Synkooppi op. 136 by Synkooppi-lehti

3/ 2019

MUSIIKKITIEDE

HELSINGIN Y LIOPISTO

O P. 1 3 6

3/ 2019

SISÄLLYS O P. 136 42. VUOSIKERTA

PÄÄKIRJOITUS Rosanna Mantila

Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti. Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta. www.synkooppi.fi

PUHEENJOHTAJAN TERVEHDYS Emmi Salervo

JULKAISIJA Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto

KUN ORANSSI OLI UUSI MUSTA – SYNKOOPPI-MUISTOJA 1990-LUVULTA Elina Seye

PÄÄTOIMITTAJA Rosanna Mantila TOIMITUSSIHTEERI Sampo Wiik

MUSIIKIN NÄKYMÄTÖN VOIMA

AD Jukka Parkas

Sara Vänskä KIRJOITTAJAT 3/2019 Mikko Koivumäki, Kai Lassfolk, Riitta Rainio, Emmi Salervo, Elina Seye, Mikko Koivumäki & Eero Tarasti

OPISKELIJAELÄMÄÄ VIRONKADULLA Mikko Koivumäki

KANSIKUVA Jukka Parkas OIKOLUKU Maija Moilanen & toimituskunta

URAN ALUSSA – KATKELMIA MUISTELMISTA Eero Tarasti

TILAUKSET Tilauslomakkeella osoitteessa https://synkooppilehti.wordpress.fi tai toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

ARKEOAKUSTIIKKAA HELSINGIN YLIOPISTOSSA Kai Lassfolk & Riitta Rainio

HINNAT Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € ILMOITUSMYYNTI Toimituskunta PAINOS 92 kpl PAINOPAIKKA Unigrafia 2019 Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

PÄÄKIRJOITUS

Niin siinä vaan kävi; rakas ainejärjestömme saavutti keski-iän. Puoleen vuosisataan on mahtunut paljon, ja etenkin viime vuosina Synkooppi on saanut osansa haasteista. Iso pyörä pyörähti, ja samalla pyörähdyksellä laitettiin miltei kaikki uusiksi. Tällä pyöräytyksellä muovattiin kaikki taideaineiden haarat yhdeksi kokonaisuudeksi. Olemme valitettavasti saaneet todeta sen, että kun kaikki on samaa, ei kaikille riitä omaa tilaa kukoistaa. Synkoopin lippua täytyy pitää korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin, jotta oma identiteettimme säilyy ja erottuu muista. Eivät nämä kuitenkaan ainoastaan vaikeita aikoja ole olleet. Mitä minulle on jäänyt mieleen kolmesta ainejärjestömme toiminnan parissa viettämästäni vuodesta? Nauruntäyteiset kokoukset, jotka pitkittyivät iltamyöhään, perinteiset hukkaputket, joissa akateemisella seurallamme olemme tutustuneet Helsingin lähiöiden ravintolatarjontaan, vapun huumaa Mantan patsaalla haalareissa, jotka näkyvät Tallinnaan asti, Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien mielenkiintoiset elokuvat, joihin järjestömme tuen ansiosta olemme ostaneet liput, yhteisiä kannanottoja opintoasioihin, joilla olemme yrittäneet saada äänemme kuuluviin leikkauspäätösten jälkeisessä sekamelskassa sekä kaikki ne juhlat ja yhteiset kokoontumiset, jotka järjestettiin puhtaasti siitä syystä, että viihdymme toistemme seurassa. Liuta kokemuksia, jotka olisivat jääneet kokematta ilman ainejärjestömme toimintaa. Synkooppi on edelleen vahva yhteisö, joka rakentuu ihmisistä, joilla kaikilla on yhteinen intohimo: musiikki. Tällä intohimolla pärjäämme varmasti myös seuraavat 50 vuotta. Tähän numeroon olemme saaneet koottua monil-

ta erilaisilta kirjoittajilta tarinaa ja muistoa menneistä vuosista. Ne kaikki kertovat siitä, miten Synkooppi on heihin vaikuttanut. Myös olemme saaneet pari perinteisempää juttua. Jo toista vuotta puheenjohtajan pestissä ollut Emmi Salervo kertoo tervehdyksessään, mitä Synkooppi hänelle on merkinnyt. Entinen puheenjohtaja Mikko Koivumäki muistelee ainejärjestön toimintaa ja musiikkitieteen entisiä aikoja noin 15 vuoden takaa. Elina Seye kokosi katsauksen 1990-luvun opiskeluvuosiin yhdessä Anna Uskin os. Immosen, Liisa Lipaksen, Sami Linnan, Marika Leedin, Mika Kauhasen, Johanna Jääskeläisen, Merja Hottisen, Riina Kontkasen ja Jari Eskolan kanssa. Pitkän linjan musiikintutkija ja entinen Helsingin yliopiston musiikkitieteen professori Eero Tarasti muistelee kirjoituksessaan omia opiskeluaikojaan. Sara Vänskä kirjoittaa musiikin näkymättömästä voimasta. Jutussaan hän pohtii muun muassa sielun ja henkisyyden käsitteitä ja niiden yhteyttä musiikillisiin kokemuksiin. Kai Lassfolk ja Riitta Rainio tutustuttavat meidät yhteisartikkelissaan arkeoakustiikan tutkimukseensa.

Onneksi olkoon Synkooppi ry 50 vuotta, koko toimituskunnan puolesta!

Rosanna Mantila päätoimittaja päätoimittaja.synkooppi@gmail.com

S Y N K O O P P I // 3

Puheenjohtajan tervehdys TEKSTI Emmi Salervo

Kuva: Anton Vuohtoniemi

Synkooppi ry, kuten muutkin järjestöt, on

aikalaistensa näköinen. Me aiempien jälkeen tulleet voimme vain ihmetellä kaapista löytyviä kutsuja, pikkujoulujulisteita sekä valokuvia ja pohtia, millaista on ollut kuulua Synkooppiin aiemmin. Tutkiessamme Synkoopin kaappia löysimme myös Synkoopin omat vitsi- ja lauluvihot sekä nimikoidun auton raapan. Hauskojen löydösten lisäksi saimme myös ylpeinä ihastella adresseja ja saavutuksia, joita Synkooppi on kerännyt matkansa var-

// S Y N K O O P P I

rella valvoessaan opiskelijoidensa etuuksia. Minun tuntemani Synkooppi on ollut olemassa nyt kolme vuotta. Synkooppi on pieni, mutta tiivis järjestö, jonka voima on sen jäsenistössä. Minulle Synkooppi on taannut monet kulttuuriset kokemukset elokuva- ja teatteriekskursioineen, opettanut niin työelämästä kuin järjestötoiminnastakin sekä taannut lukemattomia hauskoja hetkiä ystävieni kanssa. On ilo, että kolmen tiiviin Synkooppi-vuoden jälkeen saan osallistua nykyisten

KUVA: AURORA CROWLEY / MIMUGLOVES.COM

ja vanhojen jäsenten kanssa järjestön 50. vuosijuhlaan. Vaikka välillä tuntuu, että nämä vuodet Iso pyörä -uudistuksen tuomien muutosten keskellä eivät ole olleet paras saatikka helpoin hetki liittyä musiikkitieteen opiskelijoihin, nyt vuosijuhlan kynnyksellä en voisi olla tähän ajoitukseen tyytyväisempi. Meitä Helsingin yliopiston musiikkitieteilijöitä ei ole paljon, mikä pakottaa meidät toimimaan tiiviisti yhdessä. Minusta on äärettömän arvokasta, että meillä opiskelijoilla on näin mutkaton yhteys henkilökuntaan ja päinvastoin. Naureskelimme

joskus vuosikurssikaverieni kanssa, että kun opiskelijoita on näin vähän, niin eihän meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin ystävystyä keskenämme. Vuonna 2016 musiikkitieteen opinnot aloitti 12 henkilöä, joista vajaa kymmenen halusi aktiivisesti viettää aikaa yhdessä ja osallistua yliopiston tapahtumiin – valinnan varaa koulukaverien suhteen ei siis kauheasti ollut. No, valinnan varaa en olisi lopulta tarvinnutkaan, sillä nyt en voisi olla kiitollisempi näistä opiskelukavereista / ainejärjestökavereista / ihan vaan ystävistä.

S Y N K O O P P I //

Kun

| MUSTA

ORANSSI

oli uusi

6 KUVA: //â&#x20AC;&#x192; PEXELS.COM SYNKOOPPI

Synkooppi-muistoja 1990-luvulta TEKSTI Elina Seye

piskelijaelämä oli 1990-luvun puolivälin tienoilla ja loppupuolella varsin leppoisaa: opintorahalla ja asumislisällä pystyi jotenkuten tulemaan toimeen jopa Helsingissä, eivätkä opintotuen ehdotkaan olleet kovin tiukat. Jokin minimimäärä opintoviikkoja (sittemmin -pisteitä) piti toki saada suoritettua lukuvuoden kuluessa. Opiskelu oli ylipäätään hyvin vapaata, ja järjestötoiminnallekin riitti monilla opiskelijoilla aikaa. Musiikkitieteen opiskelijoita oli myös enemmän kuin nykyisin: vuosittainen sisäänotto oli yleensä 30 opiskelijaa, joista tosin huomattavan moni siirtyi vuoden tai kahden jälkeen opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan. Opiskelumuodot musiikkitieteen opetuksessa olivat tuohon aikaan verrattain kaavamaisia: useimmiten koko lukukauden tai jopa koko lukuvuoden kestäviä luentokursseja, joiden lopuksi tehtiin tentti tai kirjoitettiin essee, tai (varsinkin syventävissä opinnoissa) kirjatenttejä, joita varten tosin pystyi yleensä valitsemaan itseään kiinnostavaa kirjallisuutta hyvinkin laajasta valikoimasta. Lisäksi oli seminaareja, kuten nykyisinkin. Yliopiston talous oli lama-aikana tiukka, joten tuntiopetukseen ei ollut rahaa juuri lainkaan, joten opetus rajoittui pitkälti kaikille pakollisiin luentokursseihin ja seminaareihin sekä opettajien ja jatko-opiskelijoiden omiin erityisaloihin. Vaikka luennot saattoivat joskus olla peruskursseillakin korkealentoisia, vaatimustaso ei näin jälkikäteen ajatellen näytä olleen kovin korkea, vaan tenttejä oli suorastaan vaikea reputtaa ja huonoa tenttisuoritusta sai yleensä kompensoida esseellä. Marika Leed muistelee myös kauhistelleensa jo opiskeluaikanaan, kun pojat olivat palauttaneet erään kurssin lopputyön allekirjoituksella “J. Eskola, J. Vainio ja J. Nasaretilainen”. Kurssin luennoija oli vain mumissut, että “kai tää vastaa aika lailla tätä meidän meininkiä täällä”. Työelämästä ei opinnoissa juurikaan puhuttu, ja työharjoittelu oli valinnainen kohta tutkintovaatimuksissa. Varsinaisia työharjoittelupaikkoja oli tarjolla vain yksi tai kaksi vuosittain, ja niihin haettiin laitoksen kautta. Kilpailu harjoittelupai-

koista oli siten kovaa ja vain harva onnistui paikan saamaan. Synkoopissa toimiminen ja varsinkin Synkooppi-lehteen kirjoittaminen toimikin monille jonkinlaisina työelämään orientoivina opintoina noihin aikoihin. ENSIKOSKETUKSIA YLIOPISTOON JA MUSIIKKITIETEESEEN Marikan päiväkirja kertoo opintojen aloittamisen olleen raskasta aikaa: “6.9.1993 Ensimmäinen päivä yliopistossa on ohi. Musiikkitieteen opiskelijat tuntuivat yleisesti aika masentavilta. 11.10.1993 Suuren vitutuksen päivä. Tein koko eilisen päivän soinnutustehtäviä. Valvoin yöyhteen ja heräsin aamulla ylettömän väsyneenä. En tiedä, kuinka onnistuin, mutta raahauduin vähän yli kymmeneksi Mariankadulle Harmonian historian tunnille. ”HARRI VUORI ON SAIRASTUNUT LUENNOT PERUTTU”. 16.10.1993 Yritän lukea Tarastin kirjaa ”Johdatusta semiotiikkaan”, mutta en ymmärrä siitä sanaakaan. Olen kusessa.” Yliopistomaailmaan tutustuttiin ensisijaisesti vanhempien opiskelijatutorien johdolla, jotka hoitivat tehtävänsä kukin omalla tyylillään. Jari Eskola muistelee omaa tutorryhmäänsä syksyllä 1993 seuraavasti: “Omaksi tutorikseni osui armoitettu Olli Virtaperko, jonka ohjaamat tutortapaamiset tapahtuivat aina eri olutravintoloissa. Ensimmäinen tapaaminen oli Annankadun William K:ssa, “koska pitäähän teidän tuntea myös olutkulttuuria”. Aivan oikein. Eräs toinen näistä istunnoista oli Kaisaniemenkadun Kaislassa, jossa sattui soi-

Vasemmalla: ensimmäiset Synkooppi-haalarit tuoreina päällä vuonna 1996. Kuvassa Liisa Lipas, Anna immonen, Terhi Ollila ja Lasse Kiistala. S Y N K O O P P I //

maan Pet Shop Boysin “Go West” (iso hitti syksyllä 1993). Joku musiikkitieteilijäkollegoista huomaavinaan, että siinä on sama bassokulku kuin Pachelbelin kuuluisassa “kaanonissa”. Miten tuon laita lie, mutta kaikki nyökkäilivät hyväksyvästi ja huomioijan musiikkitieteilijä-pisteet varmasti nousivat aivan huippulukemiin. Samaan tutorryhmään kuuluneen Sasha Mäkilän siviilipalveluksen loppumista juhlistettiin puolestaan juoksemalla ulos räntäsateeseen Tennispalatsin katutason kapakasta ja hyppimällä innoissaan asfaltilla (tämä siis aikana ennen Kampin keskusta ja Tennispalatsin kinokompleksia).” Professori Eero Tarasti opetti Johdatus musiikkitieteeseen -kurssia ja teki moniin opiskelijoihin välittömästi lähtemättömän vaikutuksen korostamalla kielitaidon ja laajan yleissivistyksen merkitystä. Erään luennon alkajaisiksi Tarasti oli todennut muun muassa, ettei “kukaan itseään kunnioittava musiikkitieteilijä tyydy vähemmän kuin kuuden kielen täydelliseen hallintaan”. Luennoilla Tarasti myös kirjoitti liitutaululle pitkiä kirjalistoja, suurelta osin romaaneja, jotka “teidän kaikkien on ehdottomasti luettava”. Kurssin lopputentinkin saattoi korvata kirjoittamalla esseen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan tietyn osan pohjalta.

Synkooppilaisia piknikillä Suomenlinnassa vuonna 1995: Christian Holmqvist, Sonja Lehtonen, Jan Vainio, Marika Leed, Jari Eskola. Kuva Jari Eskolan kokoelmista.

