Teksti: Sonja Kaipainen Kuvitus: Johanna Vapaavuori
Kolumni
Sadan vuoden taival paheiden pesästä hienoston salonkiin
H
ämyisä, huoliteltu ravintolasali illan hämärtyessä. Osuutensa tekevät himmeä valaistus, siistit pöydät ja lämpimät värit, mutta tunnelman tärkeimmästä tekijästä on turha kiistellä. ”I fall in love too easily, I fall in love too fast”, laulaa Chet Baker hunajaisella äänellään. Herkkää teemaa seuraa Bakerin kaihoisa trumpettisoolo, joka leijailee höyhenen lailla kompin henkäysten päällä. Silkkaa romantiikkaa! Perinteisellä, amerikkalaisella taustajazzilla on keskivertokuulijalle rauhoittava, tunnelmallinen vaikutus. Jazz huokuu ylellisyyttä ja hienostunutta nostalgiaa. Perinteisellä jazzilla on toisinaan kuitenkin harmillisesti leima jonkinlaisena eliitin musiikkina. Vannoutuneimmat niin kutsutut jazzpuristit ajattelevat edelleen vain ja ainoastaan perinteisen bop-perustaisen jazzin olevan oikeaa (ja objektiivisesti hyvää) musiikkia. Tilanne on joskus ollut täysin vastakkainen – vielä 100 vuotta sitten länsimaisen taidemusiikin eliitti piti jazzia turmeltuneena, syntisenä ja rappiollisena musiikkina, joka suorastaan pilkkasi taidemusiikin pyhiä muotorakenteita. Mikä sitten tekee – tai ainakin teki – jazzmusiikista syntistä? Riippuu tietenkin siitä, keneltä kysyy. Synnillä on yhtä monta merkitystä kuin on maailmankatsomuksiakin. 16 // S Y N K O O P P I
Esimerkiksi 30-luvulla natsit pitivät jazzia rappiollisena, koska sitä soittivat tummaihoiset muusikot. Kuten tiedämme, jazzmusiikin rodulliset juuret ovat olleet ongelma monille muillekin. Pekka Jalkasen väitöskirja Alaska, Bombay ja Billy Boy – Jazzkulttuurin murros Helsingissä 1920-luvulla (1989) piirtää edelleen oivallisesti 20-luvun suomalaista ajankuvaa. Tässä kolumnissa esiintyvät lainaukset ovat kyseisestä teoksesta. Suomessa jazz näyttäytyi kuplivalla 20-luvulla valtakunnallisessa diskursissa melkoisen syntisenä ja turmiollisena musiikkina. Se oli ”syn-
