Neiti Julie -käsiohjelma

AUGUST STRINDBERG

NEITI JULIE (Fröken Julie, 1888)

Suomennos | MICHAEL BARAN Ohjaus | MICHAEL BARAN Visuaalinen suunnittelu | KIMMO VISKARI Musiikki | JUHANI NUORVALA Kampauksien ja maskien suunnittelu | PIA KÄHKÖNEN Valosuunnittelu | JUHA HAAPASALO Äänisuunnittelu | TJ MÄKINEN Tuottaja | HEIDI KOLLANUS Apulaistuottaja | ELISE RICHT Rooleissa ERIIKKA VÄLIAHDE – Neiti Julie JANNE KALLIONIEMI – Jean EMMI KAISLAKARI – Kristin ANNA-SOFIA ANTTONEN / NANNA IKONEN – Sofi/Clara

Ensi-ilta 30.8.2019 | Eino Salmelaisen näyttämöllä Esityksen kesto noin 1:50 (ei väliaikaa)

Nanna Ikonen – Clara

August Strindberg August Strindberg (1849-1912) oli ruotsalainen kirjailija, teatterivaikuttaja ja taidemaalari.

Strindbergin lapsuus oli ”epävarmuuden, köyhyyden ja uskonnollisen kiihkomielisyyden värittämä”. Nuori mies haaveili lääkärin urasta, mutta opinnot jäivät kokoelmaksi humanistisia ja luonnontieteellisiä aineita. Strindberg siirtyi työelämään Tukholmaan. Siellä hän toimi lehtimiehenä ja kirjastovirkailijana, jatkaen samalla kirjallisen uransa rakentamista. Esikoisteos Punainen huone julkaistiin 1879.

Strindbergin tuotanto käsittää kymmeniä näytelmiä sekä romaaneja, novelleja ja kantaaottavia kirjoituksia. Hänen varhaisten teostensa on katsottu edustavan naturalismia, tinkimätöntä realismia, jossa ihmissuhteiden yhteiskunnalliset ja psykologiset ulottuvuudet tulevat esiin. Kirjailijan myöhempi vaihe on tyyliltään symbolistista.

Yksityiselämää voi Strindbergin kohdalla kutsua hyvällä syyllä myrskyisäksi.

Hän oli naimisissa kolmasti, puolisoinaan Siri von Essen (liitto 1877–91), Frida Uhl (1893-95) ja Harriet Bosse (1901–04).

Viimeisinä vuosinaan Strindberg perusti oman näyttämön Intima Teaternin yhdessä näyttelijä-ohjaaja August Falckin kanssa. Strindberg menehtyi 63-vuotiaana pitkäaikaissairauksiin, jättäen jälkeensä ainutlaatuisen taiteellisen perinnön.

Janne Kallioniemi – Jean

Eriikka Väliahde – Neiti Julie

Tekninen toteutus Tekninen päällikkö | MIKA LEHTINEN Näyttämömestarit | ANTTI LAUTTAMÄKI, HANNU ALANEN Apulaisnäyttämömestari | KARI KOSKIRANTA Tarpeiston suunnittelu | JOHANNA KEISKI / OLGA SUUTARI Järjestäjä-tarpeistonhoitaja | PIIA MÄKI Kuiskaaja | JUHA ÄYSTÖ Ääniajot | TJ MÄKINEN / SAIJA RASKULLA / NIKLAS VAINIO Valoajot | JUHA HAAPASALO / TERO KOIVISTO Kampaukset ja maskeeraus | PIA KÄHKÖNEN Lavasteiden valmistus | AATU RANTASEN johdolla VIIVI KETTUNEN, HELI LUUKKANEN, KARI KOKKONEN, TONI PALANDER, MARIANNE RAUTIAINEN, RAINO SAASTAMOINEN, KARI TOIVANEN, SEIJA VUORINEN Tarpeiston valmistus | VIRPI ANTILA, HANNA MATTILA Pukujen valmistus | EILA JOUTTUNPÄÄN johdolla, teosvastaava INESSA TAPALA sekä SATU ERIKSSON, TAIJA-LEENA AUTIO, PÄIVI HATANPÄÄ, HELI TAPPER Valokuvat | KARI SUNNARI Graafinen suunnittelu | ANNE SILLANAUKEE Käsiohjelman toimitus | MIKA KAUHANEN

Emmi Kaislakari – Kristin

Anna-Sofia Anttonen – Sofi

Strindbergin innoituksen lähteitä ja inhimillisiä olosuhteita Neiti Julien syntyaikoina valaisee seuraava teksti Neiti Julien keittiö. Sen on kirjoittanut englantilainen kirjailija Sue Prideaux. Katkelma julkaistiin hänen elämänkertateoksensa Strindberg: A Life ensimmäisenä lukuna vuonna 2012 (Yale University Press, New Haven ja Lontoo).

Suomenkielisen käännöksen tähän käsiohjelmaan on laatinut Fanny Richt.

Käännös- ja julkaisuoikeudet myönsi Yale Representation Limited, Lontoo.

All rights reserved. This book may not be reproduced, in whole or in part, in any form (beyond that copying permitted by Sections 107 and 108 of the U.S. Copyright Law and except by reviewers for the publice press), without written permission from the publishers.

Neiti Julien keittiö Talvella 1887–1888 August Strindberg muutti perheineen Kööpenhaminan hienoimmalle asuinalueelle ja eli reilusti yli varojensa hotelli Leopoldissa, joka sijaitsi aivan kuninkaallisen teatterin kupeessa. Strindberg nautti arvostetusta asuinpaikasta ja suhtautui tulevaisuuden näkymiin toiveikkaasti, jopa epärealistisesti. Tuona talvena hän elätteli toiveita, että Tanska osoittautuisi hänelle tuottoisammaksi kuin kotimaansa Ruotsi, jossa Strindbergin näytelmiä ei esitetty, eikä kirjoja julkaistu.

Hänellä oli seitsemän valmista käsikirjoitusta, joita kukaan ei Ruotsissa huolinut.

Strindbergin viimeisin näytelmä Isä, murhenäytelmä tulisi saamaan kantaesityksensä Casino Teatret -teatterissa Kööpenhaminassa. Strindberg oli vasta saapunut Kööpenhaminaan, mutta hänen nimensä tunnettiin jo kaupungissa. Kirjailijasta tehty vahanukke aitoine hiuksineen oli esillä Panoptikonissa. Nukke herätti kauhistusta vanhoillisissa ihmisissä, jotka ymmärsivät Strindbergin edustavan modernin läpimurtoa, kirjallisuuden liikettä, jota radikaali lehdistö toi näyttävästi esille.

Kööpenhamina odotti innoissaan järkyttyvänsä näytelmästä.

Isä kertoo miehestä, joka rypee pelossa ja epäluulossa kyseenalaistaessaan, onko hän lapsensa todellinen isä. Näytelmä kuvasti Strindbergin omia pelkoja. Hänen vaimonsa Siri oli viisi vuotta aikaisemmin yllättäen paljastanut pettäneensä miestään näytellessään Kotiopettajattaren romaanin suomalaisessa tuotannossa. Avioliiton alusta alkaen Sirin oli huhuttu käyttäytyvän sopimattomasti niin miesten kuin naisten kanssa, mutta Strindberg oli aina viis veisannut puheista. Rakkauteensa luottavainen Strindberg vastasi syytöksiin itsevarmasti, että ainahan ihmiset puhuvat näyttelijättäristä sellaiseen sävyyn. Mies itse oli aina ollut uskollinen suloiselle ”pikku leijonalleen”, mutta nyt hänelle selvisi, että Siri olikin rikkonut luottamuksen, jonka pohjalle avioliitto perustui. Siri oli tehnyt hänestä narrin, ja viimeiset viisi vuotta olivat olleet pelkkää pitkäkestoista kuvitelmaa. Vielä kauheampaa oli piinaava epävarmuus Strindbergin nimeä kantavien lasten isästä, jonka Siri miehessään herätti. Kenen rakastajan kasvot paljastuisivat lapsenpyöreyden alta lasten varttuessa?

Isän avioparin satunnaiset syleilyt ja toistuvat sanalliset taistot heijastivat näytelmäkirjailijan omaa avioliittoa. Strindberg ja Siri olivat kuvainnollisesti, ja toisinaan myös kirjaimellisesti, kiinni toistensa kurkussa. Toisinaan pariskunta viskoi toisiaan veitsillä ja haarukoilla. ”Heidän ei olisi uskonut olevan samaa perhettä, kun heidät näki hotellin ruokailuaikoina”, havainnoi Axel Lundegård, joka käänsi Isän ruotsista tanskaan. Strindberg ja Lundegård olivat ruokailemassa yhdessä hotellin ruokasalissa, kun ”tyhjän huoneen läpi käveli vaaleahiuksinen ja pitkä laiha nainen kolmen lapsen ja lastenhoitajan kanssa. Jälkiruokaa syönyt Strindberg oli vaiti. Hän ei edes nostanut katsettaan, mutta minä [Lundegård] olin utelias.

’Luoja, kuka tuo on?’ kysyin. ’Entinen vaimoni’, hän vastasi synkkänä . . . ’Oletteko – oletteko eronneet?’ änkytin.

Strindberg katsoi minua erittäin epäsuopeasti, mutta koska asuimme molemmat hotelli Leopoldissa, hänen oli pakko selittää. ’Noh,’ hän sanoi, ’avioeroa ei ole virallistettu, mutta se ei ole tarpeen. En näe vaimoani enää vaimonani, vaan rakastajattarenani. Hänen täytyy tyytyä siihen. En halua, että meitä nähdään julkisesti yhdessä.’”

Strindberg täyttäisi tammikuussa 39 vuotta. Hän oli ollut kymmenen vuotta naimisissa suomalaissyntyisen aristokraatin Siri von Essenin kanssa, joka ei ollut järin intellektuaalinen, mutta neuvokas, älykäs ja sievä. Parin mennessä naimisiin Siri oli pyöreähkö nuori nainen, jolla oli tuuheat vaaleat hiukset ja koboltinsiniset silmät; hän oli eloisa ja hemmoteltu ja halasi näyttämölle. Nyt hän oli laiha, kuten Lundegård havainnoi, ja kantoi itsensä pettyneen näyttelijättären melankolisella eleganssilla.