VIRONKATU 1 Tuohon aikaan musiikkitieteen laitos sijaitsi Vironkatu 1:ssä. Opetustiloja ja työhuoneita oli neljässä kerroksessa, ja tilat jakaantuivat pitkälti silloisten “linjojen” mukaisesti: 4. ja 3. kerroksessa sijaitsi niin sanottu yleinen musiikkitiede, 2. kerroksessa majailivat etnomusikologit ja 1. kerroksessa oli studio. Isommat luennot, jotka eivät mahtuneet Vironkadun luokkahuoneisiin, pidettiin pääasiassa teologien kansoittaman Mariankatu 11:n isossa luentosalissa.1 Peruskurssien luennoilla oli tavallisesti yli 50 osallistujaa, joten suurelle salille oli tarvetta useampana päivänä viikossa. Laitoksella väitettiin majailevan myös kummitus, joka ajeli hissillä öisin.2 Kummitusta ei kukaan musiikkitieteen väestä väittänyt nähneensä, mutta hissi kyllä välillä liikkui itsekseen öiseen aikaan (rakennuksen ollessa suljettuna hissiä ei periaatteessa saanut käyttää) ja hissien ovien kolina kaikui koko rakennuksessa. Synkoopilla oli Vironkadulla oma huoneensa, joka toimi käytännössä opiskelijoiden ja henkilökunnan yhteisenä kahvihuoneena. Pehmeällä sohvalla saattoi ottaa vaikka päiväunet, ja kerrotaan joidenkin opiskelijoiden yöpyneenkin Synkoopin huoneen (tai jollain muulla laitoksen) sohvalla bileiden jälkeen, viimeisestä bussista tai junasta myöhästyttyään. Vironkadulla oli siis kotoinen tunnelma, ja opettajia näki usein muulloinkin kuin luennoilla. Synkoopin hallituksella oli avain laitoksen tiloihin, joka olikin välillä tarpeen, kun esimerkiksi Synkooppi-lehteä taitettiin yötä myöten studion tietokoneella, jotta se saatiin ajallaan painoon. Vironkatu 1:n matalassa kellarissa säilytettiin paitsi yhdistyksen arkistoa myös bileistä yli jääneitä juomia. Yhtenä vuonna kellarista esiin kaivettujen juomien parasta ennen -päiväys oli mennyt jo 3 kk 1

Vironkatu 1 ja Mariankatu 11 eivät ole enää yli-

opiston käytössä. 2

Vironkadun kummituksesta on kerrottu useissa

lehtijutuissa, mm. Kotiliedessä: https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/matka/paaton-aleksi-ajelee-hissilla-kruununhaassa-tutustu-helsingin-kummitustaloihin/ 8

// S Y N K O O P P I

aiemmin, mutta niitä myytiin silti bileissä. Kerran hallitus kuitenkin huolestui pilaantuneista alkoholijuomista ja päätti juod… hävittää ne. Bileitä Synkooppi järjesti vähintään kerran lukukaudessa ja myös muina opiskelijoiden ja yliopistolaisten juhlapäivinä, kuten vappuna ja Flooran päivänä, saatettiin kokoontua yhteen. Lisäksi tehtiin useita matkoja, osa hieman kauemmaskin: Puolassa synkooppilaisia vieraili kahteen otteeseen, ja sieltä saatiin paikallisia opiskelijoita myös vastavierailulle Helsinkiin.

soida. Niinpä bileissä usein käytiin taistoa volyyminappulan herruudesta ja äänenvoimakkuutta vuoroin nostettiin, vuoroin laskettiin bileiden koko keston ajan. Bileiden jatkopaikkana oli monasti parin korttelin päässä sijainnut karaokebaari Pataässä. Satunnaisesti mentiin myös Mariankadulla kivijalassa sijainneeseen hämyiseen Savannaan. Välillä tosin bileet jatkuivat niin pitkään, etteivät kaikki suoriutuneet pois Vironkadulta ennen aamua. Marika raportoi päiväkirjassaan 9.10.1993 järjestetyistä bileistä: “Synkoopin bileet eilen – selvisin kotiin vasta aamulla. Nukuin studion sohvalla ja minut herätti Thomas A. Sebeok.3 Ryyppäsin Synkoopin piikkiin viiniä. Lopussa juhlissa oli 2 tutoria & 1 fuksipoika + Virve, Paula, Sanna, Minna & minä. Olin aivan hirveässä kunnossa. Siis – todella! Tanssimme teknon tahdissa varmaan tunnin. Vuoden parhaat bileet.”

Synkoopin kevätbileet Vironkadulla huhtikuussa 1997, kuvassa mm. Juha Torvinen ja Alfonso Padilla

BILEET Synkoopin bileet pidettiin yleensä laitoksella luokkahuoneessa. Bileisiin osallistui perinteisesti porukkaa ensimmäisen vuoden opiskelijoista professoreihin: paikalla nähtiin usein muiden muassa professori Eero Tarasti, apulaisprofessori Erkki Salmenhaara, Seija Lappalainen, Harri Vuori, Alfonso Padilla, Maritza Núñez ja Kai Lassfolk sekä tietenkin runsas joukko opiskelijoita. Oli tyypillistä, että joku oli valmistellut illan alkuun musiikkiesityksen. Vuosina 1993–94 laitoksella esimerkiksi toimi Hornetti-niminen orkesteri, jossa saksofonia soitti Juha Henriksson ja vokalistina oli Paula Jaakkola (nyk. Anttila). Marika Leed ja Hanna Lönnblad (nyk. Kaivola) taas esiintyivät lauluduona. Yksissä juhlissa kuultiin myös Eero Tarastin pianoesitys. Vapaamuotoisen illanvieton taustallakin soi yleensä musiikki. Eräs opettajista katsoi, että musiikki on liian kovalla bileissä ja kävi vaivihkaa kääntämässä volyymia hiljaisemmalle. Ja opiskelijat toki puolestaan kokivat, että kovempaakin saisi

Synkooppi järjesti bileitä hauskanpidon lisäksi myös siksi, että niistä saadut tulot mahdollistivat muun toiminnan, kuten lehden painamisen. Syötäväksi oli useimmiten tarjolla pizzaa, jota lämmitettiin mikrossa sitä mukaa kun kauppa kävi. Palan painikkeeksi nautittiin viiniä, olutta ja muita virvokkeita.

Musiikkiesitys Synkoopin kevätbileissä 1997. Kuva Elina Seyen kokoelmista.

Maailmankuulu semiootikko Thomas A. Sebeok

vieraili Tarastin kutsumana laitoksella ja yöpyi Vironkadulla sijainneissa yliopiston vierashuoneissa.

S Y N K O O P P I //

Bileilmoitus vuodelta 1998: “Muista! Synkoopin bileet huomenna, PERJANTAINA 23.10. klo 19.30 -> musiikkitieteen laitoksella. Juomavalikoima laajempi kuin koskaan. Neljää erilaista olutta, kolmea erilaista siideriä, kuutta erilaista viiniä. Tule ja valitse omasi. Sisäänpääsy 10 mk. Tule!” Juomia rahdattiin Vironkadulle esimerkiksi Kruununhaan K-kaupasta ja Alkosta, joskus Tallinnasta asti. Pizzaa taas leivottiin talkoovoimin useampaa laatua – mahdollisimman edullisista aineksista tietenkin! Pizzatalkoita pidettiin hallituslaisten kodeissa sekä välillä Merjan vanhempien isossa ja hyvin varustellussa keittiössä, josta löytyi mm. sähköinen viipalointikone. Tästä innostuneena ostimme vuoden 1996 pikkujoulujen pizzatalkoita varten edullista salamia, jota ei oltu viipaloitu valmiiksi. Kukaan ei vaan huomannut valistaa kasvissyöjä-Elinaa (Paukkunen, nyk. Seye), että salamipötkössä saattaa olla muoviset kuoret, jotka pitäisi poistaa ennen viipalointia, ja asia selvisi vasta bileissä, kun salamipizzasta löytyi muovisia suikaleita… Alehintainen salamipizza kävi silti hyvin kaupaksi. Johanna Jääskeläinen kirjasi tapauksen päiväkirjaansa seuraavasti: “Perjantaina Synkoopin pikkujoulut. Tunnelma OK, juomia ja pizzaa. Kasvissyöjien tekemään salamipizzaan oli jäänyt salamin kuoret mukaan ja juomat loppui kesken, vaikkei niin paljon ole varattu kai koskaan.” Pizza ja turhan pönötyksen välttely oli valttia isommissakin juhlissa, kuten Synkoopin 31-vuotisjuhlissa. Syksyllä 1999 valittu Synkoopin hallitus nimittäin havaitsi, että 30-vuotisjuhlat olivat jääneet suunnittelematta, joten hätiköinnin sijaan järjestettiin isommat kemut vasta vuonna 2000 10

// S Y N K O O P P I

Uudella ylioppilastalolla. Tavanomaista mittavammissa juhlissa ei pidetty pitkiä juhlapuheita, vaan tarjolla oli live-musiikkia huilu-kitaraduosta trubaduurimeininkiin ja sähköisen popbändiin asti. Sekä tietenkin pizzaa.

Synkooppilaiset siivoavat bileiden jälkiä Vironkadulla, ehkä vuonna 1999. Kuva Merja Hottisen kokoelmista.

LEHDEN TEKEMISTÄ Synkooppi-lehden tekeminen otettiin tosissaan, olihan lehden entisiä toimittajia päätynyt “oikeiksi” toimittajiksi Hesariin ja muuallekin musiikkielämän johtopaikoille. Tavoitteena oli tehdä ennemminkin musiikki- kuin ainejärjestölehteä. Siitä oltiin ylpeitä, että Synkooppia myytiin irtonumeroina Akateemisessa kirjakaupassa ja tilattiin kirjastoihin ympäri Suomea. Tiedossa oli, että lehteä todella myös luettiin laitoksen ulkopuolella, sillä musiikkielämän sisäpiiristä “raportoineiden” nimimerkkien Villa & Lobos henkilöllisyyttä utelivat lehden toimittajilta muutkin kuin musiikkitieteen väki. Lehden taittajat pääsivät toimessaan opiskelemaan modernia teknologiaa, kotitietokoneethan eivät olleet vielä arkipäivää noihin aikoihin, vaan opiskeluihin liittyviä esseitäkin istuttiin kirjoittamassa yliopiston ATK-keskuksen koneilla. Lehden taittoa tehtiin samoin yliopiston ATK-luokissa tai Vironkadun studion NeXT-koneilla FrameMakerohjelmalla, “tieteilijöiden käyttämällä taitto-ohjelmalla”. Fuga ja Ostinato olivat Synkooppi-lehden vakiomainostajat 1990-luvun puolivälissä, joskus saatiin myös F-musiikki puhuttua ympäri. Mai-

nosmyyntiin panostettiin vaihtelevasti, mutta välillä onnistuttiin erityisen hyvin. Vuoden 1999 toimintakertomuksessa todetaan: “Poikkeuksellisen aktiivisen ilmoitusmyynnin ansiosta lehden saamat mainostulot nousivat vuonna 1999 huimasti. Tämä mahdollisti lehden ilmestymistiheyden nostamisen neljään kertaan vuodessa.” Toki myös Synkooppi-lehden kulut pyrittiin pitämään kurissa. Yhden säästökeinon tarjosi Limes ry:n kirjapainon tarjoama mahdollisuus hoitaa lehtien nitominen itse. Nitomistalkoot Liisankadulla kestivät yleensä tuntikausia, mutta tunnelma oli leppoisa ja Limes-painon henkilökunta huumorintajuista ja auttavaista. Tarkasta opastuksesta huolimatta onnettomuuksilta ei aina vältytty: kerran eräs tarmokas talkoolainen niittasi vahingossa sormensa yhteen. Ei muuta kuin taksilla Marian sairaalan päivystykseen ja särkevistä sormista huolimatta takaisin hommiin! Jatkossa nidontalaitteen käyttäjät muistivat varoa kyseistä työvaihetta kenties hieman paremmin. Vaikka Synkooppi-lehti nähtiin ensisijaisesti musiikkilehtenä, se menestyi myös Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan järjestämässä ainejärjestölehtikilpailussa, jossa Synkooppi tuli kolmannelle sijalle vuonna 1999. Saman kilpailun voittokin saatiin vuotta tai kahta myöhemmin. AMMATTIKUVASEMINAARI Koska työelämään orientoivaa opetusta ei ollut musiikkitieteessä tarjolla, synkooppilaiset ryhtyivät taas toimeen. Jo 1990-luvun puolivälissä oli kutsuttu musiikkielämän toimijoita kertomaan omasta työstään musiikkitieteen opiskelijoille, mutta vasta vuosikymmenen lopulla ammattikuvaseminaarista muotoutui vuotuinen perinne. Ensimmäiseen koko päivän kestäneeseen seminaariin saatiin puhujiksi muiden muassa Helsingin Sanomien Ilkka Mattila, Tampereen musiikkijuhlilla työskennellyt Annamaija Saarela sekä Savoy-teatterin tuolloinen johtaja Tapani Närhi. Musiikkitoimittajat olivat ammattikuvaseminaarien vakiovieraita, ja synkooppilaiset saivat järjestettyä seminaaripäivien lisäksi myös musiikki-

journalismin opintopiirin, jossa vieraili opettajana toimittaja Minna Lindgren. Opintopiirin takaajatuksena oli myös uusien kirjoittajien houkutteleminen mukaan Synkooppi-lehden toimitukseen, ja ainakin joitain artikkeleita saatiin opintopiirissä aikaan.

Synkooppilaiset matkustivat kahteen otteeseen Puolaan junalla Baltian halki. Kuva Varsovan syksy -festivaalille suuntautuneelta matkalta 1995. Kuva Jari Eskolan kokoelmista.

VARSOVAN SYKSY 1995 Varsovan syksy -festareille tehtiin pyhiinvaellusmatka vuonna 1995. Matkalla oli mukana tusinan verran innokkaita nykymusiikkifaneja. Reitti kulki laivalla Tallinnaan ja siitä samppanjanhuuruisesti Baltian halki Puolan rajalle junalla, jossa vaihdettiin puolalaiseen junaan. Sen verran oli ancien regime -henkeä Baltiassa vielä jäljellä, että rajamuodollisuudet hoidettiin keskellä yötä äkseeraten, passeja piti näyttää ja tuimia sotilaita katsella. Osa joukosta ei ollut tottunut tällaiseen omatoimimatkailuun, vaan käyttäytyi kuin olisi seuramatkalla, ja Marika päätyi jonkinlaiseen matkanjohtajan rooliin: “Työskentelin silloin kesätöissä laskuttajana ja soittelin työnantajan numerosta kaukopuheluita Puolaan (ei, en päässyt sinne enää seuraavana vuonna töihin). Festivaaliohjelma tuli faksilla, ja siitä jäi jostain syystä viimeinen sivu uupumaan, joten jouduimme lähtemään Varsovasta kotiin ennen kuin festari päättyi ja Jyrki Linjaman teos esitettiin.” Festivaalin orkesterikonserteissa oli aina joku mummo myymässä partituureja. Tarjolla oli mitä nyt olikaan, hyvässä lykyssä jopa konsertin ohjelS Y N K O O P P I //

mistoa. Jari Eskola osti kokoelman Pendereckin partsikoita, joista oli iloa myöhemmin Harri Suilamon Uuden musiikin historia ja analyysi -kursseilla: “Vuonna 1999 tein Pendereckin kanssa töitä ja silloin rohkaistuin pyytämään partsikoihin mestarin nimmarit. Hän kyllä signeerasi ne, mutta tuhisi, että ‘aina nämä nuoruuden synnit palaavat häntä vainoamaan’. Niinpä!” Sami Linna puolestaan muistelee naureskelleensa Jarin kanssa yhtä farkkuihin pukeutunutta epäsiistiä hahmoa konserttiyleisössä tyyliin “kävisi parturissa ja menisi töihin”. Seuraavassa hetkessä mies – Paweł Szymański – olikin lavalla ottamassa suosionosoituksia vastaan sävellyksensä esityksen jälkeen.

