Päätoimittaja

SISÄLLYSLUETTELO 3

Pääkirjoitus

Elämäntapana musiikki

Glitter tekee helvetin iloiseksi

Kun oma peilikuva ei riitä

Porrasta treenisi

Foliohattu päähän

Läsnäolo auttaa kaveria

Eläimillä on meille asiaa

Idiootin varmat huonekasvit

Vanhempien ero voi olla kova paikka myös aikuiselle

Kuva: Ilari Lehtinen

Matka iholle

Maistuuko hintaero lautasella?

Medieval Combat – Kirveellä päähän

Hikeä pinnassa

Vaatekaapin aarre

Ikonit alas!

Kahden maailman loukussa

Sarjakuva

Kestonarkoosista keskusteluterapiaan

Juhlii ihan homona 5

GLITTER TEKEE HELVETIN ILOISEKSI Parrat kimaltavat ja timantit hehkuvat poskilla. Tiina Hakala loi glitteristä yrityksen ja piristää ihmisiä ammatikseen. Teksti: Laura Kanerva Kuva: Tiina Hakala Uudenvuodenbileet 2015. Yrittäjä Tiina Hakala oli törmännyt isohileisiin meikkiglittereihin nettikaupassa. Hakala ihastui — ne oli pakko saada. Glitteristä muodostui juhlien teema. Seuraavana keväänä Hakala kantoi glittereitä mukanaan kaikkialle. Idea firman perustamiseen lähti Hakalan ystävän ajatuksesta: mikset tee jotain mitä koko ystäväpiiri rakastaa? Glitternisti-yritys avasi Instagram-tilin toukokuussa 2016. Ensimmäinen meikkauskeikka oli kuukautta myöhemmin Teurastamolla järjestetyissä Beyoncéteemajuhlissa. ”Se oli mieleenpainuvin keikka, koska en tiennyt yhtään mitä tulee tapahtumaan”, Hakala kertoo. Nykyään Glitternisti työllistää Hakalan lisäksi yhden täyspäiväisen työntekijän sekä yhteensä 25 osa-aikaista ja keikkatyöläistä ympäri Suomea. Glitternisteihin on voinut törmätä esimerkiksi viime kesänä festareilla kuten Ruisrockissa, Sidewaysissa ja Flow´ssa.

Pukumiehetkin innostuvat Hakalan mielestä hyvä glitter on isohileinen ja mahdollisimman heijastava. Hänen mukaansa glittermeikeissä kaikki värit toimivat yhdessä, joten meikin kanssa saa olla rohkea. Hän neuvoo laittamaan paljon kerroksia, sillä silloin pienikin alue kasvoilla näyttää upealta.

”Ei pidä arastella, enemmän on upeampi. Ei tarvitse olla Beyoncé tai Rihanna, jotta voi käyttää glitteriä,” Hakala kertoo. Hakalan mielestä glitter kohottaa itsetuntoa. Hän naurahtaa, että myös pönötysjuhlien keski-ikäiset pukumiehet innostuvat glitteristä, yleensä pienen vahvistusjuoman jälkeen. ”En tiedä mikä siinä on, mutta glitter tekee helvetin iloiseksi.” Inspiraatiota meikkeihin Hakala etsii muun muassa sosiaalisesta mediasta, artistien pukeutumisesta, meikkitaiteilijoilta ja muodista. Tällä hetkellä vaatteissa ja meikeissä on paljon metallin hohtoa, mikä inspiroi Hakalaa.

Haaveena Linnan jatkot Yritys tekee lastenjuhlia, yritysjuhlia ja festareita. Suurin asiakaskunta ovat 18 — 30–vuotiaat naiset. Kesällä yritys tekee paljon keikkoja festareilla ja polttareissa ja talvisaikaan pikkujouluissa. Kolmen vuoden päästä Hakala suunnittelee Glitternistin laajentuvan tapahtumatoimistoksi, joka tarjoaa ulkonäköön liittyviä kokemuksia. ”Minusta olisi ihana päästä keikalle Linnan jatkoille tai tehdä mega-artistien kuten Antti Tuiskun ja Mikael Gabrielin kanssa yhteistyötä. Haluaisin päästä isolle lavalle tekemään ison keikan.” ■

PORRASTA TREENISI Ulkona harjoitteleminen on edullista, helppoa ja usein todella tehokasta. Samalla pääsee nauttimaan raikkaasta ilmasta. Hyvän ja kokonaisvaltaisen treenin toteuttamiseen riittää yksinkertainen portaikko. Tuima kävi testaamassa Paloheinän kuntoportaat. Teksti: Veera Korjus Kuvat: Janna Nousiainen

Alkulämmittely Muista aina lämmitellä ennen itse harjoitusta. Lihakset toimivat paremmin lämpiminä ja valmistautuneina, ja loukkaantumisen riski on pienempi. Portailla harjoittelua varten voit esimerkiksi kävellä tai hölkätä portaita rauhallisesti ylös ja alas samalla käsiä heilutellen. Lämmittelyyn kannattaa varata aikaa ainakin 10 minuuttia.

1 .Kyykky hypyllä

3 x 20

Seiso hartianlevyisessä haarassa. Kyykkää alas, ja ponnista ylös ja eteenpäin. Portaista riippuen hyppää joko yksi tai kaksi porrasta kerrallaan. HUOM: Kyykyssä paino pysyy kantapäillä. Ponnista vahvasti molemmilla jaloilla Alastulossa jousta polvista. Pidä keskivartalo koko ajan tiukkana ja selkä suorana.

3 x 10 3 x 20

2. Dippi

3. Yleisliike punnerruksella

Asetu portaiden viereen ja kädet askelman reunalle sormet maata kohti. Koukista kyynärpäät noin 90 asteen kulmaan, ja punnerra kädet suoriksi.

Etunojassa laske rintakehä lähelle askelmaa. Punnerra ylös ja hyppää jalat lähelle käsiä. Aseta kädet taas pitkälle eteen etunojaan, ja toista.

HUOM: Hartiat pysyvät alhaalla ja selkä liikkuu lähellä askelman reunaa. Mitä suoremmat jalat ovat, sitä enemmän liikkeeseen tulee vastusta.

HUOM: Keskivartalon tulee punnerruksessa pysyä tiukkana ja pakarat pysyvät suorassa linjassa ylä- ja alavartalon kanssa. Pidä hartiaseutu vahvana ja lapaluut erillään toisistaan.

4. Askelkyykky jalan loitonnuksella

3 x 10 per jalka

Astu pitkä askel eteenpäin. Kyykkää niin alas, että takajalan polvi käy lähellä porrasta. Ylös ponnistaessa takajalka ojentuu taakse ilmaan, ja astuu sieltä pitkälle eteen. HUOM: Etujalan polvi ei saa ylittää varvaslinjaa. Pidä koko liikkeen ajan selkä suorana. Kädet voivat vapaasti tasapainottaa liikettä sivuilla tai vartalossa kiinni.

30 - 60 sekuntia

5. Sivupito Pidä itsesi suorassa linjassa sivuttain. Voit haastaa itseäsi nostamalla päällimmäisen jalan ylös. HUOM: Varmista, että tukikäsi on suorana ja ranne on suoraan olkapään alapuolella. Lonkka pysyy korkealla ja keskivartalo tiukkana.

6. Vuorikiipeilijä Pidä etunojassa kädet suorina ja keskivartalo suorassa linjassa. Vedä polvia vuorotellen kohti leukaa. Syke nousee sitä enemmän, mitä nopeammin jalat liikkuvat.

3 x 20 per jalka

HUOM: Ylävartalo pysyy tiukkana ja koko vartalo liikkumattomana jalkoja lukuun ottamatta.

LÄSNÄOLO AUTTAA KAVERIA Janitan ystävistä kaksi on sairastunut masennukseen. Ystävien tukeminen ei Janitasta aina ole helppoa. Vaikeinta on yrittää ymmärtää masentuneen ajatuksia ja ikävää käytöstä. Teksti: Elli-Noora Viljanen Kuvat: Jesperi Virtanen Janita, 21, huomasi helposti, ettei pitkäaikaisella ystävällä ollut kaikki hyvin. Hän epäili kaverinsa Emilian sairastuneen masennukseen, kun asiat eivät innostaneet ystävää samalla tavoin kuin ennen. Emilia ei halunnut tehdä edes niitä asioita, joista piti.  ”Jos ehdotin jotain tekemistä, hän keksi siihen helposti negatiivista sanottavaa. Keskustelumme olivat sitä, että hän selosti asioiden ikäviä puolia ja haukkui itseään. Minä yritin rauhoitella häntä.” Janitan ystävässä Reetassa masennus näkyy tunteiden ailahteluna. Reetta myös hermostuu pienistä asioista. Janita on huomannut, että masentunut ihminen voi olla todella herkkä. Pienikin asia voi olla masentuneelle iso kolaus.

Tukeminen vaatii itsehillintää Vaikeinta kavereiden masennuksessa on ollut ymmärtäminen. Janitaa turhauttaa se, että hän ei ole osannut samaistua masentuneiden kavereidensa ajatuksiin. Reetta on myös purkanut pahaa oloaan Janitaan ja sanonut hänelle paljon ikäviäasiota. ”Tuntuu musertavalta, kun hän sanoo minua tyhmäksi, vaikka yritän ymmärtää häntä.”

Vaikka kaveri sanoisi ikävästi masentuneena, on Janitan mielestä tärkeää yrittää hillitä itsensä. Tilanteita olisi Janitan mielestä hyvä käsitellä kaverin kanssa sitten, kun hän voi paremmin.

”Tuntuu musertavalta, kun hän sanoo minua tyhmäksi, vaikka yritän ymmärtää häntä.” ”On vaikeaa olla suuttumatta. En voi kuitenkaan alkaa raivota. Täytyy yrittää ymmärtää, ettei masentunut ole terve.” Kavereiden masennus on vaikuttanut myös Janitan omaan mielialaan. Hän on ollut surullinen ja turhautunut, kun ei ole tiennyt, miten parhaiten auttaa. ”Olen yksin ystäväni masennuksen kanssa. Joskus on tuntunut siltä, etten jaksaisi auttaa. Sitten on kuitenkin ollut pakko yrittää.”  ”Reetta itkee paljon. Hän saattaa yhtäkkiä soittaa minulle ja itkeä. Pienet asiat, mitkä saavat hänet itkemään, tuntuvat minusta ihan turhilta.”

Masennus muutti suhdetta ystäviin Janitan suhde ystäviinsä on muuttunut sairauden myötä. Emilia voi nyt paremmin, ja suhde häneen on vahvistunut. Janita kokee, että ikävien tunteiden läpikäyminen on tehnyt hyvää kaveruudelle.    ”Olemme entistä läheisempiä. Kun asioita on käsitelty, toisen on oppinut tuntemaan syvällisemmin. Masennus auttoi ymmärtämään toista paremmin.”   Emilialla oli riitaisat välit perheenjäseniinsä. Janita uskoo, että muutto toiselle paikkakunnalle ja etäisyyden ottaminen perheeseen auttoivat Emiliaa voimaan paremmin.

Pakottaminen ei Janitan mielestä auta. On hyvä ehdottaa erilaisia asioita kaverille, mutta ratkaisuja toisen puolesta ei voi tehdä. Hän suosittelee juttelemaan kaverin kanssa siitä, mitä kaveri itse haluaa ja tarvitsee. ”Itse saatan ajatella jostakin asiasta, että tämä varmasti auttaa kaveria, mutta se ei välttämättä tunnukaan toisesta hyvältä. Pienet arkiset teot, kuten kaverin pyytäminen kävellylle, ovat hyviä keinoja auttaa.” ■ Henkilöiden nimet on muutettu.

”Hän myös löysi seurustelukumppanin, joka on kokenut saman kuin hän. Luulen, että he ovat saaneet paljon voimaa toisistaan.”  Suhde Reettaan on huonommalla tolalla. Reetta on yhä masentunut ja kohtelee siksi Janitaa välillä ikävästi.  Janita on ehdottanut, että Reetta hakisi ammattiapua, mutta hän ei ole halunnut. He ovat harvoin tekemisissä keskenään.  ”Suhteemme on vaivaantunut Reetan käytöksen vuoksi. Yritän kuitenkin ymmärtää häntä. Haluaisin, että puhuisimme ikävät asiat läpi. Olemme aina kavereita, vaikka välillä onkin vaikeaa.”

Pienet arkiset teot auttavat Janita on auttanut kavereitaan keskustelemalla ja ehdottamalla yhteistä tekemistä. Yhteisen tekemisen ei tarvitse hänen mukaansa olla mitään ihmeellistä, kunhan kaveri nauttii siitä.

”Olemme entistä läheisempiä. Kun asioita on käsitelty, toisen on oppinut tuntemaan syvällisemmin. Masennus auttoi ymmärtämään toista paremmin.”.

KYSY, KUUNTELE JA KANNUSTA  Masennus on sairaus muiden joukossa, eikä sitä tai apuun hakeutumista tarvitse hävetä. Toimi näin, jos läheinen sairastuu masennukseen Teksti: Miika Auvinen

Ole läsnä

Ohjaa avun äärelle

Kysy läheisesi vointia. Ole aidosti kiinnostunut ja kuuntele. Jos kaveri ei halua puhua tunteistaan, voi jutella jostain muusta. Usein masentunut vain haluaa tulla kuulluksi ja keskustella luotettavan ihmisen kanssa.

