Pyöreän pöydän ritarit -käsiohjelma

GRÖNDAHL – WALLGREN

GRÖNDAHL – WALLGREN

ROOLEISSA

Käsikirjoitus, laulujen lyriikat JUHO GRÖNDAHL Kirjailijan tekstidramaturgi HANNA SUUTELA Musiikin sävellys ANTTI AUTIO, PAAVO MALMBERG, JUSSI-PEKKA PARVIAINEN Esityksen musiikkisuunnittelu ja musiikin sovitus PAAVO MALMBERG, JUSSI-PEKKA PARVIAINEN Ohjaus LINDA WALLGREN Koreografi JENNI NIKOLAJEFF Laulujen harjoituttaminen TONY SIKSTRÖM Lavastussuunnittelu JANNE VASAMA Pukusuunnittelu MARJAANA MUTANEN

Arthur, kuningas NOORA DADU Merlin, noita MIIA SELIN Morgan, noita VILMA SIPPOLA Guinevere, ritari ja myöhemmin kuningatar ESME KAISLAKARI

Lancelot, ritari

JUSSI-PEKKA PARVIAINEN

Mordred, Morganin ja Arthurin lapsi PIHLA POHJOLAINEN

Majatalonpitäjä SAMULI MUJE Nimue, Järven valtiatar, Luontoäidin airut MIKA HONKANEN

Gawain, ritari

HISKI VIHERTÖRMÄ

Bors, ritari JUHA-MATTI KOSKELA Kay, Arthurin kasvattiveli ja sittemmin ritari SAMULI MUJE

Galahad, ritari ALEKSI KAUFMANN Pelles, Graalin maljan epäonnistunut vartija SAMULI MUJE

Elaine, Graalin vartijan perillinen PIHLA POHJOLAINEN

Ector, freelancer-ritari, Arthurin kasvatti-isä JUHA-MATTI KOSKELA

Valosuunnittelu EERO AUVINEN Äänisuunnittelu KALLE NYTORP Tuottaja HEIDI KOLLANUS Apulaistuottaja ELISE RICHT Elektronisten soittimien ja nauhojen ohjelmointi PAAVO MALMBERG

Kantaesitys 6.9.2023 Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä.

Kesto noin 2 h 45 min.

Tekijänoikeuksia valvoo Juho Gröndahl

Viisi bardia verrattomia viihdyttäjiä ja

väsymättömiä balladinaiheiden metsästäjiä ALEKSI KAUFMANN, MIKA HONKANEN, PIHLA POHJOLAINEN, HISKI VIHERTÖRMÄ, JUHA-MATTI KOSKELA

Uther, Arthurin biologinen isä, Camelotin entinen hallitsija HISKI VIHERTÖRMÄ

Igraine, Arthurin biologinen äiti, Tintagelin entinen hallitsija PIHLA POHJOLAINEN

Pellinore, Listenoisen kuningas, joka jahtaa legendaarista petoa JUHA-MATTI KOSKELA

Heliabel, Listenoisen kuningatar,

Pellinoren puoliso PIHLA POHJOLAINEN

TEKNINEN TOTEUTUS Näyttämöpäällikkö Veera Laitinen Järjestäjä Markku Turunen Kuiskaaja Marjo-Riitta Sasi Näyttämömestari Hannu Ahola Apulaisnäyttämömestari Lasse Hiltunen Erikoistehostemestari Esa Heikkinen Tarpeistonhoitaja Johanna Harjunpää Pukijat Katri Innanmaa, Lea Eerola

Percival, Pellinoren ja Heliabelin poika JUSSI-PEKKA PARVIAINEN

Kampaukset ja naamiointi Sari Raution johdolla Pepina Granholm (teosvastaava) Tytti Virjo, Katja Honkonen, Tiina Haavisto, Heidi Saarinen

Viestinviejä ESME KAISLAKARI Muusikko PAAVO MALMBERG /

Valo-operointi Eero Auvinen /Ville Finnilä/ Matias Ojanen

TONY SIKSTRÖM

Majatalon asiakkaita, kansalaisia, suunnistajia, ritareita.

