Allista västäräkkiin - mistä lintujen nimet juontavat juurensa?

Teksti ja kuvitus: Roope Nykänen

Tässä Tipupalstan osassa pureudumme lintujen etymologiaan. Kuinka vanha nimi on västäräkki? Entä mistä leppälinnun nimi on peräisin?

Ihminen on kautta aikain seurannut luontoa sekä välttämättömyydestä että silkasta mielenkiinnosta. Samalla on syntynyt tarve kategorisoida havaittuja asioita ymmärtämisen ja kommunikoinnin vuoksi. Näin linnut ovat saaneet muiden eliöiden kanssa nimensä.

Eliömaailman rakenne on jatkuvassa muutoksissa uusien löydösten ja tarkennusten myötä. Siksi myöskään lajien nimeämistä ei olla saatu päätökseen, vaan kyseessä on pikemminkin iäti jatkuva prosessi. Suomella on kuitenkin ylväs tavoite antaa lajinimet kaikille maailmassa tavatuille selkärankaisille. Mutta mitkä tekijät ovat sanelleet nimien antamista nyt ja aikoinaan?

Aistien sanelemaa

Ei ole yhtä universaalia tapaa nimetä kaikkia siivekkäitä. Nimellä voidaan viitata lajin elinympäristöön (lehtokerttu, törmäpääsky), levinneisyyteen (lapinkirvinen, kanadanhanhi) tai käytökseen (ampuhaukka, kuningaskalastaja). Varsin ymmärrettävästi monet lintulajit ovat myös saaneet nimensä ulkonäkönsä perusteella. Tämä näyttäytyy eritoten lajiryhmissä: on vaalea valkoviklo, koiraan soidinpuvun mukaan nimetty mustaviklo sekä kirkkaan punaisilla koivilla tallustava punajalkaviklo. Toisaalta jos lintu ei omaa näyttävää ulkonäköä on tyytyminen toisenlaiseen nimeen. Näin on esimerkiksi ruskeiden Tringojen, metsäviklon, lampiviklon ja liron, laita.

Hieman yllättäen myös leppälinnun nimi liittyy lajin ulkonäköön eikä elinympäristöön. Leppä on vanha suomalainen sana, jolla tarkoitetaan verta, mikä näin ollen linkittyy leppälinnun kirkkaan punaiseen väritykseen. Myös leppäkerttu ja itse leppä on nimetty verta muistuttavan olemuksensa kautta.

Joissain tapauksissa linnun ulkonäkö on voitu liittää toiseen, tunnetumpaan lajiin. Näin on esimerkiksi pulmussirrin kanssa, jonka nimi kumpuaa linnun samanlaisesta värityksestä pulmusen kanssa. Myös kuovisirri on kokenut saman kohtalon ja saanut nimensä alaspäin kaartuvan nokkansa myötä.

Aina ulkonäköön perustuva nimeäminen ei ole järjestelmällistä. Tämä näkyy aiemmin mainittujen punajalkaviklon ja mustaviklon tapauksessa. Mustaviklolla on myös punaiset jalat (lukuunottamatta koiraan soidinpukua sekä nuoruuspukua), mistä juontaa lajin tieteellinen nimi Tringa erythropus (eruthros = punainen, pous = jalka). Monet ovat varmaan myös ihmetelleet lajiparien valkoposkihanhi ja kanadanhanhi, sekä punarinta ja pikkusieppo nimeämistä ja sen epäjohdonmukaisuutta.

Näkökyky ei ole myöskään ainoa aisti, jonka avulla ihmiset ovat ristineet siivekkäitä, vaan omintakeiset livertäjät ovat voineet saada nimensä myös laulutaitojensa mukaan. Osalla näistä lajeista on onomatopoeettinen nimi, tarkoittaen, että linnun nimi jäljittelee sen pitämää ääntä. Tällaisia lajeja ovat muun muassa alli, liro, tavi, pyy, tikli ja tiltaltti. Lurittelusta ovat saaneet nimensä, vaikkakaan ei onomatopoeettisesti, myös satakieli, räkättirastas, taivaanvuohi, kehrääjä ja kuhankeittäjä.

Vanhaa perua

Monet nykyisistä lintujen nimistä ovat suhteellisen tuoreita lainauksia muista kielistä. Ruotsin kielestä on etenkin apinoitu nimiä, kuten helmipöllö (perluggla), kalalokki (fiskmåse) ja puukiipijä (trädkrypare). Balttilaiskielistä ovat ammentuneet muun muassa sanat ras- tas, hanhi ja harakka, saamenkielestä kiiruna ja piekana, ja germaanisista kielistä haikara ja haukka.

Osa lintulajeista on kuitenkin kulkenut Pohjolan kansan rinnalla jo vuosituhansien ajan, joten niiden nimetkin ovat omaa vanhaa perua. Yksi tällainen nimi on varis, jolle löytyy Kotimaisten kielten keskuksen mukaan vastineita aina samojedikielistä asti. Variksen muinaisesta nimestä kertoo myös se, ettei raakkujalla ole muita tunnettuja nimiä. Nimen arvioidaan olevan onomatopoeettinen ja mukailevan variksen ääntä.

