Työväenopistojen opetuksen tavoitteita muotoili erityisesti maltillinen, sosialidemokraattinen työväen sivistysliike (ks. luku 3), jonka historialliset juonteet Zachris Castrén kokosi vapaan sivistystyön määritelmässään vuoden 1929 komiteamietinnössään. Määritelmä kokoaa edellä mainittuja kansansivistysliikkeille yhteisiä sivistystyöllisiä lähtökohtia kuten optimismin yksilön kehittymismahdollisuuksista, huolen kansalaisten käytöstavoista sekä yhteiskunnan ja kansalaisuuden kehittämispyrkimyksen: Vapaaksi kansansivistystyöksi sanotaan sitä moninaista tointa, jonka tarkoituksena on saada hereille ja edistää aikuisten vapaita itsekasvatuspyrkimyksiä so. heidän pyrkimyksiänsä sekä tietojensa syventämiseen ja laajentamiseen että tunne-elämänsä ja käytöstapansa jalostamiseen, jotta he täydellisemmin kehittyisivät sivistyneiksi ihmisiksi ja vastuukykyisiksi yhteiskunnan jäseniksi niissä elämänoloissa ja elämäntehtävissä, jotka he tuntevat omikseen. (Castrén 1929.) Merkittävä Castrénin kirjaama linjaus, joka ohjaa vielä nykyäänkin vapaan sivistystyön ja etenkin kansalaisopistojen toimintaa, on omaehtoisuuden ja vapaiden itsekasvatuspyrkimysten korostaminen. Opiskelun keskeisiä arvoja ovat edelleen osallistujakeskeisyys, vapaaehtoisuus ja omiin tarpeisiin pohjautuvat kurssivalinnat. Jälkimmäinen selittää osaltaan myös kansalaisopistojen kurssitarjonnan hidasta uudistumista, koska se perustuu pääosin vakioasiakkaiden kurssitoiveisiin (Markkanen ym. 2012b; Manninen 2015a). Sivistyspedagogiikan näkökulmasta kolmas keskeinen juonne 1800–1900-lukujen taitteen institutionalisoituvassa vapaassa kansansivistystyössä oli hiljalleen vakiintunut opintopiiritoiminta, jossa oppimisen lähtökohtana olivat Castréninkin korostamat itsekasvatuspyrkimykset. Niemelän sivistyspedagogiikan käsitteistössä itsekasvatuksellisia pyrkimyksiä kuvaa sivistys-käsitteestä johdettu toimintakäsite sivistyminen. Sivistymisen sijaan voitaisiin Niemelän näkemyksen mukaan käyttää itsekasvatuksen käsitettä, sillä kukaan ei voi sivistyä toisen puolesta. (Niemelä 2011, 198.) Itsekasvatuksen käsitteen määrittelyssä Niemelä viittaa erityisesti Castrénin aikalaisen, nuorisoseuraliikkeen aatteellisen johtajan Santeri Alkion ajatteluun. Alkio (1922) määrittelee itsekasvatuksen tehtäväksi herättää yksilöiden tajunta löytämään itsensä, auttaa valitsemaan kilpailevien elämänarvojen väliltä, innostaa täyttämään velvollisuutensa sekä hankkia itselleen kokonaiskäsitys elämästä (Niemelä 2011, 152–156). Koska Niemelän mukaan itsekasvatus-käsitteeseen sisältyy sivistyspedagogiikan näkökulmasta myös negatiivisia, itsekkyyteen kiinnittyviä konnotaatioita, suosii hän ennemmin
202