Pukijat LEA EEROLA, KATRI INNANMAA Palava ritari ESA HEIKKINEN Sukeltaja LASSE HILTUNEN / HANNU AHOLA

Saliääni Kalle Nytorp, Rauli Roininen Ääniteknikot Affe Käkilehto, Jarno Lyytikäinen Teatteriteknikot Matti Kanervo, Markku Saari Näyttämö-operaatio Hannu Ahola, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Luca Vapaavuori, Osmo Nieminen, Kari Lahtinen Näyttämötyöntekijät Kari Lahtinen, Janne Saarelainen, Olli Salo, Tuomas Oittinen, Luca Vapaavuori, Joni Kolehmainen, Osmo Nieminen Lavastuksen valmistus Aatu Rantasen johdolla Martin Jolly, Heli Luukkanen, Toni Palander, Marianne Rautiainen, Raino Saastamoinen, Anssi Suutarinen, Kari Toivanen, Seija Vuorinen Tarpeiston valmistus Virpi Antila, Olga Suutari, Satu Wiinikka Peruukkien valmistus Tiina Ryynänen, Heidi Saarinen

Kiitokset Lauri Niskanen, Sara-Maria Heinonen, Katariina Havukainen, Sanna Heiskanen, Samuli Nordberg, Eeva Kontu sekä ystävät, rakkaat, läheiset, opettajat, hierojat, terapeutit, pörröiset ystävät ja merkittävät taidekokemukset.

Pukujen valmistus Eila Jouttunpään johdolla Taija-Leena Autio, Satu Eriksson, Päivi Hatanpää, Leena Ollikainen, Inessa Tapala, Heli Tapper, Katri Innanmaa, Lea Eerola, Veera Onttonen, Marjaana Mutanen

Leikkiä tosissaan Muistan ensimmäisen kerran törmänneeni kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden tarustoon noin kuusivuotiaana, kun vietin muistoissani vuosisadan kuumimmaksi piirtyvää kesälomaa mummoni luona rivitalossa Espoossa.

Paahteiset päivät saivat minut viettämään runsaasti aikaa kylpyammeessa, jossa viileän veden helliessä kuuntelin mummoni lukemana tarinoita seikkailuista, taisteluista, kunniasta, vastuusta sekä sellaisesta noituudesta, joka varmasti oli ikäiselleni lapselle vähän liikaa, mutta teki juuri siksi lähtemättömän vaikutuksen. Ne olivat samaan aikaan syviä ja vaarallisia, ja tuntuivat kertovan ”aikuisten asioista” tavalla, joka kiihotti mieltä ja avasi uusia maailmoja.

Seuraavat vuodet leikin serkkujeni kanssa eri metsissä variaatioita näistä seikkailuista, ja muistan väkevästi jo silloin vaatineeni saada olla toiminnan ytimessä myös ritarina sankaroimassa tai vanhana viisaana velhona neitojen ja noitien lisäksi, vaikka näitä rooleja ei varsinaisesti 90-luvun normistolla oltu vielä tytöille varattukaan.

Jännittävien tarinoiden pinnan alle kätkettyjen syvempien perusinhimillisten kysymysten kautta pääsin jo hädin tuskin kouluikäisenä varovasti kokeilemaan, miltä kuoleman, rakkauden, väkivallan, himon tai luopumisen kokeminen tuntuu, turvallisesti fiktion verhon takaa, leikin kautta, eläytyen ja empatian rajoja testaillen.

Nyt, Pyöreän pöydän ritareiden ensi-illan lähestyessä, iloitsen tuntiessani olevani yhä saman lapsekkaan riemun äärellä.

Olen saanut leikkiä tosissani, aikuisena toisten aikuisten kanssa, kertoa uusiksi tarinaa, joka on pinnalta kevyt ja fantastinen, mutta joka on salakavalasti johdatellut ihmisenä olemisen suurimpien peruskysymysten äärelle, ja avannut tilaa myös sille syvälle ja surullisellekin, joka meissä kaikissa piilee. Rooleja jaetaan yhä uusiksi ja legendat muuttuvat sitä mukaan, kun niitä kerrotaan uudelleen. Vuosisatoja vanhat tarut ja tämän päivän todellisuus ovat törmäilleet ja ruokkineet toinen toisiaan. Nauru vapauttaa tuntemaan ja ajattelemaan, ja ainakin oma kaipuuni kauniiseen, maagiseen ja yllätykselliseen maailmaan on saanut helpotusta tätä teosta tehdessäni.

Häkellyttävän lahjakkaan ja tinkimättömän työryhmän on ollut ilo seikkailla yhdessä pyöreän pöydän ympärillä. Nyt on viimein aika kutsua keskiaikaisen työyhteisömme pariin myös teidät, rakas yleisö.

Tervetuloa Camelotiin!

