5 minute read
Juuret maahan juurrutettu –runolaulu ja sen luontokuvaus
from Symbiontti 2/2023
by Symbioosi ry
Teksti: Albert Lenkiewicz
Suomalainen identiteetti on vahvasti yhteydessä luontoon. Ikivanhoissa runolauluissa, joista Kalevalakin on koottu, lauletaan tarinoita, häädetään pahoja henkiä ja pyydetään varjelusta jumalilta ja haltijoilta. Muinaissuomalaisten suhde luontoon ja sen merkitys välittyy runolauluissa – merkitys, joka on nykyäänkin yhtä tärkeä.
Advertisement
Ei ole sattumaa, että 1800-luvun jälkipuoliskolla joukko kulttuurielämän henkilöitä, kuten säveltäjä Jean Sibelius ja kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallela, tulivat vaikuttaneeksi Suomen kansallisen identiteetin syntyyn. Poliittisesti ja yhteiskunnallisesti aika oli kypsä. Yhtä vähän sattumaa on se, että edellä mainittujen taiteilijoiden lisäksi moni muukin aikalainen päätyi valitsemaan inspiraationlähteekseen Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan. Elias Lönnrotin kasaaman ja muokkaaman kansanrunojen kokoelman lienee koettu edustavan aidointa suomalaisuutta. Siinä missä kuva kalevalaisesta mielenmaisemasta pohjautuu itäsuomalaisten ja karjalaisten elämästä eristettyjen syrjäkylien sepittäjäukkoihin ja -eukkoihin, on myös oman aikamme kosketuspinta kansanrunoihin lähinnä pinnallisen Kalevalakäsityksen sekä peruskoulun musiikkitunneilla kertaalleen lauletun Vaka vanha Väinämöinen -mollisävelmän varassa. Pintaa syvemmältä paljastuu kuitenkin kokonainen kulttuurinen ilmiö, runolaulu, jonka toden totta voidaan sanoa edustavan aidointa suomalaisuutta.
Harhakuvamme runolaulun itäisestä painotuksesta perustuu yksioikoiseen harhakäsitykseen. Läntisten, kristillisten vaikutteiden tulo Suomeen alkoi lännestä itään edeten ja siinä vaiheessa, kun runolaulua alettiin kerätä ja merkitä muistiin 1800- ja 1900-luvulla, oli aikoinaan koko suomenkielisellä alueella esiintyvä, elävänä säilynyt perinne löydettävissä ainoastaan itäisessä osassa Suomea. Lönnrotin ja Sibeliuksen lisäksi muutkin runolaulua itse kuulleet hämmästyivät löytönsä ääressä. Runolau- lusta piirtyi kuva kokonaisena omana kielenään, tapana hahmottaa maailma ja viestiä siitä tavalla, jossa suomen kieleen olennaisesti ankkuroituva, kahdeksantavuisista ja sanojen alkuja painottavista säkeistä koostuva runous sekä viisisävelisyyteen pohjautuva musiikki ovat erottamattomia.
Rohkeimpien arvioiden mukaan runolaulu olisi syntynyt jopa neljä tuhatta vuotta sitten. Sen tiedetään esiintyneen itämerensuomalaisten – virolaisten, vatjalaisten, inkeroisten, suomalaisten ja karjalaisten – keskuudessa. Runolaulua laulettiin yksin, yhdessä, vuorotellen, kilpaillen, tilanteessa kuin tilanteessa. Runolaulu oli erottamaton osa niin arkea kuin juhlaakin, ja ihmiset vaihtoivat sujuvasti tavallisesta kielenkäytöstä runolauluun käsitellessään myyttisiä, iloisia ja surullisia asioita, elämän käännekohtia, kuten häitä ja hautajaisia tai kohdatessaan käsityskyvyn ylittäviä asioita, kuten sairastumisen, jolloin runolaulun avulla sen aiheuttaja häädettiin pois. Runolaulu oli tapa kohdata maailma ja vuorovaikuttaa sen kanssa.
Luonto on ollut tärkeä osa suomalaisuutta aina, ja runolaulun välityksellä piirtyy kuva muinaissuomalaisesta luontosuhteesta. Esittelen seuraavaksi kuvaavia luontoaiheisia poimintoja kerätystä kansanrunoudesta, jonka pariin jokainen aiheesta kiinnostuva voi itse hakeutua osoitteessa https://skvr.fi. Vapaassa käytössä olevaan tietokantaan on tallennettu Suomen Kansan Vanhat Runot -kirjasarja, johon puolestaan on koottu kaikki kerätty runolaulujen kansanrunous.
Ensimmäisen esittelemäni runon on taltioinut Inkerin Toksovasta David Emanuel Daniel Europaeus, yksi merkittävimmistä kansanrunouden kerääjistä, vuonna 1847:
Runossa tunnutaan pilailevan luontotyyppejä tuntemattoman ”hullun pojan” kustannuksella. Teksti sisältää kaunista ja realistista luontokuvausta sanoin, jotka ovat nykysuomessa käytössä edelleen.
M. Havukainen on merkinnyt muistiin seuraavan runon Kiteellä vuonna 1896:
Karhu oli pyhä eläin muinaissuomalaisille yhdessä muun muassa suden ja hirven kanssa. Tämän suhteen ainutlaatuista luonnetta kuvaa erinomaisesti runon alkupuoli, joka kertoo karhun synnystä. Taivaasta laskeutuessaan myyttinen karhu saa kosmiset mittasuhteet. Tällaisista syntyloitsuista huokuu pelonsekainen kunnioitus. Karhua ei puhutella varsinaisella nimellä, vaan sitä kutsutaan otsoksi, mesikämmeneksi, metsän kuninkaaksi. Toisaalta syntyloitsut auttavat ymmärtä- mään jonkin asian, kuten raudan, tulen ja pakkasen olemusta, ja tuodessaan sen käsitettävään muotoon auttavat saamaan asian hallintaan. Runon jälkipuoliskossa laulaja vetoaa metsän emäntään ja Ukko ylijumalaan pyytäessään varjelusta, ettei joutuisi kohtaamaan karhua.
Veden haltijaa, Ahtia, taas pyydetään avuksi vaikkapa silloin kun kaivo on kuivunut, kuten Heikki Meriläisen Uhtualta vuonna 1889 keräämässä runossa:
Toistaiseksi viimeiseksi esimerkiksi käyköön Elias Lönnrotin Vuokkiniemeltä vuonna 1837 taltioima parannusloitsu, jossa väkevillä ilmaisuilla, helvetistä haettavalla hevosella ja omia taitoja kehumalla karkotetaan taudinaiheuttaja:
Oheiset esimerkit ovat maistiaisia siitä valtavasta aineistosta, joka onneksemme välittää runolaulun viestin meidän aikaamme. Luontosuhteen osalta meillä olisi opittavaa siitä moninaisuudesta, jolla luonnon on tuhansien vuosien ajan ymmärretty olevan läsnä jokapäiväisessä elämässämme, sekä kunnioituksesta, joka tästä ymmärryksestä kumpuaa. Joskus taaksepäin katsomalla voi nähdä eteenpäin.