Joskus masentunut tarvitsee ammattilaisen apua. Sairaudestaan voi puhua esimerkiksi kuraattorille, terveydenhoitajalle tai Mielenterveysseuran kriisipuhelimeen. Jos pelkäät läheisesi satuttavan itseään, soita yleiseen hätänumeroon.

Kannusta aktiivisuuteen   Kohtaa masentunut kunnioituksella. Kuuntele neuvomisen ja tunkeilun sijaan. Pelkkä kahville kutsuminen voi merkitä paljon. Kannusta läheistäsi omatoimisuuteen ja arjen hallintaan.

Pidä huoli omasta jaksamisestasi    Vain pitämällä huolta itsestäsi voit pitää huolta muista. Auttaminen on tärkeää, mutta älä kannattele toisen murheita liikaa. Sairastunut on itse vastuussa omasta elämästään.  Erilaiset asiantuntijat auttavat myös masentuneen läheisiä. Mielenterveysseuran chateista ja puhelimista saa apua sekä masentuneen tukemiseen että omaan jaksamiseen. ■

Juttua varten on haastateltu Mielenterveysomaisten keskusliitto FinFamin toiminnanjohtaja Pia Hytöstä.

IDIOOTIN VARMAT HUONEKASVIT Kuolevatko kaikki viherkasvit käsiisi? Etkö saa kasvatettua edes perunoille juuria jääkaapissa? Tuima esittelee kolme viherkasvia, jotka saat pidettyä varmasti hengissä. Teksti: Laura Kanerva Kuvat: Vilma Heimonen

Kultaköynnös – Epipremnum aureum Nimestään huolimatta kultaköynnöksessä ei ole kultaisia lehtiä. Harmi! Kasvi sopii hyvin esimerkiksi hyllyn päälle, josta sen varret lähtevät kauniisti valumaan. Anna kultaköynnökselle puoli muumimukillista vettä kerran viikossa, vaikka joka torstai ennen lempirealitysarjaasi. Kultaköynnös tykkää kosteudesta, joten sitä kannattaa sumutella suihkepullolla kastelun yhteydessä. Kasvi viihtyy valoisasta puolivarjoon, joten voit laittaa sen kotonasi melkein minne vain. Liian pimeässä paikassa kasvin lehdet voivat kuitenkin jäädä haaleiksi ja pieniksi.

Palmuvehka – Zamioculcas zamiifolia Palmuvehka sopii mainiosti pimeään luukkuun. Etelä-Afrikasta kotoisin oleva kasvi viihtyy kuivassa mullassa eikä ole tarkka kastelustaan. Sille riittää 1–2 muumimukillista vettä kerran kuussa. Jos lehdet muuttuvat keltaisiksi, on kastelun aika. Valitse kastelupäiväksi vaikka vuokranmaksupäivä, niin saat hoidettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Palmuvehka ei ole nöpönuuka valon suhteen. Se viihtyy niin runsaassa valossa kuin hämärässä nurkassakin. Varoitus: runsaassa valossa kylpevä palmuvehka kasvaa nopeasti!

Rahapuu – Crassula ovate Rahapuun ajatellaan symboloivan vaurautta ja hyvää onnea. Kasvi varastoi lehtiinsä vettä, joten se kestää hyvin kasteluiden unohtamisen. Täydellinen kasvi siis ei-niin-viherpeukalon kotiin! Rahapuu viihtyy valoisassa paikassa, esimerkiksi ikkunalaudalla. Kastele sitä parin viikon välein tai silloin, kun muistat. Puoli muumimukillista vettä riittää. Anna mullan kuivua kasteluiden välillä, ettei kasvi mätäne. Jos lehdet menevät ruttuun tai putoilevat, on rahapuu liian kuiva. Kastele silloin runsaasti ja odota, että lehdet palautuvat sileiksi kuin vauvan pylly. Toimittaja on toiselta ammatiltaan puutarhuri, joka välttelee vaikeahoitoisia kasveja. ■

ELÄMÄNTAPANA MUSIIKKI Ilmaiskeikkoja, promootiota ja muutama henkinen romahdus. Ensimmäisen albuminsa vuoden 2017 lokakuussa julkaissut Leo Stillman, artistinimeltään LEO, on luonut omaa uraansa jo 15 vuotta. Hän ei halua tehdä muuta kuin musiikkia. Teksti: Elle Nurmi Kuvat: Janna Nousiainen

Vuosikymmenen alussa kaikki vaikutti hyvältä. Vaihtoehtorokkia soittava helsinkiläinen Face of God esiintyi HIMyhtyeen lämmittelybändinä keikalla, jonka ansiosta he pääsivät kiertämään Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Tuolloin 20-vuotias Leo Stillman toimi yhtyeen solistina ja kitaristina ja järjesti bändille niin paljon keikkoja kuin pystyi. Suhteet levy-yhtiöihin oli luotu, Yhdysvalloista löytyi manageri, ja Face of God pääsi esiintymään täydelle Olympiastadionille urheilutapahtumassa. Vain levytyssopimus puuttui. Ja ilman sitä, uraa musiikin parissa on lähes mahdotonta luoda. Lapsuudenkodissa Käpylässä 3-vuotias Leo sitoi päähänsä huivin, tarttui akustiseen kitaraan ja siirtyi peilin eteen. Mielessään hän oli Tommi Läntinen, joka oli hänen suurin idolinsa. Intohimo musiikkiin syttyi jo tuolloin. Leon isän ansiosta lapsuudenkodissa kuunneltiin jatkuvasti suomirokin klassikoita. Äiti puolestaan vei Leoa tämän haluamille keikoille ja ohjasi hänet muskariin. Varsinainen ensiaskel musiikkiuralle tapahtui 11-vuotiaana, kun Leo alkoi soittaa rumpuja. Niiden parissa kului lähes kymmenen vuotta bändissä soittaen, mutta rummut ovat haastava soitin ihmiselle, joka haluaa säveltää.

Vuonna 2010 rummut vaihtuivat kitaraan ja lauluun. Halu laulamiseen oli syntynyt jo aiemmin, mutta päätös ei siitä huolimatta ollut helppo. ”Mietin, uskallanko aloittaa laulamisen, koska minulla ei ollut taustaa laulajana. Yritin käydä laulutunneilla, mutta en oppinut siitä mitään ja lauloin ihan päin vittua.” Soittimen vaihtamisen myötä syntyi Face of God. Bändin menestymisen eteen tehtiin töitä tosissaan, mutta läpimurtoa ei tullut. Se aiheutti turhautumista. ”Ne romahdukset tulee siitä, kun koet tehneesi paljon, mutta asiat ei tapahdukaan heti. Silloin tulee tunne, että en jaksa.” Koska ura ei edennyt, bändi päätti jäädä tauolle vuoden 2014 lopussa. Tauon aikana Leoa alkoi kiinnostaa musiikkityylin vaihtaminen. Hän halusi tehdä melodisempaa musiikkia ja kokeilla kappaleiden kirjoittamista suomeksi. ”Biisinkirjoittaminen englanniksi on enemmän sitä, että keksii hienoja lauseita lauseiden perään. Suomeksi kirjoittaessa pitää miettiä paljon biisin tarinaa ja sitä, mitä haluan antaa itsestäni muille.” Soolouran työstäminen sinetöi Face of Godin kohtalon, ja bändi soitti viimeisen keikkansa lokakuussa 2015. Kielen vaihtaminen saattoi olla merkittävin käänne, joka teki unelmasta ammatin. Levy-yhtiö Sony Music lähestyi Leoa kuultuaan hänen soolomateriaaliaan, ja sopimus syntyi vuoden 2016 alussa. Sen jälkeen Leo alkoi työstää ensimmäistä albumiaan. Valmista ei tullut yhdessä yössä. ”Kirjoitin helposti yli 60 biisiä levyä varten, mutta eivät ne kaikki tietenkään ole niin hyviä.” Biisin päätyminen levylle on usein pitkän prosessin takana. Kappaletta kehtaa esittää muille vasta, kun siihen on itse tyytyväinen, ja usein koekuunte-

lijoilta tulee parannusehdotuksia. Tietyn tunnetilan tuominen tuntuu välillä mahdottomalta. Ja kun se ei onnistu, menee hermot. Joskus kappale kirjoittaa itse itsensä. Vaikka inspiraatio biisinkirjoitukseen saattaa tulla mistä tahansa, kuten elokuvasta tai iloisesta bussikuskista, parhaimmat kappaleet syntyvät Leon mukaan huonossa elämäntilanteessa. Monet hänen biiseistään kertovat päättyneestä rakkaudesta. Siitä hänellä on kokemusta. Ja juuri sinä synkimpänä hetkenä suhteen päättymisen jälkeen Leo laittoi kännykästä nauhurin päälle ja alkoi äänittää. Jos sinä olet sade, niin kastele kuoleva kukka Haluan sen takaisin Kaiken, mitä rakastin Koko biisi tuli yhdeltä istumalta. ”Siihen purkautui monen vuoden masennus. Se on rehellinen teksti.” Nyt 26-vuotias artisti vaikuttaa itsevarmalta. Eletään lokakuun alkua, ja Leo on pukeutunut siistiin villapaitaan, tosin pipon alta paljastuu kurittomat hiukset. Hän puhuu nopeasti ja paljon. Haastattelutilanteet ovat selvästi tuttuja, vaikka tie tähteyteen on vasta alussa. Suosiota on kuitenkin jo tullut. Kaikki mitä rakastin julkaistiin syyskuun alussa ja sitä kuunneltiin Spotifyssa ensimmäisen kuukauden aikana lähes 700 000 kertaa. Miten Leon elämä muuttui levytyssopimuksen myötä? Ilmaiseksi hän ei enää soita. Musiikista on tullut ura, jota hän on tavoitellut lapsuudesta asti. Sopimus ei silti tarkoita automaattista suosiota. Siitä huolimatta Leo tietää, että hän tulee aina työskentelemään musiikin parissa. ”Voin toimia tuottajana, ääniteknikkona tai minä vaan. Tai jos ei huvita itse keikkailla, niin voin tehdä biisejä muille, esimerkiksi Kaija Koolle.”

Kummoisena laulajana Leo ei itseään muutenkaan pidä, ja ”soundi kuulostaa siltä kuin kurkkuun olisi juuttunut kananmuna”. Mikään muu uravalinta ei silti tule kysymykseenkään. Ja kananmuna-äänen kanssa pärjää, kun säveltää siihen sopivia kappaleita. Levynjulkaisun jälkeen luvassa on keikkoja ja mahdollisesti uuden singlen julkaisu. Ensi kesänä Leo pyrkii esiintymään festareille, ja sen jälkeen olisi tiedossa oma kiertue. Uutta musiikkia pitää tehdä seuraavaa levyä ajatellen. Tavoitteena on menestyä. Kun yksi unelma on tavoitettu, on aika siirtyä seuraavaan. Vaikka Leon mielestä artisti tarvitsee Suomessa pitkäjänteisyyttä pärjätäkseen alalla, niin itseään hän kuvailee kärsimättömäksi. ”Ensin sitä toivoo, että biisi soisi radiossa ja sitten toivoo, että sitä soitettaisiin jatkuvasti kaikkialla. Jaksan olla saavutuksista ehkä viisi sekuntia iloinen. Haluan mennä koko ajan eteenpäin.” Uransa alussa artistin on vastaanotettava lähes kaikki keikkatarjoukset saadakseen näkyvyyttä. Työaika on silloin häilyvä käsite. Keikka voi tarkoittaa yhtä iltaa tai viikonlopun yli kestävää risteilyä. Se antaa myös vapauksia. Kun aamulla ei tarvitse herätä aikaisin mennäkseen kahdeksaksi töihin, aikaa jää muille projekteille. Leo on esimerkiksi syksyn aikana remontoinut uutta asuntoaan, jonne olisi tarkoitus rakentaa oma studio. Huomiota vaatii myös tanskandoggi Molli. Silti vapaa-aika kuluu lähes poikkeuksetta kitaran parissa. ”Kaikki aika menee musiikkiin ja hyvä niin. En missään nimessä haluaisi tehdä mitään muuta.” Joskus musiikki valtaa kuitenkin koko elämän. Kun Leo keskittyy maanisesti musiikin tekoon, saattavat läheiset ihmissuhteet kärsiä. Muu elämä unohtuu silloin. ”Tässä on koko ajan tavallaan bur-

noutin partaalla, mutta se on ihan hyvä. Tykkään tehdä töitä unelmieni eteen, enkä ole tottunut saamaan mitään ilmaiseksi.” Tavastian alakerrassa sijaitseva ravintola Semifinal on lokakuun 11. päivä täynnä. Alkamassa on Leon ensimmäisen albumin julkaisukeikka. Ihmiset tuuppivat toisiaan ahtaassa tilassa yrittäessään päästä lähemmäksi lavaa. Fanien lisäksi paikalla on ystäviä ja sukulaisia. Yleisössä näkyy myös muuan Tommi Läntinen. Leo nousee lavalle vartin aikataulusta myöhässä. Kuriton tukka heiluu vapaana ja valkoinen t-paita lähtee pois ensimmäisen kappaleen jälkeen. Alta paljastuu keho, johon on isketty tatuointeja sinne tänne. ”Seuraava biisi on levyltä ainoa, joka ei kerro pieleen menneestä rakkaudesta. Se kertoo pieleen menneestä lapsuudesta. Sori, äiti, ei oikeasti!” Yleisö nauraa ja jotkut katsojista huutavat tuttavallisia kuittailuja Leolle. Mutta musiikin soidessa reaktiot ovat kuin millä tahansa keikalla. Ihmiset laulavat mukana ja nuoret naiset ottavat kuvia ja kiljuvat. Leo on lavalla elementissään. Haastattelussa hän kertoo, että esiintyessään hän kuuntelee paljon itseään, jotta nuotit osuisivat kohdalleen ja soitto kuulostaisi hyvältä. Jos hän tosiaan tekee niin, se ei välity yleisöön millään tavalla. Kitara saa kärsiä ja osan sanoista hän huutaa. Viimeisen biisin aikana Leo hyppää yleisön joukkoon ja ihmiset osoittavat suosiotaan taputtaen ja vislaten. Vaikuttaa siltä, että menestyminen on mahdollista. Ainakaan päättäväisyydestä se ei ole kiinni, kuten haastattelussa tuli jo ilmi. ”Uskon siihen, että kaikki on mahdollista. Jos minun pitäisi esimerkiksi rakentaa raketti, niin uskon täysin, että pystyisin siihen.” ■

KUN OMA PEILIKUVA EI RIITÃ&#x201E;

Teksti: Hanna Vaittinen Kuvat: Piia Myllykangas

Lihavuus, laihuus, lihakset. Tässä vain muutamia asioita, jotka miehiä mietityttävät omassa kehossa. Suomalaisessa kulttuurissa näistä asioista ei kuitenkaan ole helppo puhua.