Linda Wallgren ohjaaja

Legendat näytelmän taustalla Pyöreän pöydän ritarit, kuningas Arthur, miekka kivessä, Graalin malja – jokaisella on ensikohtaamisensa tämän taruston kanssa. Jollekulle se on Monty Python and the Holy Grail, toiselle Disneyn Miekka kivessä, kolmannelle Marvelin Excalibursarjakuva. Itselleni se oli englantilaisen kirjailijan Rosemary Sutcliffin Arthurkuninkaan tarinoita, joka julkaistiin suomeksi 1990-luvun alussa ollessani lapsi.

Sutcliffin versio oli tarkoitettu ”nuorille lukijoille”, mutta hädin tuskin kouluikäisenä minulta meni takuulla ohi suuri osa sen sisällöstä. Silti sen taianomainen tunnelma – ja ehkä juuri se, etten ymmärtänyt aivan kaikkea – veti minut mukaansa, ja ritarit alkoivat kiehtoa minua, jos mahdollista, entistäkin enemmän. Leikeissäni Sir Lancelot ja kuningas Arthur sotkeutuivat Robin Hoodin, Wilhelm Tellin ja muiden keskiaikaishenkisten tarinoiden kanssa.

Arthur-kuninkaan nimi esiintyy joissakin 400–500-luvulta peräisin olevissa historiallisissa lähteissä, mutta on epäselvää, onko tämän henkilön edesottamuksilla mitään muuta tekemistä myöhempien tarinoiden kanssa kuin nimi.

Tulevien vuosisatojen aikana walesilaisessa mytologiassa Arthur alkoi kuitenkin kehittyä maagiseksi Britannian puolustajahahmoksi, jolla oli yhteys kelttiläiseen ”toismaailmaan”, Anwwniin eli Avaloniin.

Ensimmäinen varsinainen kirjallinen lähde, jossa kuningas Arthur mainitaan, on Geoffrey of Monmouthin pseudohistoriallinen teos Historia regum britanniae eli Britannian hallitsijoiden historia vuodelta 1136. Se todennäköisesti toisti suullisena perintönä kulkeneita tarinoita, ja jo siinä esiintyvät myös Uther, Merlin, Guinevere, Excalibur ja Mordred. Samalta ajalta on peräisin Vita Merlini -niminen runoelma, joka pureutui tarkemmin Merlinin elämään. Tuossa teoksessa kuvaan astui

myös Morgan.

Ranskalainen Chretien de Troyes lisäsi Arthurin tarinoihin Sir Lancelotin, ja niinkutsutun ritariromanssin genren syntyessä Pyöreästä pöydästä kertovien tarinoiden painopiste siirtyi kuninkaasta hänen ritareihinsa. Voi sanoa, että Camelotista tuli eräänlainen legendojen kaatopaikka: aiemmin erillisinä tunnetut ritaritarinat linkitettiin vuoron perään Arthuriin. Camelot tarjosi oivan tukikohdan mitä moninaisimmille seikkailuille, ja usein siitä kertovien teosten rakenne eteneekin niin, että Arthurin syntytarinan ja Pyöreän pöydän perustamisen jälkeen seuraa pitkä jakso erillisiä episodeja, joissa vaihtelevat ritarit suorittavat erilaisia urotekoja.

1200-luvulla Graalin malja alkoi muodostua teoksissa yhä keskeisemmäksi motiiviksi, ja toisaalta esiin nousi enenevässä määrin Arthurin puolison, kuningatar Guineveren ja ritari Lancelotin kielletty rakkaussuhde. Wolfram von Eschenbachin Parzival jopa yhdisti Graalin legendan kertomukseen viisasten kivestä.

Vuonna 1485 ilmestynyt Sir Thomas Maloryn Le Morte d’Arthur on myöhemmän ”arthuriaanisen” kirjallisuuden merkittävin lähdeteos, sillä se kokoaa yhdeksi valtavaksi tarustoksi suuren osan niistä kaikista legendoista, joita Pyöreän pöydän ritareista oli kuluneiden vuosisatojen aikana kerrottu ja kirjoitettu.

Myös lapsena lukemani Arthur-kuninkaan tarinoita perustuu hyvin pitkälti siihen – roimasti lyhennettynä ja nykykielelle kirjoitettuna toki.