Porukka vieraili myös Varsovan yliopiston musiikkitieteen laitoksella, ja Jari päätti haastatella paikallista opiskelijaa Synkooppi-lehteen. Yhteistä kieltä ei kuitenkaan meinannut löytyä, ja haastattelussa avustanut Sami arveli, että monet yksityiskohdat menivät aivan päin prinkkalaa. Juttu syntyi ja julkaistiin kaikesta huolimatta. Varsovan matkalla syntyi muitakin mediatuotoksia. Marika Leed ja Jan Vainio tekivät puhelinraportin festivaalilta Yleen, ja palkkio maksettiin Synkoopin tilille. Lisäksi Marika ja Jan haastattelivat Paweł Szymańskia ja tarjosivat haastattelun pohjalta kirjoitettua juttua Rondoon, mutta Harri Kuusisaari ei sitä huolinut, outoa kyllä, joten juttu julkaistiin Synkooppi-lehdessä.

Synkooppilaisia (Marika Leed, Merja Hottinen, Milja Tiainen, Virve Summanen, Elina Paukkunen ja Jan Vainio) ja Katowicen musiikkiakatemian opiskelijoita pitkän ja sateisin vuoristovaelluksen jälkeen 1996. Kuva Merja Hottisen kokoelmista.

KATOWICE 1996 Puola oli ajankohtainen matkakohde myös vuonna 1996, jolloin kuusi synkooppilaista matkasi Katowiceen pitämään luentoja suomalaisesta nykymusiikista Katowicen musiikkikorkeakouluun erään Suomessa vierailleen puolalaisen jatko-opiskelijan kutsumana. Kukin valmisti yhdestä säveltäjästä pitkähkön esitelmän, ja esittelyn saivat esimerkiksi Aluis (!) Sallinen sekä Joonas Kokkonen, jonka kuolemasta kuulimme paluumat12

// S Y N K O O P P I

kalla. Isäntinä olleet opiskelijat pitivät huolen kuitenkin myös siitä, ettei matkasta tullut turhan akateeminen. Iloisten illanviettojen lisäksi unohtumattomana elämyksenä on jäänyt mieleen “pieni metsäretki”, joka osoittautui koko päivän vuoristovaellukseksi sateessa ja tuulessa. Jo menomatkalla riitti jännitystä: Ylitettyämme Liettuan ja Puolan rajan konduktööri yritti häätää meidät ulos loosistamme. Näytimme lippuja ja elehdimme, että paikkamme ovat tässä, emmekä halua siirtyä muualle. Lopulta konduktööri kylläs-

tyi neuvottelemaan kielitaidottomien ulkomaalaisten kanssa ja sisään astui “korjaaja”, joka hyppäsi hattuhyllylle ja alkoi ruuvata kattoa auki. Katon sisältä paljastui viinaa ja tupakkaa, jotka hän pakkasi isoihin lätkäkasseihin. Ennen Varsovaa juna hiljensi ja kassit heitettiin junasta metsään. Puolalaiset opiskelijat tulivat vuotta myöhemmin vastavierailulle Helsinkiin. Heidät majoitettiin laitoksen sponsoroimana Katajanokan hostelliin, ja kukin sai vierailun ajaksi lounaskuponkeja yliopiston ruokalaan. Konsertteja ja saunan olimme järjestäneet etukäteen, mutta kaksi toivetta yllättivät. Kun veimme vieraat kauppaan, he katselivat leipäpusseja ja sanoivat, että haluaisivat ostaa leipää irtotiskiltä. Silloin leipätiskejä oli keskustassa käytännössä kaksi, yksi Stockmannilla ja toinen asematunnelissa. Veimme heidät jälkimmäiseen. Toinen erikoinen pyyntö oli nähdä suomalainen järvi. Tuusulanjärvi oli lähin, jonka keksimme. Liisa Lipas sai lainaan isänsä auton, jolla vieraat saatiin kuskattua järven rantaan. Kun pääsimme perille, vieraat ihmettelivät, miksi vesi on niin likaista.

HAALARIT JA PIKNIKIT Pitkään oli vallalla mielipide, että musiikkitieteilijäthän eivät mitään opiskelijahaalareita käytä, mutta vuoden 1995 innokkaat fuksit Liisa Lipas, Anna Immonen (nyk. Uski) ja Terhi Ollila (nyk. Siirala) olivat sitä mieltä, että kyllä Synkoopillakiin pitää olla oma “vappuhaalari”, ja lähestyivät hallitusta asian tiimoilta. Haalarien väristä käytiin pitkiä keskusteluja, ja lopulta täpärän äänestyksen voiton vei oranssi. Mainosmyynnin osalta ei oltu kovin onnekkaita, ja ensimmäisiä haalareita koristivat lopulta vain Rumba-lehden pieni hihamerkki, Synkoopin ja Synkooppi-lehden omien (isojen) logojen lisäksi.

Uudet hienot haalarit on otettu käyttöön Synkoopin kevätpiknikillä Suomenlinnassa 1996. Kuva Merja Hottisen kokoelmista.

Synkooppilaisten Katowicen musiikkiakatemiassa pitämien säveltäjäesitelmien mainosjuliste. Kuva Elina Seyen kokoelmista.

Haalarit saapuivat juuri ja juuri ennen vappua 1996. Ensimmäinen vapun juhlinta haalareissa aloitettiin heti Alfonso Padillan latinalaisamerikkalaisen musiikin soittokurssilaisten Virokadulla pidetyn keikan jälkeen. Panhuilut olivat siis mukana, ja niitä soitettiin Espalla poliiseillekin – eivät sentään vieneet ketään putkaan. Bileiden lisäksi yhteistä vapaa-aikaa vietettiin muun muassa piknikien merkeissä. Perinteiselle Ullanlinnan vappupiknikille ei kovin montaa kertaa suoriuduttu, vaan suositumpi piknikkohde oli Suomenlinna, yleensä vasta toukokuun lopussa tai kesällä. Joinain vuosina piknikit eivät edes olleet varsinaisesti Synkoopin toimintaa, vaan mukana oli niin synkooppilaisia kuin synkooppilaisten ystäviä, ja yhteisiä Suomenlinnan piknikejä on harrastettu vielä opiskeluaikojen jälkeenkin eri koS Y N K O O P P I //

Synkooppilaisia viettämässä Flooranpäivää Kumtähden kentällä, kuvassa Elina Paukkunen, Mika Kauhanen, Maiju Silvennoinen (nyk. Varilo), Laura Karkinen (nyk. Henriksson). Kuva Elina Seyen kokoelmista.

koonpanoilla. Monesti piknikilläkin innostuttiin laulamaan ja soittamaan. Innokkaimmat soittajat ottivat omat soittimensa mukaan, ja ainakin kuorolaulu onnistui aina. Päin vastoin kuin bileiden, piknikkien suosio oli vaihteleva, esimerkiksi vuonna 1997 oli tarkoitus edustaa Ullanlinnanmäen vappupiknikillä komeasti edellisvuonna hankituissa oransseissa haalareissa, mutta markkinoinnista huolimatta paikalle saapui vain kolme synkooppilaista, joista kaksi oli hallituslaisia. Viileän sään takia kolmikko päätyikin pian jatkamaan vappupäivän viettoa sisätiloihin. Samaan tapaan yhtenä keväisenä päivänä lämpötila oli vain +8 astetta ja ainoastaan kaksi urheinta synkooppilaista lähti sovitulle Suomenlinnan retkelle. Vaikka toimintaa tuntuu olleen runsaasti, lisääkin kaivattiin, sillä Merja Hottisen sähköpostiarkistoista löytyi Elinan vuonna 1997 Synkoopin sähköpostilistalle kirjoittama viesti: “Ihmettelen todella valitusta Synkoopin toiminnan vähyydestä, kun niille vähille tapahtumil14

// S Y N K O O P P I

lekaan ei tunnu löytyvän osanottajia. Esim. viime toukokuussa Synkoopin piknikille osallistui 5 henkilöä (joista 2 hallituksen jäseniä). Olihan meillä kivaa, mutta mikseivät n. 100 muuta synkooppilaista olleet mukana?! Kevääksi suunnitellun Tallinnan matkan tilanne ei näytä paljoa paremmalta, 2 ilmottautunutta ovat molemmat opettajia...” Kaikki 1990-luvun synkooppilaiset eivät suorittaneet musiikkitieteen opintojaan loppuun asti, ja osa siirtyi musiikin parista muille aloille myöhemmin. Kaikille jäi kuitenkin lämpimiä muistoja ja hyviä ystäviä Vironkadun vuosilta. Muistot kokosi Elina Seye.

MUISTELIJAT Jari Eskola, musiikkitieteen opiskelija 1993– 1997 ja 2016–2020, Synkooppi ry:n hallituksen jäsen 1995–1996, Synkooppi-lehden taittaja noin 1996–1997. Merja Hottinen, musiikkitieteen opiskelija 1994–2003, Synkooppi ry:n hallituksessa opintovastaavana ja tiedottajana 1996–1997 sekä Synkooppi-lehden päätoimittaja 1998–1999, toimituksessa vielä pitempään. Johanna Jääskeläinen, musiikkitieteen opiskelija 1991–1999, Synkooppi ry:n sihteeri 1997, Synkooppi-lehden toimittaja 1997–1999. Mika Kauhanen, musiikkitieteen opiskelija 1997– 2004, Synkooppi ry:n puheenjohtaja 1999–2000. Riina Kontkanen, musiikkitieteen opiskelija 1997–2006, Synkooppi ry:n hallituksen ja Synkooppi-lehden toimituskunnan jäsen noin 1998– 2002. Marika Leed, musiikkitieteen opiskelija vuosina 1993–1999, Synkooppi ry:n sihteeri vuoden pari ja Synkooppi-lehden päätoimittaja 1994–1996. Sami Linna, musiikkitieteen opiskelija vuosina 1993–1998. Liisa Lipas, musiikkitieteen opiskelija 1995–2004, mukana myös Synkooppi ry:n hallituksessa ja Synkooppi-lehdessä. Elina Seye, o.s. Paukkunen, musiikkitieteen opiskelija vuosina 1994–2001, Synkooppi ry:n taloudenhoitaja 1996, puheenjohtaja 1998, Synkooppi-lehden toimitussihteeri 1997–99, opiskelijaedustaja laitosjohtoryhmässä 1995–1997 ja 1998–1999. Anna Uski o.s. Immonen, musiikkitieteen opiskelija vuosina 1995–2003. S Y N K O O P P I //

MUSIIKIN NÄKYMÄTÖN

VOIMA TEKSTI Sara Vänskä

16 // S Y N K O O P P I

Sisäiset maailmat muusikko

Risto Ylihärsilän ja hänen konserttiyleisönsä musiikkikokemuksissa sekä

Wa s s i l y K a n d i n s ky n t e o k s e s s a Ta i t e e n h e n k i s e s t ä s i s ä l l ö s t ä

istä ihminen koostuu? Usein ehkä arkijärjellä ajattelemme, että olemme fyysisiä olentoja, joiden sisällä asuu jonkinlainen tietoisuus. Riittäkö psykologian mieli-käsite selittämään sen todellisuuden, joka sisällämme on? Entä sielu, mitä sillä tarkoitetaan ja on tarkoitettu eri aikoina? Onko se sama kuin ihmismieli, kenties osa sitä, vai toisin päin: onko mieli jonkinlainen ajatteleva osa sielua? Liittyvätkö ne toisiinsa mitenkään? Entä henkisyys? Miten se eroaa hengellisyydestä, spirituaalisuudesta tai uskonnollisuudesta? Onko se yhtä kuin henkisten oppien toistamista tai samaan maailmankuvaan uskovien ihmisten ryhmään kuulumista? Onko se jonkinlaista fyysisestä todellisuudesta irrallaan olevaa ”valaistumista”, transsendenssia, jossa kurkotetaan kohti Jumalaa? Vai onko henkisyys jokapäiväistä ja arkista? Voiko ruuanlaitto olla henkistä? Tässä esseessä ei haeta kattavia vastauksia näihin valtaviin kysymyksiin, mutta kysymykset ovat läsnä, kun musiikkia käsitellään näkymättömänä voimana ja ihmisen sisäiseen tilaan vaikuttavana ja sieltä mahdollisesti kumpuavana ilmiönä. Musiikin kokemuksellista ja näkymätöntä voimaa

on tutkittu varsinkin filosofian alueella jo vuosituhansien ajan, ja sillä on pitkään katsottu olevan suora yhteys tunteisiin ja muihin ihmiselämän eimateriaalisiin puoliin. Tällainen ajattelu on helppo ymmärtää, sillä musiikki on äänellisenä ilmaisumuotona abstraktimpi kuin esimerkiksi kuvallinen, kehollinen tai sanallinen ilmaisu. Keväällä 2019 valmistuneessa kandidaatintutkielmassani tutkin aihetta haastattelututkimuksen ja filosofisen pohdinnan yhdistelmällä. Haastattelututkimus toteutettiin muusikko Risto Ylihärsilän konsertin yhteydessä. Siinä kysyttiin sekä kahden yleisön jäsenen että artistin kokemuksia ja ajatuksia aiheesta. Lisäksi aineistona toimivat kuvataiteilija ja taideteoreetikko Wassily Kandinskyn (1866–1944) taiteen henkistä sisältöä koskevat ajatukset 1900-luvun alkupuolelta. Niitä keskustelutettiin haastatteluaineiston kanssa. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten musiikin sisäistä maailmaa liikuttava voima on läsnä Ylihärsilän ja hänen konserttiyleisönsä kokemuksissa sekä miten näitä kokemuksia voidaan ymmärtää ja tulkita Kandinskyn taiteen henkistä sisältöä koskevien ajatusten kontekstissa. S Y N K O O P P I // 17