Häntä ei oltu nähty estradilla neljään vuoteen. Siriä ruokasaliin seuranneet kolme lasta olivat kaikki kalpeita ja vaaleahiuksisia. He olivat hyväkäytöksisiä ja niin viehättävästi puettuja, että vain tarkkasilmäisimmät saattoivat huomata Sirin säästäväisesti parsineen lasten kuluneet vaatteet. Vanhin tytär, seitsemänvuotias Karin, oli hyväkäytöksinen ja saanut koulutuksensa Pariisissa. Tytön spontaaniutta hillitsi tämän pikkuvanha vastuuntunto, jonka vanhempien avioliiton ailahtelevaisuus oli aiheuttanut.

Toinen lapsi oli kuusivuotias Greta, joka ei ollut yhtä vaalea tai halukas miellyttämään muita kuin siskonsa. Siinä missä Karin poikkeuksetta hymyili viehättävästi kameralle, Greta murjotti. Kolmas lapsi oli kolmevuotias Hans, joka oli ulkoisesti kuin jokaisen unelmapoika, pyöreäposkinen enkeli. Vaikka Hans edustikin tärkeämpää sukupuolta, ei hän saanut osakseen ihastelua ja ylistystä. Hän oli saapunut maailmaan liian myöhään suhteessa vanhempiensa myrskyisään avioliittoon.

Siri ja Strindberg nukkuivat eri makuuhuoneissa Leopoldissa, joka oli näyttelijöiden ja kirjailijoiden keskus Kööpenhaminassa. Hotellin muihin vieraisiin lukeutui muun muassa 38-vuotias Victoria Benedictsson, joka oli erittäin älykäs ja ulkonäöltään Virginia Woolfia muistuttava pitkäkasvoinen feministikirjailija.

Benedictsson oli vanhempiensa sukupuolten taiston uhri: äiti kasvatti hänet tytöksi ja isä pojaksi. Kirjailijana hän käytti miespuolista salanimeä. Benedictssonin, kuten Strindberginkin, löysi Pohjois-Euroopan vaikutusvaltaisin kirjallisuuskriitikko Georg Brandes. Georg Brandesilla oli valta synnyttää ja tuhota kirjailijan ura. Hän oli tuona aikana äärimmäisen merkittävä myös Skandinavian ulkopuolella Saksassa, Venäjällä ja Englannissa, jossa hän ystävystyi filosofi ja taloustieteilijä John Stuart Millin kanssa. Brandesin käännös Millin vuonna 1869 julkaistusta esseestä Naisen asema vaikutti itse asiassa merkittävästi Skandinavian feministiliikkeeseen aikana, jona Ibsen kirjoitti keskeisimmät näytelmänsä. Brandesin vaikutus ulottui Yhdysvaltoihin asti. Siellä hänelle myönnettiin menestyksekkään luentokiertueen myötä laakeriseppeleet, jotka symboloivat miehen nerouden ja oppineisuuden kuolemattomuutta. Nykypäivänä harva muistaa hänet Skandinavian ulkopuolella. Brandes keksi modernin läpimurron käsitteen kuvaamaan sellaista tulevaisuuden kirjallisuuden

suuntausta, jonka hän oli pannut merkille Balzacin, Zolan ja Ibsenin töissä. Se oli taiteesta vapautunutta kirjallisuutta, joka pohjasi historismin, romantiikan tai mielikuvituksen sijaan kirjailijan senhetkiseen ja todelliseen kokemukseen. Strindbergin sanoin tällaisessa kirjallisuudessa kirjailija tarkastelee parhaiten tuntemansa henkilön, eli itsensä, ruumista ja oppii sen kautta anatomian, fysiologian, psykologian ja koko maailman historian. Vuonna 1879 Brandes tutustui Strindbergin ensimmäiseen romaaniin Punainen huone, minkä jälkeen hän lakkaamatta kutsui Strindbergiä neroksi ja väsymättä ja uskollisesti mainosti ja tuki Strindbergiä kirjailijan vaikeina aikoina.

Miehet tapasivat toisensa ensimmäisen kerran vasta joulunaikana Kööpenhaminassa, jossa Brandes oli ohjaamassa Strindbergin näytelmää Isä Casino Teatret -teatterille. ”Arvostan tämän miehen [Strindbergin] lahjakkuutta todella paljon”, Brandes kirjoitti ystävälleen samaisella viikolla. ”Surullista, että kummallinen onneton avioliitto – hän selvästi tuntee Siriä kohtaan vahvaa fyysistä viehätystä ja suurta henkistä inhoa – tekee tästä suuresta lahjakkuudesta lähes monomaanisen. Hän on osa merkittävää arvaamattomien armeijaa. Mutta hän on nero.”

Brandesin koti sijaitsi Kööpenhaminassa, joten mies ei asunut hotellissa niin kuin kirjailijasuojattinsa Strindberg ja Victoria Benedictsson. Yksi Brandesin erikoisuuksista oli se, että hän ei suostunut arvioimaan naiskirjailijoiden teoksia, mikä kuvastaa ajan naisvihaa. Tästä huolimatta, kun Benedictsson vuonna 1885 julkaisi seksuaalisesti rehellisen romaaninsa Rahaa salanimellä Ernst Ahlgren, Brandes ylisti teosta ja nosti sen osaksi modernin läpimurtoa. Kriitikko ja kirjailija tapasivat.

Heidän välilleen syntyi suhde. Benedictsson oli jo kirjoittanut seuraavan romaaninsa Marianne-rouva, jonka Brandes sivuutti, koska teos oli Damenromanen, naisten kirjallisuutta. Benedictsson kutsui sanaa kuolemantuomiokseen, ja hän tulikin hotelli Leopoldiin tappaakseen itsensä lähellä Brandesia.

Tammikuun seitsemännen ja kahdeksannen päivän välisenä yönä vuonna 1888 Strindberg heräsi koputukseen makuuhuoneensa ovella. Hän havahtui unestaan ja näki vanhimman tyttärensä, seitsemänvuotiaan Karinin. Karin kertoi, että Benedictsson oli aiemmin yöllä tullut tytön makuuhuoneeseen yllään valkoinen yöpaita: Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että ne hohtivat pimeässä. Hän sanoi ottaneensa myrkkyä ja olevansa todella peloissaan. (Myrkky oli morfiinia.) Hän sanoi haluavansa edelleen kuolla, mutta pelko oli ottanut hänestä vallan. Hän kysyi, voisinko vahtia häntä.

Seurasin häntä suureen makuuhuoneeseen ja hän kiipesi takaisin vuoteeseen. En tiedä, kauanko aikaa kului. Olimme hiljaa.

Vahtiessaan sängyn vierellä Karinin ajatukset ”pyörivät ympäri ja ympäri”. Itsemurha oli kuolemansynti, jota Luoja ei ikinä antaisi anteeksi, ja Karin pelkäsi kovasti, että hänenkin sielunsa tuomittaisiin, sillä hän oli osallinen itsemurhaan. Oikeudellisesti itsemurha oli rikos. Muutamaa vuotta aikaisemmin Karinin isää oli syytetty jumalanpilkasta. Pelottava tapaus oli syöpynyt perheenjäsenten mieliin. Strindberg itse oli

tapahtuman aikaan paniikin vallassa, ja nyt Karin oli kauhuissaan, että hän joutuisi isänsä lailla oikeuden eteen Jumalaa vastaan tehdystä rikoksesta. ”Jos ei onnistu estämään itsemurhaa, joutuu vankilaan”, Karin hermoili. ”Minusta tuntui, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin kärsiä rangaistus.”

Lopulta Benedictsson käski Karinin poistua huoneesta.

Hapuilin tieni käytävässä Strindbergin ovelle. Kun astuin huoneeseen, hän havahtui unestaan ja tuijotti minua villisti. Kerroin, miksen voinut olla yksin ja miksi. . . Kerroin hänelle Victoria Benedictssonista. En ikinä unohda sitä ilmettä hänen kasvoillaan. Hän oli niin tohkeissaan. Hänen kasvoillaan ei näkynyt häivähdystäkään inhimillisestä sympatiasta, ainoastaan raakaa uteliaisuutta.

Tilanne kiehtoi häntä.

Kiehtoi todellakin: kirjailijaminä otti Strindbergistä vallan ja ymmärtäväinen isä sai luvan väistyä. Strindberg edusti kirjailijana naturalismia ja pohjasi työnsä tosielämän kokemuksiin. Nyt hänelle tarjottiin ehdottoman synkeää kokemusta kuin tarjottimella. Muisti, Strinberg totesi, on pääomaa, ja Karin luovutti hänelle ensilantin, jonka hän talletti muistinsa pankkiin ja käyttäisi seuraavassa ja merkittävimmässä näytelmässään Neiti Juliessa. Loput kuvitellusta pääomasta näytelmää varten hän ansaitsisi vasta, kun perhe oli lähtenyt hotelli Leopoldista. Hänen ei kuitenkaan tarvitsisi odottaa kauaa.

Isä ei menestynyt Brandesin tuesta, keskimäärin myönteisistä lehtiarvioista ja lämpimistä suosionosoituksista huolimatta. Teatterin näyttelijä-johtaja Hans Riber Hunderup joutui konkurssiin, kun näytelmää oli esitetty vasta 11 kertaa. Se oli sen produktion loppu. Strindberg ei voinut enää asua hotelli Leopoldissa.

Strindberg joutui perheineen luopumaan lumisen pääkaupungin hohdosta ja elämästä ja muuttamaan huokeaan ja syrjäiseen pimeyteen. Perhe löysi edullisen talon, jonka omistaja oli poliisi ja joka sijaitsi rannikolla pohjoisessa noin 18 kilometrin päässä Kööpenhaminasta. ”Muutimme Klampenborgiin hirveään pikkuiseen taloon. Taloa ympäröivät asumattomat kesähuvilat, joiden kuistit oli laudoitettu umpeen, ja jossain naukui kissa, jota Siri meni auttamaan.”