Modernina aikana Pyöreä pöytä on taipunut moneen, ja tarinoiden erilaiset uudelleenkerronnat ovat entisestään moninaistuneet. T. H. Whiten fantasiaklassikko The Once and Future King (1938–40) on postmoderni, itseään

kommentoiva ja toisaalta vahvasti pasifistinen, toisen maailmansodan kynnyksellä ja aikana ilmestynyt järkäle. Marion Zimmer Bradley nosti Morganin keskiöön ja palautti hänet ilkeän noidan tyyppihahmosta parantajaksi ja papittareksi teoksessaan Avalonin usvat (1983), jossa on vahva feministinen ja toisaalta uuspakanallinen vire. Myös Guinevere, toinen taruston vahva naishahmo, on nostettu päähenkilöksi muun muassa Rosalind Milesin Guinevere-kirjasarjassa (1999–2001) ja Kiersten Whiten Camelot Risingissa (2019–2021). Robert Bressonin Lancelot du Lac -elokuva (1974) poistaa tarinasta magiikan ja tuo sen tilalle kaikenkattavan nihilismin. John Boormanin yliampuva Excalibur (1981) puolestaan ottaa kaiken irti 80-lukulaisesta mahtipontisuudesta ja Helen Mirrenin näyttelijäntaidoista.

Kaikki on tehty, ja jo keskiajalta lähtien kirjailijat ovat kirjoittaneet tarinaa uudelleen, tehneet omat versionsa ja keksineet itse lisää. Siksi tähän näytelmään tuntui harvinaisen vapaalta kirjoittaa

Arthurin ja kumppanien tarina juuri sillä tavalla kuin itse halusin.

Kaikki on tehty, ja yhä se kiehtoo.

Yhä tuntuu, että tämän myytin kautta voi käsitellä niin inhimillisiä kuin yhteiskunnallisia suuria kysymyksiä. Yhä tuntuu, että Camelotin ritareiden eeppinen matka yhdistää kujeilevan, humoristisenkin seikkailun ja syvän tragiikan tavalla, johon harvat tarinat pystyvät. Se kertoo maailmasta, joka on samaan aikaan valistunut ja hyvä, ja toisaalta primitiivinen, väkivaltainen ja takapajuinen. Se kertoo johtajaansa uskovasta yhteisöstä, joka lopulta tuhoutuu. Se kertoo siitä, miten omien puoliksi unohdettujen virheidemme kaoottiset seuraukset lopulta syövät meidät. Se kertoo vastuusta, joka otetaan liian myöhään, ja valtarakenteista, jotka ovat kykenemättömiä ratkaisemaan globaaleja ongelmia.

Juho Gröndahl käsikirjoittaja

Arthur Arthur kasvaa siinä luulossa, että hän on freelancer-ritari Sir Ectorin nuorempi ja lahjattomampi lapsi isoveljeensä Kayhin verrattuna.

Hänen syntyhistoriansa on kuitenkin salamyhkäisempi: velho Merlin, joka oli kyllästynyt kaikkien linnojen jatkuvaan sotaan kaikkia toisia linnoja vastaan, tuumi, että jos joku hallitsija olisi kotoisin kahdesta paikasta eikä vain yhdestä, tuo henkilö voisi panna pisteen tälle järjettömälle sodalle ja vastakkainasettelulle.

Niinpä hän punoi ovelan juonen, jolla järjesti veriviholliset, Camelotin kuningas Utherin ja Tintagelin kuningatar Igrainen samaan vuoteeseen.

Merlin

Excalibur

Joidenkin mielestä velho Merlin on kaikkien aikojen suurin ja viisain olento, joidenkin mielestä taas pelkkä kylähullu, joka juoksentelee alasti metsässä. Kummatkin käsitykset lienevät paikkansapitäviä, sillä mitä Merliniin tulee, ihmiset ovat usein täysin oikeassa silloinkin kun ovat keskenään täysin eri mieltä. Vanha kansa kuiskii, että hän on itsensä Paholaisen lapsi, mutta Merlin itse aina muistaa korostaa, että hänen äitinsä oli korkeintaan alemman keskiluokan demoni.

Excalibur on Järven valtiattaren lahjoittama miekka, joka tekee kantajansa haavoittumattomaksi. Vuosikausia se nököttää kivessä, johon Uther Merlinin usuttamana iskee sen kuollessaan. Vasta laillinen perillinen saa kiskottua sen siitä irti.

Morgan Morgan varttuu Merlinin noitaoppilaana, kunnes hän eräänä päivänä kohtaa metsässä kauniin Arthur-nuorukaisen. Tämä muodostuu heidän molempien ja koko ympäröivän yhteiskunnan kannalta ratkaisevaksi kohtaamiseksi.