Ville, 39, muistaa muiden nuorten kommentoineen hänen ulkonäköään lukioiässä. ”Kun menin pelaamaan koripalloa kesällä ja heitin paidan pois, joku ihmetteli, olenko juuri päässyt keskitysleiriltä, kun olin niin laihassa kunnossa.” Teini-ikäisenä Villen perheolosuhteet olivat epävakaat; vanhemmat olivat eroamassa ja perheenjäsen kärsi mielenterveysongelmista. Ville purki ahdistustaan kontrolloimalla syömistään. Hän pienensi annoskokoa ja jätti aterioita väliin. Lopulta paino tippui todella alas. Perhe kyllä huomasi sen, mutta asia aiheutti hämmennystä. He eivät tienneet, mitä asialle voisi tehdä. Lukioikäisenä muiden kuittailu laihuudesta sai Villen miettimään, ettei hänen kehonsa ollut normaalin näköinen. Treenaamisen Ville aloitti parikymppisenä, kun oma keho alkoi tuntua liian laihalta. Aluksi treenaamisessa oli kyse omien rajojen haastamisesta. Pian hän kuitenkin huomasi vertaavansa itseään muihin ja tunsi itsensä riittämättömäksi. Öisistä juoksulenkeistä tuli hänelle tapa purkaa ahdistusta. Syömishäiriöistä keskustellaan julkisesti, mutta keskustelu on keskittynyt lähes kokonaan naisiin. Naisilla syömishäiriöt ovat tilastollisesti yleisempiä, mutta se ei välttämättä kerro koko totuutta. Miesten oireilua ei yhtä helposti tunnisteta syömishäiriöiksi monista eri syistä. Ne mielletään yhä vahvasti naisten sairaudeksi, ja siksi miehet eivät välttämättä itsekään tunnista oireita, eivätkä osaa hakea apua. Syömishäiriöi-

den diagnosointi on ylipäätään vaikeaa, koska useimmiten henkilöllä on useamman eri syömishäiriön oireita ja ne vaihtelevat yksilöittäin. ”Miesten syömishäiriöissä korostuu tämänhetkisen tutkimustiedon mukaan oireiden epämääräisyys, eli puhutaan määrittelemättömästä syömishäiriöstä”, sanoo Helsingin yliopiston tohtorikoulutettava Henri Hyvönen. Hän on tutkinut miesten syömishäiriöitä. Määrittelemättömällä tai epätyypillisellä syömishäiriöllä voidaan viitata kaikkeen sellaiseen syömiseen liittyvään oireiluun, joka ei täytä muiden syömishäiriöiden kriteerejä. Henkilön oireet voivat vaihdella ajan ja elämäntilanteen mukaan. Välillä voi olla paastojaksoja, ja välillä tarkoituksella kasvatetaan lihaksia. ”Se, mikä naisten syömishäiriöistä useimmiten puuttuu, on miesten tapa tietoisesti pyrkiä kasvattamaan kehonsa kokoa syömällä kulutusta enemmän. Bodarit varmaan puhuisivat bulkkaamisesta tässä yhteydessä”, Hyvönen sanoo. Useimmiten syömishäiriön raja on häilyvä. Kun syömisen kontrollointi tai treenaaminen alkavat hallita elämää, voidaan puhua jo ongelmasta. Poikien Puhelin tarjoaa kaikenlaista keskusteluapua alle 20-vuotiaille pojille. Esimies Miguel Reyes kertoo ulkonäköhuolia koskevia soittoja tulevan jonkin verran. Suurin osa soittaneista kertoo Poikien Puhelimen olevan ensimmäinen paikka, jossa he ovat puhuneet asiasta. ”Ulkonäköön paineita tuovat kumppanin saantiin liittyvät tekijät, sekä

muut lapset ja nuoret. Kiusaamista valitettavasti edelleen esiintyy, eli kutsutaan ihmisiä läskiksi tai rumaksi”, Reyes kertoo. Reyesin mukaan nuoren lähipiirillä on suuri vaikutus ulkonäköhuolien käsittelemiseen. He Poikien Puhelimessa yrittävät antaa eväitä mediakriittiseen kuvanlukutaitoon, jotta nuoret erottaisivat mainoksissa, tv-sarjoissa ja valtavirtapornossa esitettyjen kehojen ja todellisuuden eron. ”Todellisuus on yleensä inhimillisempi ja karumpi kuin mitä media antaa ymmärtää. Kropassa voi ja saa olla virheitä ja erilaisuuksia, se on juurikin rikkaus.” Myös Ville kokee mieskuvan olevan mediassa aika yksipuolinen. Hänen mielestään se on muuttunut treenatumpaan suuntaan. ”Jos miettii, miltä näytti 70- ja 80-luvun Teräsmies verrattuna 2000-luvun Teräsmieheen, niin on siinä vähän eri treenipaineet.” Ulkoiset paineet eivät kuitenkaan yksistään aiheuta syömishäiriöitä. Nykytutkimuksen mukaan häiriöiden syntyyn vaikuttavat eniten synnynnäiset persoonallisuuden piirteet. ”Merkittävällä osalla syömishäiriötä sairastavista, erityisesti länsimaisista miehistä, on jokin muu addiktiosairaus. Esimerkiksi alkoholismia esiintyy syömishäiriöiden kanssa hyvin usein”, sanoo Henri Hyvönen. ”Tämän hetkisen tutkimuksen mukaan myöskin aistitoiminnot, se miten ihminen haistaa ja maistaa ruokaa, vaikuttavat siihen, että osa ihmisistä on alttiimpia syömishäiriöille.”

Miehet eivät yleensä puhu keskenään ulkonäköpaineista yhtä paljon kuin naiset. Useimmiten aihe otetaan esille vain harvojen läheisten ystävien seurassa. ”Ei se oikein sovi sellaiseen perinteiseen miehiseen kanssakäymiseen, että ilmaisisi epävarmuutta omasta kehostaan”, Ville sanoo. Miehille kynnys puhua ulkonäköongelmista on naisia korkeampi. ”Suomalaisessa kulttuurissa miehet ovat kavahtaneet feminiinistä käytöstä ja sitä pidetään epäsopivana. Vaikka tietäisi, että on ongelmia, on sitä vaikea muotoilla lähipiirille”, sanoo Hyvönen. Villen mielestä kyseessä on monimutkainen ongelma. Naisten kehoja esineellistetään jatkuvasti ja ulkonäköpaineita on paljon. Miehenä saattaa miettiä, onko oikeutta valittaa omista paineistaan. ”Tulee sellainen olo, ettei siitä kehtaa tehdä numeroa.”

Nyt, lähes nelikymppisenä, Ville ei vieläkään tunne oloaan täysin itsevarmaksi omassa kehossaan. ”Aina tulee vähän outoja fiiliksiä, jos katsoo peiliin. Näyttää jotenkin kummallisen laihalta, vaikka vaa’an perusteella kaiken pitäisi olla ok. Sitä pitäisi vielä aktiivisesti työstää, ettei jäisi jumittamaan sellaisia ajatuksia.” Omaan kehonkuvaan liittyviin ongelmiin ei ole olemassa helppoa ratkaisua. Masennuksen tapaan syömishäiriöt kulkevat henkilön mukana koko elämän. Varsinainen oireilu voidaan pysäyttää, mutta aina on mahdollisuus, että sairaus palaa esimerkiksi vaikeassa elämäntilanteessa. Omia oireita voi kuitenkin oppia hallitsemaan ja käsittelemään terveellisellä tavalla. ”Nykyään urheilen paljon ja yritän miettiä sitä enemmän ketteryyden kautta, että ei keskittyisi siihen ulkonäköön.” Villen nimi on muutettu. ■

MISTÄ APUA SYÖMISEN ONGELMIIN? Terveyskeskus Ensisijaisesti ota yhteyttä omaan terveyskeskukseesi Syömishäiriöliiton tukipuhelin Maanantaisin klo 9–15 numerossa 02 251 9207 Väestöliiton Poikien Puhelin Ma–pe kello 13–18 numerossa 0800 94 884 Ma–pe chat-palvelu Väestöliiton verkkosivuilla

FOLIOHATTU PÄÄHÄN

VINKKEJÄ TIETOTURVAN PARANTELUUN  Viranomaiset ja suuryhtiöt valvovat kansalaisten netin käyttöä turvallisuuden ja voittojen nimissä. Haittaohjelmat saattavat tunkeutua tietokoneelle ja tuhota kaiken. Ennen kuin heittäytyy vainoharhaiseksi, kannattaa tutustua seuraaviin tietoturvavinkkeihin.  Teksti ja kuva: Miika Auvinen

Salasanat voivat joutua vääriin käsiin Somessa täytyy olla tarkkana Eri palveluissa on mahdollista vaatia esimerkiksi tekstiviestillä saatavaa koodia outojen kirjautumisyritysten varalle. Useasti vieraasta laitteesta tehdystä kirjautumisyrityksestä tulee viesti tiliin liitettyyn sähköpostiin. Facebookin asetuksista voi valita luotettavia ystäviä, jotka voivat tarvittaessa auttaa, jos käyttäjän tili esimerkiksi kaapataan.

Eroon hämäristä komentosarjoista NoScript on selaimen lisäosa, joka estää epäluotettavien nettisivujen komentosarjojen ja liitännäisten toiminnan. Tällöin myöskään haittaohjelmat eivät voi suorittaa komentosarjojaan. Lisäosan käyttäjää on myös hankalampi seurata netin välityksellä.

TOR-verkko takaa anonyymiyden Tor-verkon ideana on salata internetin käyttö ohjaamalla nettiliikenne tuhansien netin solmukohtien läpi, jolloin liikkeiden jäljittäminen on lähes mahdotonta. Asetusten kanssa saa olla tarkkana: esimerkiksi liitännäiset voivat paljastaa käyttäjän henkilöllisyyden. Oikeilla asetuksilla käyttäjän jäljittäminen on lähes mahdotonta.

Välillä eri palveluissa tapahtuu tietomurtoja ja salasanat päätyvät järjestelmiin tunkeutuvien krakkereiden käyttöön. Esimerkiksi haveibeenpwned.com -palvelusta voi nähdä onko tietyn käyttäjätunnuksen tai sähköpostin salasana vuotanut julkisuuteen.

Nettisivujen mainokset voi estää Helppo tapa saada koneelleen viruksia on klikata vahingossa mainosta hämärillä nettisivuilla. Joihinkin selaimiin saa suurimman osan mainoksista estäviä lisäosia, kuten Adblock tai Adblock plus -lisäosan.

VPN:llä voi piiloutua kyttääjiltä

Virtuaalinen erillisverkko (VPN) on tekniikka, jossa kaksi tai useampi verkko yhdistetään julkisen verkon yli, jolloin ne muodostavat näennäisesti yksityisen verkon. Yksityishenkilöt käyttävät VPN:iä salatakseen liikkeitään internetissä ja kiertääkseen palveluiden maarajoituksia. Virtuaalisen erillisverkon tarjoajan kanssa tulee olla tarkka: käytössä olevan VPN:n tarjoaja voi tarkastella käyttäjän palvelun läpi kulkevaa nettiliikennettä.