Helmikuussa perhe muutti vieläkin kauemmas Taarbeckin kalastajakylään, josta oli näkymä Juutinraumalle. Sieltä he vuokrasivat Villa Maud -nimisen huvilan, joka oli ja on edelleen mukava ja vaatimaton asumus meren äärellä. Huvilan etuovi aukesi kätevästi suoraan päärannikkotielle ja rauhalliseen puutarhaan, jossa syreenit varjostivat rannan suuntaan viettävää nurmikkoa. Jos perheellä olisi ollut varaa lämmitykseen, Villa Maud olisi ollut viihtyisä. Talvi oli kuitenkin poikkeuksellisen kylmä. Huvila jäisi historiaan kauheimpana paikkana, jossa Strindbergin perhe koskaan asui. Strindberg nukkui yksin jääkylmässä makuuhuoneessa, jonka ikkunoita peittänyt jääkerros oli yhtä paksu sekä ulko- että sisäpuolelta. Katkeruuden koituessa sietämättömäksi hän heristi käsiään ja huusi kirouksia yli kapean Juutinrauman kohti kotimaansa Ruotsin rannikkoa, joka näkyi ikkunasta. Paikalliset muistelevat

Sirin olleen laiha ja neuroottinen nainen, joka nähtiin aina lastensa seurassa. He myös muistavat nähneensä ikkunasta, kuinka Strindberg jahtasi vaimoaan ympäri ruokapöytää.

Perheen varat olivat vähissä tappiollisen Isän jäljiltä. Mutta tunnelin päässä näkyi valoa. André Antoine kirjoitti Strindbergille Pariisista ja kertoi haluavansa esittää Isän Pariisin menestyksekkäimmässä avantgarde-teatterissa, Théâtre Libressä.

Strindbergin debyyttiromaanin Punainen huone käännökselle oli kysyntää Puolassa, ja eräs hänen varhaisista näytelmistään, Onnen Pekan matka, oli saamassa sovituksen Berliinissä. Rahaa näistä ei kuitenkaan heti heruisi. Palkkioita odotellessa perhe majoittui talon kahteen huoneeseen, joiden lämmitykseen heillä oli varaa. Samaan aikaan Strindberg kirjoitti seuraavaa kirjaansa Hullun puolustuspuhe ranskan kielellä kynä sauhuten ja toivoen, että Antoinen kiinnostus merkitsisi suosiollista uutta yleisöä Ranskassa. ”Aivot kipinöivät häikäisevästi, kun löydät oikeat sanat vieraalla kielellä”, hän kirjoitti hurmoksessa saatuaan kirjoitusurakan päätökseen lumimyrskyn riehuessa ulkona.

Taarbeckin kylässä asui lörppö eukko, jolla oli tapana myydä vihanneksia ovelta ovelle. Naisen tumma iho, koukkunenä, kiiltävät mustat silmät, rasvainen huivi ja hiippailu saivat Strindbergin uskomaan, että nainen oli mustalaissukua. Perheen lapset olivat varmoja, että nainen oli noita. Kesän kynnyksellä nainen saapui kuin satujen paha noita ja tarjosi perheelle ”palatsia”, jonka vuokra oli epäilyttävän alhaiset 50 kruunua kuukaudelta (Strindberg maksoi perheen senhetkisestä asumuksesta 300 kruunua kuussa). Tällainen avokätinen, ilmeisen taianomaisen sanantuojan tekemä tarjous viehätti Strindbergiä suuresti. Palatsi oli viehättävästi nimetty Skovlystiksi eli Metsän iloksi. Vihannesmyyjän mukaan talo oli ollut kuninkaallinen asumus, mutta kuului nykyään kreivitär Frankenaulle. Vihannesmyyjän poika, Ludvig Hansen, oli kreivittären palvelija. Mies tulisi noutamaan perheen kreivittären vaunuilla. Ludvig Hansenin myötä saapui myös suuri seikkailu, joka sytytti Strindbergin mielikuvituksen ja synnytti Neiti Julien. Strindbergin mieli muovasi Ludvig Hansenista palvelija Jeanin ja kreivitär Frankenausta neiti Julien.

Ränsistyneet, kuningas Fredrik VII:n aikaiset vaunut saapuivat kahden luisevan ja kurjannäköisen hevosen vetäminä iltahämärän aikaan, paljon myöhemmin kuin oli sovittu. Vaunuista hyppäsi palvelija; siisti mies, jolla oli tuuheat mustat viikset. Miehen kirkkaanpunaista kravattia koristi valtava ja kimmeltävä timanttineula, mutta tämän mustat silmät hohtivat timanttiakin kirkkaampina. Sisällä vaunuissa istui miehen teini-ikäinen veli Charles, joka oli pukeutunut kulahtaneeseen virkapukuun. Puku oli pojalle aivan liian suuri, mutta sen tummuneita ja likaisia hopeanappeja koristi perheen vaakuna. Seurue matkasi keväisen vihreän metsän läpi iltahämärän laskeutuessa maiseman ylle. Flirttaileva mustalainen viihdytti perhettä ja oli naisväelle ritarillinen kavaljeeri.

Siri nauroi ja nautti Hansenin nenäkkäästä huomiosta, mutta Strindbergiä parin leikkisä sanailu sapetti. Matkan makaaberi teatraalisuus ärsytti häntä aina vain

enemmän, kun langanlaihat luuskat vetivät naurettavia vaunuja Tanskan uljaimmalla tiellä, Kongevejillä (Kuninkaantie), joka yhdisti Kööpenhaminan kuninkaallisen linnan ja Hamletista tutun Helsingørin kaupungin. Kongevej oli niin leveä tie, että useammat vaunut pystyivät kulkemaan sillä rinnakkain. Tiellä oli monumentteja ja obeliskeja ja se kulki upean paksurunkoisten pyökkien ja paperinvalkeiden koivujen kuvittaman metsän poikki. Siihen aikaan vuodesta metsän puut verryttelivät uusia lehtiään. Saniaiset hipoivat vaunujen pyöriä ja illan ensimmäiset kalpeat tähdet syttyivät taivaalle. Linnan matalat tornit näyttivät tummien puiden rinnalla tyngiltä päivänvalon viimeistä hehkua vasten. ”Kun saavuimme, oli jo melko pimeää”, jatkuu Karinin kertomus.

Vaunut keikkuivat portista sisään lyhyelle kastanjapuiden reunustamalle

puistotielle ja kulkivat ohi järven, jonka keskellä oli pieni paviljonki. Lopulta

olimme valtavan, pylväskäytävän alla olevan etuoven edessä. . . Kreivitär seisoi

portailla ja tervehti meitä niiaten. . . [hänellä oli] pyöreät, auringossa palaneet

kissamaiset kasvot, kalan silmät ja huonot etuhampaat. Hän oli pukeutu

nut ikiaikaiseen asuun, joka edusti edellisen vuosisadan muotia: vaaleansininen

olkapäät paljastava mekko, johon kuuluivat vannehame ja tiukasti solmittu

korsetti. Kreivittären hiukset olivat sileät; keskijakaus kulki niskaan asti, ja

hiukset oli letitetty ja kietaistu korvaläppiä muistuttavaksi kampaukseksi. Siri

kysyi, oliko käynnissä naamiaiset.

”Ei”, kuului vastaus, joka yllätti meidät kaikki. ”Pukeudun aina näin.”

Perhe johdatettiin salonkiin, joka oli pituudeltaan koko rakennuksen mittainen, sopusuhtainen ja seinärappauksin koristeltu huone. Huonekalut todella vaikuttivat kauniilta ja antiikkisilta kuten noitamainen vihannesmyyjä oli kertonut. Huonekaluja oli kuitenkin vaikea arvioida tarkasti, koska huoneen kynttelikköä ei oltu sytytetty.

Huoneen vähäinen valo tihkui lännenpuoleisista ikkunoista, joista avautui maisema iltaruskon punertavaksi värjänneelle järvelle. Kreivitär päivitteli suurieleisesti, kuinka kylmissään perhe varmasti oli matkan jälkeen. Palvelija Ludvig Hansen oli seissyt kaiken aikaa hiljaa varjoissa. Nyt hän ojensi kätensä. Tyhjästä ilmestyi hopeinen pikari. Hän laski pikarin Sirin eteen ja peitti sen kankaalla, joka haisi voimakkaasti puhtaalta alkoholilta. Hän pyysi Siriä sytyttämään kankaan tuleen. Näin hän tekikin ja vieraiden ällistykseksi kangas leimahti ilmaan sinisenä ja sen tilalle riemuisesti nauravan Sirin eteen ilmestyi – abrakadabra – pikarillinen viiniä. Palvelija ehdotti samaa temppua Strindbergille, mutta mies oli hermostunut ja kieltäytyi osallistumasta huuliaan yhteen puristaen ja tehden selväksi, ettei hän pitänyt tempusta.

Tämän jälkeen Siri totesi haluavansa nähdä vuokrattavat huoneet ennen kuin pimeys laskeutuisi. Pyyntö kuitenkin sai kreivittären ja tämän palvelijan tiedustelemaan erittäin huolestuneina vieraiden voinnin perään painottaen, että perheen täytyisi levätä ennen kuin heitä rasitettaisiin yhtään enempää. Typerä höpinä ärsytti Strindbergiä ja Siriä, jotka olivat loistavassa kunnossa eivätkä pitäneet siitä, että heitä kohdeltiin invalideina. Kreivitär ja palvelija selvästi pelasivat aikaa. Pian kreivitär

poistui huoneesta palvelijansa kanssa. Perhe kuuli kuiskuttelua. ”’Lähdetään pois täältä’, sanoi Strindberg ja vilkaisi oven suuntaan. Hän ei kuitenkaan hievahtanutkaan.”