Myös kuukkelin nimi on vanha sen ollessa peräisin saamelaiskielistä. Onnenlinnulla on annettu useita nimiä, kuten kuukkelista väännetyt kuuksiainen, kuusanka ja kuuhinkainen, sekä muihin varislintuihin linkittyvät nimet hepoharakka, huhtaharakka ja korpinärhi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta rakkaus ei aina ole universaalia. Keski-Euroopassa kuukkelia on aikoinaan nimittäin pidetty epäonnen lintuna, mistä juontaa tieteellisen nimen loppuosa infaustus, epäonnea tuova. Inho kuukkeleita kohtaan on mitä luultavimmin kummunnut linnun harvinaisuudesta alueella. Outoon siivekkääseen on suhtauduttu epäluuloisesti.

Varislintujen lisäksi myös västäräkillä on ikiaikainen nimi. Nimi on jopa niin iäkäs, ettei sen alkuperää ole pystytty jäljittämään. Kuitenkin on arvioitu nimen olevan tuhansia vuosia vanha.

Osa vanhoista nimistä on joutunut myös väistymään uudempien vastineiden myötä. Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi kaarne (korppi), hyypiö (huuhkaja), leivo (kiuru) sekä toukomettinen (sepelkyyhky). Joskus linnun nimi voi myös vaihtaa omistajaa, tai pikemminkin tarkentua. Nimi sotka on aikoinaan tarkoittanut laajaa joukkoa vesilintuja, eritoten telkkää. Universumi näyttäytyykin aivan eri valossa, kun se on syntynyt linjakkaan tukkasotkan sijaan päärynäpään munasta.

Toinen esimerkki suuntaansa muuttaneesta linnun nimestä on kerttu. Sillä on myös aikoinaan viitattu useisiin lintuihin, mutta erityisesti palokärkeen. Muun muassa eräässä vanhassa kansantarinassa punahuivinen nainen Gertrud noidutaan juuri palokärjeksi.

Muutoksen paikka?

Nimistö elää jatkuvasti ja välillä huonoja tai epäloogisia nimiä vaihdetaan toisiksi. Viimeisin lintulaji, jonka virallinen suomenkielinen nimi on vaihdettu, on häätökiitäjä. Lintu tunnettiin aiemmin rasistisella nimellä kafferitervapääsky. Termi kafferi on halventava nimitys bantukansojen väestä. Nykyinen nimi häätökiitäjä juontaa juurensa linnun myöhäisestä kevätmuutosta.

Jäljessä pesimäpaikoille saapuvalla siivekkäällä on usein tapana anastaa itsellensä ruostepääskyjen pesiä.

Tulevaisuudessa joitain suomalaisia lintujen nimiä voidaan yhä rukata soveliaammiksi. Muun muassa eskimo tai kääpiö etuliitteellä varustetut lajit voivat saada uudet nimet.

Nimiä voidaan vaihtaa myös siksi, että ne ovat taksonomisesti harhaanjohtavia. Tämän takia esimerkiksi partatiaisesta tuli viiksitimali. Suomen lajistossa on tällä hetkellä ainakin yksi selkeä laji, jonka nimi antaa täysin vääristyneen kuvan siivekkään sukulaisuussuhteista: tervapääsky. Kiitäjiin kuuluva veijari ei ole läheistä sukua muille maassamme – vai pitäisikö sanoa ilmassamme –tavattaville pääskyille.

Pitäisikö myös haukoille antaa uudet seikkaperäisemmät nimet? Vaikka haukka terminä viittaa eritoten eläinten yhteiseen saalistusekologiaan, voi se antaa vääristyneen kuvan lajien välisistä fylogeniasta. Jalohaukat eivät nimittäin ole kovinkaan läheistä sukua aitohaukoille, vaan niiden lähempiä sisaruksia ovat muun muassa papukaijat. ’Lingua franca’ on ottanut tämän seikan paremmin huomioon, sillä englannin kielessä on liuta eri nimiä päiväpetolinnuille: hawk, falcon, harrier, kite ja buzzard. Toisaalta englanninkielisten ei kannata ’lick before it drops’, sillä heillä on käytössä taksonominen mörkö, warbler. Suomenkielessä sen korvaa liuta nimiä, kuten kerttu, kerttunen, sirkkalintu, kultarinta, uunilintu ja kerttuli.

Suomenkielisiä lintujen nimiä rukatessa on kiinnitetty huomiota myös siihen, että se on kiva lausua. Tämän vuoksi aiempia pitkiä nimiä muutettiin enemmän ytimekkäiksi. Esimerkiksi nimi riekkolatvasiipi vaihdettiin vuonna 1909 kansankieliseksi piekanaksi ja tuntuririekko kiirunaksi.

Aina lintujen nimeäminen ei ole kuitenkaan helppoa. Etenkin ulkomaalaisia lintuja, joiden ekologiaa ei tunneta tarkkaan, on ollut hankala nimetä ytimekkäästi. Tämä on johtanut joihinkin sanahirviöihin, kuten madagaskarin paratiisiperhosieppo ja tristandacunhanalbatrossi. Jotkut nimet ovat taasen kaikessa hankaluudessaan suloisia, esimerkiksi töpökääpiötypäkkö.