MITEN LÄHESTYÄ LAAJAA JA HERKKÄÄ AIHETTA? Aihepiiri on herkkä ja jokaisella on siitä omat, usein tunnepitoiset kokemuksensa. Tästä syystä tutkielman termien valinta ei ollut helppoa. Aihepiirin sanat ovat voimakkaan latautuneita. Lisäksi niiden käyttökonventiot eivät täydellisesti kuvaa sitä, mitä pyrin lähestymään. Kyseessä on asia, jonka sanoittaminen on hyvin vaikeaa, mutta jota on kuitenkin kuvattu ihmisen olemassaolon aikana lukuisin eri tavoin. En halunnut käsittelyssä asettua minkään tietyn koulukunnan sisään, vaan pyrkiä käsittelemään laajaa aihetta niin, että se mahdollistaa jokaisen omat kokemukset. Päädyin käyttämään termejä näkymätön, sisäinen, hengellisyys ja henkisyys. Ne eroavat toisistaan, mutta viittaavat ikään kuin samaan suuntaan. Kyseessä on jotain ei-materiaalista sekä hyvin kokemuksellista ja tuntevaa. Näkymätön viittaa ei-materiaaliseen selkeimmin. Sisäisyydellä tai sisäisellä maailmalla tarkoitan, että ulkoisen ja materiaalisen maailman sijaan haluan tutkia sitä, mitä ihminen sisällään kokee. Mitä ihmisestä jää jäljelle, jos ulkoinen viedään pois? Tittelit, suoritukset, kaikki ne identiteetin rakennuspalikat, joiden varaan omakuvamme usein rakennamme? Monien meidän kohdalla jäljelle ei välttämättä jää paljoakaan. Jotain kuitenkin jää, ja se on sisäistä maailmaa tunteineen ja toiveineen. Henkisyys ja hengellisyys ovat termeistä eniten käytetyt ja samalla herättävät luultavasti eniten ennakkoluuloja. Henkisyydellä viittaan kaikenlaiseen ei-materiaaliseen olemassaoloon: esimerkiksi tunteisiin, ajatuksiin, toiveisiin, haluihin, luonteenpiirteisiin ja ihanteisiin. Hengellisyydellä viittaan siihen, että ihmisessä on jonkinlainen pysyvä ei-materiaalinen osa, jota voidaan kutsua esimerkiksi sieluksi tai hengeksi. Tämä osa ihmisessä katsotaan usein olevan muuntumaton ja ikään kuin ihmisen ydintä (vrt. esim. Schopenhauerin ”olio sinänsä”). Sillä voidaan ajattelijasta riippuen katsoa olevan yhteys maailmankaikkeuden muihin näkymättömiin tasoihin ja ikään kuin ihmisen perim18 // S Y N K O O P P I

mäiseen olemassaolon syyhyn. Termejä on hankala käyttää, sillä ne yhdistetään helposti uskonnollisiin oppeihin tai ovat muuten latautuneita. Termit määrittelemällä halusin hieman ravistella sanojen käyttökonventioita ja pohtia niiden merkityksiä syvemmin. Tässä tutkielmassa sisäisyys, henkisyys ja hengellisyys nähdään ihmisyyteen kuuluvina asioina, ei ideologisina asioina, vaikka ideologiset tahot termejä saattavatkin käyttää. MUSIIKKI, NÄKYMÄTÖN JA KULTTUURIMME MATERIAALISUUS Musiikin näkymätöntä luonnetta on historian saatossa lähestytty lukuisista näkökulmista. Schopenhauerille musiikilla oli kyky ilmaista ihmisen metafyysistä tahtoa, ”oliota sinänsä”, ja Nelson Goodmanille musiikilla oli erityinen kyky ilmentää näkymättömiä voimia ja energialaatuja, esimerkiksi haurautta ja sankarillisuutta (Heikkerö 2014; Raffman 1991: 360). Musiikkia on jopa pelätty ja sen käyttöä rajoitettu sen voimakkaiden vaikutusten takia. Platon olisi ihannevaltiossaan sallinut musiikin käytön ainoastaan jumalhymneissä ja ylistyslauluissa. Platon ihaili järjen voimaa ja ajatteli tunteellisuuden aiheuttavan kaaosta ja halua irtaantua ihmisen korkeammista päämääristä. (Esim. Kuisma 2017: 21.) Toisaalta taiteen ja musiikin on katsottu voivan täydentää rationaalista järkeä etsinnässä kohti totuutta. Nietzsche ehdotti Tragedian synnyssä (2007 [1872]), että on olemassa tiedon valtakunta, johon looginen mieli ei yllä ja jossa taiteellinen kokemisen taso täydentää tiedettä. Hän mainitsee musiikin olennaisena näissä ”dionyysisissä tiloissa”, joissa toisenlainen tietäminen voi tapahtua. (Mts. 109–111; Torvinen 2014.) Asetin tutkielmassa musiikin yhteyden näkymättömään todellisuuteen olennaiseksi koko musiikin olemassaolon ja merkityksen kannalta. Musiikilla on luonteensa vuoksi kyky koskettaa ei-materiaalisia osia myös ihmisessä. Tämä ei ole minkään tietyn musiikin genren tai rakenteen ominaisuus, eli mitkään tietyt, ”oikeat” muodot eivät automaattisesti esimerkiksi sisällä jotakin tiettyä

tunnetta tai resonoi sen kanssa. Yhteys on hienovaraisempi ja monimutkaisempi, eikä sitä välttämättä voida pelkän rakenteellisen tutkimuksen kautta selvittää. Vaaditaan erilaista virittymistä musiikille. Musiikkia lähestytään usein hyvin materiaalisista näkökulmista, mikä näkyy muun muassa nuottien ja musiikin teorian merkittävässä roolissa musiikkikäsityksessämme ja -käytännöissämme. Rakenteelliset ratkaisut ja niiden ”oikea” toistaminen ovat usein lähtökohtana musiikin opetuksessa sekä lapsille että musiikin ammattilaisille. Materiaalisuus ilmenee myös siinä, että raha ja kuulijakunnan laajuus toimivat usein musiikin arvon mittarina. Tieteen kentälläkin on yleistä mitata musiikin merkitystä ja ominaisuuksia tavoilla, jotka eivät välttämättä edes tunnista jonkinlaisen ”sisäisen maailman” olemassaoloa tai pidä sitä olennaisena. Kuitenkin musiikin vahvasta ja suorasta vaikutuksesta ihmisen näkymättömään puoleen on olemassa paljon tietoa ja intuitiivista ymmärrystä. Musiikkia käytetään laajasti taustamusiikkina ja vaikuttimena kaupallisissa tarkoituksissa, juhlissa, taidemaailmassa ja politiikassa, ja moni käyttää sitä enemmän tai vähemmän tiedostaen yksityisessä elämässään. Musiikki saa ihmisessä jotain aikaan, laittaa tuntemuksia liikkeelle, luo tilaa ja palauttaa omaan kehoon. Musiikki antaa ilmaisua asioille, joita on vaikea sanoittaa ja joihin voi arkielämän pyörteissä menettää kosketuksen. KANDINSKY JA TAITEEN HENKISESTÄ SISÄLLÖSTÄ Tutkielman kivijalkoina toimivat yleisö- ja artistihaastattelut sekä Kandinskyn teos Taiteen henkisestä sisällöstä (1981 [1911]). Kirjan mukaan taide ei ole pelkästään taidetta varten, vaan sillä − kuten kaikella muullakin elämällä − on syvempi merkitys. Taiteilijan tehtävänä on toteuttaa tätä merkitystä pelkän oman edun ja materiaalisen menestyksen sijaan. Kandinsky painotti sisältöä muotoa tärkeämpänä asiana ja vaati, ettei taide voi olla pelkkää ulkoista muotojen toistamista ja matkimista. Kandinskylle taide oli osa henkistä elämää

ja yksi tämän mahtavimmista tekijöistä. Hän peräänkuuluttaa taiteen mahdollisuutta toimia olennaisena suunnannäyttäjänä ihmisen sielunelämässä ja taidetta jopa profetian alueena. Musiikki pystyi Kandinskyn mukaan ilmaisemaan sielunelämää hyvin suoralla tavalla ja toisaalta koskettamaan toista ihmissielua hyvin välittömästi. (Kandinsky 1981: 19, 23, 50; 1985: 70; Suomen taiteilijaseura 1985: 5; Welt 1985: 18.) Olennaisina termeinä tutkielmassa nostetaan esiin henkisten olemusten havaitsemisen sekä sisäinen välttämättömyys. Ensimmäinen tarkoittaa, että pelkkien muotojen ja konkreettisuuden sijaan havainnoidaan asioita pintaa syvemmältä, totutun tulkinnan tai pinnallisen kerroksen sijaan lähempänä ”oliota itseään”. Tämä vaatii erityistä herkistymistä. Kandinsky piti taitoa haastavana saavuttaa, sillä aistimme ovat materian määrittämässä maailmassa tottuneet yleensä tuntemaan vain materiaalisen tason. Sisäisellä välttämättömyydellä Kandinsky tarkoitti perimmiltään rehellisyyttä omalle sisäisyydelle. Se on ihmisen hengelliseltä tasolta tuleva tunne siitä, että jotain täytyy tehdä. Sisäinen välttämättömyys on ihmisen sisäinen kompassi, joka vie ihmistä ja hänen toimintaansa oikeaan suuntaan (vrt. nykypäivän termi intuitio). Taiteilijalle tällä on erityinen tärkeys, sillä uuden luojana hänellä on erityinen vapaus työssään. Vapaudella täytyy Kandinskyn mukaan olla jokin moraalinen kiintopiste, eli mitä tahansa hyvä taiteilija ei tee. Tämä kiintopiste on sisäinen rehellisyys, jonka vaaliminen on elämän mittainen työ. (1981.) SISÄISYYS ARTISTIN JA YLEISÖN KOKEMUKSISSA Sekä haastatteluissa että Kandinskyn ajatuksissa oli lopulta hyvin perustavanlaatuisia samankaltaisuuksia. Haastateltavilla oli konkreettisia kokemuksia musiikin ei-materiaalisesta voimasta. Sekä yleisö- että artistihaastattelussa koettiin, että henkisyyden kokemus musiikin parissa on luonnollista ja jopa jokapäiväistä, mutta kokemusta on vaikea sanoittaa. Yleisön jäsen kuvasi, että musiiS Y N K O O P P I // 19

killa hän pääsee tai näkee paikkoihin, joihin arkiaisteilla ei pääse tai näe. Hän puhui myös olemisen vapaudesta. Ylihärsilä kuvasi kokemuksia tilana, jossa ei ajattele sanoilla, sekä välähdyksinä ja mielentiloina, joita on vaikea yhdistää normaaliarkeen. Mielenkiintoisin oli hänen ilmaisunsa ”varjojen näkemisestä ja varjojen tavoittelusta”. Tällaisista ”toisin näkemisen” kuvauksista herää kysymys, voiko se mahdollisesti viitata johonkin samaan, kuin mitä Kandinsky kuvasi henkisten olemusten havaitsemisella? Voiko musiikki herkistää tätä taitoa? Sisäisyys, henkisyys tai hengellisyys oli osa haastateltavien musiikkisuhdetta, vaikkeivät he välttämättä omassa elämässään käyttäisi tällaisia sanoja asian kuvaamiseen. Musiikki ei kuitenkaan haastateltavien mukaan ole ainoa tapa kokea tällaista. Yleisöhaastattelussa muina kokemusta herättävinä toimintoina mainittiin tanssi, rukoilu ja meditaatio. Ylihärsilä totesi, että syvät henkiset kokemukset saattavat olla mahdollisia minkä tahansa ilmaisumuodon kanssa. Filosofisessa perinteessä painotetaan usein musiikin erityislaatuisuutta suhteessa henkisiin kokemuksiin juuri abstraktin luonteensa takia. Näin teki myös Kandinsky. Ylihärsilän musiikkiin liittyvistä muistoista välittyi hyvin värikkäitä sisäisen maailman kokemuksia. Musiikkia soittamalla hän oli käynyt läpi kuin suuria seikkailuita, vaikkei ollut liikuttanut välttämättä kuin sormiaan pianon koskettimilla. Yleisöhaastattelun muistoissa korostuivat yhteydet muihin ihmisiin ja ykseyden kokemus suhteessa ulkopuoliseen maailmaan. Kandinskylle ykseyden tunne voisi merkitä jonkinlaista sisäisyydestä käsin määrittyvää kokemusta, jossa ulkoisten mallien toistamisen tarve katoaa ja ihminen voi kokea yhteyttä muiden kanssa syvemmältä tasolta itsestään. Myös Ylihärsilä koskettaa ykseyden teemaa laulujen tekemisen kautta. Hän ei tee lauluja omasta elämästään, vaan haluaa kuvata niissä laajempia ilmiöitä. Hän uskoo, että kaikilla ihmisillä on yhteistä kokemus- ja kokemispohjaa, ja nostaa sieltä mielellään lauluihin sellaisia aiheita, joita ei aiemmin ole lauluin käsitelty. Tätä hän kuvaa taiteilija Tommi Liimattaa lainaten ”reikien täyttämisek20 // S Y N K O O P P I

si yhteisessä seinässä”. Ajatus vastaa Kandinskyn kirjoituksia taiteilijasta ikään kuin sanattoman sanoittajana, henkisten ja tietoiselta mieleltä vielä piilossa olevien, kollektiivisten ilmiöiden ja haasteiden esiin tuojana, jopa profeettana. Ylihärsilän haastattelusta voi havaita muitakin yhteisiä piirteitä Kandinskyn ajatusten kanssa. Ylihärsilä kertoi, että jonkinlainen henkisyys on aina läsnä hänen soitossaan, vaikka esimerkiksi bändinsä kanssa hän tuskin käyttäisi henkisyys-sanaa. Hän toteaa henkisyydestä musiikissa: ”Kaikki tiet vievät siihen jos niin kokee että täytyy tehdä”. Kyse voi olla yhtä lailla jostakin herkästä tunteesta kuin ”törkeästä vitsistä”. Ilmaisu ”kokea että täytyy tehdä” vie ajatukset sisäisen välttämättömyyden käsitteeseen, joka Kandinskylle oli hyvän taiteen lähtökohta. Myös ajatus siitä, että henkisyyden kokemus voi ilmetä kaikennäköisissä muodoissa muistuttaa Kandinskya. Hänelle kaikki hengestä kumpuava oli kaunista, ulkoisesta muodosta riippumatta. Taiteilijan sisäiseen intentioon kiinnitettiin huomiota myös yleisöhaastattelussa. Mikäli taiteilijan motiivit taiteeseen ovat hyvin pinnalliset, niin kuulijankin kokemukset jäävät helposti pinnallisemmiksi. Mikäli taide kumpuaa jostain syvemmästä lähteestä ja on tehty nöyryydellä, kuulijan on helpompi saada sitä kautta merkittäviä kokemuksia. Kaikenlainen musiikki voi yleisön jäsenen mukaan herättää voimakkaita henkisiä kokemuksia, mutta pinnallisemmilla motiiveilla tehty musiikki vaatii kuulijalta itseltään enemmän vaivaa, jotta kokemus saavutettaisiin. LOPUKSI Olin yllättynyt, miten samanlaisia teemoja nousi sadan vuoden takaisissa kuvataiteilija-teoreetikon ajatuksissa ja nykypäivän suomalaisen rockartistin ja hänen konserttinsa yleisön kokemuksissa. Jatkotutkimuksen aiheita musiikin sisäisten vaikutusten parissa löytyy varmasti, sekä myös vakavan pohdinnan ja reflektion paikkoja siinä, miten musiikkia käytetään ja miten pystyisimme paremmin toteuttamaan musiikin potentiaalia ihmisen sisäisen kasvun ja hyvinvoinnin lisäämiseksi.

LÄHTEET

1. Tutkimusaineisto

Kandinsky, Wassily 1981 [1911]. Taiteen henkisestä sisällöstä. Jyväskylä: Gummerus. Yleisöhaastattelu 2019. Suullinen haastattelu. Helsinki 28.2.2019. Haastattelija Sara Vänskä. Haastattelutallenne kirjoittajan hallussa. Ylihärsilä, Risto 2019. Suullinen haastattelu. Helsinki 28.2.2019. Haastattelija Sara Vänskä. Haastattelutallenne kirjoittajan hallussa.

2. Tutkimuskirjallisuus

Heikkerö, Topi 2014. Schopenhauerin filosofia. <www.filosofia.fi/node/6847> (luettu 9.5.2019). Kandinsky, Wassily 1985 [1918]. Kandinsky: kuvataiteen toisinajattelija. Jyväskylä: Gummerus. Kuisma, Oiva 2017. Mimesis antiikin filosofiassa. Julkaisussa Mikkonen, Jukka & Antti Salminen (toim.) 2017, Mimesis: filosofia, taide, yhteiskunta. Jyväskylä: SoPhi.

