jelua, avohuollon sisältöä ja työskentelyn suunnitelmallisuutta. Niillä tähdätään entistä varhaisempaan puuttumiseen ja annetun tuen vaikuttavuuden parantamiseen. Ilmoitusvelvollisten piiriä on laajennettu, mikä tukee ajatusta hyvinvoinnista kaikkien viranomaisten ja toimijatahojen asiana. Ilmoitusvelvollisuuden ala on määritelty kattamaan palvelut, joissa lasten suojelutarve yleisimmin nousee esille kuten koulu- ja nuorisotoimissa. Viranomaisten puuttumisvelvollisuuden täsmentämisellä pyritään oikea-aikaisen ja oikeanlaisen tuen ja palvelun tarjoamiseen sitä tarvitseville. (HE 252/2006.) On mahdollista, että erilaisuutta ja poikkea vuutta aletaan entistä useammin määritellä varhaista puuttumista vaativaksi pahoinvoinniksi (esim. Socius 2007). Kun riittävän varhain on kirjoitettu voimakkaasti lastensuojelulakiin, olisi yllättävää, jos uudistettujen käytäntöjen toimeenpano vähentäisi tilastoituja lastensuojelutoimenpiteitä.
käytäntöihin 1990-luvun puolenvälin jälkeen. Uudentyyppisen kontrollikulttuurin peruskäsitteet ovat huoli ja pelko. Huolipuhunnassa lapsia ja nuoria ympäröivä todellisuus näyttäytyy ennakoimattomana ja arvaamattomana, jopa pelottavana. Vaikutelmamme on, että huolipuhunta näkyy erityisesti lastensuojelussa: syvenevän pahoinvoinnin, moniongelmaisuuden ja vaikeahoitoisuuden, jopa vaarallisuuden leimojen kautta rakentuu puheavaruus, jossa pyritään kuvaamaan toimijoiden ”todellisia” ominaisuuksia. Puhunnassa esiintyvät luokittelut saattavat samanaikaisesti olla itseään tuottavia, pitää yllä jatkuvaa kriisin tunnetta ja välittää kuvaa siitä, ettei tavallinen ja normaali interventio riitä vaan tarvitaan erikoispalveluja. Nuorisorikollisuuden saralta lastensuojeluun puolestaan välittyy pelko rikollisen alaluokan synnystä (vrt. Castel 2007, 33–39). ”Riski” on huoliontologian epistemologinen linssi, jonka läpi huolestuttavasta todellisuudesta pyritään poimimaan pahimmat kuviteltavissa olevat sekä todennäköisimmät uhat. Tällainen arviointimentaliteetti näkyy muun muassa huoliseulojen kehittämistyönä. Mentaliteetin vahvistuessa kiinnostus nuorten pahoinvoinnin perinteisiin syihin ja selityksiin (köyhyys, huono-osaisuus, eriarvoisuus) on vähentymässä. Käytännöt ovat alkaneet keskittyä riskinuorten mahdollisimman tehokkaaseen tunnistamiseen, luokitteluun, käyttäytymisen hallintaan ja muihin teknisluonteisiin osaratkaisuihin (ks. Young 1999, 130–132). Riskidiskurssille on tunnusomaista, että pahoinvoivan nuorison problematiikka ja siihen perinteisesti kohdistetut hallinnan tekniikat ovat taipuvaisia laajentumaan koko kasvavan sukupolven hallinnan keinoiksi. Hallitusohjelman katkelma saa pohtimaan, muuntaako riskilinssi ilmiöiden ja niihin reagoimisen suhdetta ja jos muuntaa, niin missä määrin sekä toisaalta miten se on yhtey dessä polarisaatiokeskusteluun. Kiinnostavaa on myös se, että sisäasiainministeriölähtöinen ja kunnissa levinnyt ”nuoret riskinä” -turvallisuusdiskurssi sekä EU-dokumenteissa (mm.
Huoli, riski, puuttuminen. Kohti myöhäismodernia? Olemme tarkastelleet diskursiivisesti ehdollistunutta kontrollia kahdella nuoria hallinnoivalla institutionaalisella kentällä eli nuorisorikollisuuden ja lastensuojelun käytännöissä. Esimerkkimme viittaavat siihen, että angloamerikkalaista alkuperää olevat diskurssit ovat lävistäneet näiden instituutioiden merkitystodellisuuden tavalla, joka on alkanut voimakkaasti kahlita alan ammattilaisten tulkintoja. 1990-luvun alkuvuodet olivat merkittävä katkosajankohta. Uudentyyppinen diskursiivisesti ehdollistunut nuorisokontrolli kytkeytyi talouden liberalisoimisen ja siihen vastareaktioina syntyneen liikehdinnän väliseen dynamiikkaan. Huolen voimistuminen 2000-luvun vaihteen molemmin puolin näyttäisi liittyneen monitasoiseen konservatiiviseen liikehdintään (esim. Jallinoja 2006). Diskurssia heijastavat käsitteet ja tekniikat alkoivat ilmaantua poliittisiin ohjelmiin ja 157