Noin minuuttia myöhemmin kreivitär pölähti huoneeseen puristaen rintaansa vasten kampiliiraa. Hän heittäytyi polvilleen ja ryhtyi soittamaan tätä soittimista vähiten sointuvaa instrumenttia. Ennen kuin vieraat saivat sanaakaan suustaan, salongin ovi lennähti auki uudelleen ja Hansen asteli sisään teatraalisesti pukeutuneena keskiaikaisen asun jäljitelmään, johon kuuluivat pehmeä kukonsulalla somistettu samettibaskeri, hevosen jouhista tehty peruukki ja kaksi kiiltävää, mustiksi lakattua keppiä, yksi tiukasti kummassakin kädessä. Hansenia seurasi näytelmän uusi hahmo: miehen 16-vuotias sisko Martha Magdalena, joka ei olisi voinut väritykseltään ja ulkonäöltään muistuttaa veljeään yhtään vähempää. Tytön silmät olivat vaaleat ja hiukset kimmelsivät kultaisina tai punaisina. Hän oli pukeutunut asuun, jota kuvailtiin sirkusasuksi: kangas oli nuhruista satiinia, tyköistuva korsetti paljasti runsaasti dekolteeta, hihat olivat pitkät, hihansuut leveät ja täyteläinen hame hipoi lattiaa. Tässä vaiheessa enää hyvin pieni määrä valoa läpäisi salongin ikkunat. Kaikki huoneessa haalistui ruskean eri sävyiksi, joten aineellisten olentojen erottaminen varjoista oli hankalaa.

Mustat kepit asetettiin pystyyn lattialle, nuori tyttö nostettiin kainaloista

ilmaan ja siinä hän roikkui kyynärpäät tuettuina keppien varassa. Strindberg

vilkuili jälleen kerran vaivaantuneena oven suuntaan. Hansen esitti vieraille

sarjan taikatemppuja. Hän poisti toisen kepeistä. Nyt tyttö riippui ilmassa vain

yhden kyynärpään varassa. Seurasi lisää temppuja: palvelija nosti tytön varta lon makuulle ilmaan. Kreivitär istui lattialla koko esityksen ajan kammeten

karmeita kappaleita yksi toisensa jälkeen, ja mustalainen [Hansen] selitti meille

taukoamatta, kuinka hänen magneettinen vaikutuksensa ja taikatemppunsa

tekivät huojuvasta tytöstä jäykän ja tajuttoman. Siri ei pystynyt hillitsemään

nauruaan. Mutta Strindberg nousi kesken kaiken ja vaati, että heille tuotaisiin

vaunut. Seurasi sekasorto.

Sirille ei tuottanut vaikeuksia kikattaa harrastelijaesiintyjien hullunmyllylle ja silmänkääntötempuille, mutta Strindberg oli hämmentynyt taikauskoisessa puoliuskossaan siihen, että olisi olemassa maailma, jossa huojuvat tytöt leijuvat ilmassa.

Tämä oli osa aikakauden sisäänrakennettua ristiriitaa; tieteellisen rationalismin edistysaskeleet (Darwinin Lajien synnyn ruotsinnos julkaistiin vuonna 1872) eivät olleet vuosien varrella tällä tavalla vihjanneet Strindbergille ja muille hänen kaltaisilleen, että jos kaikki lajit ovat jatkuvassa kehityksessä, on täysin järkeenkäypää olettaa, että tähän jatkumoon sisältyi itse asiassa myös biologisten ja ei biologisten, luonnollisten ja yliluonnollisten rajojen rikkoutuminen. Vuonna 1872 Strindberg oli auttanut kääntämään Karl Eduard von Hartmannin teoksen Philosophie des Unbewussten ruotsiksi ja vuonna 1886 hän oli yksi tuhansista, jotka lukivat Euroopassa kahta näennäistieteellistä menestysteosta, jotka ruokkivat ihmisten kasvavaa tahtoa uskoa kutkuttaviin mahdottomuuksiin. Hippolyte Bernheimin teos De la suggestion

ja Max Nordaun Paradoxes psychologiques käsittelivät ihmispsyykeen synkkiä puolia: hypnotismia, magnetismia, henkien kanssa kommunikointia, unissakävelyä, mesmerismiä, jakautunutta persoonallisuutta (sopivasti samana vuonna Robert Louis Stevenson julkaisi pienoisromaaninsa Tohtori Jekyll ja herra Hyde) ja yhden ihmisen kykyä vaikuttaa toiseen ja ottaa tämä hallintaansa.

Havainnollistavat näytännöt ”suggestioista”, ”sähköistämisestä”, hypnotismista, spiritismistä, mesmerismistä ja magnetismista olivat suosittuja ohjelmanumeroita teattereissa, sirkuksissa, markkinoilla ja yksityisissä salongeissa. Skovlystin lähettyvillä asui tohtori Odhal -niminen hammaslääkäri, joka järjesti julkisia hypnotismiesityksiä operoinnin yhteydessä. Strindbergin levottomuuteen vaikuttivat kuitenkin monet eri tekijät. Ensimmäinen on ilmiselvä: kreivitär ja hänen palvelijansa ymmärsivät olla pyytämättä rahaa esityksestään. Tämä tuntui merkitsevän, että he eivät olleet täysiä puoskareita. Toiseksi elämys oli lumoavan osuva: taikanäytös oli osa yliluonnolliselta tuntuvaa kertomusta, joka sai alkunsa vihannesmyyjän tumman ja ryppyisen sormen osoittaessa Strindbergille polun lumottuun linnaan. Kolmas tekijä oli Strindbergin halu uskoa näkemäänsä. Strindbergin aineellinen maailma oli koetteleva – huvenneet rahat, flopanneet romaanit, flopanneet näytelmät, epäonnistunut avioliitto Sirin kanssa – ja hänen mielensä oli Edgar Allen Poen lumoissa. Strindberg oli kypsä uskomaan ja astumaan maailmaan, jossa hän omien sanojensa mukaan tunsi olonsa vapaaksi ja eristäytyneeksi, kuin eetterissä leijuvaksi kosmiseksi pirstaleeksi, joka pinnistelee nähdäkseen osittain tavoitettavaan puolimaailmaan. Hän oli valmis ja halusi yliluonnollisuuksien materialisoituvan silmiensä edessä kuin kehittyvä valokuva. Valmis muuttamaan lumottuun todellisuuteen ja asettumaan vuokralle maailmaan, jossa ”mahdollinen voi huomaamattomasti muuttua, hienovaraisesti ajelehtia uskomattomaksi”.

Lopulta tyttö heräsi lumouksesta, lopetti kummallisen vaakatasoisen keinumisensa, hypähti keppien päältä alas lattialle ja sytytti muutaman kynttilän näyttävästä kyntteliköstä. Perhe kutsuttiin yläkertaan tutustumaan huoneisiinsa. Sotkuisessa portaikossa odotti pullojen, maalipurkkien ja astioiden sekamelska. Sirin silmissä tämä oli vain tavallista kodin sotkua, mutta Strindberg näki ”pulloja ja tislauspulloja, joita alkemistit käyttävät.” Hän uskoi tämän seikkailun olevan satumainen ja kuvaili sitä taikuuden, arvoitusten ja muodonmuutosten matkaksi. Hänet johdatettiin kirjavasti kalustettujen ja aarteita pursuavien ”kamarien” halki, joissa asui uneliaita neitoja, uhkaavia ajokoiria, käärmeen pyydystänyt täytetty haukka ja niin edelleen.

Strindbergin tarkka kuvaus on täynnä symboleja ja symbolisia numeroita.

Kulahtaneeseen sirkusmekkoon pukeutunut Martha Magdalena esitti kertomuksessa Eurydikeen roolia. Hänen luja ja nuori kätensä puristi lepattavaa kynttelikköä, joka valaisi tien manalaan. Perhe ei saanut nähdä tulevia makuuhuoneitaan, joita kuulemma remontoitiin paraikaa. Heille kuitenkin luvattiin kolme huonetta, jotka kattoivat ensimmäisen kerroksen lähes koko pituudelta. Huoneisiin kuuluivat paneloitu salonki ja parveke järvimaisemalla. Strindberg vaati ja saikin puutarhan esittelyn.

Skovlystin laiminlyöty puutarha oli vaunua vetäneiden hevosten tapaan

muuttunut maalauksellisesta rähjäiseksi. Kurjuudesta huolimatta puistossa oli hätkähdyttävän kaunis kirsikkatarha, jonka puiden sileät punertavat rungot kohosivat pudonneiden kukkien muodostaneista kinoksista. Puutarhanhoito oli kiinnostanut Strindbergiä koko tämän elämän ajan. Se merkitsi hänelle samaa kuin maatalous Tolstoille: puutarhanhoito oli syvästi vaikuttavaa toimintaa niin henkisesti, tieteellisesti, vertauskuvallisesti kuin symbolisestikin. ”Jotta tuntisit näkymättömän”, hän aloitti teoksensa Salatusta päiväkirjasta, ”tutki tarkkaan näkyvää.”

Strindbergiä pitkään varjostaneen kovaosaisen nuoruuden aikana valkoisten pelargonien kasvattaminen merkitsi hänelle kauneutta ja mahdollisuutta olla vapaa.

Strindbergin aikuistuessa ja hänen näkökenttiensä avautuessa ruukutuspöydästä kehkeytyi luovuuden ahjo, joka samanaikaisesti havainnollisti Jumalan järkkymättömiä luonnonlakeja ja Strindbergin omaa kykyä rikkoa ainakin jotain näistä laeista.

Vuosikaudet hän yritti kasvattaa teetä, kahvia ja magnolioita Skandinaviassa. Vain magnoliat menestyivät.

Skovlystin ”hurmaavasta kasvihuoneesta” hän löysi ylellisiä melonikasveja, joiden köynnökset kietoutuivat Strindbergille rakkaisiin pelargonioihin ja jasmiineihin. Hän ”syttyi” nähdessään sumutusjärjestelmän. Jos puutarhanhoito oli muodonmuutoksen lajina yksi alkemian muodoista, olivat sumutusjärjestelmä ja kasvihuone alkemistin työvälineet. Tislauspullojen ja kattiloiden avulla puutarhuri kykeni rikkomaan luonnonlakeja.

Strindbergin kierrellessä puutarhassa Ludvig Hansen norkoili tämän perässä sopimus kourassaan. Hän pelkäsi menettävänsä asiakkaansa ja lisäsi siksi viime hetkellä tarjoukseen eteläisen tornin ilman lisämaksua. Strindberg allekirjoitti sopimuksen. Kreivitär soitti kampiliiralla vielä viimeisen valssin ja poistui paikalta.

3. toukokuuta Siri ja lapset saapuivat palatsiin etukäteen valmistelemaan huoneet Strindbergille, joka ei voinut pitää taukoa työstään. Hänen kynänsä oli perheen ainoa tulonlähde. Seurue totesi paikan olevan erilainen päivänvalossa.