Torvinen, Juha 2014. Musiikin filosofisuus ympäristöongelmien aikakaudella. Julkaisussa: Agon 4/2014 (44). Welt, Alfred 1985. Kaari Wassily Kandinskyn elämästä Venäjältä Saksan kautta Ranskaan. Teoksessa Kandinsky: kuvataiteen toisinajattelija. 18–29. Jyväskylä: Gummerus.

Nietzsche, Friedrich 2017 [1872]. Tragedian synty. Tampere: Juvenes Print. Raffman, Diana 1991. The Meaning of Music. Julkaisussa Midwest Studies In Philosophy 1/1991 (16). 360–377. Suomen taiteilijaseura 1985. Uuden vapauden profeetta. Teoksessa Kandinsky: kuvataiteen toisinajattelija. 5–17. Jyväskylä: Gummerus.

S Y N K O O P P I // 21

s i p O

a j i l ke

o r Vi TEK

Mikk STI

Koiv

umä

ä l e

a k n

ä ä m

a l l du

Synkoopin perustamisvuonna 1969 Musiikkitie-

teen laitos oli sijainnut vasta kaksi vuotta Kruununhaassa Vironkatu 1:n kulmakiinteistössä. Vironkadusta muodostui musiikkitieteen ja Synkoopin päämaja yli 40 vuodeksi lukuunottamatta pientä pätkää 80-luvun alussa, kun kiinteistöä remontoitiin ja laitos ja ainejärjestö sijaitsivat evakossa. Musiikkitiede oli siis ihan oma hallinnollinen laitoksensa aikanaan, mutta aloittaessani opiskelut vuonna 2004 oli se jo liitetty vähän aikaisemmin osaksi Taiteiden tutkimuksen laitosta. Musiikkitieteen laitoksen nimi kummitteli vielä Vironkadun rakennuksen seinässä sijainneessa kyltissä, ja itse rakennustakin kutsuttiin musiikkitieteen laitokseksi, vaikka termi kantoi enää fyysisen merkityksen. 2000-luvun alussa ennen vuoden 2005 yliopistouudistusta oli itse oppiaine vielä hyvin elinvoimainen, ja sillä oli kahden professorin lisäksi yliopistonlehtori, assistentti, kaksi lehtoria, kaksi amanuenssia, tutkijanvirkoja sekä oma kirjasto, joka sijaitsi Vironkadun rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. 22 // S Y N K O O P P I Kuva: Detmar Owen / Wikimedia Commons

2000-luvun alkuvuosina oppiaineeseen otettiin joka vuosi noin 25 uutta opiskelijaa, jotka lupaa kysymättä liitettiin Synkoopin jäseniksi. Jäsenrekisteriä päivitettiin aktiivisemmin tulosuuntaan, sillä valmistuneita tai yliopisto-dropouteja ei kovin ahkerasti poistettu jäsenrekisteristä. Se sai Synkoopin näyttämään suurelta ainejärjestöltä paperilla. Jäsenmäärä kyllä kostautui kulupuolella: Synkooppi-lehteä tehtiin tuolloin neljä kertaa vuodessa, ja se painettiin ja postitettiin kaikille jäsenille. Painoja postituskustannusten hillitsemiseksi rahastonhoitaja joutui silloin tällöin pyytämään sihteeriä ”tarkastamaan” jäsenluetteloa. Silloin jouduttiin pohtimaan, että voisikohan tuon ja tuon opiskelijan jo poistaa jäsenrekisteristä, kun näyttää juuri saavan väitöskirjansakin valmiiksi. Synkooppi oli Taiteiden tutkimuksen laitoksen kaikkien oppiaineiden isoin järjestö, jos kokoa mitattiin jäsenmäärän lisäksi HYY:n maksamalla vuotuisella tuella, joka oli melko antelias historiallisista syistä. Tukea varten piti vuosittain laatia toi-

mintasuunnitelma, ja perinteisesti Synkooppi oli lähdössä joka vuosi milloin mihinkin ulkomaiseen yliopistoon vierailulle tai järjestämässä monenlaista seminaaria, jotta HYY:n rahoitus ei pienenisi. Kiertävän huhun mukaan rahoitusta ei koskaan pystytä nostamaan, mutta sen menettäminen on joka vuosi hiuskarvan varassa. Taiteiden tutkimuksen laitoksen ainejärjestöjen kanssa tehtiin jonkin verran yhteistyötä ja järjestettiin yhteisiä bileitä, mutta Synkooppi oli ainoa, jolla oli oma huone, ja musiikkitiede ainoa jolla oli täysin oma fyysinen laitos. Yhtä paljon kun halusimme pitää omista tiloistamme ja omasta vapaudestamme kiinni, yhtä paljon meille oltiin siitä kateellisia. VIRONKADUN KOTIPESÄ Vironkadun kiinteistö oli vanha rakennus, jonka sisätilat olivat sokkeloiset ja hieman nuhjuiset, mutta tunnelmalliset ja meille juuri sopivat. Synkoopin oma huone sijaitsi 3. kerroksessa monen mutkan takana, ja huoneeseen oli sullottu pari sohvaa, pöytiä, valtava arkisto vanhoja lehtiä, kirjoja, eri vuosien hallitusten papereita ja ties mitä vuosikymmenten varrella kertynyttä tavaraa. Huone oli kaikille opiskelijoille avoin tauko- ja kokoustila, ja Synkoopin hallitus piti siellä omia kokouksiaan. Se oli myös suosittu jatkopaikka, jonne saattoi irtaantua joku porukka kesken bileiden nauttimaan väkevämpiä virvokkeita tai josta bileiden lomassa lehahtanut musiikkitieteellinen lempi saattoi saada rauhaisan sopukan ”jutusteluun”. Suoraan Synkoopin huoneen yläpuolella oli musiikkitieteen pianoluokka, josta kuului kaikki ääni läpi alaspäin. Muistan, kuinka erään lukuvuoden aikana minulla oli aina pieni luentotauko tiettynä viikonpäivänä ja lepäillessäni Synkoopin huoneessa yläkerrassa eräällä opiskelijalla oli vakiovuoro lauluharjoituksia varten. Lukuvuoden aikana laulaja kehittyi tuntuvasti, ja keväällä aariat alkoivat jo sujua. Vironkadun rakennus oli jännittävä paikka siitäkin syystä, että Synkoopilla oli rakennukseen oma avain, jolla pääsi seikkailemaan käytävillä ja por-

taikoissa vaikkapa ilta-aikaan. Vironkadun kellarissa, johon bileistä ylijääneitä juomia varastoitiin, oli matala katto ja raakatiilestä tehdyt holvikaariperustukset, ja kerrottiinpa rakennuksessa myös kummittelevan. OLENNAISIMMAT, ELI BILEET Synkoopille kenties kaikista tärkein etu Vironkadun omassa laitoksessa oli mahdollisuus järjestää omia bileitä lähes täysin omilla ehdoilla. Vironkadulla pidettävistä bileistä suurimmat ja vetovoimaisimmat olivat fuksiaiset ja pikkujoulut, joiden lisäksi pidettiin muitakin bileitä esimerkiksi ystävänpäivänä tai keväällä. Bileitä varten valjastettiin 2b-kerroksessa sijainnut luokkatila, joka järjestettiin ja koristeltiin bileitä varten. Bileet pystyttiin myös järjestämään aina perjantaisin, sillä tilat olivat käytössämme milloin itse halusimme. Bileiden järjestäminen oli jo itsessään hauskaa ja energisoivaa puuhaa. Järjestystoimikunnassa jokaisella oli yleensä tietty rooli, jonka tykkäsi ottaa. Joku teki pasta-tonnikalasalaattia, toiset kävivät kaupassa hakemassa juomat, joku tykkäsi leipoa. Itselleni jäi usein tehtäväksi ennen bileitä bilejulisteiden teko ja niiden kiinnittäminen laitoksen seinille sinitarralla. Yleensä helpointa oli etsiä professori Tarastin semiotiikan tieteenalan konferenssijulisteita, sillä jokaisen julisteen jokaisessa nurkassa oli peukalon verran sinitarraa, josta yhdestä kulmasta riitti moneen bilejulisteeseen. Muistan, että pidin myös hehkulamppujen virittämisestä kattoon, sillä kalpeiden loisteputkivalojen sammuessa ja lämpimien hehkulamppujen syttyessä biletunnelma lähti käyntiin kuin itsestään. Luokkahuoneessa sijaitsi pieni parveke, jota ei koskaan käytetty muulloin kuin silloin, kun bilejuomat piti saada kylmään. Suoraan parvekkeen oven edessä oli myyntipöytä, josta sai ostaa juotavaa ja syötävää. Juhlissa kävi aina myös tutkijoita ja opetushenkilökuntaa, ja tuntui erityisen hienolta, kun suuri osa opiskelijoista ja oppiaineen henkilökunnasta viihtyi yhdessä yöhön asti. S Y N K O O P P I //

Koska kyseessä oli musiikillinen oppiaine, bileissä oli aina myös esiintyjiä. 2000-luvulla oli tultu hieman modernimpaan suuntaan niistä vuosista, jolloin professori Erik Tawastjerna piti juhlien aluksi esitelmän Sibeliuksesta tai professori Tarastin vaimo esitti pianomusiikkia. Bileissä saattoi esiintyä jopa joku ”ulkopuolinen” artisti, eli jonkun opiskelijan kaverin bändi tai sooloesiintyjä. Ulkopuoliset ohjelmanumerot ja fuksiaisten rastit olivat hienoja ohjelmanumeroita juhlahumun keskellä, ja välillä jopa jotkut tutkijat intoutuivat esittämään ohjelmanumeroita. Opiskelija-arjen keskellä juhlat muistuttivat, että jokainen musiikkitieteen opiskelija tai opettaja on myös itse soittaja tai laulaja.

tui vielä pelkästään sähköpostilistoilla ja fyysisillä ilmoitustauluilla, ja ihmisiä houkuteltiin bileisiin, ekskursioihin, muihin tapahtumiin ja myös Synkoopin hallitukseen ihan vetämällä hihasta oppiaineen käytävillä. Vironkadun kirjastossa oli kolme tietokonetta, joilla yleensä aina istui joku lukemassa sähköpostejaan tai hakemassa aineistoa opiskeluun liittyvissä asioissa. Tuntuu hassulta, että vasta hetki sitten tavallinen arkipäivä saattoi sisältää useita hetkiä, jolloin hakeuduttiin kirjastoon tietokoneelle lukemaan sähköposteja. Kenelläkään ei ollut kannettavaa tietokonetta.

Vuosikymmenen loppupuolella perustettiin Hallituskuoro, joka oli suorastaan kunnianhimoinen musiikillisessa mielessä; kromaattisten asteikkojen sävelkulkuja ja oppiaineen tiedotteesta lainattuja ”sanoituksia” käyttäen Hallituskuorolla oli ihan omia sävellyksiä. Hallituskuoroon kuului nimensä mukaisesti Synkoopin hallituksen jäseniä, eli päästäkseen kuoroon piti kuulua myös hallitukseen. Saattoipa joku tulla järjestötoimintaan mukaan kuorolaulun toivossa...

Myös musiikkitieteen opiskelu oli tähän aikaan erilaista, sillä opiskeluun kuuluu oleellisena osana paljon fyysistä musiikinkuuntelua. Ei ollut Spotifyn tai Youtuben kaltaista palvelua, josta lähes minkä tahansa musiikin sai yhdellä klikkauksella, vaan levyjä ja videoita kannettiin mukana laukussa, jos niitä edes jostain pystyi haltuunsa saamaan. Spotifyn kaltaisen palvelun puuttuminen oli erityisen rajoittavaa sellaisessa tilanteessa, kun löysit kiinnostavan artikkelin jostakin aiheesta, mutta et pystynyt kuulemaan musiikkia, jota artikkeli käsitteli. Ei tällaisesta tietenkään silloin osattu vielä haaveilla; maailma oli iso ja tuntematon.

AIKA ENNEN SOMEA

HALLITUSTYÖ

Omat opiskeluvuoteni asettuivat siihen aikaan, jolloin sosiaalista mediaa tai älypuhelimia ei vielä ollut tai ne olivat vasta juuri tulossa. Oikeastaan koko internet oli melko erilainen kuin nyt, ja tiedonvälitys ja -hankinta oli huomattavasti rajoittuneempaa, vaikka periaatteessa sähköiset aineistot olivat olemassa. Mutta esimerkiksi ihmisten välinen kanssakäyminen ja ihmisiin tutustuminen oli varsin erilaista, sillä utelias luonne ei voinut tuosta noin vaan käydä tutkimassa jokaisen kiinnostavan ihmisen Instagram-profiilia, eikä Googlen kaltainen instituutio toiminut samalla tavalla. Nykyaikaan verrattuna ihmiset olivat tietyllä tavalla yksityisempiä, ja johonkin samalla luennolla käyvään tyyppiin saattoi tutustua ehkä vasta vuoden päästä. Oppiaineen ja Synkoopin tiedotus tapah-

Synkoopin hallituksessa toimiminen oli sitä perinteisintä vapaaehtoista järjestötyötä: kaikki tykkäävät aikaansaavasta järjestöstä, mutta harva uskaltaa ottaa siitä vetovastuuta. Hieman vastaavalla tavalla kuin armeijassa valtavaa auktoriteettiasemaa pullisteleva aliupseeri on oikeasti ollut alokkaana muutamaa kuukautta aiemmin, myös ainejärjestön aktiivit näyttäytyvät jonkinlaisina huippuosaajina ulkopuolisille. Tosiasiassa ainejärjestössä kukaan ei halua ottaa puheenjohtajan tehtävää harteilleen, rahastonhoitaja joutuu opettamaan seuraajalleen, miten yksinkertainen kirjanpito toimii ja sihteeri miettii, mitä kokouksessa pitää kirjata ylös. Muistan elävästi, kuinka itse jouduin puheenjohtajaksi kesken vuoden, kun edellinen lopetti musiikkitieteen opintonsa ja vaihtoi oppiainetta. Pelottavan

24 // S Y N K O O P P I Kuva: Detmar Owen / Wikimedia Commons

alun jälkeen, juuri kun olin uskovinani, että minuun luotetaan, jouduinkin jo johonkin HYY:n järjestämään seminaariin edustamaan ainejärjestöäni Synkoopin ”johtajana” ja pelkäsin kuollakseni HYY:n järjestöjyrien ja broilereiden keskellä että oikeasti en tajua mistään mitään. Huijarisyndroomaa pahimmillaan! Lopulta kuitenkin ymmärsin, ja voin painokkaasti sanoa, että Synkoopin hallituksessa toimiminen on sosiaalista yhdessäoloa ja aikuisuuden askeleiden opettelemista parhaimmillaan. Se on tehtävä, jossa voi saavuttaa suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaltaistensa kanssa ja solmia elinikäisiä ystävyyssuhteita, sillä kaikkien agenda on yhteinen. Järjestötoiminta on monen nuoren ihmisen yliopisto-opiskeluun luontainen jatko, sillä opiskelukaverit muodostavat helposti ja luonnollisesti oman yhteisön ja hallitukseen mahtuu monenlaisia persoonia. Jokaiselle on paikkansa, ja usein ujojen itsetunto paranee ja itsevarmat rauhoittuvat. Ei ole sattumaa, että Synkoopin kokoisen melko pienen ainejärjestön hallituksessa on aina ollut niin paljon ihmisiä samanaikaisesti: kaikille löytyy oma paikkansa. Introvertit tykkäävät puuhata taustalla, ja ekstrovertimmät uskaltautuvat puheenjohtajaksi ja sosialiseeraamaan ainejärjestön ulkopuolelle muiden ainejärjestöjen tai erilaisten luottamustehtävien pariin. Järjestötyö voi antaa valtavasti sisältöä elämään.

tai vähintäänkin ei menettäisi niitä tilaisuuksia, joita ainejärjestötoiminta voi antaa. Kun nyt katson niitä opiskelukavereitani, joiden kanssa Synkoopin toimintaa pyöritimme, monet heistä monet ovat humanistisilla mittareilla menestyneet työmarkkinoilla, eivätkä he edes ole kuin vasta työuriensa alussa. Synkoopissa saimme yhdessä kasvaa aikuisiksi, ja jälkeenpäin voimme kokea siitä ylpeyttä. Onnea 50-vuotiaalle ainejärjestölle!