Morganista liikkuu paljon pahanilkisiä juoruja – häntä on pidetty kateellisena ja vallanhimoisena hirviönä, joka ei kaihda käyttää mustaa magiaa saavuttaakseen tahtonsa. Nämä juorut kertonevat kuitenkin enemmän siitä, että Morganin todellinen rooli ja asema kuningas Arthurin tarinassa on ristiriitainen ja henkisesti kipeä, eikä siitä ole kerrottu koko totuutta.

Morgan tunnetaan myös kutsumanimellä le Fay eli Keiju, ja autiomaissa, järvillä ja jäätiköillä esiintyvä fata morgana -kangastus on nimetty hänen mukaansa.

Uther ja Igraine Arthurin vanhemmat hallitsivat kumpikin omaa valtakuntaansa, ja he kääntyisivät haudassaan, jos tietäisivät, että heidät niputetaan yhteen.

Vaan historian tuomio on armoton: heistä kumpikaan ei pannut tikkua ristiin rauhan eteen vaan päinvastoin molemmat lisäsivät vettä sodan myllyyn. Heidän kenties ainoa valoisampaa tulevaisuutta kohti suuntautuva tekonsa oli tuo kohtalokas yö, Merlinin johdattelema verivihollisten yhtyminen, jonka tuloksena Arthur sai alkunsa.

Nimue Järven valtiatar, luontoäidin ikiaikainen airut Nimue pysyttelee sivussa päivänpolitiikasta, mitä nyt välillä ojentelee kuninkaille maagisia miekkoja tai muita esineitä siinä toivossa, että he toimisivat maailman eikä oman etunsa mukaan. Usein hän joutuu pettymään.

Camelot Camelotiksi kutsutaan sekä kuninkaanlinnaa että sitä ympäröivää kaupunkivaltiota. Arthurin isä Uther hallitsi sitä, ja vedettyään miekan kivestä Arthur ottaa sen tukikohdakseen.

Tintagel Tintagel oli Arthurin äidin Igrainen valtakunta, joka oli pitkässä sodassa Utherin hallitsemaa Camelotia vastaan. Igrainen kuoleman jälkeen se vajosi vallanperimysriitoihin.

Tintagel on niitä Pyöreän pöydän tarinoihin liittyviä paikkoja, joilla on aito esikuva.

1000-luvulla rakennettu Tintagelin linna ja sitä ympäröivä kylä sijaitsevat Englannin Cornwallissa, ja ne ovat nykyään suosittu turistikohde.

Guinevere Guinevere on Carmeliden kuninkaan tytär ja valtakuntansa urhein ritari, joka lähetetään suorittamaan diplomaattista tehtävää Arthurin noustua kuninkaaksi. Hänestä tulee Arthurin henkilökohtainen suojelijaritari ja myöhemmin puoliso ja luotettu neuvonantaja. Silti, jos häneltä itseltään kysyttäisiin, hän sanoisi olevansa ennen kaikkea soturi.

Lancelot Sir Lancelot of the Lake, Järven Lancelot, tunnetaan Pyöreän pöydän ritareista taitavimpana ja rohkeimpana. Ainakin hänellä on isoimmat lihakset ja synkin mielenmaisema. Hänen rakkautensa niin kuningatar Guineverea kuin kuningas Arthuria kohtaan on rajaton. Graalin maljan etsintäretken aikana hänen syyllisyytensä suistaa hänet pitkään sekavuuden tilaan, josta hänet näytelmän alussa löydämme.

Bors

Ector

Bors on kunnioitettu Pyöreän pöydän ritari, jonka uskollisuus Arthuria kohtaan on vankka.

Hän on pelottava taistelija, mutta ei vierasta myöskään ritarien velvollisuuksiin kuuluvia hallinnollisia töitä.

Arthurin kasvatti-isä Ector on velvollisuudentunnon ruumiillistuma, kaikkien yksinhuoltajien esikuva. Sekalaisilla ja huonosti palkatuilla silpputöillä hän toi leivän kahden veljeksen pöytään, ja ruokki heidät omalla rintamaidollaan silloin kun töitä ei ollut.

Kay Jos Arthurin kasvattiveli Kay olisi yhtään terävämpi, hän voisi olla tarinan pääpahis. Mutta ei voi mitään – tässäkin legendan versiossa hän jää pelkäksi maltillisen sadistiseksi, aina ja ikuisesti yhteisöään sisältäpäin nakertavaksi rontiksi.