Sisäänkäynti upeasta etuovesta oli estetty. Etuoven sijaan heidät johdatettiin kapealle sivuovelle, josta edellisellä visiitillä piilossa olleet kahdeksan koiraa ryntäsivät ulos hyppien ja haukkuen niin raivokkaasti, että pikkuinen Hans juoksi huutaen pakoon.

Siri tuumi, mitä ihmettä hän kertoisi Strindbergille, joka pelkäsi koiria kuollakseen.

Koiriakin kaameampaa oli se, että Skovlyst ei ollutkaan linna. Päivänvalossa valkoinen stukkojulkisivu ja päätyjen matalat kaksoistornit saivat rakennuksen muistuttamaan italialaistyylistä huvilaa, jollaisia putkahteli Rivieralle ja Sveitsin järviseuduille tämän tästä.

Rakennus oli alun perin 1600-luvulla ollut kuninkaallinen metsästysmaja.

Kaksoistornit toimittivat itse asiassa metsästystornien virkaa ja salongin ikkunarivi ei mukaillutkaan Versailles’n kaltaisia tanssisaleja, vaan oli suunniteltu kuninkaallisten vieraiden ampumapaikaksi. Järven tarkoitus oli ollut houkutella vesilintuja ammuttavaksi. Nyt järvi oli pelkkä koriste, jonka keskellä sijaitsevaa pientä saarta somisti rappeutuva uusklassinen paviljonki. Eikä kreivitär Frankenaukaan ollut yhtään sen aidompi kuin linnansa. Frankenaun aatelissuvun vähäisemmistä pojista polveutuneet

vanhemmat olivat omineet tittelin ostamalla tilan kuninkaalta. Leijuva tyttö taasen oli temppu, johon löytyi ohjeet kuvitetusta taikatemppuja ja illuusioita havainnollistavasta kirjasta, joka oli vastikään käännetty tanskaksi. Martha Magdalenan yllä oli tukeva metallikorsetti, josta lähti tukikepit tytön käsivarsiin. Tukikepit kiinnitettiin lattialle asetettuihin mustiin keppeihin koukuilla. Himmeä valaistus, pitkät hihat ja maata laahaava helma piilottivat nämä metallituet.

Iltahämärä kätki myös eläimet. Päivänvalo paljasti kreivittären rajattoman ja hallitsemattoman rakkauden eläimiä kohtaan. Rakastetut, laiminlyödyt ja huonokuntoiset eläimet olivat vallanneet paikan. Strindbergin perhettä säikytelleen kahdeksan langanlaihan koiran lisäksi tilalla asusteli kanoja, ankkoja, hanhia, riikinkukkoja, kalkkunoita, hevosia, lehmiä, kaneja, kaksikymmentäkaksi lammasta ja karitsaa sekä kaksi kuttua, jotka oli nimetty kuningattaren mukaan Carolineksi ja Mathildeksi.

Kuningatar oli keskiössä Tanskan historian Neiti Julieta eniten muistuttaneessa tapauksessa, kun tämä rakastui sosiaalisesti alempiarvoisempaan lääkäriinsä. Suhteen seurauksena kuningatar häpäistiin, vangittiin ja karkotettiin maasta. Lisäksi kreivittären tilalla eleli sikoja, villejä ja kesyjä kissoja sekä ”erityinen lemmikki, 18-vuotias sokea kukko, jota neiti Frankenau kuurasi harjalla.” Kreivittären vanhanaikaisen sinisen mekon yläosan täytteet tulivat sairailta ankanpoikasilta ja orvoilta karitsoilta.

Kuten hän vierailleenkin totesi, mekko oli hänen arkiasunsa. Strindbergin tytär Karin muisteli, kuinka kreivittären vannehame näytti aivan siniseltä ilmapallolta, kun tämä lypsi lehmiään. ”Niin”, sanoo palvelija Jean Neiti Julien ensimmäisen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa. ”Neiti on liian koppava joissakin asioissa eikä tarpeeksi omanarvontuntoinen toisissa. . . Viihtyi parhaiten keittiössä ja navetassa, mutta kieltäytyi matkustamasta yhden hevosen vetämissä vaunuissa. . . hänen kalvosimensa saattoivat olla nuhruiset, mutta joka ikisessä napissa piti olla kreivin vaakuna.” Karin olikin jo huomannut likaisen ja huonosti istuvan virkapuvun vaakunalla koristellut napit ajomatkalla kahden hevosen vetämissä vaunuissa.

Kreivitär Frankenau ja tämän velipuoli toimivat inspiraationa näytelmän kahdelle päähenkilölle, mutta touko-elokuun sattumukset Skovlystissa ja Kööpenhaminassa olivat monien näytelmän tapahtumien todelliset innoittajat.

Strindberg kirjoitti näytelmän hurjalla vauhdilla Skovlystissa heinäkuun ja elokuun alun aikana.

***

Anna Louisa Frankenau oli 40-vuotias, kun Strindbergin perhe saapui Skovlystiin.

Hän oli aatelisukunsa viimeinen pilari; suvun, joka oli vuodesta 1692 asti tukenut Tanskan kirkkoa, lainkäyttöä ja kirjallisuutta. Arvonimi kuolisi hänen mukanaan.

Anna Louisan suvussa kulki aitokin arvonimi, mutta ei hänen vanhempiensa kautta. On epävarmaa, tiesikö kreivitär itse, että hänen oikeutensa arvonimeen oli tekaistu. Oli kuitenkin päivänselvää, että suvun viimeisen jäsenen taakkaa kantanut

Anna Louisa oli saanut ennemmin pojan kuin tytön kasvatuksen. Tällainen kasvatus ei ollut tuona aikana Ruotsissa tavatonta perheiden ainokaisten tyttärien kohdalla, jotka perisivät tärkeitä maaomistuksia (muistakaamme Victoria Benedictssonin poika/tyttö-kasvatuksen). Pojankaltainen asema oli hyväksytty käytäntö, jolla torjuttiin vaikutusvaltaisiin naisiin kohdistuvia naisvihamielisiä ennakkoluuloja.

Näytelmässä neiti Julie kuvaa kasvatustaan pitkässä puheessa hänen ja palvelija Jeanin rakasteluhetken jälkeen. Julie kertoo Jeanille, että hänelle on opetettu maskuliinisia ja maanläheisiä tilanhoidon taitoja, esimerkiksi eläinten teurastusta. Sama päti Anna Louisa Frankenauhun. Frankenau oli tottuneempi seurustelemaan eläinten kuin ihmisten kanssa. Hänen sosiaalinen ja älyllinen koulutuksensa oli laiminlyöty, minkä seurauksena hänestä tuli kiltti, mutta päättäväinen ja omalaatuinen nainen. Hänen ymmärryksensä oli yksinkertainen ja reaktionsa naiiveja.

Anna Louisa tiesi, että hänen isällään oli mustalaisen vihannesmyyjän kanssa äpäräpoika, joka oli Anna Louisaa yksitoista vuotta nuorempi. Hän tiesi myös, ettei hänen äitinsä ollut tietoinen pojan olemassaolosta. Heti vanhempiensa kuoltua Anna Louisa otti yhteyttä tuntemattomaan velipuoleensa ja tarjosi tälle kotia luotaan.

Ludvig Hansen oli kohtalaisen menestyneen varasjengin jäsen, eikä huomioinut kutsua. Anna Louisa kutsui veljensä luokseen uudelleen vuonna 1884, tällä kertaa henkilökohtaisella vierailulla: ”Hän kiersi kapeat käsivartensa kaulani ympärille, painoi pehmeän poskensa omaani vasten ja itki hieman. En tiedä, mikä sai minut lähtemään hänen mukaansa; ehkä hyväntekeväisyys, tunteellisuus tai rakkaus.” Oli mitä oli, ehtoihin kuuluivat raha ja, mikä tärkeintä se, että Hansenin syntyperä ei tulisi julki. Hansen ei halunnut tulla tunnetuksi horebarnina (huoran lapsena), joten hän tarjoutui Anna Louisan palvelijaksi. Nainen suostui mielihyvin. Hän tahtoi suojella vanhempiensa kuolemanjälkeistä mainetta. On tärkeää muistaa, että koko sinä aikana, kun Strindberg asui Skovlystissä, hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, että palvelija oli itse asiassa kreivittären velipuoli.

Ludvig Hansen oli todennäköisesti 29-vuotias, kun Strindberg saapui Skovlystiin, mutta mistään häneen liittyvistä tiedoista ei ole täyttä varmuutta. Hän ryhtyi varastamaan äidiltään miltei heti opittuaan kävelemään, mutta päätyi virkavallan kanssa ongelmiin pitkäkyntisyydestä vasta 17-vuotiaana. Hansen oli naistenmies, muusikko ja tappelupukari. Ennen Skovlystia hän oli ollut muun muassa huijari, näpistelijä, puoskari, taikuri, hypnotisoija, silmänkääntäjä ja pienen hetken jopa näyttelijä: ”Mutta teatterille täytyi mennä joka ikinen päivä! Orjatyötä!” Toimissaan häntä avitti hyvä ulkonäkö, karisma ja poikkeuksellinen lahjakkuus valehdella.

Kolmessa vuodessa meno Skovlystissa oli äitynyt katastrofaaliseksi. Varmastikin hyvissä aikeissa tehdyt suuret suunnitelmat kehittää uusia maataloudellisia hankkeita olivat vaatineet suuren lainan ottamista omaisuutta vastaan. Hansen palkkasi hyvänpäiväntuttuja ja avuttomia sukulaisia, kuten teini-ikäisen veljensä Charlesin ja siskonsa Martha Magdalenan, tehtäviin, joihin he eivät soveltuneet. Sisarpuolensa tavoin Hansen oli valmis antamaan rakkautta ennemmin eläimille kuin ihmisille, mutta hänestä myös eläinten jokapäiväisistä tarpeista, ruuasta, juomasta ja hygieniasta huolehtiminen oli orjatyötä. Säälittävät eläimet ”pureskelivat seiniä tai

kaukaloitaan” ja lemusivat. Strindbergin perheen sanavarastoon ilmestyi uusi käsite: ”Skovlystin haju”. Ilmeisesti haju oli sekoitus vanhaa pesuvettä, likaisia vaatteita, pilaantunutta lihaa ja märkää koiraa. Naapurit lähettelivät jo Anna Louisalle nimettömiä ja arvostelevia valituksia tämän palvelijasta. Valitukset tulisivat pian johtamaan oikeusjuttuihin ja tilan myymiseen. Aatelissuku kuolisi velkoihin ja valheisiin verhoutuneena. Joka tapauksessa, vuokrasuhde alkoi.

