KIRJAILIJAN SAATE Kun aloin ymmärtää Laurin akselivertauksia, alkoi tämä näytelmä hahmottua. Moreenin kohtauksessa joulupukki kertoo Joulutornista, sen akselin toinen pää on tunturin sisässä, toinen pää jumalan kainalokuopassa. Mietin, että voi se olla niinkin, että toinen pää on todellisuudessa, Alfhildissa, toinen pää korkealla Lauri Viidan mielikuvituksessa.
kirjoittama Lindströmin pihvi -näytelmä, joka pohjautuu Laurin oikeaan suulliseen synopsikseen. Se on burleski tarina afrikkalaisesta alkuasukasheimosta, tutkimusretkikunnasta ja herra Lindströmistä, jota jostain hämärästä syystä etsitään. Laurille se oli vain ohimenevä hahmotelma, minulle avainkertomus, poranreikäni exit ja näytelmän lopulliselle kirjoittajalle, Kukunorille, mestariteos.
Metafiktio on kiehtonut minua aina. Mikäpä sopisi paremmin Viidan elämästä kertovan näytelmän työkaluksi kuin akseli, jonka toisessa päässä on todellisuus ja toisessa mielikuvitus. Siinäpä olisi pora, jolla voisin harrastaa postmodernia kairausta Laurin elämäkertatarinoiden, Kertulle kirjoitettujen kirjeiden, hänen kirjallisen tuotantonsa ja aikomustensa läpi.
Työväenteatterissa meillä ei ole käytössä isoa peiliä, joka piti Laurin mukaan virittää pienoisnäytelmän lopussa sillä tavoin, että yleisö näkisi itsensä salissa. Me korvasimme peilin kysymyksellä. Lauri etsii kohtauksessa jotakuta, joka valitsisi hänet ihmisenä, ei taiteilija Viitaa.
Metafiktiolla tarkoitetaan kirjailija-tutkija William H. Gassin mukaan ”fiktiota, joka korostaa omaa fiktioluonnettaan ja asettaa kysymyksiä fiktion ja todellisuuden suhteesta.” Lauri käytti omaa elämäänsä surutta kirjojensa aiheena. Ja Pispalaa. Metafiktion kirjoittaja taas tietää, ettei tekstinsä esitä todellisuutta sellaisenaan. Ajattelin, että näin voisin vapauttaa itseni turhista peloista sen suhteen, etten tavoitakaan totta. En tavoittelisikaan sitä. Siis peikot kehiin! Metafiktiossa taideteoksen henkilöt ovat yleensä ymmärryksessä siitä, että he ovat vain fiktion henkilöhahmoja. Kukunor ja Kalahari ovat tässä näytelmässä hyvin tietoisia asemastaan. Siihen perustuu koko heidän toimintansa. Sisäkkäisteoksena näytelmässä on Kukunorin
Taideteokset ovat usein upeita, kuvat taiteilijoista komeita. Taiteilija elää sisäkkäisissä todellisuuksissa, joissa tekemänsä fiktio sekoittuu ympäröivään todellisuuteen. Taiteilijan rooli sekoittuu hänen persoonaansa ja lopulta karu arkikin tuntuu sadulta. Jossain siellä keskellä elää kuitenkin se poika, joka kerran alkoi leikkiä. Kansa rakastaa hienoja taiteilijoitaan. Mutta kun elämästä puhutaan ja ihmisyydestä, lähimmäistemme pelastamisesta, ei kai ole muuta vaihtoehtoa kuin valita se huonoin ja surkein. Ihminen.
Heikki Salo