Kaikki tiedostot sileäksi Darik’s Boot and Nuke on netistä ladattava työkalu, jolla voi pyyhkiä massamuistit tyhjiksi ilman mahdollisuuksia palauttaa tiedostoja. Ohjelman voi ajaa esimerkiksi muistitikulta, CD- tai DVD-levyltä. ■

ELÄIMILLÄ ON MEILLE ASIAA Suuri osa eläimiemme ajatuksista jää arvoituksiksi, koska meiltä puuttuu yhteinen kieli. Eläinkommunikoija Maiccu Kostiainen auttaa tulkitsemalla eläinten energioita. Teksti: Petja Pirhonen Kuvat: Marjo Linnasalmi Riuhdon takkia päälleni kotini eteisessä. Taas on hirveä kiire, kiroan mielessäni. Myöhästyn pian tapaamisesta eläinkommunikoija Maiccu Kostiaisen kanssa. Kolmevuotias sekarotuinen koirani Musi seuraa kiirehtimistäni vieressä maaten. Hän katsoo minua varovaisena silmiin kuin kertoakseen jotain. Korvatkin ovat luimussa. Vastaan katseeseen hymyillen ja sanon, ettei ole mitään hätää, olen vain taas myöhässä. Tämän kuultuaan Musin silmät kirkastuvat ja korvat nousevat pystyyn. Häntäkin heiluu. Harmittaa jättää Musi kotiin. Hänellä ei ole käsitystä aikatauluista tai kiireestä, ajattelen. Vielä harmittavampaa on, ettei meillä ole yhteistä kieltä. Silloin ymmärtäisimme toisiamme paremmin. Yritämme kyllä kommunikoida keskenämme – minä yleensä puhumalla ja Musi muilla eleillä – mutta suurin osa hänen ajatuksistaan jää minulle arvoitukseksi. Onneksi Kostiainen on luvannut tulkita minulle Musin tunteita ja ajatuksia. Olemme tulleet kotini olohuoneeseen, jonka täytti aiemmin keskustelumme äänet. Nyt täällä on hiljaista. Edessäni petroolinsinisellä nojatuolilla istuva Kostiainen asettaa silmilleen silmälappuja – samanlaisia, joita on tyypillisesti tarjolla lentokoneissa ja hotelleissa. ”Kommunikointi toimii parhaiten nämä silmillä, etten vahingossa tulkitse sinua.” Kostiainen valmistautuu kommunikointitilanteeseen vähäsanaisesti ja keskittyen. Muuten hän on erittäin puhelias ja sanavalmis, ainakin eläinkommunikoinnista puhuttaessa. Musi, joka on jo käynyt tervehtimässä Kostiaista, makaa jalkojeni juuressa. Hengityksen tahdista päätellen hän on unessa. Silmät ovat kiinni. Kostiainen pyytää kommunikoinnin ajaksi täydellistä hiljai-

suutta. Pienikin häiriö voisi katkaista kommunikointiyhteyden. Jo pelkkä tilanteen erikoisuus saa minut hiljaiseksi. Kahvi on unohtunut pannuun.  Kostiainen nojaa kyynärpäillään tuolin käsinojia vasten. Ristiin laitetut kädet ovat lähes kiinni hänen otsassaan. ”Musi ei pidä sateesta ja vihaa erityisesti tassujen pesemistä”, hän kertoo. Yleensä Musi lähtee mielellään sateella lenkille ja uiminenkin on hänen lempipuuhiaan. Tassujen pesemisessä Kostiainen on oikeassa – ne ovat Musille arka paikka. Yleensä joudun lahjomaan Musin siihen herkun avulla. Kostiainen tekee pyörivää liikettä käsillään naamansa edessä. Kämmenet ovat vastakkain ja sormet jäykät. Näyttää, kuin hän tunnustelisi jotain. Musi nukkuu edelleen jalkojeni juuressa. Kuvittelin kommunikoinnin tapahtuvan eläimen ja kommunikoijan välisessä fyysisessä kontaktissa, kuten olen nähnyt koirakuiskaajien tekevän TV-ohjelmissa. Kostiaisen mukaan koirakuiskaus on koiran kouluttamista, kun taas eläinkommunikointi on ajatusten tulkintaa. Siinä ei yritetä muokata eläintä. Hänen mukaansa kontaktilla ei ole merkitystä. Eläinkommunikointi perustuu ympärillämme olevien energioiden tulkitsemiseen, eikä esimerkiksi eleiden tai äänien. Energiat eivät ole myöskään sidoksissa paikkaan tai välimatkaan. Itse asiassa suurin osa Kostiaisen kommunikointitilanteista tapahtuu etänä, esimerkiksi Skypen välityksellä.   Etätyöskentely on Kostiaiselle tärkeää, ellei jopa välttämätöntä, sillä hän liikkuu paljon. Hän on työskennellyt myös Yhdysvalloissa, jossa eläinkommunikointi on tunnetumpaa kuin Suomessa. Siellä eläinkommunikointiin suhtaudutaan Kostiaisen mukaan avoimesti ja innostuneesti.

”Portaissa on jotain, mitä Musi pelkää”, Kostiainen toteaa kysyvällä äänellä. En vastaa mitään. Sen sijaan muistelen, kun Musi pentuna liukastui portaissa ja on siitä lähtien arastellut niitä. Varsinkin sellaisia, joista on näkymä suoraan alas. ”Nyt minulla on vahva näky”, Kostiainen sanoo. Hän nojaa eteenpäin ja laittaa sormensa ohimoilleen. Puheääni on muuttunut nopeatempoisemmaksi. ”Musi kertoo viihtyvänsä ulkona ja haluavansa ympärilleen ilmaa”, Kostiainen huudahtaa ja levittää käsivarsiaan. Musi avaa silmänsä, nousee ylös ja vaihtaa paikkansa yllättäen Kostiaisen jalkojen juureen. Tavallisesti Musi tekee hyvin vähän tuttavuutta tuntemattomien ihmisten kanssa. Kostiainen pystyy tulkitsemaan yhtä hyvin kiinalaista koiraa tai suomalaista hevosta, koska energiat ovat hänen mukaansa yleismaailmallisia. Lajilla tai eläimen kotimaalla ei ole eläinkommunikoinnissa merkitystä. Kostiaisen mukaan energioita on kaikkialla, niin ihmisissä kuin eläimissäkin – ja jokainen voi oppia ymmärtämään niitä. Ne ilmenevät eläinkommunikoijalle esimerkiksi rakkauden tai kivun tunteena. Eläinkommunikoijat pystyvät tulkitsemaan energioita monin tavoin, kuten hajuina, makuina ja jopa ääninä. Kostiaiselle energiat ilmenevät kuvina ja erilaisina tuntemuksina. Näiden tuntemusten ja kuvien yhdistelmää hän kutsuu visioksi, joita hän sitten kertoo meille ihmisille meidän omalla kielellämme. Kostiaisen kertoo erottavansa visiostaan vahvan yhteyden talveen ja johonkin iglun kaltaisen rakennukseen. Hän kertoo tuntevansa myös yhdessäolon tunnetta. Musi asettaa päänsä Kostiaisen jalkapöydän päälle ja sulkee silmänsä.

”Oletko tehnyt lumilinnoja Musin kanssa?” Kostiainen kysyy ja hymyilee. En tietääkseni, mietin. Ulkoilemme talvisin paljon, mutta lumilinnaa en ole rakentanut moneen vuoteen. Käytävästä kuuluu hissin ääni. Musi aukaisee silmänsä, nostaa päänsä ja läähättää. Korvat ovat pystyasennossa. ”Musi kertoo, että hänelle puhutaan paljon”, Kostiainen sanoo. Musi haukahtaa. Kostiainen ja minä hätkähdämme. Oliko se Musin vastaus Kostiaisen oikeanlaista ajatuksen tulkintaa vai ainoastaan hissin humisevaa ääntä kohtaan, sitä en tiedä. Kostiainen nostaa silmälaput otsalleen. Kova haukahdus ilmeisesti katkaisi yhteyden heidän välillään. Musi nousee ylös ja siirtyy sivummalle makaamaan. Kostiainen hymyilee ja kertoo, että Musilla on kaikki hyvin. ”Jos hänellä olisi ollut fyysisiä kipuja tai ongelmia, olisin tuntenut sen. Musi on hyvin onnellinen, mutta hän ei pidä ihmisten kiireestä eikä stressistä, vaan hyvästä tunnelmasta ja rauhallisuudesta.” Musi kävelee takaisin Kostiaisen luo ja asettuu makaamaan hänen jalkoihinsa. Kostiaisen lähdettyä Musi käyttäytyy aivan normaalisti. Hän heiluttaa häntäänsä edestakaisin ja tuijottaa silmiini herkeämättä. En tiedä vieläkään, mitä hän ajattelee. Ehkä eläinkommunikoinnin tarkoitus onkin muuttaa minun toimintaani. Ehkä Musi on onnellinen, kuten Kostiainen kertoi. Ainakin Musin eleet vaikuttavat siltä. Pyrin tulevaisuudessa välttämään kiirettä. Silloin minulla olisi aikaa rakentaa se lumilinna, jota Kostianen kertoi Musin ajattelevan. ■

KOLUMNI

MITÄ SINÄ NYT ENÄÄ SURET? Kuva: Emmi Niiniaho Hiki valuu otsalla, kun kesän kuumimpana päivänä olen kantamassa äidin muuttolaatikoita omakotitalosta pieneen kerrostaloasuntoon. Taloon jäävät isä ja kaksi koiraa. Tilanne on tuttu lapsuudesta. Silloin en tosin ollut kantamassa muuttolaatikoita, vaan leikin isovanhempien luona leluilla, kun aikuiset hoitivat muuton. Tämä on jo toinen kerta, kun koen vanhempieni eron. En muista sitä tilannetta, kun lapsena vanhempani kertoivat minulle aikovansa erota. Olin vielä tarhaikäinen, joten en ymmärtänyt aikuisten ihmissuhteista mitään. Muistoissani en edes ollut surullinen, sillä olihan esimerkiksi isäni uudessa kerrostaloasunnossa kylpyamme! Vanhempani palasivat myöhemmin yhteen, mutta kun sain aikuisena puhelun, jossa minulle kerrottiin vanhempieni eroavan uudestaan melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen, tuntui kuin maailmani olisi romahtanut. Mitä talolle nyt tapahtuisi? Mihin minä menisin yöksi, kun olisin käymässä kotikaupungissani? Olisiko loppuelämäni jatkuvaa pallottelua kahden vanhemman ja kodin välillä? Oudointa kuitenkin on ollut ulkopuolisten suhtautuminen tilanteeseen. Lapsena ympärillä olevat aikuiset, kuten tarhatädit ja sukulaiset, kantoivat kovaa huolta siitä, että jaksanhan varmasti. Tuntui, että koko ajan oli joku hyysäämässä, vaikka en edes osannut murehtia vanhempieni eroa. Aikuisena koin tilanteen erittäin raskaana, mutta tuntui, ettei ympärillä olevilla ihmisillä ollut aikaa murheilleni. Tuli sellainen olo, että mitä minä nyt enää tässä vaiheessa sitä suren. Olenhan jo aikuinen. Ystävistä yksikään ei kysynyt, miten voin. Lapsena en edes osannut miettiä syitä, minkä takia vanhempani eroavat. Lapsena sopeutuu yllättävän hyvin vaikeisiinkin tilanteisiin. Aikuisena taas itsekin ymmärtää ihmissuhteista yhtä jos toista ja joutuu helposti eroavien vanhempien väliin. Ennen asioita tehtiin yhdessä, mutta nyt täytyy yrittää jakaa omaa aikaansa tasaisesti molempien vanhempien kesken. On vaikeaa tajuta, että omat vanhemmat ovat vain ihmisiä samanlaisine ihmissuhdeongelmineen kuin me muutkin. Ja olin minä minkä ikäinen tahansa, ovat he silti minun vanhempiani – aivan kuten lapsenakin.