Sirin ja lasten saapuessa 3. toukokuuta he pääsivät sentään katsastamaan huoneet, joiden oli sanottu olevan remontissa. Huoneet olivat sanoinkuvaamattoman kurjat ja törkyiset. Kahdeksaa nälkiintynyttä koiraa oli pidetty näissä huoneissa, ja Sirin suurin ongelma oli keksiä, kuinka lattiasta poistettaisiin koirien sängyn alle jättämän ja Sirin pois kaapiman jätöskasan löyhkä. Siri vaati Martha Magdalenaa auttamaan ja yhdessä he siivosivat kaiken. He jopa keittivät sänkyjen höyhenet ja ompelivat ne takaisin sisään patjoihin. Puhtaus oli äärimmäisen tärkeää Strindbergille ja Siri asensi hänelle kylpyammeen kellarikerroksessa sijaitsevan keittiön yhteydessä olleeseen komeroon. Siellä amme seisoikin, kunnes 1980-luvulla rakentajat irrottivat sen.

Strindberg saapui viikko Sirin jälkeen ja aloitti uuden romaanin kirjoittamisen pikimmiten 10. toukokuuta. Epäonnistuneen Isän myötä hän totesi, että oli järkevintä jättää kaikki modernin läpimurtoon liittyvät pyrkimykset ja palata sen lajityypin pariin, joka oli tuonut hänelle menestystä pari vuotta aikaisemmin riehakkaan ja epäkunnioittavan, Ruotsin saaristoon sijoittuvan Hemsölaiset-komedian muodossa.

Nyt hän toivoi Den romantiske klockaren på Rånö -romaanin osoittautuvan yhtä rahakkaaksi. Romaani perustui Strindbergin nuoruuden vierailuun årdalalaisen kellosepän luona. Kirjoitusprojekti kävi yksiin hänen huolettoman mielialansa ja olosuhteidensa kanssa. Säät olivat lämmenneet, hänen elinkustannuksensa olivat pienet ja hänellä oli aikaa ja tilaa kirjoittaa samalla, kun Siri opetti lapsia lukemaan ranskaa ja ruotsia sekä kuori perunoita.

Strindberg kirjoitti aina mieluiten ahtaissa, klaustrofobisissa paikoissa.

Vuokrasopimukseen viime hetkellä lisätty eteläinen metsästystorni oli juuri sellainen.

Toinen oli järven keskellä sijainnut ränsistynyt uusklassinen paviljonki. Hän noudatti tiukkaa rutiinia kirjoitustyössään: ”Nousen seitsemältä . . . keitän kahvia itselleni (enkä kenellekään muulle, mutta minulle se sallittakoon, niin kuin Balzacille ja Swedenborgille). Sitten lähden kävelylle. . . aamussa on jotain, mikä saa ihmisen tuntemaan itsensä nuoreksi, uudelleensyntyneeksi, se tunne haihtuu aamukasteen mukana. . . puolentoista tunnin päästä olen taas kotona.” Ihmiset, jotka todistivat Strindbergin kävelyitä, sanoivat hänen olleen lähes sokea ympäröivälle maailmalle ja kykenemätön vastaamaan edes rakkaan ystävän hyvään huomeneen.

Tässä vaiheessa olen hiestä märkä ja höllennän vaatteitani vyöhön asti. Ja niin se alkaa: se purkautuu keltaiselle, leikkaamattomalle Lessebo Bikupa -paperille Sir Joshua Mason 1001 -terällä ja violette noir -sävyisellä Antoine Fils -musteella, tauottaman tupakanpolton siivittämänä puoleenpäivään asti. Ja sitten se on ohi. Minut on

sammutettu; menen levolle, herään uudistuneena, luen, kirjoitan kirjeitä, nukun, mutta olen liian väsynyt syömään . . . sitten syön päivällistä [kolmelta], otan kunnon ruokalevon (näin olen tehnyt 12-vuotiaasta asti); nousen kuudelta ja yritän ratkaista tuskallisen ongelman: mitä tehdä illalla . . .

Ongelman ratkaisi Strindbergin uusi ystävä Ludvig Hansen. Illan saapuessa kaksikko kantoi kynttilöitä, pulloja, laseja, tupakkaa, Hansenin taikurivälineet ja Strindbergin kitaran nostosillan yli rappeutuvaan paviljonkiin. Ylös nostettu silta takasi heille rauhan rellestää niin pitkään kuin huvitti ilman naisia, lapsia ja koiria.

Tiedämme, että Hansen harjoitti Strindbergillä mesmerismiä tässä pienessä veden saartamassa temppelissä ja voimme vain kuvitella, mitä muita okkultistisia kokeiluja pari harjoitti. 15. toukokuuta miehet kuuntelivat viinimarjapuskassa laulavaa satakieltä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Strindberg kuuli satakielen laulua, ja se innoitti hänet kirjoittamaan aiheesta kokonaisen luvun kirjaansa.

Voisi luulla, että Hansenin asema palvelijana ja mustalaisveri olisivat estäneet tällaisen läheisen ystävyyden syntymisen aikana, jolloin ihmiset olivat avoimen rasistisia ja luokkajaosta pidettiin kiinni. Strindberg kuitenkin aidosti nautti miehen seurasta. Strindbergin maine rasistina on aiheellinen, mutta hän otti rasistisen kannan vasta, kun toisen ”rodun” tai sosiaalisen luokan edustaja loukkasi häntä.

Kuten pian näemme käyvän Hansenin tapauksessa, loukkaannuttuaan Strindberg hyökkäsi koko sanallisella taidollaan ja synnytti mahdollisimman paljon ennakkoluuloa ja mahdollisimman vähän armoa. Mutta tuolloin miesten välillä edelleen kukoisti syvä ystävyys. Mitä haamuihin sotkeutumiseen tuli, oli Strindberg aina ollut herkkäuskoinen, ja Hansen onnistuikin huijaamaan häntä täysin sillä saralla. Strindberg kuitenkin kykeni kirjailijan terävyydellä arvioimaan taikuutta, josta puhuessaan nokkelalla Hansenilla oli tapana vääristellä totuutta niin, että hänen puheensa muuttui mahdollisesta tyystin uskomattomaksi. ”Tästä voisi kirjoittaa romaanin!” totesi Strindberg innoissaan eräässä kirjeessä.

Samoihin aikoihin Georg Brandes (jonka vuoksi Victoria Benedictsson oli yrittänyt itsemurhaa) piti luentoja tiistai-iltapäivisin Kööpenhaminan yliopistossa. ”Italiassa asuu eräs saksalainen filosofi, jonka töitä tutkin”, kirjoitti Brandes. ”Hänen näkemyksensä vastaavat erittäin paljon omiani . . . hänellä on ikävänkuuloinen nimi ja hän on vielä tuntematon. Hänen nimensä on Friedrich Nietzsche.” Strindberg seurasi Brandesin luentoja sanomalehdistä ja vieraili Kööpenhaminassa luentosarjan aikana.

Hän istui penkillä Kongens Nytorv -aukiolla ja seurasi maailman menoa, kun Brandes sattui paikalle. Miehet syventyivät keskusteluun. ”Tästä miehestä sinä pitäisit”, sanoi Brandes, mutta Strindbergillä ei ollut varaa ostaa Nietzschen kirjoja, joten Brandes lainasi hänelle teokset Hyvän ja pahan tuolla puolen ja Wagnerin tapaus. Vilpitön innostus valtasi Strindbergin välittömästi. Sosialismin aika oli juuri jäämässä hänen kohdallaan taakse. Nyt sosialismi oli humpuukia (sana oli tuona aikana trendikäs Skandinaviassa, mahdollisesti Charles Dickensin ansiosta), ja Nietzschen ”aristokraattinen radikalismi” onnistui hetkeksi sytyttämään Strindbergin. Joku voisi väittää, että jos Brandesia pidetään Nietzschen löytäjänä, tämän puiston penkillä käydyn

keskustelun myötä Strindbergistä tuli Nietzschen ensimmäinen kansainvälinen seuraaja. ”Tätä on evoluutio!” Strindberg kirjoitti kesäkuussa uppouduttuaan täysin kirjeenvaihtoon Nietzschen kanssa. ”Vahvimmat ja viisaimmat keulaan, heikommat upotkoon!” ”Vapaus? Tasa-arvo?” kysyi Brandes. ”On ilmiselvää, että vapaus ja tasa-arvo ovat toisensa poissulkevia tekijöitä. Tasa-arvo ei voi toteutua ilman rajoitteita. Jatkuvia rajoitteita.” Demokratia oli krapulokratiaa.

Nietzsche lähetti Strindbergille teoksensa Moraalin alkuperästä ja Epäjumalten hämärä. Strindberg, joka oli koko elämänsä kyseenalaistanut kaiken, tulkitsi Nietschen aristokraattisen radikalismin ristiriitaisesti. Hän sekoitti teoriat puhdasrotuisuudesta ja herra-/orjaroduista, joiden pohjalta natsit myöhemmin rakensivat vastenmieliset oppinsa. Aikana, jona luokka ja syntyperä määräsivät kohtalon, Strindberg nosti ”orjaverta” omanneen Ludvig Hansenin (samoin kuin palvelija Jeanin näytelmässä) edustamaan yli-ihmistä, joka pystyi muokkaamaan maailmaa vallantunnollaan, kun taas sukunsa viimeinen puhdasrotuinen ja jalosukuinen kreivitär Frankenau (eli neiti Julie) heijasteli viimeistä ihmistä.

Vaikka Strindberg saattoi viettää miellyttäviä iltoja Hansenin seurassa, katsottiin talon naisten tuttavallisuus palvelijoiden kanssa sopimattomaksi. Strindberg järkyttyikin todistaessaan palvelijan ja kreivittären juomassa samasta kupista. Tämän ja muiden läheisyydenosoitusten seurauksena Strindberg keksi Neiti Julien keskeisen ajatuksen. Ajatuksen emännän ja palvelijan seksisuhteesta. ”Hansen”, hän päätti, ”oli aloittanut työsuhteen kunniallisesti, kohonnut palvelijaksi ja päätynyt emäntänsä rakastajaksi.”