Mikko Koivumäki puheenjohtaja 2005–2007

Itselleni Synkoopin toimintaan mukaan meneminen oli elämäni parhaimpia valintoja. Vaikka se naiivilta kuulostaisikin, minun oli jo silloin helppo myöntää, että vasta Synkoopissa sain ensimmäistä kertaa itsevarmuutta omista onnistumisistani, ja kolmen vuoden aktiivisen toiminnan jälkeen tunsin itseni ihan eri ihmiseksi. Pidin järjestötoiminnan yhteisöllisyydestä niin paljon, että varmasti siitä johtuen myös valmistumiseni myöhästyi, sillä välillä halusin käyttää kaiken energiani Synkoopin antamiin mahdollisuuksiin ja tehtäviin. Legendaarinen yliopistonlehtori Alfonso Padilla jaksoi aina kannustaa opiskelijoita menemään mukaan Synkoopin toimintaan, jossa oppisi verkostoitumaan S Y N K O O P P I //

//â&#x20AC;&#x192; S Y N K O O P P I

Kuva: Suzy Hazelwood / pexels.com

Jossain vaiheessa syyskaudella 1971 tapahtui lisää

tutustumisia ja kohtaamisia, jotka vaikuttivat voimakkaasti siihen, mitä sitten tapahtui. Nimittäin ystäväni Risto Lappalainen oli mennyt Wieniin opiskelemaan, mutta aina matkatessaan Mikkelistä sinne hän sai viettää pari yötä meillä Kulosaaressa. Ristolta kuulin tuosta nuorten suomalaisten pianistien yhteisöstä Wienissä, johon kuuluivat muun muassa Mosse Tawaststjerna, Jussi Siirala, Risto Lauriala, Maija Numminen ja monia muita. Risto sanoi, että minun pitäisi kyllä tutustua Tawaststjernoihin. Kerran kävelimme Aleksanterinkadulla ja vastaan tuli kaksi herrasmiestä tummissa palttoissa, vanhempi ja nuorempi. Vanhempi oli Erik Tawaststjerna, musiikkitieteen professori ja pianisti, ja nuorempi hänen assistenttinsa säveltäjä Erkki Salmenhaara. Tervehdimme ja Tawaststjerna kuuli, kuka olin. Hieman myöhemmin vierailin Tawaststjernoilla heidän kotonaan Katajanokalla ja luulen, että taas Riston seurassa. Heidän rappukäytävänsä Luotsikadulla oli kuin Boris Godunovin lavasteista jugendaiheisine seinäfreskoineen. Tawaststjerna alkoi kysellä uteliaana mitä puuhasin, ja halusi tietenkin heti kuulla soittoani. Luulen, etten silloin kyllä uskaltanut esittää mitään. Mutta hän oli äärettömän rakastettava yli mittojen. Jo samana iltana meillä soi puhelin ja se oli Tawaststjerna. Se oli aika hämmentävää, enkä tiennyt mitä sanoa; en ollut koskaan kuullut, että professori soittaisi tällä tavalla opiskelijalle. Mutta hänen oleellinen viestinsä oli, että minun täytyisi alkaa opiskella musiikkitiedettä, koska kuulemma se oli juuri minua varten.

Sibelius-Akatemiassa huomasinkin sitten, että Tawaststjerna piti kurssia nimeltä pianotyylit. Se tapahtui suuressa salissa, joka oli muuten aina melko pimeä, paitsi lava. Tawaststjerna vaelsi ympäri salia, turkki päällään, kirja kädessään; yleensä se oli joku saksalainen runokirja tai Thomas Mannin romaani. Hän laati monumentaalista Sibelius-elämäkertaa, joka perustui ’upottamismenetelmään’, jonka hän oli omaksunut Mannin Buddenbrookeista: henkilö upotettiin häntä ympäröivien, toimivien henkilöiden maailmaan. Tawatstjerna puhui, mutta kukaan ei kuullut siitä juuri mitään. Joskus ääni kohosi ja saattoi erottaa: Busooooni sanoi niin ja niin. Hän soitti kerran malliksi, mikä oli harvinaista, Schubertin Ges-duuri impromptua ja sanoi, että se vastasi Goethen runoa: ”Die Seele des Menschen wie gleichst du dem Wasser!” (”Ihmisen sielu, miten muistutatkaan vettä”); vesi tulee ylhäältä ja haihtuu taas yläilmoihin. Nämä kerrokset: melodia, vedenpinta väreilevänä arpeggiona ja basson trillit heijastuivat suoraan musiikissa. Sitten käsiteltiin muun muassa Chopin-tulkintoja ja kuunneltiin levyjä. Parhaimmaksi julistettiin aina Alfred Cortot virheineen päivineen. Tawaststjerna oli opiskellut pianonsoittoa Pariisissa. Olen hänen elämäänsä käsitellyt jo toisaalla, joten en nyt mene siihen, vaan kerron miten se liittyi omiin vaiheisiini. Tawaststjerna opetti myös yliopistolla Porthanian ylimmän kerroksen musiikkisalissa, jossa ilma loppui aina kesken. Hänen luentonsa käsittelivät mitä vaihtelevimpia aiheita, kerran hän puhui Wagnerista ja kuulin ensi kerran Rheingoldin alkusoiton ja otteita Valkyyriasta. Shostakovitshista hän piti myös luentosarjaa.

S Y N K O O P P I //

Tawaststjerna oli suorastaan hämmentävän kannustava nuorille; yleensä hän oli kaikkia kohtaan erittäin kriittinen, mutta ilmaisi nämä suorasukaiset ajatuksensa vain yksityisesti, ei milloinkaan julkisesti. Hän piti kyllä Seppo Heikinheimoa hauskana, kun tämä laittoi paperille kaiken mitä mieleen tuli. Hän kutsui usein kotiinsa ja tarjosi ateriaa, jonka valmisti apulainen nimeltä Inga. Ruoka oli yleensä rasvatonta stroganoffia, ja jälkiruoaksi vetäydyttiin taaempaan huoneeseen. Tawaststjerna meni loikomaan sohvalle ja tarjoiltiin teetä ja Fazerin leivonnaisia. Siinä huoneessa oli myös televisio, josta hän ahkeraan katsoi muun muassa amerikkalaisia sarjafilmejä. Luulen, että kaikki hänen asuntoonsa tulevat nuoret musiikinopiskelijat kokivat saman kohtalon: heistä tuli Erikin sihteereitä. Usein ei myöskään illalla enää tarjottu mitään, vaan Erik teki työtä jaffan ja hapankorppujen voimalla. Minulle nuorelle miehelle tuli nälkä ja niinpä kun pääsin kotiin puolen yön aikaan pysähdyin nakkikioskille, jollainen oli onneksi sijoitettu Katajanokalla Uspenskin katedraalin kulmalle. Hän harjoitti aktiivisesti musiikkikritiikkiä ja saneli kaikki tekstinsä. Ne piti kirjoittaa erittäin väljästi, kaksi tyhjää riviä aina välissä. Niihin hän teki korjauksiaan. Mutta hänen opettajan roolinsa oli aivan totaalista. Autoin häntä myös kyyditen häntä isäni autolla. Kävimme yhdessä muun muassa räätälissä sillä Tawaststjerna käytti aina mittatilaustyönä valmistettuja liituraitapukuja. Hän hypisteli uutta palttootani ja sen materiaalia, mitä kangasta se oli. Joku sanoi, että hän muistutti eläkkeellä olevaa venäläistä näyttelijää. Ajelimme myös muualla Helsingissä ja kerran kävimme Kulosaaressa Puolan lähetystön tontilla, jossa oli sijainnut Tawaststjernan koti aiemmin. Hän kertoili elämästään ja siitä, miten hän

// S Y N K O O P P I

oli ollut ’vain’ pianisti, Ilmari Hannikaisen oppilas, ja opiskellut matematiikkaa Rolf Nevanlinnan opetuksessa yliopistolla. Varsinainen virka oli ollut Ulkoasiainministeriössä. Suurlähettiläs Heikki Leppo kertoi minulle, että rahat olivat Erikiltä aina loppu jo kuun puolivälissä, joten hänen piti antaa kassasta lisää. Pianonsoitto oli Erikin ylimpiä arvoja. Pitkään Erik sanoikin, että täytyy olla ’eksklusiivinen lähtö’, mikä tiesi, että vähintään ensikonsertti Finlandia-talossa kaksikymppisenä ja tohtoriksi pian sen jälkeen. Minusta hän sanoi, että minua vaivasi ylemmän porvarisluokan modestia. Hän totesi, että minulla on erinomainen asioiden muotoilun kyky. Hän ihaili nopeaa puhetapaani; ”Voin aivan hyvin kuvitella sinut väittelemässä jossain Pariisin kahvilassa”. Harrastin myös sävellystä. Itse asiassa olin saanut valmiiksi useita opuksia jo heti ylioppilaaksitulon jälkeen. Joukossa oli lauluja kuten Likhet Runebergin runoon Hur många vågor bor på fjärden ja luokkatoveri Kaarlo Voionmaan teksteihin: esimerkiksi Olen laskenut melani unien virtaan ja sitten leikkisä chanson-tyyppinen laulelma, jonka kirjoitin yhtenä yönä bileissä Seppo Suihkon kämpässä Lauttasaaressa. Sain siellä Kaarlon tekstin, jonka sanat olivat groteskia tyyliä ja asetuin heti pianon ääreen. Oli keskiyö keväällä ja yhtäkkiä ovikelloa soitettiin: naapurit tulivat valittamaan. Jos se olisi ollut edes kunnon soittoa. Se oli nimittäin säveltämistä pianon ääressä eli sävelten tapailua. Näitä sävellyksiä sitten jopa lähetin kilpailuun, ja pianosarjalla Viisi näkyä sain jopa kunniakirjan nuorten sävellyskilpailussa. Tyylini oli melko askeettinen ja käytin muunnesointuja, erityisesti ylinousevaa kolmisointua. Mutta kesän 1972 aikana innostuin Eino Leinon libretosta Tuonelan joutsen. Sen hän oli aikoinaan kirjoittanut Jean Sibeliuk-

selle sävellettäväksi, mutta tämä ei ollut ryhtynyt siihen. Kirjoitin tulevaa oopperaani muistaakseni Hallhagenin kurssin aikaan, kun jouduimme olemaan kaupungissa ja tarvitsin pianoa. Pääsinkin melko pitkälle. Tyylini oli kansallisromanttista, sibeliaanista, jossa oli Musorgskin vaikutteita. Sudenkorentojen laulua Miekkonen ken saa uinahtaa on sitten esitetty viime aikoina erillisenä numerona ja siitä on pidetty. Minun olisi tietenkin pitänyt Sibelius-Akatemiassa ottaa sävellystunteja, mutta jostain syystä en niin tehnyt. Myöhemmin näytin sävellyksiäni Kalevi Aholle, jolta opin rivitekniikkaa. Sävelsin lauluja Kari Aronpuron runoihin kokoelmasta Kalpea aavistus verenkierrosta. Muun muassa sellaisia kuin Lala. Laura Pyrrö on nyttemmin niitä esittänyt Eilan kanssa. Kävelin silloin keväällä kerran Mustikkamaan Kulosaaren siltaa pitkin, kaupunki humisi etäällä ja autot Kulosaaren sillalla. Yhtäkkiä tunsin, että tilanteeni oli aivan uusi. Olin nyt täysin vastuussa itsestäni, kun isäni oli poissa. Ei ollut ketään, kenen harteille voisin siirtää mitään vastuuta omista valinnoistani ja tekemisistäni. Minun oli nyt toteutettava itseäni ja sitä mitä halusin elämässäni! Tämä oli yksi ratkaisevia eksistentiaalisia hetkiä koko historiassani. Minuun tarttui uudenlainen päättäväisyys. Alkoi tavallaan suuri itsensä toteuttamisen projekti, joka on jatkunut aivan viime vuosiin saakka, jolloin olen taas kokenut, että nyt se on ohi! Minun piti nyt valmistua, suorittaa 2B, tähdätä sitten lisensiaattiin, väitöskirjaan ja pianodiplomiin, ja löydettävä itselleni paikka elämässä. Halusin tulla suureksi kansainväliseksi tiedemieheksi, mikä ei kuitenkaan sulkenut pois musiikkia ja muusikkoutta.

Seuraavana syksynä valmistuin maisteriksi pääaineena musiikkitiede ja työni otsakkeena ”Strukturalistisen musiikkitieteen mahdollisuudesta”. Se oli eräänlainen yleiskatsaus tähän metodiin ja sen sovelluksiin musiikissa. Tawaststjerna ei ollut puuttunut sen laatimiseen, eikä luonnollisestikaan ymmärtänyt mitään tällaisista teorioista. Hän silmäili työtäni ja äkkäsi yhdellä sivulla informaatioteoreettisen kaavion: rikas järjestys, rikas epäjärjestys, banaali järjestys ja banaali epäjärjestys. ”Jaa, banaali epäjärjestys, sehän olen minä!” hän huudahti. Laadin työstäni artikkelin Musiikkilehteen, mutta se hylättiin. Siellä sanottiin, että metodini oli kuin ottaisi muotilla piparkakkutaikinasta pikku-ukkoja. Suutuin tietenkin ja menin valittamaan Tawaststjernalle. Lopulta tarjosin jutun esteetikkojen antologiaan Taide kovassa maailmassa. Musiikkitiede toimi tuohon aikaan Vironkatu 1:n tiloissa. Tawaststjerna ei siellä juuri käynyt, koska pelkäsi vanhan talon vetoa. Kieltämättä lämmitys oli alkeellista, se tapahtui öljykamiinoilla muun muassa kirjastohuoneessa; talonmies hieman krapulassa kaatoi lisää öljyä kanisteriin samalla kun alla paloi tuli! Yleisvahtimestarina ja kirjastonhoitajana toimi herra Saarto, joka poltti niin, että hänen huoneensa oli aina sakea savusta. Vironkadun puolella oli flyygelisali ja siinä Tawaststjernan Kaupunginorkesterilta ostama täysimittainen Steinway, joka on nyt Fabianinkadun Musiikkisalissa. Kulmahuone oli opettajien tila, mutta sinne ei ollut opiskelijoilla juuri asiaa. Opettajia olivat Salmenhaara ja Oramo sekä Hannu Lampila assistenttina. Seppo Heikinheimo olisi varmasti myös halunnut kuulua tähän joukkoon, mutta hänet oli pantu musiikkiarvostelijaksi Helsingin Sanomiin. Tästä aiheutui pysyvä kauna hänen ja Tawaststjernan hovin välillä. Laitos jatkui sitten rappu-