Janna Nousiainen

iholle

Matka

Kolme ihmistä kertoo itselleen merkittävästä kehon osasta ja oman ulkonäön hyväksymisestä. Teksti: Anna-Maija Lippu, Laura Kanerva, Janna Nousiainen Kuvat: Janna Nousiainen

”Miehekkyys ei ole se, mitä haluan ulkonäölläni saavuttaa” Hartiat ovat pitkään olleet minulle ongelmallinen kehon alue. Minulla on melko leveät hartiat, jotka mielletään miehekkääksi piirteeksi. Muunsukupuolisena henkilönä niihin on hankala olla tyytyväinen. Miehekkyys ei ole se, mitä haluan ulkonäölläni saavuttaa. Vaikka haluaisi tai harkitsisi plastiikkakirurgiaa, hartioille ei voi oikein tehdä mitään. Minulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää sopeutua elämään niiden kanssa. On ollut ilo huomata, että on tyytyväisempi itseensä. Viime vuoden sisällä olen kasvanut ihmisenä paljon. Maailmankuvani on selkeämpi ja olen tajunnut, mikä on oikeasti tärkeää. Minun ei kannata käyttää aikaa siihen, että stressaan, kuinka leveät hartiat minulla on. Hartiat ovat kiinnittyneenä käsiini, jotka ovat yksi lempiosista kehossani. Ehkä se on auttanut, kun lemppari on inhokin vieressä. Minulla on melko pitkät ja solakat kädet. Minulla on myös leveä kyynärtaive. Se näyttää melkein salmiakin muotoiselta, se on minusta hauskaa. Kehoni hyväksyminen on kasvuprosessi, niin se on varmaan kaikilla ihmisillä. Se ei tapahdu hetkessä. Siihen pitää vain opetella. Tommi Nikkola, 22, opiskelija, Helsinki

“Ymmärsin korvieni ilon ja erilaisuuden” Nuorena monet huomauttelivat, kuinka pienet korvat minulla on. Vuosien mittaan olen oppinut iloitsemaan korvistani: ne on helppo peittää talvella kylmältä viimalta. Olen pikkuhiljaa oppinut hyväksymään niitä osioita omassa kehossa, joita ei voi muuttaa. Ensin ymmärsin, että minulla on pienet korvat. Sen jälkeen ymmärsin niiden ilon ja erilaisuuden. Oman erilaisuuden voi hyväksyä vasta sitten, kun on ymmärtänyt sen. Ilman ymmärrystä hyväksymisessä ei ole mitään järkeä. Ajan trendi on, että kroppaa on paljon näkyvillä ja vartaloa esineellistetään. Toisen iloisuus omasta kehostaan ei ole sinulta pois. Oli minkä näköinen tahansa, todellinen riemu on pinnan alla. Joonas Linkola, 26, sisällöntuottaja, Helsinki

”Enemmän merkitystä on sillä, millaisen muistijäljen jättää” Tykkään käsistäni, koska ne ovat aika pitkät ja hontelot. Mielestäni on kivaa, että käteni ovat hennot. Käsillä pystyy tekemään niin monia asioita. Olen harrastanut esimerkiksi keramiikkaa ja siinä on todella tärkeää, mitä teet käsilläsi. Tykkään myös siitä, että solisluuni näkyvät. Se on kaunista, kunhan ne eivät näy liikaa. Olen aina ollut vartaloltani solakka, vaikka en tee sen eteen oikeastaan mitään. Aikaisemmin minua häiritsi, kun ihmiset kiinnittivät huomiota hampaisiini tai siihen, että olen lyhyt ja pieni. Tuntui, että minua väheksyttiin pienikokoisuuteni takia, ja että olisin uskottavampi, jos olisin kymmenen senttiä pidempi. Nykyään tiedän, ettei sillä oikeasti ole merkitystä, minkä pituinen olen. Enemmän merkitystä on sillä, millaisen muistijäljen jättää. Eivät ihmiset muista minua sinä lyhyenä tyttönä, vaan tyttönä, joka sai heidät nauramaan. Olen oppinut myös hyväksymään hampaani paremmin, kun ymmärsin, ettei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Jos olisimme kaikki samasta muotista veistettyjä, se olisi aika tylsää. Veera Nuru, 23, Account manager, Helsinki

TEKSTI JA KUVAT: Malviina Hallamaa

Medieval Combat Sportissa varustaudutaan keskiaikaiseen haarniskaan ja otellaan täydellä kontaktilla iskuja tai voimaa säästämättä. Harrastajat rakastavat lajiaan ja sen ympärillä olevaa yhteisöä.

Riihimäkeläisellä salilla alkaa tapahtua. Suuria kasseja ja laukkuja avataan ja esiin kaivetaan metallisia kypäriä, hanskoja ja rintapanssareita. Salin seinällä on kolme viiriä, joissa on keskiaikainen kotka-vaakuna. Keskellä salia on puusta rakennettu kehä. On alkamassa Medieval Combat Sport -harrastajien treenit. Harrastajia on paikalla niin pääkaupunkiseudulta, Hämeenlinnasta kuin Lahdestakin. ”Tämä on käytännössä vapaaottelua teräsvarusteissa ja teräsaseilla”, sanoo Miklas Kulmala, 35. Hän on Helsinki Medieval Combat -seuran aktiivi ja yksi vuoden 2018 maajoukkueen kapteeneista. Kyse on siis täyden kontaktin kamppailu-urheilusta, jossa otellaan kehässä keskiaikainen täyshaarniska päällä. Laji on peräisin Venäjältä ja Ukrainasta ja tullut Suomeen vuonna 2014. Silloin järjestettiin ensimmäinen starttileiri Jyväskylässä. Nykyään lajilla on harrastajia jo toista sataa ympäri Suomea. Treenaajat ovat levittäneet varusteensa ympäri penkkejä ja lattioita. Yksittäisessä haarniskassa on kymmeniä eri osia ja niiden päälle pukeminen vie aikaa. Lisäksi haarniskan pukemiseen tarvitaan yleensä apua nauhojen solmimiseen ja osien päälle nostamiseen. Pukeminen aloitetaan haarniskan alle tulevasta pehmustekerroksesta eli gambesonista. Gambeson voi olla tehty puuvillasta, pellavasta tai villasta. Villahuopa on materiaaleista paras – se on pehmeää, riittävän jämäkkää eikä ala haista helposti. Puuvilla useana kerroksena voi sen sijaan olla hyvin kova. Gambesonin päälle tulevat varsinaiset haarniskan osat. Haarniskan tulee olla historiallisesti autenttisen näköinen. Nykyaikaisia materiaaleja ei saa käyttää näkyvästi ja

haarniskan eri osien mallin on oltava samalta aikakaudelta. Samoin niiden tulee olla myös samalta lähtöalueelta. Italialaisen kypärän yhdistäminen saksalaiseen rintapanssariin ei ole sallittua. Aseina lajissa käytetään yleensä lyhyttä tai pitkää miekkaa, kilpeä, kirvestä tai pitkää kahden käden varsikirvestä. Aseiden kulmien tulee olla pyöristettyjä ja reunojen tylppiä. Niiden painot vaihtelevat kilosta kolmeen kiloon asetyypistä riippuen. Ensimmäiset ottelijat kiipeävät kehään. Risto Järvinen ja Teemu Juvakka aloittavat profightin, eli yksi vastaan yksi -ottelun. Heillä on aseinaan kilpi ja miekka. Pisteitä saa perille menneistä iskuista ja vastustajan kaatamisesta. Vain kunnolliset lyönnit lasketaan, ja kilpeä saa käyttää aseena. Potkiminen on sallittua, mutta pistot eivät. Kehän ulkopuolelta huudetaan kannustuksia ja neuvoja. Ottelu muuttuu nopeasti käsirysyksi ja taistelijat iskeytyvät kehän reunaa vasten. Ulkopuolella pitää väistää, ettei vahingossa saa osumaa miekasta. Ottelussa on kolme erää ja yksi erä kestää puolestatoista kahteen minuuttiin. Erän lopussa tuomari huutaa käskyn ”stop fight” ja heiluttaa keltaista lippua ottelijoiden välissä. Ottelijat siirtyvät kehän nurkkaan lepäämään ennen uuden erän alkua. Laji on fyysisesti rankka. Kevyin haarniska painaa noin 25 kiloa, painavin melkein 50 kiloa. Haarniskassa liikkuminen on kömpelöä ja kypärä päässä on vaikea nähdä mitään. Lisäksi varusteet ovat kuumat. Turnauksissa voi joutua olemaan useita tunteja haarniska päällä. ”Haarniskan käyttöön kannattaa alkaa totutella mahdollisimman pian”, kertoo helsinkiläinen Lauri Snellman, 29.

OSION NIMI / 31

”Yhteisissä treeneissä treenataan paljon haarniskassa olemista ja siinä toimimista. Haarniska päällä painitaan ja harjoitellaan vastustajan kaatamista.” Harjoituksissa treenataan myös lihaskuntoa, erilaisia tekniikoita ja lyömistä ilman haarniskaa. Lyöntejä harjoitellaan esimerkiksi auton renkaisiin. Moni pitää lisäksi kuntoaan yllä käymällä kuntosalilla ja juoksemalla. Harjoituksissa tietenkin myös otellaan.

”Kerran jouduin painimaan venäläisen herrasmiehen kanssa kahdeksan minuuttia” ”Erityisesti uusien treenaajien on tärkeää päästä kokeilemaan matsia käytännössä mahdollisimman pian”, Snellman sanoo. Harva osaa kuvitella etukäteen, millaista on tulla lyödyksi kilven reunalla, saati kirveellä. Kun huomaa varusteiden suojaavan iskuilta, uskaltaa myös vastustajaa lyödä kunnolla. Taistelutekniikka opitaan käytännössä otteluissa ja kokeneemmilta harrastajilta treeneissä. Historiallisiin lähteisiin taistelutekniikat eivät perustu. Nykyaikaiset säännöt kieltävät monia keskiajalla käytettyjä tekniikoita. ”Emme kuitenkaan halua tappaa ketään”, Snellman sanoo. Treeneissä tulevat ottelutekniikoi-

Lauri Snellman ryhtyi rakentamaan haarniskaa itselleen tutustuttuaan lajiin.

Miklas Kulmala saa apua haarniskan solkien sulkemisessa.

OSION NIMI / 32 32

den lisäksi tutuksi myös puutteet ja heikkoudet omassa haarniskassa. Kun treenikaveri lyö kevyesti heikkoon kohtaan, tietää suojata ennen kovan sarjan ottelua. Toinen ottelu alkaa. Nyt kehään nousee kuusi ihmistä. Vuorossa on buhurt eli joukkueottelu. Se on yksi suosituimmista ja näyttävimmistä ottelumuodoista Medieval Combat Sportissa. Joukkueessa voi olla kolmesta jopa viiteenkymmeneen ottelijaa. Kolmen- ja viiden hengen joukkueen otteluista on lisäksi erikseen naisten sarja, muuten otellaan sekajoukkueissa. Otteluiden kesto vaihtelee. Ottelija on pois pelistä, kun hän koskettaa maata kädellään tai kaatuu. Silloin hän jää paikalleen odottamaan ottelun päättymistä. Erä päättyy, kun kaikki toisen joukkueen ottelijat ovat maassa. Eriä on kaksi, ja koko ottelu saa kestää maksimissaan kymmenen minuuttia. Erä voi olla ohi kymmenissä sekunneissa. Teoriassa ensimmäinen erä voi viedä koko otteluajan.

”Emme kuitenkaan halua tappaa ketään” ”Kerran jouduin painimaan venäläisen herrasmiehen kanssa kahdeksan minuuttia. En tiedä, olenko koskaan ollut niin väsynyt kuin sen jälkeen”, Miklas Kulmala sanoo.

Vaikka joukkueottelu ei ole yhtä teknistä kuin yksi vastaan yksi -ottelu, strategian merkitys korostuu. ”Joukkueurheilijana nautin siitä, kun saan mahdollisuuden iskeä vastustajaa selkään”, Kulmala sanoo. Varusteilla on tärkeä merkitys lajissa. Kunnolliset varusteet suojaavat vammoilta, ja hyvä ohje on olla säästelemättä rahaa tärkeissä paikoissa. Suurimmat riskit lajissa ovat aivotärähdykset ja murtumat. Erityisesti sormet ovat vaarassa. Siksi kunnolliseen kypärään ja hanskoihin kannattaa panostaa. ”Itse käytin kypärään 800 euroa, eikä ole vielä mitään pahempaa sattunut”, Lauri Snellman kertoo.

”Yleensä vähintään silmäkulma on auki joka kisoissa.” Pääsääntöisesti laji on turvallinen. Otellessa on tiukat säännöt siitä, mihin saa ja mihin ei saa lyödä. Selkärangan suuntaisesti, niskaan ja jalkoväliin lyöminen on kielletty. Lisäksi ei saa tehdä pistoja, lukkoja eikä polviin tai muihin niveliin saa potkia suoraan edestäpäin. Lajissa kuitenkin lyödään kovaa ja haavereita sattuu. ”Yleensä vähintään silmäkulma on auki joka kisoissa. Jos ei veri valu silmään, niin kaikki on vielä ok”, Miklas Kulmala sanoo. Hänen vasemmassa silmäkulmassaan näkyy neljän tikin jäljet.

Pahempia aivotärähdyksiä tai murtumia tulee kuitenkin vain muutaman kerran vuodessa. Adrenaliinin takia ongelmia ei usein edes huomaa kesken ottelun. Kulmala sai kerran ottelun aikana jännevamman olkapäähän. Hän tajusi asian vakavuuden vasta kolme päivää myöhemmin, kun käsivarsi ei vieläkään liikkunut kunnolla ja käden nostaminen oli vaikeaa. Myös Kulmala on panostanut varusteissaan kriittisimpien paikkojen suojaamiseen. Hänen järeimmät varusteensa ovat kypärä ja selkäpanssari, sillä monen hengen otteluissa tulee helposti iskuja selkään. Osaa harrastajista on vetänyt lajin pariin kiinnostus käsillä tekemiseen ja rakentamiseen. Lauri Snellman tutustui lajiin, koska häntä kiinnosti historia ja keskiaika. Ensimmäisen lajiesittelyn jälkeen hän alkoi rakentaa ensimmäistä panssariaan. Kun hän kesällä 2014 osallistui ensimmäiseen otteluunsa, hänellä oli itse tehty rintapanssari päällään. Yleensä haarniskat tilataan ulkomailta hyvin tunnetuilta sepiltä. Snellman kertoo, että erityisesti Ukrainassa ja Venäjällä on paljon hyviä haarniskan tekijöitä. Yhdysvalloistakin on mahdollista saada hyviä haarniskoja, mutta hinnat ovat korkeampia. Jos sieltä tilaa esimerkiksi hanskaparin, voi joutua maksamaan jopa 1200 euroa. Ukrainasta saa yhtä hyvän tai paremmankin parin 400500 eurolla.