Strindbergiä hävetti ajatus perheestään asumassa näin epätavallisessa taloudessa. Perheensä yhteydessä hän saattoi olla hyvinkin sievistelevä. Miehen nolostus viereisessä huoneessa humaltuneina illastaneiden Frankenaun ja tämän palvelijan päästämistä äänistä muuttui eräänä päivänä raivoksi, kun Hansen rysäytti umpikännissä kirveellä läpi huoneita yhdistäneestä ovesta perheen ruokailutilaan ja heilutti revolveria pelästyttäen lapset.

Tämä oli käänteentekevä hetki miesten suhteessa. ”Vanhurskas mies [eli Strindberg itse], jota alkuun pidämme ylempiarvoisena ja hallitsevana joutuukin itse asiassa rehellisyytensä ja järkevyytensä myötä manipuloiduksi. Mustalaisen kavaluus on tehnyt miehestä väärän todistajan”, hän kirjoitti ja kävi ostamassa Frederiksborgista oman revolverin. Nyt tilanne paheni vauhdilla.

Kesä-heinäkuussa lähitaloissa sattui murtojen ja ryöstöjen sarja. Alueelle oli asettunut joukko mustalaisia. Rasismi ja vainoharhaisuus riehuivat valtoimenaan.

Paikallinen sanomalehti ohjeisti Taarbeckin kunnollisia asukkaita pitämään ovensa lukittuina ja varjelemaan arjalaisen vaaleita lapsiaan, jotka mustalaiset halusivat siepata määrittelemättömistä pahaenteisistä syistä. Skovlystista katosi yksi riikinkukko ja muita eläimiä sekä pieniä tavaroita. Hansen syytti Strindbergiä julkisesti Taarbeckin varkaaksi ja väitti tämän varastaneen riikinkukon ja muut asiat.

Strindberg ei ollut aiemmin maininnut riikinkukkoja tuotannossaan, mutta tästä tapauksesta lähtien linnut paistattelivat vähän väliä miehen teksteissä. Tiedämme,

että syytöksillä oli Strindbergiin traumatisoiva vaikutus, sillä vielä kahdeksantoista vuotta myöhemmin kirjailija hämmensi erästä kirjakauppiasta tokaisemalla yllättäen ja käsittämättömästi: ”En ole ikinä varastanut elävää riikinkukkoa!”

Strindbergin ylpeyttä oli loukattu. Hän oli arvioinut väärin luottaessaan Hanseniin. Strindbergin työ ei merkinnyt mitään, ellei se ollut psykologisesti totuudenmukaista. Näemme, kuinka hän käsitteli virhearvionsa aiheuttamaa järkytystä Skovlystissa aloittamassaan romaanissa Den romantiske klockaren på Rånö. Kirjan kesken jättäminen ei tullut kuuloonkaan, sillä se oli kolmea viimeistä lukua vaille valmis. Nämä kolme lukua ovat aina hämmentäneet kriitikoita, koska teoksen sävy muuttuu hilpeästä maalaistunnelmasta todella synkäksi. Lukijalle selviää, että lukkarin isä tappoi tämän äidin, minkä jälkeen isä laittoi poikansa, joka oli vasta lapsi, kantamaan äidin ruumiin kotiin. Pikku hiljaa valkenee, että romaanin hurmaava alku olikin koko ajan ollut kuvitelmaa, todellisuuden ja omantunnon välttelyä.

Kun Strindberg oli päättänyt, mikä Hansen oli miehiään, hän ei enää varonut.

Miesten suhde muuttui eräänlaiseksi Isän toisinnoksi: seurasi taistelu henkisestä valta-asemasta, kun kumpainenkin mies puristi tiukasti omaa revolveriaan omalla puolellaan läpikulkuovea. Strindbergin vapaamielinen poliittinen suhtautuminen Hansenia, entistä ryyppytoveriaan, kohtaan muuttui radikaalisti. Nyt Hansen oli hänen silmissään ”mustalainen” ja ”hylkiö” (Nietzschen käsite yhteiskunnan pohjasakalle). ”Hänen jokainen sanansa on valetta”, sanoi Strindberg ja lisäsi aikovansa ”litistää hänet kuin kirpun.” ”Olen hirveän huolissani ja kärsin lievästä vainoharhaisuudesta myrskyisten päivien ja unettomien öiden jälkeen! Kannan mukanani revolveria ja lyijykärkistä keppiä, jotta voin suojella vaaleahiuksista poikaani Mustalaisen sieppaussuunnitelmilta!” hän kirjoitti leikkisästi Edvard Brandesille, mutta kirjeen pohjavire oli vainoharhainen.

Hansen sen sijaan palasi pahoihin tapoihinsa ilman Strindbergin ystävyyttä.

Enää hän ei edes esittänyt hoitavansa työtehtäviään, vaan viipotti yössä ja palasi aamunkoitteessa ja nukkui kaikki päivät. Hän murtautui Strindbergin huoneeseen ja varastamatta mitään järjesteli tämän tavaroita uudelleen juuri sen verran, että Strindberg havaitsi huoneessa pienen muutoksen. Hansen kävi psyykkisen turmeluksen sotaa oudoin asein, mikä osoitti Hansenin olevan aivan yhtä perillä psykologisen piinan keinoista kuin näytelmäkirjailija itse. ”Hän usuttaa koiransa kimppuuni”, kirjoitti Strindberg, ”hän on pilannut käymälän, riehuu humalassa kaikki yöt, murtautuu huoneeseeni ja pelottelee perhettäni, ammuskelee revolverilla ikkunani alla kolmelta aamuyöllä, tanssii kuin intiaani oveni ulkopuolella samalla, kun rämistelee sinkkilevyjä. . . tulee huoneeseeni luvattomasti kopioidulla avaimella, ei varastaakseen, vaan nuuskiakseen perhesalaisuuksia, joilla kiristää minua.”

Kun Hansen ei löytänyt kiristysmateriaalia, hänen seuraava aseensa oli pikkusisko Martha Magdalena.

Minulla ei ikinä ollut mitään aikeita Martha Magdalenan suhteen, mutta Hansen

lähetti hänet huoneeseeni iltaisin nukkumaanmenoni jälkeen ja aamuisin ennen kuin nousin. Olin hänen kanssaan vain kerran ja silloinkin käytin suojausta, joten olen (melko) varma, ettei hän voinut tulla raskaaksi. Jos hän on raskaana, otan lapsen ylläpidon hoidettavakseni, vaikka uskonkin lapsen isän olevan joku muu. Joka tapauksessa, mitään ei voi tehdä ennen kuin lääkäri on vahvistanut, että hän raskaana.

Strindbergillä oli hyvä syy epäillä, että lapsen isä oli joku muu (jos mitään lasta edes oli). Martha Magdalena makasi säännöllisesti puutarhurin kanssa samoihin aikoihin, kun pikainen kohtaaminen Strindbergin kanssa tapahtui juhannusaattona, eli iltana, johon myös Neiti Julie sijoittuu, ja samaisessa tornissa, jossa Strindberg muutamaa viikkoa myöhemmin tulisi näytelmänsä kirjoittamaan. Siinä missä neiti Julie kuvailee yhdyntää Jeanin kanssa eläimiin sekaantumiseksi, Strindberg antaa meille todenmukaisen kuvauksen hetkestään Martha Magdalenan kanssa: ”Hänen hiuksensa laskeutuivat sotkuisesti kehystämään kasvoja, mikä ei ollut viehättävää, mutta kuvasti nuoruutta, hänellä oli suu kuin peuralla, rahvaan nenä ja pienet siniset nappisilmät, joissa oli säikähtänyt katse”, hän kirjoitti kirjeessä, jonka ohessa oli luonnos tytöstä. Kuvatessaan tapahtunutta romaanissa hän ilmaisi asian näin: Rumuus hänen silmissään, ruumiiseen kauttaaltaan takertunut saasta; nämä seikat miehen mieli tukahdutti. Hänessä heräsi himo ottaa tyttö villisti kuin eläin, kuin koira ottaa nartun; mutta samalla häneen iski vahva tunne, ettei ikinä haluaisi suudella tyttöä. . . He olisivat vain eläimiä toisilleen ja lopuksi he erkaan tuisivat. . . Näin hän kuvitteli sen tapahtuvan ja näin hän siitä sinä yönä uneksi.

Strindberg sai Martha Magdalenalta vaatetäitä: ”Sain osakseni sekä syyhyn että skandaalin, vaikka olin hänen kanssaan vain kerran!” Tytön likaisuus muistutti Jeania, palvelijaa, joka näytelmässä ”kantaa hännystakkia tyylikkäästi, mutta siitä ei ole mitään takuita, että hän olisi pessyt ruumiinsa.”

Jälkikäteen Strindbergiä hävetti. Vaikka hän ei ollut rakastellut Sirin kanssa puoleen vuoteen, hän oli häpäissyt vaimonsa ja lapsensa rakastelemalla perhettään suojanneen katon alla. Tunnustaessaan tapahtuneen Sirille, hänen häpeänsä oli suurempi kuin Sirin mielipaha.

Vihdoin Hansenilla oli materiaalia, jolla kiristää Strindbergiä: alaikäisen raiskaus. Martha Magdalena ei itse asiassa ollut alaikäinen niin kuin hän ja Hansen väittivät. Hän ei ollut viisitoista kuten hän ja veljensä sanoivat. Hän ei ollut myöskään kahdeksantoista kuten Strindberg sanoi uskoneensa. Hän oli kuusitoista ja täyttäisi seitsemäntoista vuotta 18. syyskuuta vielä samana vuonna. Strindberg kärsi kuukausia ahdistuksesta, kunnes asian todellinen laita paljastui oikeudessa lokakuussa. Martha Magdalena meni myös naiivisti paljastamaan toimittajalle antaneensa suostumuksen seksiin: ”Olin hänen kanssaan, koska oikeastaan pidin hänestä, ja minusta oli sääli, että teimme sen vain kerran.”