S Y N K O O P P I //

käytävään Meritullinkadulle, jossa oli Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitos, sekä piano-opetuksen studio, jonne oli hankittu Kawai-flyygeli. Talon varsinainen hyvä hengetär oli vahtimestari Meeri Mäkynen, joka asui yläkerrassa, mutta tarjosi aina ennen joulua kahvia ja itse leipomaansa pullaa opiskelijoille. Kirjaston takana oli lehtihuone ja siinä levyjen kuuntelutila. Tentteihin kuului perehtyä soiviin näytteisiin, ja siinä niitä valittuja teoksia kuunneltiin yhdessä pyöreän pöydän ympärillä. Kuuntelin siinä kerran Eilan kanssa koko Parsifalin. Siihen aikaan musiikkitieteilijätkin olivat järjestäytymässä ja he olivat perustaneet oman ainejärjestönsä Synkoopin. Muistan, että muun muassa Heikki Valsta oli siinä mukana. Minua ei se kiinnostanut tuohon aikaan. Olin liittynyt Savolaiseen osakuntaan kuten veljenikin ja käynyt siellä joskus soittamassa juhlatilaisuuksissa. Sitä paitsi kuuluin radikaaliin filosofian opiskelijain Dilemma ry:hyn. Synkooppi alkoi tosin järjestää pian omia bileitään, joista tuli kuuluisia. Niissä kävivät kaikki Helsingin nuoret musiikkinerot Esa-Pekka Salosesta ja Magnus Lindbergistä Kaija Saariahoon. Ohjelma oli hauskaa. Myöhemmin, kun olin jo itse assistenttina, sain säestää muun muassa opiskelija Antero Pylvänäistä Rovaniemeltä; hän esitti Sallisen Punaisesta viivasta balladia. Oli tietokilpailu ja levyraati, jossa esiintyi ’äänitarkkailija Mäkynen’ ja kuultiin musiikkia ”Ahoilta ja Vainioilta”. Yhdessä vaiheessa sain ensimmäisen pestini laitokselle pianonopettajaksi. En ollut varmaan vielä maisterikaan. Pianoa oli ennen minua opettanut Ingemar Hokkanen. Minulla oli runsaasti oppilaita, joita en kaikkia muista, mutta muiden muassa Erik Söderblom otti tunteja, hänen kätensä

// S Y N K O O P P I

olivat aina kissan raapimat. Monet oppilaistani olivat etnomusikologeja eli rock-tyyppejä. Yksi pitkätukkainen kaveri soitti Aaronin ensimmäisiä vihkoja. Hän polki jalkaa jokaiselle puolinuotille ja sanoi ’helvetti’ aina kun tuli väärä ääni. Kun hänen piti soittaa asteikkoa ylöspäin, hän soitti sormet 1,2,3,4,5 ja sitten ymmällään miten siitä eteenpäin, käänsi käden nurinpäin ja jatkoi.

*** Pidin virkaanastujaisesitelmäni 1984 syksyllä aiheesta ”Musiikkitiede humanistisena tutkimusalana”. Puhuin siinä musiikkitieteestä ylipäätään ja sen historiallisista vaiheista. Olin varovainen semiotiikan suhteen. Politiikkani oli, että ketään en siihen koskaan pakottaisi. Esitelmäni oli osa perinteistä virkaanastujaiskaronkkaa ja siihen kuului sitten ns. kahvikonsistori, hauska traditio, jonka mukaan uusi professori tarjosi kahvit kaikille konsistorin jäsenille ja siinä yhteydessä dekaani piti tälle tervetuliaispuheen. Yhtaikaa kanssani astui virkaansa professori Pösö maantieteestä. Dekaani Yrjö Blomstedt toi puheessaan esiin kansainvälisyyteni ja totesi: ”Se nyt on selvää, ettei Tarasti tule täällä kauaa pysymään”. Mutta niin vaan kävi, että pysyin 45 vuotta vielä eli loppuun saakka – ja opetan yhä vieläkin. Samalla kun saavuin, muutti laitos juuri renovoituun taloon Vironkatu 1:ssä. Se oli nyt saatu korjattua, mutta suunnitelmat olivat matkalla muuttuneet. Pihalle ei saatukaan uutta kamarimusiikkisalia, vaan myös päätalon huoneet oli pitänyt säilyttää sellaisinaan, sillä talo oli suojelukohde. Niinpä oli vain melko pieni n. 40 hengen seminaarisali käytössä, aivan liian pieni suuremmille lu-

entosarjoille, puhumattakaan konserteista. Se olisi voitu helposti laajentaa isoksi poistamalla yhden kerroksen takaseinä kulmahuoneeseen. Kun tätä ehdotin, vastasi teknisen osaston johtaja Vainiotalo: ”Ei näitä laitoksia tehdä professorien mittatilaustyönä.” Alkoi työni tiedekunnan kokouksissa konsistorin salissa päärakennuksessa. Siellä istuttiin ankarassa virkaikäjärjestyksessä. Toisin sanoen oli erilaisia kehiä; uudet tulokkaat uloimmassa ja vanhimmat sisimmässä, jota kutsuttiin ’kuoleman kurvaksi’. Itse en koskaan siihen ehtinyt, sillä tapahtui hallinnon reformi kolmikantamallin mukaan. Konsistoriin tulivat nyt myös henkilökunnan ja opiskelijain edustajat, jotka rikkoivat edellä mainitun perinteisen istumajärjestyksen. Tässä salissa olin vannonut virkavalani kaksi sormea Raamatulla.

////////////////////////////////////////////////////////////////////////////////

MANNERHEIMINTIE 13aB 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

S Y N K O O P P I //

Arkeoakustiikkaa Helsingin yliopistossa TEKSTI Kai Lassfolk & Riitta Rainio

//â&#x20AC;&#x192; S Y N K O O P P I

Vuodesta 2013 lähtien Helsingin yliopiston mu-

siikkitieteen ja arkeologian oppiaineissa on tutkittu akustiikkaa ja äänellistä kulttuuria Suomen esihistoriallisilla kalliomaalauksilla eli muinaisten metsästäjä-keräilijöiden pyhillä rituaalipaikoilla. Arkeoakustiikan alaan kuuluvaan tutkimukseen on osallistunut musiikkitieteilijöitä, arkeologeja, kognitiotieteilijöitä ja antropologeja dosenttitasolta perustutkinto-opiskelijoihin. Tutkimusprojekti jatkuu näillä näkymin vuoteen 2023. Koska arkeoakustiikka on uusi tutkimusala paitsi Suomessa myös kansainvälisesti, olemme kehittäneet tarvittavia tutkimusmenetelmiä ja -laitteistoja pääosin Helsingin yliopistossa, ilman varteenotettavia esikuvia. Tämä kehitystyö on tapahtunut yhtäältä musiikkitieteen tutkimuslaboratoriossa, toisaalta kentällä kalliomaalauskohteissa ja edennyt usein yrityksen ja erehdyksen kautta. Monitieteisen yhteistyön ansiosta olemme voineet yhdistää akustisiin mittaus- ja analyysimenetelmiin arkeologisia kenttätyö- ja kartoitusmenetelmiä sekä digitaalisten ihmistieteiden laskennallisia mittaus-, mallinnus- ja kokeellisia menetelmiä. Tutkimusjulkaisuissa menetelmiin, laitteistoihin ja aineiston keruuseen liittyvät kehitysvaiheet tai hankaluudet jäävät yleensä taustalle tai piiloon. Tutkimustulokset on tapana esittää valmiin menetelmäpatteriston ja suoraviivaisen tutkimusprosessin tuottamina. Tällainen julkaisuista välittyvä kuva on kuitenkin kaukana tutkijoiden omasta todellisuudesta, jossa menetelmiä on pohdittu, testattu ja korjailtu vuosikausia ja aineistoa täydennetty yhä uudestaan sattuneiden virheiden ja epäjohdonmukaisuuksien takia. Juuri virheet, pienimuotoiset onnettomuudet ja onnekkaat sattumat jäävät kuitenkin kaikkein elävimmin mieleen. Nämä julkaisujen ulkopuolelle jäävät, kertyvät tiedot ja kokemukset toimivat innoituksena tälle artikkelille, jossa muistelemme arkeoakustiikkaprojektin monipolvisia vaiheita suunnittelusta toteuttamiseen ja kokoamme yhteen sitä, mitä vuosien varrella on opittu ja koettu.

Laitteiston purkua Siliävuoren kalliomaalauksella Luumäellä. Kuva: Riitta Rainio

KENTTÄTYÖVÄLINEISTÖN SUUNNITTELU Kenties suurin haaste arkeoakustiikan tutkimuksessa on henkilöstön ja laitteiston kuljettaminen kalliomaalauskohteeseen ja pois kohteesta. Kalliomaalauskohteet sijaitsevat tyypillisesti tiettömässä maastossa, jonne on kuljettava jalan, veneellä tai maastokelpoisilla kulkuneuvoilla. Henkilökohtaisten, selviytymiseen tarvittavien välineiden lisäksi mukana on mittauksissa tarvittavaa laitteistoa jopa kymmenien kilojen edestä. Mitä tarkempia ja monipuolisempia mittauksia aiotaan tehdä, sitä enemmän laitteistoa tarvitaan. Kuljettamisen lisäksi haasteena on laitteiston kokoaminen, käyttö, purkaminen ja pakkaus. Heti tutkimusprojektimme alussa oli selvää, että haluamme tutkia kohteita objektiivisin menetelmin. Aiempi alan pioneeritutkimus oli perustunut paljolti subjektiivisten havaintojen raportointiin, mikä ei riitä korkean kansainvälisen tason tieteellisiin julkaisuihin. Päätutkimusmetodiksi valittiin impulssivastemittaus, jolla saadaan taltioitua kohteen eräänlainen akustinen “sormenjälki”. Menetelmällä on omat rajoituksensa, mutta se on silti vakiintunut akustiikan tutkimuksessa. Impulssivastemittausten tukena käytettiin arkeologian paikkatietojärjestelmäpohjaista kartoitusta, digitaalisesti käsiteltyjä valokuva-aineistoja sekä laserkeilauksella tutkimuskohteista luotuja 3D-malleja. Akustisen mittausdatan taltiointi on tehtävä tuulettomalla säällä, usein varhaisaamulla ja häiriötöntä äänitysaikaa voi olla hyvinkin vähän. Siksi äänityslaitteiston suunnittelu on yksi tärkeimmistä tutkimuksen osatehtävistä. Projektimme laitteisto on kehittynyt vaiheittain pienestä pilottitutkimusvälineistöstä joukoksi eri tutkimusasetelmia palvelevia laitekokonaisuuksia. Keskeisenä suunnittelun lähtökohtana on, että sekä laitteistokokonaisuus että jokainen sen yksityiskohta on harkittu ja perusteltu. Tällä pyritään välttämään turhan tavaran kuljettamista ja minimoimaan laitteiston käyttöön kuluva aika pystytys- ja purkuvaiheineen.

S Y N K O O P P I //

Kuukausienkin suunnittelua vaativan yksittäisen kenttä-äänityksen varsinainen tehollinen äänitysaika saattaa olla vain puolisen tuntia, joka ajoittuu vuorokauden tyynimpään hetkeen. Talvella varhaisaamu on myös vuorokauden kylmin hetki, mikä aiheuttaa haasteita laitteiston pakkaskestolle: digitaalilaitteiden LCD-näytöt jähmettyvät, akkujen virranantokapasiteetti heikkenee, muoviset kaapelit jäykistyvät jne. Äänityslaitteiden kytkeminen ja käyttö altistaa myös paleltumille, joten työvaiheiden minimointi on myös työterveyden kannalta tärkeää. Yksityiskohtien hiomiselle suunnitteluvaiheessa on siis monta syytä. Mittauslaitteiston suunnittelusta kaikkine vaiheineen voisi kirjoittaa kokonaan oman artikkelinsa. Pääpiirteissään laitteisto on esitelty projektimme muissa julkaisuissa, joten poimimme tähän vain joitakin yksityiskohtia. Laitteiston ja tutkimusasetelman lähtökohtana oli varsinkin projektin alkuvaiheessa määritellä tutkimusdata, joka voidaan tallentaa ja jota voidaan hyödyntää (kutakuinkin) varmasti. Nimettäköön se tässä varmaksi dataksi. Tämän taltiontiin käytetään aiemmin (joko itse tai muiden toimesta) toimivaksi todettua välineistöä ja tutkimusasetelmaa. Varman datan keräämisellä varmistetaan, että kenttätyökohteesta saadaan tuotettua edes jonkinlaista dokumentaatiota. Lisäksi mukaan tuotiin uusia, tutkimuskohteen erityispiirteitä kartoittavia taltiointi- ja mittaustapoja. Alkuvaiheessa näitä tapoja käytettiin kokeiluluontoisesti tuomaan mahdollisesti lisäarvoa varmalle datalle. Nimettäköön tämä siis lisäarvodataksi. Aivan ensimmäistä tutkimuslaitteistoamme suunniteltaessa laitebudjetti oli vaatimattomat noin 2000 euroa. Sillä hankittiin korkealuokkainen mikrofonipari, kannettava digitaalinen tallennin ja näiden lisävarusteita. Varma data koostui kohteessa äänitetyistä impulssivasteista, joiden herätesignaalina käytettiin starttipistoolin laukauksia. Impulssivasteiden äänittämiseen olisi riittänyt yksikin

// S Y N K O O P P I

mikrofoni. Analyysi tehtiin alun perin soitinäänten analyysiin kehitetyllä Spectutils-ohjelmalla, jota Riitta Rainio oli onnistuneesti käyttänyt väitöskirjansa spektrianalyyseissa. Lisäarvodata kerättiin hyödyntämällä äänityslaitteiston täyttä äänityskapasiteettia: ulkoista mikrofoniparia ja tallentimen sisäistä stereomikrofonia. Mikrofonien kapselit asetettiin vaakatasossa tasasivuisen kolmion muotoiseen asetelmaan, jonka avulla voitiin arvioida kaiun tulosuuntaa 360˚:n akselilla. Lisäksi saatiin taltioitua kaksi rinnakkaista stereosignaalia kuulonvaraista arviointia varten. Kolmioasetelmalla käsin lasketut kaiun tulokulmat osoittivat, että kohteen voimakkain, selvästi erottuva kaiku tulee karkeasti maalatun kallionosan suunnasta. Subjektiivisesti havaittiin myös, että joissain kohteissa kaiku kuulostaa tulevan yläviistosta. Näiden kokemusten perusteella laitteistoa ja analyysiohjelmistoa kehitettiin tarkempia mittauksia varten. Jo ensimmäiset tutkimustulokset osoittautuivat menestyksekkäiksi, ja projektille saatiin monivuotinen jatkorahoitus. Samalla laitebudjetti kasvoi huomattavasti ja projektille voitiin teetättää erikoisvälineistöä mittatilaustyönä. Uuden laitteiston suunnittelussa hyödynnettiin pilottivälineistöstä kertyneitä kokemuksia ja kentällä tehtyjä subjektiivisia havaintoja. Tärkein näistä oli, että joissakin kohteissa maalauskalliosta tullut kaiku kuulosti tulevan yläviistosta. Tämän tutkiminen vaati 3-ulotteisen tilaäänen taltiointia, joka mahdollistaa kaiun tulosuunnan mittaamisen sekä vaaka- että pystyakselilla. Eri vaihtoehtoja ja valmiita tilaäänimikrofonijärjestelmiä selvitettyämme päädyimme kehittämään pilottilaitteiston mikrofoniasetelmaa kolmiulotteiseksi. Tarkoitukseen teetettiin mikrofoniteline neljälle mikrofonille, jossa mikrofonien kapselit asetetaan tetraedrin muotoon. Tutkimusdatan analyysin helpottamiseksi toteutimme tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti yksittäisen kaiun tulokulman 3-ulotteisessa tilassa. Myös herätesignaalilähdettä kehitettiin teettämällä 12 laajakaistakaiutinelementistä koostuva dodekaedrikaiutin, jollaisia käytetään yleisesti huoneakus-