Panssareiden hinta muodostuu useimmiten siitä, kuinka hyvää materiaalia on käytetty ja kuinka hyvin suoja on tehty. Käytettynä haarniskan voi saada edullisemmin, mutta silti harrastukseen saa palamaan rahaa todella paljon. Snellman kertoo, että itsekin tehden hän on käyttänyt varusteisiinsa yli tuhat euroa. Harrastajat haluavat, että henki lajin sisällä pysyy hyvänä. ”On tärkeää, että ihmisille jää hyvä fiilis, kun he tulevat treenaamaan. Tämä on kuitenkin aika marginaalilaji”, Miklas Kulmala sanoo. Jotta kynnys aloittamiseen olisi mahdollisimman pieni, pyritään uusille tulokkaille antamaan mahdollisuus kokeilla haarniskoja ja ottelua mahdollisimman pian. Varusteita lainataan toisille otteluja varten. Treenien jälkeen käy hyvin ilmi, miksi laji kiehtoo. Kaikki ovat innoissaan ja hymyilevät. Laji saa adrenaliinin koholle ja fyysinen rankkuus tuntuu koko kehossa. Ottelun jälkeen kehossa vapautuu endorfiineja ja jää hyvä ja raukea olo. Otellessa ei keskity muuhun kuin itse tilanteeseen. ”Missä muussa lajissa pääset lyömään kaveria kirveellä päähän? Kaiken lisäksi kaveri tulee vielä kehumaan hyvästä lyönnistä!” Miklas Kulmala sanoo.

Ottelu jatkuu kiihkeänä, mutta Lauri Snellmanin osalta erä on ohi.

VAATEKAAPIN AARRE Kysyimme kolmelta bloggarilta, mikä on heidän lempivaatteensa. Teksti ja kuvat: Vilma Heimonen ja Maura Stam

”Mieluummin korjautan vanhan kuin ostan uuden” Henriikka Simojoki, 27 ”En ole muistovaatteiden keräilijä, mutta tämä Niken college on todella rakas. Se on isäni vanha paita, jonka hän on hankkinut 80-luvulla. Muistan isän tehneen remonttihommia tämä college päällään. Inhosin paitaa koko lapsuuteni, kunnes murrosiässä innostuin hiphop-tanssista. Paidasta tuli tyylini kulmakivi yläaste- ja lukioaikoina. Yhdistin sen pillifarkkuihin ja sotkuiseen nutturaan. Niihin aikoihin sain kuulla paljon kommentteja telttavaatteistani. Kuulemma pienemmätkin vaatteet olisivat sopineet minulle. Aiemmin halusin herättää pukeutumisellani huomiota, mutta viime vuosina olen tajunnut, että tavallisetkin vaatteet ovat ok. Materiaalituntemukseni on kehittynyt. Haluan hankkia pitkäaikaisia vaatteita ja yritän pitää niistä hyvää huolta. Mieluummin korjautan vanhan vaatteen kuin ostan uuden. Monet vaatteistani ovat Facebook-kirpputoreilta tai kavereiden vanhoja. Yhdistelen uutta ja vanhaa, klassikoita ja erikoisempia vaatteita. Oikeastaan voisin laittaa tämän collegen vieläkin päälle. Se olisi se erikoinen, mielenkiinnon herättävä vaatekappale.” www.aamukahvilla.fi

”Ei tarvitse olla vain yhtä tyyliä” Arttu Mustonen, 24 ”Olen aina haaveillut Acnen vaatteista. Kun näin tämän kauluspaidan myyjän päällä Acnen liikkeessä Tukholmassa, päätin, että nyt satsaan tähän. Kyseisestä liikkeestä paidat olivat loppu, mutta pienellä metsästyksellä löysin sen toisaalta. Paidasta on nopeasti tullut lempivaatteeni, koska se on niin mukava päällä. Samalla se kuitenkin näyttää hyvältä. Materiaali on villaa, ja se laskeutuu todella hyvin. Puen paidan esimerkiksi silloin, kun en jaksa miettiä, mitä laittaisin päälle. Yhdistän sen usein street-tyylisiin vaatteisiin, esimerkiksi revittyihin farkkuihin ja bootseihin. Tykkään rennoista perusvaatteista, kuten farkuista ja pilottitakeista. Tykkään myös skandinaavisen yksinkertaisista vaatteista, joissa materiaaleilla ja leikkauksilla on tärkeä rooli. Kamppailin pitkään näiden kahden tyylin välillä. Nyt olen tajunnut, ettei minulla tarvitse olla vain yhtä tyyliä, vaan voin pukeutua mieleni mukaan. Halutessani voin yhdistää erilaisia tyylejä samaan asuun. Mielestäni ei kannata miettiä liikaa, mikä on muodissa. Jos vaate tuntuu luontevalta ja mukavalta päällä, se luultavasti myös näyttää hyvältä.” www.mustarttu.com

”On eri asia olla muodikas kuin tyylikäs” Milla Kuoksa, 25 ”Lempivaatteeni on H&M:n vuoden 2014 kevätmalliston farkkumekko. Olin onnellinen, kun onnistuin samaan mekon, koska niitä tuli myyntiin vain rajattu määrä. Pukeutumisen ei mielestäni tarvitse olla vaikeaa. Tämä vaate kuvastaa hyvin tyyliäni. Voin näyttää tyylikkäältä niin, että on mukava olla. Viimeksi mekko oli päälläni työhaastattelussa. Halusin valita haastatteluun jotain sellaista, missä minulla on mukava ja itsevarma olo. Pukeutujana olen kokeileva. Jutut, joihin palaan, ovat kuitenkin suhteellisen yksinkertaisia. Sellaisia vaatekaapin kulmakiviä. Nuorempana tein välillä ylilyöntejä, mutta iän myötä olen oppinut tuntemaan tyylini. Minua ei haittaa, vaikka joku kyseenalaistaisi vaatevalintojani, kunhan itse pidän niistä. Miksaan tyylissäni uutta ja vanhaa. Koska muoti kiertää, kirppariltakin voi löytää ajankohtaisia asioita. Mielestäni on eri asia olla muodikas kuin tyylikäs. Muodikas ihminen voi olla tyylikäs, mutta tyylikkään ihmisen ei tarvitse olla pukeutunut viimeisimpien trendien mukaan. Persoonallinen oma tyyli voi olla upean näköinen ja inspiroiva.” www.millakuoksa.fi

LATAA MAKSUTON IS-UUTISSOVELLUS JA PYSYT AJAN TASALLA! 37

KAHDEN MAAILMAN LOUKUSSA Oikeustieteen opinnot jäivät B-vaihtoehdoksi, kun turvallisen ammatin sijaan Meeri Lempiäinen halusi tanssijaksi. Teksti: Vilma Heimonen Kuva: Ilari Lehtinen

KUKA? Nimi: Meeri Lempiäinen Ikä: 32 Ammatti: nykytanssija Koulutus: tanssitaiteen maisteri (TeaK), 2016

“Olen eniten elossa, kun esiinnyn. Esiintyminen avaa toisen maailman. Silloin pääsee eri todellisuuden tilaan kuin arjessa, johon kuuluu kaikki epävarmuudet ja huolet. Vaikka olen esiintynyt koko elämäni, jännitän sitä aina. Olen ollut luonteeltani vähän ujo nuorena, mutta jo silloin minusta tuntui esiintyessä, että olen oma itseni. Esiintyminen on ollut minulle tärkeää jo ala-asteelta lähtien. Teimme kavereiden kanssa esityksiä, joita esitimme naapureille ja koulussa. Aloitin tanssimisen 8-vuotiaana. Ala-asteella saatoin käydä viisikin kertaa viikossa balettitunneilla. Olen aina ollut todella liikunnallinen. Liikunnan harrastaminen ei kuitenkaan ole koskaan riittänyt, vaan olen tarvinnut myös taiteen siihen rinnalle. Hiljalleen siirryin baletista harrastamaan show- ja jazztanssia ja kokeilin monipuolisesti eri tanssilajeja. Nykytanssi tuli kuvioihin vasta vähän yli parikymppisenä. Olen aina salaisesti haaveillut tanssijan urasta. Ajattelin, että vain jotkut erityisihmiset voivat saada tanssimisesta ammatin ja että haaveeni ei koskaan toteudu. Lukion jälkeen hain oikeustieteelliseen monta kertaa ja pääsinkin sinne. Tanssin kuitenkin opintojen ohella. Tosi kauan minusta tuntui, että olen kahden maailman loukussa. Halusin edelleen enemmän tanssia, mutta ajattelin, että se ei ole järkevää ja en pärjäisi kuitenkaan. Myös ympäristön paine oli ehkä sellainen, että taiteilijan ammatti ei ole vakaa ja turvallinen valinta. Aloin kuitenkin saada enemmän töitä tanssijana ja tein Kansallisoopperan Balettioppilaitoksella tanssijan näyttötutkinnon. Tutkinnon suorittamisenkin jälkeen ajattelin, että urani tanssijana oli siinä. Ajattelin, että ilman Teatterikorkeakoulun tanssin koulutusta mahdollisuudet työllistyä Suomessa ovat heikot. Vuoden tauon jälkeen innostuin tanssimisesta uudelleen ja aloin saada taas töitä tanssijana. Vuonna 2012 pääsin mukaan kahteen vähän isompaan ammattilaisprojektiin. Silloin ajattelin, että voisin oikeasti tanssia työkseni. Toinen projekteista oli japanilaisen koreografin Kosei Sakamoton teos, jota esitettiin sekä Suomessa että Japanissa. Teoksen ensiesitys Uuden tanssin keskus Zodiakissa on jäänyt mieleeni. Se oli silloin isoin juttu, jossa olin ollut mukana. Ajattelin, että annan vielä yhden mahdollisuuden tanssiuralleni. Päätin hakea Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen maisteriohjelmaan. Olin aikaisemmin hakenut kandiohjelmaan, mutta en päässyt sinne. Se oli silloin todella iso pettymys. Tällä kerralla tein todella paljon töitä sen eteen, että pääsisin opis-

kelemaan. Ja pääsinkin. Se tuntui mahtavalta. Oli ihanaa, että vuosien työ palkittiin. Ajattelin, että niillä valinnoilla, joita olin elämässäni tehnyt siihen saakka, oli jokin tarkoitus. Se oli urani käännekohta. Vaikka tieni tanssijaksi oli tavallaan pitkä ja haastava, niin henkisesti valinnan tekeminen on ollut helppoa. Tanssiminen on vahvasti osa identiteettiäni. Minulla on edelleen opintooikeus oikeustieteelliseen, mutta kaikki muu on mennyt sen edelle. Oikeustieteen opinnot ovat jääneet B-vaihtoehdoksi. Tanssiminen tekee minut edelleen todella onnelliseksi. Se ei ole menettänyt hohtoaan. Suhde tanssimiseen on kuitenkin muuttunut aikuistumisen myötä. Nuorempana koin paloa nimenomaan tanssimiseen ja liikkumiseen, mutta nykyisin kiinnostus on laajentunut esitystaiteeseen, omaan ruumiiseen ja ihmisyyteen. Aika harva tulee tanssijan ammatilla toimeen Suomessa. Joskus töitä on todella paljon ja joskus vähemmän. Se kuuluu mielestäni tämän työn luonteeseen. Projektien välille tulee aina taukoja, joten olen tehnyt myös muita töitä. Opetan tanssia aina silloin tällöin ja muiden opintojen kautta teen välillä töitä toimistossa ja hierojana. Minusta on hyvä tehdä muutakin työtä taiteellisen työn lisäksi. Olen loukkaantunut joitakin kertoja. Nilkkani ovat nyrjähdelleet, nivelsiteet revenneet ja takareisi leikattu. Mutta kaikesta olen selvinnyt. Jos loukkaantumisia tulee, niin niiden kanssa eletään. Viime kesän alussa sain lapsen. Sen myötä minun on täytynyt opetella sanomaan ei joillekin töille. Joskus uraan liittyvistä asioista täytyy luopua perheen vuoksi. Olen idealisti ja ajattelen, että voin tanssia hautaan asti. Haluan suhtautua sillä tavalla, että ikää ei tarvitse miettiä liikaa. Liikettä ja esitystaidetta voi toteuttaa iästä riippumatta. Tanssiminen ei ole vain nuoren kehon oikeus. Tällä hetkellä työskentelen muun muassa virtuaalitodellisuustanssielokuvan parissa ja ensi kesänä esiinnyn Savonlinnan Oopperajuhlilla. Tulevaisuudessa haluan jatkaa tanssijan töitä, tehdä töitä tiettyjen koreografien kanssa ja opettaa enemmän. Haluan myös siirtyä enemmän siihen suuntaan, että tekisin omia koreografioita. Tanssijaksi pääseminen on vaatinut todella paljon töitä, uskoa ja luottamusta ilman takeita, että se kannattaa. Kaikki on kuitenkin mahdollista, kun on rehellinen itselleen ja kuuntelee omaa vaistoa.” ■

Joskus töitä on todella paljon ja joskus vähemmän. Se kuuluu mielestäni tämän työn luonteeseen.

