syystä ja millä tahansa lastensuojelulain mukaisella viranomaistoimenpiteellä kodin ulkopuolelle sijoitetusta saman kategorian jäsenen. Ainoa ero, jonka indikaattori tunnustaa, on sukupuoli. Kodin ulkopuolelle sijoitetun ikää, asuinpaikkaa tai sijoituksen kestoa indikaattori ei tunnista. Lastensuojelun toimenpiteissä on kuitenkin todettu olevan merkittäviä alueellisia ja lasten ikään kiinnittyviä eroja (Heino 2009). Kokonaisindikaattori siis peittää yksilöiden väliset erot ja pysyessään samannimisenä myös luo vaikutelmaa sosiaalisen todellisuuden jatkuvuudesta. (Alastalo & Pösö 2011.) Kategoria ”kodin ulkopuolelle sijoitettu lapsi” peittää näkyvistä myös sen, että indikaattori kuvaa itse asiassa lastensuojeluviranomaisten toimintaa, ja siten kertoo enemmänkin palvelujärjestelmästä kuin lasten ja perheiden tilanteesta (Pösö 2010). Se, että lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle, voi johtua esimerkiksi siitä, ettei kunnassa ole käytettävissä muita lapsen ja perheen tilanteeseen käypiä palveluita, kuten kotiin tarjottavaa tukea. Alastalo ja Pösö (2011, 641) toteavatkin, että jos indikaattori nimettäisiin ”lasten kodin ulkopuolelle sijoittamiseksi” muuttaisi se indikaattorin tulkintaa. Katseen kohde olisi enemmän viranomaistoiminta kuin lapset ja perheet.
Nuorten asuminen ja perheen perustaminen Lapsuudenkodista muuttaminen Tilastoissa vanhempiensa luona asuviksi katsotaan sellaiset henkilöt, jotka ovat perheasemaltaan lapsen asemassa.7 Tällä on vaikutusta siihen, millä tavoin keskimääräistä lapsuudenkodista muuttamisen ikää kannattaa kuvata, sillä esimerkiksi vuoden 2010 perhetilastossa vanhin lapsen asemassa asuva henkilö oli 78-vuotias (Pietiläinen ym. 2011, 19). Niinpä aritmeettisen keskiarvon ei voi sanoa kuvaavan tyypillistä kodista muuttamisikää kovin hyvin, ja kuvaavampia tunnuslukuja ovatkin moodi eli yleisin poismuuttoikä, tai mediaani eli keskimmäinen arvo, jolloin puolet
on muuttanut pois lapsuudenkodistaan. Yleisin poismuuttoikä on sekä miehillä että naisilla 19 vuotta (kuvio 8). Kuviosta 9 puolestaan voi nähdä, missä iässä lapsuudenkodista muuttaneita on enemmistö. Vuonna 2009 yli puolet 20-vuotiaista naisista ja 21-vuotiaista miehistä asui vakituisesti muussa kuin vanhempiensa asunnossa. Nuoret naiset siis itsenäistyvät asumisessaan noin vuoden miehiä aikaisemmin. Suomalaisten nuorten muutto tapahtuu kaikkien Pohjoismaiden nuorten tavoin varhemmin kuin muualla Euroopassa. Omassa kodissa asutaan aluksi useimmiten yksin (kuvio 10). Yksinasumisen huippu ajoittui miehillä 23. ikävuoteen (jolloin yksinasuvia on 43 prosenttia miehistä) ja naisilla 21. ikävuoteen (yksinasuvia 39 prosenttia naisista). Perheellisiä oli 20–24-vuotiaista miehistä 27 prosenttia ja naisista 45 prosenttia vuonna 2009. 25–29vuotiaista miehistä jo yli puolet (52 prosenttia) ja naisista kaksi kolmannesta (69 prosenttia) asui omien perheiden kanssa. (Reijo 2012.) Vaikka suomalaisnuoret muuttavat omilleen varhain, on lasten saamisessa tilanne päinvastainen. Suomessa keskimääräinen ensisynnytysikä on noussut vuoden 1985 noin 26 vuodesta jo 28,3 vuoteen vuonna 2010. Luku on hieman eurooppalaisen keskitason yläpuolella (EU-maat 27,8 vuotta vuonna 2008). Keskimääräiselle ensisynnytysiälle on luonnollisesti biologiset rajansa, mutta sen nousun selittämiseksi on löydetty niin kulttuurisia kuin rakenteellisia tekijöitä. Kulttuurinen selitys perheellistymisen myöhentymiselle paikantuu 1960-luvulla alkaneeseen sosiaaliseen muutokseen, joka on tuonut perustavanlaatuisia mullistuksia muun muassa avioliitto- ja perhe instituutioihin ja niihin liittyviin arvoihin ja normeihin. Rakenteellisiin tekijöihin kuuluu globalisaatioon liittyvä talouden rakenteellinen epävarmuus, jolle työmarkkinoille pyrkivät nuoret ovat erityisen alttiita. Yleisemmällä tasolla epävarmuuden yhteys aikuisuuteen siirtymisen viivästymiseen piilee siinä, että epävarmuus tulevasta vaikeuttaa kauaskantoisten päätösten tekoa. Päätösten lykkäämistä voi pitää jopa ratio
41