Gawain Gawain on Pyöreän pöydän ritarien ydinjoukosta vanhin, Arthurin äidin, Tintagelin kuningattaren Igrainen pikkuveli. Tintagelin vajottua sekasortoon hän vaelsi pitkään vailla tukikohtaa, mutta nähtyään nuoren Arthurin vetävän miekan kivestä hän päätti löytäneensä uuden johtajan, johon uskoa. Gawainin tunnetuin uroteko Pyöreän pöydän loiston päivien ajalta on kamppailu Vihreäksi ritariksi kutsutun maagisen olennon kanssa.

Graalin malja Graalin malja on voimakas taikaesine, ja samalla se toimii merkkinä ikuisesta liitosta ihmisen ja luonnon välillä. Sen vesi elvyttää maan, ja kun se on poissa, kaikki kuihtuu.

Legendojen mukaan Graalin malja on ikuisen elämän lähde, pyhä astia, suuri mysteeri, jonka vain puhdassydämisimmät voivat ratkaista.

Kristityt uskoivat, että siihen oli kerätty vapahtajan veri tämän riippuessa ristillä. Elämän vettä sisältävän maljan myytti tunnetaan myös islamilaisessa perinteessä. Kelttiläisessä mytologiassa puolestaan kerrotaan uudelleensyntymisen kattilasta.

Paranemisen teema on keskeinen Graalin myytissä. Graalin katoamisen jälkeen Graalin vartijaa piinaava vamma leviää häntä ympäröiville maille. Kuihtuminen etenee, eikä Autiomaa tai kuningas parane, ennen kuin saapuu valittu ritari, joka löytää Graalin.

Pelles Pelles, jota joskus myös Kalastajakuninkaaksi kutsutaan, on Graalin maljan vartija, kuten hänen vanhempansa ja esivanhempansa ennen häntä. Hän oli kuitenkin suvustaan se, joka epäonnistui tehtävässään ja päästi maljan livahtamaan karkuun. Siitä hyvästä hän kärsii ikuisesta haavasta sisuskaluissaan.

Elaine Elaine oli myyttisenä keskiaikana ilmeisesti erittäin yleinen nimi, sillä Arthuriin liittyvät legendat tuntevat ainakin kolme Elainea, eikä ole täyttä varmuutta, ketkä näistä ovat samoja henkilöitä ja ketkä eivät. Joka tapauksessa tämän näytelmän Elainella on kiinteä, onneton rakkaussuhde Sir Lancelotiin, ja hän on myös Graalin maljan vartijoiden suvunjatkaja, kuningas Pelleksen tytär.

Galahad Galahad on tahraton ritari, jonka elämän ainoa tarkoitus on Graalin maljan löytäminen. Hänen syntymänsä oli enemmänkin maaginen kuin ruumiillinen tapahtuma, ja muutenkin hän elää jossain jumalallisuuden rajamailla, niin että on kyseenalaista, missä määrin hän edes on ihminen.

Percival Percival muutti lapsena äitinsä Heliabelin kanssa luolaan suojaan maailman pahuudelta sen jälkeen kun hänen isänsä Pellinore oli kuollut maata vaivaavien väkivaltaisuuksien sivullisena uhrina. Siellä hän on majaillut siitä lähtien, vailla kontaktia ulkomaailmaan. Graalin malja kytkeytyy häneen kiinteästi.

Mordred Ei Mordredille noin päällisin puolin niin huonoja kortteja ole jaettu – hän kuitenkin syntyy Tintagelin kuningattaren lapsena. Ikätovereita vain on niukanlaisesti, ja aina kun hän mainitsee suuret idolinsa, Camelotin Pyöreän pöydän ritarit, aikuiset menevät kumman vaikeiksi.

Aikuisena hän hakeutuu Arthurin vaikutuspiiriin, ja hänen elämänsä muuttuu täydellisesti.

Käsiohjelman toimitus Juho Gröndahl, Sari Andersson Viestintä ja markkinointi Sari Andersson Julisteen graafinen suunnittelu Unfair/Essi Kulju Promovideot ja traileri Valtteri Auvinen Valokuvat Kari Sunnari Käsiohjelman graafinen suunnittelu Anne Sillanaukee Sosiaalinen media Vendela Korhonen/Elina Harju Sosiaalisen median sisällöntuotantoprojektissa mukana Sammon lukion viestintälinja, opettaja Anni Tolosen/Sanna Tikan johdolla