KESTONARKOOSISTA KESKUSTELUTERAPIAAN

Ennen nykyaikaista terapiaa ja psyykenlääkkeitä mielisairauksien parannuskeinot olivat vähissä. Houruinhoitolaitokset pikemminkin säilyttivät kuin hoitivat potilaita. Epäinhimilliset ja pelottavat hoitomuodot onnistuivat parhaissakin tapauksissa vain lievittämään oireita. Teksti: Miika Koskela Kuvat: Solveig Wallenius

assu-Amanda oli menevä nainen — irtolainen, joka viihtyi miesten seurassa. Potilaskertomuksessa hänen mainitaan olleen juoppouteen taipuvaisten vanhempien avioton lapsi, jota ei kiinnostanut lukeminen tai työnteko. Lisänimensä hän oli saanut jo pikkutyttönä. Ulkomaalaisen kuumailmapalloilijan rakastajattarena hän kiersi Eurooppaa aina Pietaria, Lontoota ja Pariisia myöten. Vaatimattomista oloista ponnistaneeksi irtolaisnaiseksi hän pääsi näkemään paljon. Irtolaisuus oli kuitenkin rikos, ja Amanda oli syyllistynyt myös toistuvaan näpistelyyn. 1800-luvun lopussa hänelle diagnosoitiin epämääräisesti menstruaali hulluus ja hänet teljettiin Seilin saarelle elämänsä 40 viimeiseksi vuodeksi. HassuAmanda on tyypillinen esimerkki omalaatuisesta ihmisestä, jota nykyään tuskin ohjattaisiin laitoshoitoon. Amandan hoitopaikkana toiminut Seilin hospitaali oli perustettu jo vuonna 1689 pienelle saarelle 30 kilometriä Turusta etelään. Sairaalaan lähetettiin parantumattomasti sairaita potilaita, kuten spitaalisia ja mielenvikaisia. Kirkko vastasi laitoksen toiminnasta ja osaltaan määritteli hullujen ja heikkomielisten kohtelua keskiajalta pitkälle 1800-luvulle. Heikkoveriset ihmiset olivat päästäneet paholaisen imeytymään verenkiertoonsa. Heidät piti eristää, etteivät he tartuttaisi muita. Koska mielen sairaudet nähtiin Jumalan rangaistuksena siveettömästä elämästä, hoidot olivat ankaria. Paholainen pyrittiin poistamaan kehosta verenvuodatushoidoilla, kuppaamisella ja oksennusviinikivellä, joka on oksentelua, ripulia ja hikoilua aiheuttava lääkeaine. Suomen ensimmäinen varsinainen mielisairaala avattiin keisarillisesta määräyksestä Helsingin Lapinlahteen vuonna 1841. Lapinlahdella hoidettiin potilaita, joilla uskottiin olevan mahdollisuus parantua. Seili jatkoi toimintaansa parantumattomasti mielisairaiden turvalaitoksena vuoteen 1962. 1800-luvulla Lapinlahden potilaiden yleisimmät diagnoosit olivat melankolia, nuoruus- tai vanhuusiän tylsistyminen sekä mania. Nykyään puhuttaisiin masennuksesta, skitsofreniasta, alzheimerista ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Taudinkuvasta riippumatta potilaille tarjottiin lähinnä pakkohoitoja. Aggressiivista käytöstä hillittiin kahlitsemalla potilas jalkaraudoilla ja pakkopaidalla. Kiedehoidossa potilas sidottiin kosteilla lakanakankailla sänkyyn. Kapalointi helpotti osan rauhoittumista, mutta liikkumisvapauden menettäminen oli toisaalta ahdistava kokemus. Potilaita kylvetettiin jopa kuudesta kymmeneen tuntia päivässä pari kolme viikkoa putkeen, sillä hikoilun ja kehon lämmönnousun uskottiin olevan potilaille hyväksi. Kestonarkoosihoidoissa rauhattomia potilaita pidettiin morfiinin ja barbituraattien avulla lääkekoomassa viikkoja putkeen.

”Heikkoveriset ihmiset olivat päästäneet paholaisen imeytymään verenkiertoonsa. Heidät piti eristää, etteivät he tartuttaisi muita”. Lapinlahden kuuluisin potilas lienee kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi. Hänen diagnoosinsa oli krooninen melankolia, jonka uskottiin johtuvan juoppoudesta, loukatusta kirjailijan kunniasta ja verenvähyydestä eli anemiasta. Kiveä hoidettiin kiniinillä, ulostus- ja yskänlääkkeillä sekä morfiinilla tuloksetta. Hänet kotiutettiin puhe- ja liikuntakyvyttömänä helmikuussa 1872. Jo saman vuoden joulukuussa hän kuoli vain 38-vuotiaana. Tutkijat ovat esittäneet kuolinsyyksi alzheimeria tai borrelioosia. Aleksis Kiven tarina on tyypillinen 1800-luvun mielenterveyspotilaan tarina. Diagnostiikka ja hoidot olivat niin kehittymättömiä, että harva potilas parantui mielisairaalassa. Hoito oli enemmänkin potilaan säilytystä ja oireiden lievittämistä. 1900-luvulle tultaessa kirkolliset näkemykset mielisairaanhoidosta väistyivät lääketieteen kehittyessä. Hulluus alettiin nähdä sairautena, eikä riivauksena. Parantavia hoitokeinoja ei vieläkään ollut, mutta potilaiden oireita pyrittiin lievittämään ajan parhaan tietämyksen mukaan.

1930-luvulla mielisairaanhoito otti isoja harppauksia Tuusulassa Kellokosken mielisairaalassa. Ylihoitaja Anna Pakalén alkoi soveltaa potilaisiin työskentelyhoitoa. Sairaalan yhteydessä toimi lähes omavarainen maataloustila, jossa jokaisella potilaalla oli määrätty työtehtävä. Vaikka työ ei sinällään parantanut potilaita, mielekäs tekeminen ja päivärytmi lievittivät oireita. Vuonna 1936 Kellokoskella aloitettiin insuliinishokkihoito, joka oli tärkein hoitomuoto 50-luvun loppuun saakka. Potilaisiin pistettiin insuliinia ja heidän annettiin vaipua koomaan puoleksi tunniksi kerrallaan. Hoitoa toistettiin kuutena päivänä viikossa. Monet psykoottiset potilaat kokivat olonsa rauhoittuvan insuliinishokkien jälkeen, mutta hoidon tarkkaa toimintamekanismia ei edelleenkään tunneta. Kellokoskella tehtiin pioneerityötä myös sähköshokkihoidossa. Sairaalan alilääkäri Paavali Alivirta hankki Suomen ensimmäisen sähköshokkilaitteen omilla rahoillaan Tukholmasta vuonna 1941. Lääkäri antoi kahdella ohimoilla pidettävällä elektrodilla potilaalle sähköiskun, joka aiheutti kouristuksia ja hetkellisen tajuttomuuden. Potilaat pelkäsivät hoitoa, sillä liian alhainen volttimäärä ei johtanut tajuttomuuteen, vaan aiheutti kivuliaan aivosähköiskun. Onnistuessaan hoito helpotti ahdistusta, ja sähköshokit ovat edelleen vaikeasti masentuneiden potilaiden tehokkain hoitomuoto. Kenties erikoisimmalta kuulostava hoitomuoto oli malarian istuttaminen, jota käytettiin pääsiassa neurosyfilispoti-

laiden parantamiseen. Pitkälle edennyt kuppa voi aiheuttaa aivoinfektion, jonka oireisiin kuuluu muun muassa masennus, psykoosi ja dementia. Potilaisiin pistettiin kulkutautilaitokselta noudettua malariaverta ja heidän annettiin sairastaa voimakkaita kuumehorkkakohtauksia viikkojen ajan. Kuume tappoi neurosyfilisparasiitin, ja monet tervehtyivät hoitojen jälkeen täysin. Antibiootit korvasivat hoitomuodon 1940-luvun lopulla.

”Lappalainen uskoi syntyneensä prinsessana Buckinghamin palatsissa ja saapuneensa Suomeen aarnikotkan kuljettamana”. Kellokosken tunnetuin potilas oli Anna Lappalainen, joka uskoi syntyneensä prinsessana Buckinghamin palatsissa ja saapuneensa Suomeen aarnikotkan kuljettamana. 1930-luvulla hänelle diagnosoitiin nuoruusiän dementia sekä mania. Häntä hoidettiin muun muassa insuliini- ja sähköshokeilla, kuumilla kylvyillä sekä tartuttamalla häneen malaria. Parantavaa hoitoa ei löytynyt, mutta Kellokoskelta Prinsessa sai turvallisen kodin yli 50 vuodeksi. Taiteellisesti lahjakas Lappalainen maalasi tauluja ja viihdytti sairaalan väkeä lauluesityksillään. Elantonsa hän tienasi toimimalla kylän hierojana.

Largactilin sivuvaikutuksena potilaista tuli valoherkkiä ja heidän ihonsa altistui palamiselle. Lääketehdas lähetti potilaille hellehattuja, jottei lääkitystä täytyisi lopettaa kesän ajaksi.

Kuvan kalloporaa käytettiin lobotomialeikkauksissa Kellokosken mielisairaalassa. Sama pora oli rekvisiittana myös Arto Halosen Prinsessa-elokuvassa. Mielenterveyshoidon historian synkimpänä häpeäpilkkuna pidetään nykyään lobotomiaa, joka otettiin 1940-luvulla innostuneesti vastaan mielisairaaloissa ympäri maata. Leikkauksella pyrittiin poistamaan potilaalta ylimääräiset ahdistuksen, pelon tai syyllisyyden tunteet, joiden nähtiin olevan psykoosin tärkeimmät aiheuttajat. Varsinainen leikkaus suoritettiin poraamalla kallon molemmin puolin ohimoon reiät, joista tunneelämää hallitsevan otsalohkon hermoradat varsinaisten aivojen alueelle voitiin katkaista. Osa ahdistuneista potilaista hyötyi leikkauksista ja osan vointi säilyi ennallaan. Joidenkin vointi huononi. Hoito kuitenkin käytännössä tuhosi potilaiden tunne-elämän. Leikkauksia suoritettiin Suomessa 40 — 70-luvuilla yhteensä yli 1700.

avohoidossa ja vain murto-osaa mielisairaista hoidetaan laitoksissa. Lapinlahden sairaala lakkautettiin 2008 ja Kellokosken ovet suljettaneen kuuden vuoden kuluessa. ■

Psyykenlääkkeiden tulo markkinoille mullisti mielisairaanhoidon 50-luvulla. Ensimmäinen antipsykoottinen lääke Largactil otettiin Suomessa käyttöön 1954. Lääke oli alun perin kehitetty vaikeiden allergioiden hoitoon, mutta sattumalta sen huomattiin helpottavan sekavien psykoottisten potilaiden oireita. Samaan aikaan masennuslääkkeiden yleistyminen mahdollisti vaikeasti sairaiden potilaiden keskusteluterapian. Vanhat hoitomuodot, kuten lobotomia ja insuliinishokit, saivat hiljalleen väistyä. Hoitojaksot lyhenivät ja ennusteet paranivat. Nykyään mielisairaanhoidon ydin on psykoterapia, johon tarvittaessa yhdistetään lääkehoito. Suurin osa potilaista on Juttua varten on haastateltu Timo Laaksosta, Teemu Seppälää ja Harri Nymania. Lisäksi lähteinä on käytetty muun muassa Kellokosken sairaalan juhlajulkaisua, Hulluuden historia –radio-ohjelmasarjaa, Hulluus kylässä –dokumenttielokuvaa, Lapinlahden sairaala – hourujen hoidosta psyyken parantamiseen ja Seinät eivät paranna –artikkeleita.

2,85€

MAISTUUKO HINTAERO LAUTASELLA? Tuima testasi millaisen pastan kotikokki saa aikaan ruokakaupan halvimmilla ja kalleimmilla raaka-aineilla. Teksti ja kuvat: Piia Myllykangas

4,50€ 44

Illan menun pääraaka-aineet ovat helppo muistaa: pastaa, pestoa ja kanaa. Tomaatit ja basilika tuovat viimeisen silauksen. Mausteeksi riittää hyppysellinen suolaa ja pippuria. Ruokakaupan hyllyjen välissä pihistelijälle iskee paniikki. Käsi hakeutuu halvimpia tuotteita kohti, mutta takaraivossa jyskyttää pelko epäonnistuneesta illallisesta. Tuima teki palveluksen kaikille sentin venyttäjille ja vertasi erään ruokakaupan kalleimpia ja halvimpia tuotteita keskenään.