Uninen tutkija Keltavuoren kalliomaalauksella Lappeenrannassa klo 5:35. Kuva: Kai Lassfolk

tiikan mittauksissa. Dodekaedrikaiutinta ja niin sanottua sinipyyhkäisytekniikkaa käyttämällä saatiin tuotettua impulssivasteita, jotka olivat paremmin äänenvoimakkuudeltaan hallittavissa ja tallennettavissa kuin aiemmat starttipistoolin laukaukset. Laitteisto osoittautui kenttä-äänityksissä toimivaksi. Tetraedrimikrofoniasetelman etuna oli, että yhtäältä sen yksittäisillä mikrofoneilla saatiin tallennettua impulssivasteet spektrianalyysia varten (ts. pilottivaiheen varma data) sekä toisaalta saatiin tarkempaa lisäarvodataa automaattista tulokulmalaskentaa varten. Tulokulmalaskenta perustui siihen, että neljän, tässä tapauksessa 40 cm päähän toisistaan sijoitetun mikrofonin tuottamissa signaaleissa ainoa merkittävä ero on kaiun saapumisaika mikrofonin kalvolle. Saapumisaikoja ja mikrofonikalvojen keskinäisiä etäisyyksiä vertaamalla pystyttiin laskemaan kaiun tulokulma trigonometrian avulla. Tulokulman laskentaohjelma osoittautui erinomaisen tarkaksi ja luotettavaksi. Se auttoi osoittamaan, että tutkimuskohteissamme voimakkain kaiku tuli kallion maalatun osan suunnasta. Seuraava haaste oli osoittaa objektiivisilla menetelmillä, että kohteissa subjektiivisesti koetut akustiset ilmiöt, esimerkiksi äänen “irtautuminen” äänilähteestä, pitävät paikkansa. Yksi tapa ratkaista asia olisi ollut kuljettaa tilastollisesti pä-

tevä määrä koehenkilöitä kohteeseen kuuntelukoetta varten. Logistisista syistä tämä olisi ollut hankalaa, ellei mahdotonta. Ratkaisuksi valittiin tilaäänimikrofonijärjestelmä, jolla taltioidut impulssivasteet voitiin toistaa kaiuttimilla laboratorio-olosuhteissa ja luoda näin virtuaalinen toteutus kohteen akustiikasta. Tetraedrijärjestelmä ei tähän soveltunut, joten tehtävään valittiin aiemman tilaäänimikrofonitutkimuksen tuottamista monista vaihtoehdoista Michael Williamsin kehittämä kuusikanavainen mikrofoniasetelma, jolle teetettiin uusi mikrofoniteline. Samassa yhteydessä teetettiin myös ankkuroitava äänityslautta, jolla taltiontilaitteisto saadaan pysymään aloillaan sulan veden aikana. Tässä vaiheessa tutkimukseen liittyi myös Helsingin yliopiston kognitiotieteen tutkimusryhmä, joka toteutti yhdestä tutkimuskohteestamme 3-ulotteisen visuaalisen VR-toteutuksen. Yhdistämällä kaiuttimilla toteutettu äänimalli ja VR-laseilla katseltava visuaalinen malli koehenkilöille voitiin tuottaa tutkimuskohdetta muistuttava audiovisuaalinen ympäristö, jossa he voivat itse äännellä ja kuunnella kohteen kaikuja kuin olisivat paikan päällä videopelimäisessä ympäristössä. Tämä tutkimus on vielä pilottivaiheessa, mutta kokemukset ovat erittäin lupaavia. Laitteiston suunnittelu on kertautuva prosessi, jossa yksityiskohtia hiotaan kenttätyökokemusten pohjalta. Kenttätyökokemuksista keskustellaan tutkimusryhmässä ja mietitään esimerkiksi, miten laitteiston painoa voidaan vähentää, voidaanko pystytysvaihetta nopeuttaa, miten laitteet saadaan pysymään paikoillaan jne. Kaiken kaikkiaan laitteiston kehittäminen ja testaaminen on tuottanut monia ahaa-elämyksiä. Suurin osa aluksi hypoteettisista lähtökohdista kehitetyistä koeasetelmista on osoittautunut toimiviksi. Pettymyksiäkin on toki ollut. Erään kenttätyömatkan äänitysmateriaali osoittautui suurelta osin käyttökelvottomaksi yhden mikrofonin tai äänikanavan selittämättömäksi jääneen toimintahäiriön vuoksi. Tämäkin kokemus käännettiin hyödyksi vaihta-

S Y N K O O P P I //

malla tallennin uuden tyyppiseksi. Osa laitteiston kehittymisestä on johtunut myös kannettavien tallentimien ja tilaäänitallennuksen yleisestä kehityksestä tutkimusprojektin kuluessa. KENTTÄTYÖKOKEMUKSIA Noin kolmestakymmenestä kenttätyömatkasta kertyneen kokemuksen perusteella kentällä suoritettavan äänityksen eli aineiston keruun valmistelu on aloitettava jo paria kuukautta ennen matkaa. On hankittava tutkittavaa kalliomaalauskohdetta esittäviä karttoja ja selvitettävä niistä, pääseekö kohteeseen parhaiten maata vai vettä pitkin: kävellen, soutaen, sähköperämoottorilla vaiko moottorikelkalla. Vain poikkeustapauksissa autolla pääsee perille asti. Mikäli tutkittava kohde sijaitsee kansallispuistossa tai luonnonsuojelualueella, äänitystä varten on haettava Metsähallitukselta virallinen tutkimuslupa. Mahdolliset kulkuväline- ja majoitusvaraukset on tehtävä mahdollisimman joustavalla aikataululla, sillä viime kädessä sää ratkaisee äänityspäivän ja -ajankohdan. Tuulessa on turha äänittää, sillä vedessä kelluva laitteisto on tällöin epävakaa ja muistikorteille tallentuu etupäässä suhinaa. Sateessa puolestaan laitteisto menee pilalle. Talvella jään ja hangen on lisäksi oltava kantavaa. Sääennusteita tarkkaillen odotellaan siis sopivaa hetkeä, ja kun sellainen on luvassa, lähdetään liikkeelle tarvittaessa vaikka kello kolme aamulla. Tyyntä, kirkasta aamua ei kannata jättää käyttämättä. Ennen lähtöä kannattaa vielä ehdottomasti tarkistaa, että kaikki laitteiston osat – mikrofonit, tallentimet, kaapelit, telineet, jalustat, akut, adapterit, tuulisuojat ja niin edelleen – ovat mukana, ladattuina ja käyttövalmiina. Yhdenkin pienen osan puuttuminen vaarantaa koko matkan tulokset. Autotien päähän tai venerantaan saavuttua alkaa kenttätyön raskain, fyysinen vaihe. Kumivene on pumpattava ja nostettava veteen, äänityslautta ruuvattava kasaan ja laitteisto lastattava näihin taikka talvella perässä vedettäviin ahkioihin. Tutkimusavustaja on tässä vaiheessa kullan arvoinen. Täydessä lastissa sekä selkä, kädet ja taskut täynnä 36

// S Y N K O O P P I

tavaroita on tämän jälkeen soudettava, ajettava tai vaellettava kalliomaalaukselle läpi kivikkojen, juurakkojen ja kantojen, hyttysten, punkkien ja käärmeiden, avautuvien railojen ja moottorin potkuriin takertuvien vesikasvien. Kaikista näistä on saatu vuosien varrella kokemusta. Parhaita suojautumiskeinoja tai henkivakuutuksia tällaisia luonnonvoimia vastaan ovat pitkävartiset kumisaappaat, villasukat, jäänaskalit ja uimamaisterin paperit. Kun kalliomaalaus, vedestä suoraan nouseva, punertava kalliojyrkänne vihdoin saavutetaan, paikan jylhyys, majesteettisuus ja hiljaisuus hätkähdyttävät ensi alkuun, mutta rauhoittavat sitten mielen. Siirrytään ikään kuin toiseen maailmaan ja aikaan. Matkan alkuvaihetta hallinneet stressi ja kiire jäävät taka-alalle. Sopivien äänityspisteiden valinta ja laitteiston päälle kytkeminen sujuvat yleensä rutiinilla ja automaatiolla, sillä niitä on harjoiteltu ja toistettu lukemattomia kertoja. Itse äänitys eli impulssivastemittaus käynnistyy lopulta yksinkertaisella napin painalluksella. Tämän jälkeen voi keskittyä kuuntelemaan maalauskalliosta heijastuvia kaikuja, niiden poukkoilemista rantakalliosta toiseen, korppien ja varisten kaukaisia vastauksia tai pakkasessa paukahtelevia puunrunkoja. Tämä on kaiken raatamisen jälkeen erittäin rentouttavaa. Herätesignaalina käytetyt sinipyyhkäisyt ja pamahdukset houkuttelevat paikalle usein tiaisia tai kuukkeleita, jotka laskeutuvat uteliaina lähipuihin tai jopa laitteiston päälle. Valkoinen porokin on kerran ilmestynyt paikalle. Kun äänitykset, mittaukset ja muistiinpanot on tehty, evästaukoa voi pitää kelluvassa veneessä tai keväthangella ja kaikujen testausta jatkaa vapaamuotoisesti, huvin vuoksi. Tällöin syntyvät myös usein parhaat teoriat ja keskustelut muinaisista äänirituaaleista. Liian rennoksi ei kuitenkaan kannata heittäytyä, tai liian kauaa kohteessa viipyä, sillä monenlaiset vaarat vaanivat edelleen tutkijaa ja hänen kallisarvoista laitteistoaan. Järveen tippuneiden mikrofonien kuivattaminen kesällä 2019 vei useita viikkoja ja talvella 2014 jäätyneen pikkusormen parantuminen kaikkiaan kaksi kuukautta.

Tutkimusavustaja Julia Shpinitskaya Kalamaniemen kalliomaalauksella Luumäellä. Kuva: Riitta Rainio.

AINEISTON ANALYSOINTI JA TULOSTEN JULKAISU Laitteiston suunnittelu ja kenttätyö muodostavat vain osan koko prosessista. Yhtä tärkeää on kohteissa kerätyn aineiston analysointi ja tulosten julkaisu. Aineistoa kertyy, paitsi audiotallenteista, myös valokuva-, video- ja paikkatietotallenteista sekä eri vaiheissa kirjoitetuista muistiinpanoista. Monimuotoisen ja laajan tutkimusaineiston organisointi, varastointi ja pitkäaikaissäilytys ovat myös tärkeitä osa-alueita ja vaativat oman suunnittelu- ja työprosessinsa. Esimerkiksi automaattinen tulokulmalaskentaohjelmamme nopeutti analyysivaiheen työtä huomattavasti. Samalla myös tulokset tarkentuvat ja inhimillisten virheiden todennäköisyys pieneni. Tutkimuksen vaikuttavuuden kannalta tärkein vaihe on julkaiseminen. Se vaatii oman työvaiheensa, julkaisusuunnitelman laatimisen: mitä korkeammalle rankatussa julkaisussa tutkimus julkaistaan, sitä merkittävämpänä sitä yleisesti pi-

detään tiedeyhteisön piirissä. Se vaikuttaa myös jatkorahoitusmahdollisuuksiin. Tällaisiin julkaisuihin pääsy on kuitenkin usein monivuotinen prosessi. Artikkelin läpipääsy vaatii huolellista kirjoitustyötä ja prosessi kulkee usein hylättyjen artikkelikäsikirjoitusten muokkauksen kautta. Oma osansa tutkimusprosessin kehittymisessä ja samalla sen laitteiston suunnittelussa ja hyödyntämisessä onkin tiedeyhteisöltä saatu palaute, jota saadaan sekä eri alojen tutkijoiden kanssa käydyistä keskusteluista että virallisemmin konferenssiosallistumisten ja julkaisujen yhteydessä saaduista vertaistuesta ja -arvioista. Aina palaute ei ole positiivista, ja artikkelien hylkäyspäätökset, joskus epäreiluilta tuntuvien asiantuntijakommenttien saattelemina, ovat tutkijan arkipäivää. Nekään eivät välttämättä ole pidemmän päälle haitaksi, vaan ne voidaan useimmiten kääntää eduksi kehittämällä tutkimusprosessia tai raportointitapaa.

S Y N K O O P P I //

//â&#x20AC;&#x192; S Y N K O O P P I

OP. 137 ILMESTYY JOULUKUUSSA 2019! JUTUT:

TILAUKSET:

Vuoden viimeinen Synkooppi-lehti kantaa tee-

Tilaa osoitteesta synkooppilehti.wordpress.com

maa Musiikki & Yhteiskunta.

tai toimitussihteeriltämme: toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

Musiikin ja yhteiskunnallisten ilmiöiden keskinäinen vaikutus on kauaskantoinen, ja tässä

Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa 20 €.

yhteiselossa ne synnyttävät uusia ilmiöitä ja

Irtonumeroita voi tilata toimitukselta tai ostaa

vaikutuksia; Propaganda, yhteiskunnallinen vai-

kirjakauppa Gaudeamus Kirja & Kahvista (Vuori-

kuttaminen, musiikin muutosvoima, poliittinen

katu 7) hintaan 6 € /numero.

musiikki, musiikin instituutiot yhteiskunnassa ja sukupuolen politiikka musiikissa sekä musiikkielämässä ovat esimerkkejä musiikin ja yhteis-

Ilmainen verkkolehti osoitteessa:

kunnan vaikutuksista toisiinsa.

https://synkooppilehti.wordpress.com

Jos teema herättää sinussa juttuideoita, voit

Painolehden näköisversio osoitteessa:

lähettää ne osoitteeseen paatoimittaja.syn-

www.issuu.com/synkooppi

kooppi@gmail.com.

Opukseen

painettavien

kirjoitusten ja kuvitusten deadline on perjantai 15.11.2019. Myös jutut teeman ulkopuolelta ovat enemmän kuin tervetulleita! Jutut voi

lähettää

päätoimittajalle

osoitteeseen

paatoimittaja.synkooppi@gmail.com. Mikäli haluat arvioida tuoreen levy- tai kirjajulkaisun, ota yhteys toimitussihteeriin osoitteeseen toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com arvostelukappaleen saamiseksi.

/////////////////////////////////////////// SYNKOOPPI-LEHTI HAKEE UUSIA TEKIJÖITÄ TOIMITUSKUNTAAN! Synkooppi-lehteen haetaan uutta päätoimittajaa, taittajaa sekä toimitussihteeriä. Pestit täytetään tämän vuoden aikana vuodeksi 2020. Kiinnostuitko? Hakemukset tai tiedustelut voit lähettää osoitteisiin:

Kuvitukset lähetetään myös taittajalle: taittaja.synkooppi@gmail.com

Päätoimittajalle: paatoimittaja.synkooppi@gmail.com

Sävykuvien resoluution tulee olla vähintään 300dpi. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimi-

Taittajalle: taittaja.synkooppi@gmail.com

merkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta. Synkooppi-lehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa.

Toimitussihteerille: toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

///////////////////////////////////////////

S Y N K O O P P I // 39