Strindberg oli pelkuri monessakin mielessä. Hän pelkäsi koiria ja pimeää, mutta hän ei ollut moraalinen pelkuri. Valheellisesti syytettynä hän ei suostunut alentumaan Hansenin kiristysyritykseen, vaan vei raiskaussyytöksen välittömästi poliisin pakeille.

Itse asiassa hän ilmoitti tapauksesta samaiselle poliisille, jota sinnikäs ja nokkela kiristäjä Hansen yritti kiristää poliisiväkivallasta sen jälkeen, kun Hansen oli motannut poliisia nenään.

2. heinäkuuta Strindberg viimeisteli romaaninsa Den romantiske klockaren på Rånö, joka oli muuttunut koomisesta traagiseksi elämän Skovlystissa suistuessa kaaokseen. Strindberg oli kipeästi rahan tarpeessa ja noin kymmenen päivää myöhemmin hän ryhtyi kirjoittamaan Neiti Julieta, joka oli tuon elämänvaiheen todellinen hedelmä. Hän kirjoitti näytelmän parissa kolmessa viikossa. Keittäjä Kristiniä lukuun ottamatta (jota Strindberg kuvaa näytelmän esipuheessa abstraktiksi kommentoijaksi, joka on ”täynnä moraalia ja uskontoa, joihin [hän] verhoutuu . . . hän on sivuhenkilö”) Skovlystin tapahtumat näyttäisivät tarjonneen Strindbergille näytelmän pääainekset, kihlattuun ja ratsupiiskaan liittyvä huomio pois lukien, mutta siitäkin on löydettävissä viittauksia hänen uudesta ystävästään Nietzschestä kuusi vuotta aikaisemmin otettuun kuuluisaan valokuvaan. Strindberg oli jatkuvassa kirjeenvaihdossa Nietzschen kanssa koko Skovlyst-vaiheen ajan. Kuvassa Nietzsche ja hänen kilpakosijansa Paul Rée vetävät puisia vaunuja kuin hevoset. Miesten takana vaunuissa istuu kuuluisa miestennielijä ja Nietzschen kihlattu Lou Salomé innokkaasti eteenpäin nojaten ja raippaa heiluttaen.

Strindbergin kirjeenvaihto Nietzschen kanssa kävi aina vain kummallisemmaksi, kunnes lopulta hän sai ”Nietzsche Caesarin” kirjaamaan kirjeen, joka oli niin omituinen, että hän kirjoitti Georg Brandesille: ”Tiedän, että häiritsen sinua kirjeilläni, mutta uskon ystävämme Nietzschen menettäneen järkensä.” Niin kuin hän olikin. Viisi päivää myöhemmin Nietzschen ystävä Franz Overbeck nappasi poloisen muistisairaan filosofin ja kärräsi tämän mielisairaalaan Baseliin.

Näytelmän viimeinen aines oli partaveitsi, jonka Jean luovuttaa neiti Julielle, jotta tämä voisi tappaa itsensä. Aineksen tarjosi Victoria Benedictsson, joka 21. heinäkuuta kirjautui sisään hotelli Leopoldiin tappaakseen itsensä Georg Brandesin tähden – jälleen kerran. Hän oli ensimmäisestä yrityksestään oppinut, että myrkkyyn ei voinut luottaa. Tällä kertaa hän tarttui partaveitseen, katsoi peiliin ja viilsi kurkkunsa monta kertaa. Benedictsson onnistui viiltämään kaulavaltimonsa ja kuoli verilammikkoon.

Benedictssonin itsemurhaa seuranneena päivänä Georg Brandes kirjoitti kirjeen veljelleen Edvardille, joka oli Politiken-sanomalehden päätoimittaja: Neiti Benedictsson tappoi itsensä viime yönä. Hän viilsi kurkkunsa auki neljästä kohdasta partaveitsellä. . . Jos vain mahdollista, estä Politikenia raportoimasta, miten ja miksi hän tappoi itsensä. . . Minulla on omat syyni sille, miksi toivon, ettei itsemurhasta revittäisi otsikoita tai sen taustoja tiedusteltaisi. . . Hän jätti minulle todella pitkän kirjeen. Hän yritti jo tammikuussa myrkyttää itsensä. . .

Hänen ruumiinsa oli karmea näky.

Tämä oli vain viimeinen kappale Georg Brandesin 22. heinäkuuta kirjoittamasta kirjeestä. Tätä ennen Brandes käsittelee hänelle tärkeämpää aihetta eli loukattuja tunteitaan: kriitikot sanoivat hänen käyttäneen liikaa persoonapronominia uudessa kirjassaan. ”Minä en mielestäni sano ’minä’ useammin kuin on välttämätöntä”, hän kirjoittaa.

Kaksikymmentä päivää Benedictssonin itsemurhaa myöhemmin Neiti Julie oli valmis ja toimitettu Strindbergin vakiokustantaja Karl Otto Bonnierille. ”Tämä näytelmä merkitään aikakirjoihin!” Strindberg kirjoitti ennustuksellisesti saatekirjeessään, mutta Bonnier tyrmäsi näytelmän yksiselitteisesti. Hän kirjoitti, että näytelmä johtaisi todennäköisesti syytteeseen, eikä sitä todellakaan voisi esittää.

Tämä oli loppukesän raskain isku. Raiskausoikeudenkäynti kuumotti Strindbergin niskaa. Strindbergin Isän myötä syntynyt ja Neiti Juliessa toistunut uusi naturalistisen näytelmäkirjoittamisen muoto oli torjuttu. Antoine kirjoitti Pariisista kertoakseen, että Ibsenin Kummittelijoita korvaisi Isän. Isä ei tuottanut Strindbergille pennin penniä. Neiti Julie ei kelvannut kenellekään. Kesän alku oli ollut täynnä toivoa, mutta Skovlyst, pilvilinna, joka kuvasti metafyysisiä odotuksia, osoittautui Strindbergin oman mielikuvituksen groteskiksi haavekuvitelmaksi. Satu oli saamassa onnettoman lopun. Strindbergin täytyi löytää perheelleen huokea asuinpaikka ja hankkia elanto kirjoittamalla nopeasti jotain uutta joulumarkkinoita silmällä pitäen.

Niinpä Strindberg muutti lähistölle Nyholte-hotelliin ja tehtaili hurmaavan pikku tusinateoksen Blomstermålningnar och djurstycken, joka antoi lukijoille vinkkejä puutarhanhoitoon ja kuvasi Strindbergin rakkaita muistoja pyrkimyksistä kasvattaa lumoavia eksoottisia kasveja. Kirjan eläinanekdootit eivät liene aivan yhtä runollisia.

Oikeudenkäynti lähestyi syyskuussa ja lehdistö teroitti kynänsä pientä huvittelua varten. 22. syyskuuta Punch-lehdessä julkaistiin pilapiirros ja 27. syyskuuta Københavns Posten -lehdessä pohdittiin humoristisesti, onko Martha Magdalena raskaana ja jos on, keneltä vauva tulisi näyttämään. Ja sitten oli vielä Taarbeckin varkaan mysteeri. Mitä jos varas olikin koko ajan ollut Hansen tai jopa Strindberg?

Lehti muistutti lukijoitaan pahamaineisesta ”Blackheathin Jekyll ja Hyde -murtovarkaasta”, jonka Lontoon seikkailut riemastuttivat tanskalaista lehdistöä. Blackheathin varas oli ilmeisesti kunniallinen mies päiväsaikaan, mutta paha pimeällä. Entä jos hän ja Taarbeckin varas olivatkin sama henkilö? Strindberg oli ehdottomasti kunniallinen päiväsaikaan. . . Eikä aikaakaan, kun lehdistö löi tiskiin viimeisen vihjauksensa. Kesä 1888 oli Viiltäjä-Jackin Whitechapelin murhien kesä. Voisiko Hansen tai Strindberg olla Viiltäjä-Jack, kysyi Edvard Brandesin luotsaama Politiken. Strindbergin ystävien pohtiessa tällaisia vihjailuja saavutettiin sekä painajaista että farssia muistuttaneen kesän kliimaksi. Strindberg ei kestänyt enää, vaan hyppäsi 18. syykuuta junaan ja matkasi Ruotsiin jättäen taakseen sekasorron, kaaoksen ja perheensä.

Mutta ennen kuin Strindberg jätti Skovlystin lopullisesti, eräs lanka yhdisti paikan näytelmään. Palvelija Jean, joka viettelee talon tyttären, vajoaa orjamaiseen kauhuun kuullessaan kreivin soittavan kelloa ja nähdessään kreivin saappaat: ”Kun vain kuulen kellon soivan, luhistun kuin arka hevonen – ja nyt kun näen

hänen saappaidensa seisovan tuolla niin suorina ja ylpeinä, kyyristyn!” sanoo Jean ensimmäisessä näytöksessä. Mutta Hansen ei pelännyt ketään, eikä puhdistanut kenenkään saappaita. Jeanin saapas-keppi-kauhu ei ollut seurausta Hansenin toiminnasta. Todennäköisemmin se pohjasi Strindbergin omaan lapsuudenmuistoon, joka oli leijunut korkeuksiin kuin saippuakupla Strindbergin loikoillessa kylpyammeessa, jonka Siri oli hänelle palvelijoiden kellarihuoneeseen asentanut. Amme oli sijoitettu keittiön ruokakomeroon ja kylpijällä oli suora näköyhteys Skovlystin keittiön nurkassa edelleen sijaitsevaan ruokahissiin. Hissi oli puinen, edestä avoin ja köysistä riippuva laatikko, jota voitiin liikuttaa edestakaisin kellarikerroksen ja isäntäväen huoneiden välillä köysistä vetämällä. Isännän mutaisten saappaiden laskeutuminen korkeuksista ei voisi olla ilmeisempi vertauskuva palvelijan talloutumiselle saappaan kannan alle. Strindbergin lapsuudessa isän saappaat kulkivat saman matkan kirjailijan kotona. Yksi ensimmäisiä asioita, joita Strindberg omaelämäkertansa alkupuolella kertoo häntä hakanneesta ja terrorisoineesta isästään on, että isän palvelijan täytyi käyttää käsineitä putsatessaan isäntänsä saappaita. Palvelijan kädet eivät saaneet koskettaa saappaiden vuorta.