Kyykkypastaa ja brändipestoa Pastahyllyllä asiointi käy urheilusuorituksesta. Kalleimman nauhapastan saan napattua nopeasti koriini tyylikkäässä pahvilaatikossa. Halvimman merkin havittelu vaatii jo enemmän työtä. Muovisen pastapussin kyykin mukaani lattian rajasta pylly pystyssä. Kyykkypastaa sanan kirjaimellisessa merkityksessä! Säilykehylly on pihistelijän aarreaitta. Kun nappaan halvimman ja kalleimman pestopurkin hyllystä mukaani, tunnen suurta iloa pihistelijän puolesta. Halvempi pesto on ison tavaramerkin

valmistamaa massatuotantoa ja yli puolet toista merkkiä halvempaa. Broilerin ja kanan kahden euron hintaeroa on hankala ymmärtää, kun samannäköiset leikkeet tirisevät vierekkäin pannulla. Broilerin liha on väriltään hieman kanaa vaaleampaa, sillä broilerit päätyvät teurastettavaksi jo puolentoista kuukauden ikäisenä. Broileri on munivan kanan jalostettu muoto, jonka pääasiallinen tehtävä on päätyä lautaselle. Jalostus tekee tuotannosta tehokasta ja lopputuotteesta halvemman. Kalliimmassa pastassa on luonnonmukaisesti tuotettuja kirsikkatomaatteja. Tomaatit ovat halvempia kanssasisariaan tummempia ja makeampia, sillä ne ovat saaneet kypsyä auringossa pidempään. Luomu-merkkiä kantava tuote saa painolastikseen tuplahinnan. Ilman keinotekoisia lannoitteita ja torjuntaaineita viljelty tomaatti tuottaa vähemmän satoa, kuin tavalliset tomaatit. Siksi tuotantokustannukset ovat suuremmat.

Pasta puntarissa Viisihenkinen maistajaraati kerääntyy kahden valmiin pasta-annoksen ympä-

rille. Yksi raatilaisista toteaa ääneen sen, mitä muut ajattelevat. Eihän annoksissa silmiinpistävää eroa ole! Vain toisen annoksen sirompi pasta erottaa ne toisistaan. Suurimman eron annosten välillä huomaa kokin kukkarossa: toinen maksaa 2,85 euroa ja toinen 4,50 euroa. Hintaeroa on reilu kolmannes. Eihän pari euroa vielä paljoa ole, mutta viiden maistelijan annoksissa hintaero hipoo jo kymppiä. Lahjomaton maistajaraati pyörittelee ruokaa suussaan. Halvemman annoksen broileri on mukavan mureaa, mutta kastikkeen pesto mietoa. Kalliimman annoksen pesto on vielä miedompaa ja öljyistä, mutta tomaatit ovat ihanan makeita. Basilika hivelee jälkimmäisessä annoksessa maistelijan silmää ja makuhermoja. Annokset saavat tasapuolisesti kehuja ja kritiikkiä. Viidestä maistelijasta vain yksi arvaa oikean annoksen kalliimmaksi. Raati äänesti halvemman annoksen maultaan jopa paremmaksi. Pihistelijä voi siis huokaista helpotuksesta, Raaka-aineiden hintaa on hankala maun tai ulkonäön perusteella erottaa. ■

Kanapasta pestokastikkeessa (kaksi annosta) 200 g nauhapastaa 1 ½ l vettä 1 tl suolaa 100 g pestokastiketta 1 dl ruokakermaa ½ ruukku basilikaa ½ rasia (250 g) kirsikkatomaatteja 2 kpl broilerin/kanan miedosti suolattu ohutleike suolaa mustapippuria öljyä

Ota broilerin/kanan leikkeet huoneenlämpöön puoli tuntia ennen kypsennystä. Mausta pinta suolalla ja mustapippurilla. Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta pasta. Laita takaisin kattilaan. Lisää ruokakerma pastan joukkoon. Mausta pestolla. Pilko kirsikkatomaatit. Lisää tomaatit ja basilikan lehdet pastan sekaan. Kuumenna nopeasti koko ajan sekoittaen. Kuumenna öljy pannulla. Paista leikkeet molemmin puolin. Leikkaa kypsät leikkeet sopivan kokoisiksi suupaloiksi. Sekoita broileri/kana pastan kanssa. Koristele tuoreella basilikalla ja tarjoile heti.

HIKEÄ PINNASSA Teksti ja kuvat: Solveig Wallenius

Sateisena torstai-iltana Espoon Art Zenterissä eri ikäiset naiset ja miehet liikkuvat ketterästi harjoituksesta toiseen ja hiki virtaa. Salissa on meneillään David Muñoz Gonzalezin vetämä Kali Majapahit -tunti. Useista taistelu- ja itsepuolustuslajeista, kuten thaimaalaisesta potkunyrkkeilystä, vaikutteita saanut filippiiniläinen Kali Majapahit on Suomessa vielä monelle tuntematon laji. Ranskassa se on osa erikoisjoukkojen koulutusta. Rankasta treenistä huolimatta väsymyksestä ei ole tietoakaan. Kameran eteen astelee hikisiä, mutta hyväntuulisia ihmisiä kertomaan, miltä treenin jälkeen tuntuu. ■

”Urheilu on omaa aikaa neljän lapsen äidille. Täällä kasaan itseni henkisesti ja fyysisesti.” – Hanne Nybo, 38 6

”Treenin jälkeen tulee rauhallinen hetki. Sellainen herkullinen hiljaisuus, jolloin koen rauhan itseni ja maailman kanssa.” – David Muñoz Gonzalez, 39 ”Harrastan liikuntaa, koska siitä tulee hyvä olo. Treenin jälkeen olen energinen ja nukun hyvin.” – Maria Luisa, 40 6

”Liikunnan jälkeen olen energinen, rentoutunut ja keskittynyt.” – Fernando Guerrero, 40 6

”Treenin jälkeen tunnen itseni samaan aikaan energiseksi ja rentoutuneeksi. Tunnen, että olen elossa.” – Jonathan Svanberg, 27 5

IKONIT ALAS! Kun Suomi 100 -juhlavuosi päättyy, toimituksen mielestä on aika pudottaa muutama kotimainen klassikko jalustalta. Eläköön Suomi 101! Kuvitus: Jesperi Virtanen

Kuihtunut kukka

Kurja Kaurismäki

Haalistunutta oranssia, punaista ja ruskeaa, sitä 1960-luvun trendikesäkeittoa. Nykyään myös sinistä ja vihreää sekä klassisia harmaan sävyjä. Unikko on kaikkialla. Minne pääsi käännät, siellä se aina odottaa. Se on kuin kylmä pizza sunnuntaiaamuna. Periaatteessa tykkäät, mutta silti vähän oksettaa. Unikon löytää ranskalaisesta indie-elokuvasta, Manskua pitkin kävelevän teinin kumisaappaista tai harmahtavan mummelin huivista marketin kassalla. Puhumattakaan Pariisin muotiviikoista tai kahvikupeista kesämökillä. Siellä ne kukat taas keikkuvat muotikassin kyljessä. Tuolla ne komeilevat hipsterikuppilan verhoissa. Nyt ne ovat myös Finnairin lentokoneen rungossa. Muotipiireissä puhutaan last seasonista. Mitä muuta Marimekon Unikko onkaan kuin ihmisiä piinaava menneisyyden haamu? Edes Armi Ratia ei halunnut kukkia kankaisiinsa.

Yläasteella äidinkielen opettaja laittoi meidät katsomaan Aki Kaurismäen elokuvan Laitakaupungin valot. Koulussa oli valmiiksi jo aika ankeaa, mutta tuo filminpätkä vei lopunkin elämänilon. ”Harva ohjaaja -- kykenee tällaiseen yksinkertaiseen ajatukselliseen kirkkauteen”, kirjoitti kriitikko kyseisestä teoksesta. Kirkas ajatus siitä, että elämä on kurjaa. Mies vailla menneisyyttä sentään loppuu onnellisesti, mutta eipä siinä tunteessa kylvetä hetkeä kauempaa. Kaurismäen elokuvat lipuvat tasaiseen tahtiin: ilmeetöntä pönötystä kotona. Ilmeetöntä pönötystä baarissa. Vuorosanoja on yhtä vähän kuin lavasteita. Juonenkäänteitä hädin tuskin huomaa, kun miettii, kärsivätkö jähmeät näyttelijät ummetuksesta. Tupakansavua on niin paljon, että se leijailee ruudun läpi. Samalla oma elämä lipuu ohi. Elokuvan jälkeen maailman värit näkee yhtä harmaina kuin Kaurismäki on ne kuvannut.

Niko Ikonen Anna-Maija Lippu

Ei todellakaan tavata torilla

Uhka kansanterveydelle

On kaunis keväinen lauantai. Kadut ovat silti autiot. Missä kaikki ovat? Ai niin, jääkiekon maailmanmestaruuskisojen puolivälierät. Suomi on jälleen selvittänyt tiensä sinne asti. On aika viheltää peli poikki! Emme enää tarvitse kansallissankareiksemme NHL:ään miljoonilla ostettuja pelaajia ja hittilistojen kärkeen humoristisia lätkärenkutuksia. Ei enää yhtään Antero Mertarannan sutkauttamaa kansallishokemaa! Loukkaantumiset ovat arkipäivää. Jään joukkotappeluissa kymmenen miestä hyörii toistensa kimpussa, eikä osaa lopettaa. Kun taustalla vielä pauhaavat kuluneet rokkibiisit, ärsyttävät mainokset ja lupsakat välisoitot, katsoja alkaa toivoa koko urheilulajille pitkää jäähyä. Kun Suomi kerran 20 vuodessa voittaa maailmanmestaruuden, kaikkien on osallistuttava juhlintaan. Jos et tapaa joukkuetta torilla, olet isänmaanpetturi.

Suomalaisista noin viidennes on laktoosi-intolerantteja, eli ruoansulatuksemme ei kestä laktoosipitoisia tuotteita, etenkään suklaata. Jollei halua pistää elämäänsä kirjaimellisesti sekaisin, ikonista Fazerin Sinistä sopii vilkaista vain sivusilmällä kaupan hyllyssä. Suomalainen kansallisaarre Fazer on siis suorastaan epäisänmaallinen ja uhka kansanterveydelle. Tuotekehittelyssä panostetaan vain uusiin makuyhdistelmiin, vaikka solidaarista olisi tuupata markkinoille edes yksi patukka, jonka me kaksikymmentä prosenttiakin saisimme syödä. ”Suomen rakastetuimman suklaan” ympärille on onnistuttu luomaan kultti, jossa pala Fazerin Sinistä tuo kotoisan olon missä päin maailmaa tahansa. Katkeruuskaan ei tunne maarajoja. Pitäkää sininen hetkenne. Emmi Niiniaho

Marjo Linnasalmi

KYSELY: MIKÄ SAA SINUT SEKOAMAAN? ”Asiakkaat, kaikki asiakkaat. En halua palvella ketään.” ”Frodo + Harry Potter (kusipäitä molemmat)”

17,3%

9,3%

45.3%

12% 13.3%

45,3% Hitaasti kävelevät ihmiset 17,3% Ruoan kovaääninen maiskuttelu 13,3% Elokuvateatterissa häiriköivät ihmiset 12% Liikenneruuhkassa seisominen 9,3% Lapsen itku julkisella paikalla

MIES ILMAN ONGELMIA

”Frendien jakso, jossa Joey opettelee ranskaa” ”Äiti”

Teksti ja kuvitus: Miika Auvinen

PAKINA

JUHLII IHAN HOMONA Kuva: Ilari Lehtinen – Voit sä heittää röökin?  – Totta kai! Onks kiva ilta?  – Joo, tosi jees! Lähin pitkäst aikaa yksin ulos. Tuli heti hyvä fiilis, ku tutustuin jo dösäs yhteen mimmiin, joka oli tulos samoihin bileisiin.  – Vittu kova! Jätkä pokaa mimmei jo menomatkal! Oot salee sinkkumiehii?  – No, joo! Tai siis, mä oon kyl homo, mut kiva tutustuu mukaviin mimmeihin.  – Ai, jätkä on homo!? Okei! Joo, ei mua haittaa. Tai siis, mulla on tosi paljon homokavereita. Eikä mulla oo koskaan ollu mitään homoja vastaan! Kaikki homot, ketä tunnen, on tosi kivaa jengii!  – Niin, no onhan meitä moneen junaan.  – Tunnet sä muuten sit Tommii, joka on siin Roban vegaanikahvilas duunis?  – Ei, en tunne.  – Ai?! No mä aattelin, ku seki on homo. Mut tosi siistii hei, et jätkä pystyy oleen tolleen  avoimesti homo. Tai siis nykyään se on ihan ok, et on homo. Mä tarkotan silleen, et  kaikki voi olla, mitä haluaa, ja se on ihan fine. Ei vitsi mä arvostan sua! Jätkä on kova jätkä!  – Joo, okei. Kiitos!  – Ja vitsi te ootte kovii bailaan! Siis, homot osaa bailaa! Jätkälläki varmaan paljon  vientii? Komee kundi ja muutenki! Hei, by the way! Onks se vieläki silleen, et toinen on niin ku top ja toinen bottom? Vai miten se meneee?  – Noh, varmaan kaikil vähän eri tavoil.  – Ai?! No mä oon aina miettiny, et mistä sen sit tietää? Onks bottomit sit muutenki  niinku naisellisii? Sori, et mä kyselen! Ei oo pakko sanoo!  – No worries!  – Joo, mut jätkä on just tollanen, et ei arvais ees päälle päin! Mä en tajuu, ku joidenki  pitää olla silleen over-the-top gay!  – Niin, no meit on monellaisii.  – Hei, mut tosi kiva tutustuu! Mä arvostan sua oikeesti tosi paljon. Respect!

Miika Koskela