Pikavierailu Länsi-Mongoliassa

Istun lommoisessa Uazissa matkalla Länsi-Mongoliaan.Ulkomaalaisena olen päässyt istumaan kuljettajan viereen. Turvavyö on tietenkin rikki ja pari kertaa meinaan murskata kyynärpäälläni viereen pinotut munakennot. Vuorenrinteiden mittasuhteet paljastuvat vasta, kun ymmärtää rinteiden mustien pisteiden olevan karjaa.

Nuorten reppureissaajien valloittaessa maailmaa lennellen sinne tänne ja tavallisten perheiden lomakohteiden muuttuessa yhä kaukaisemmiksi on Mongolia säilyttänyt vielä hieman eksoottista hohtoaan. Yleensä Suomesta lennetään pääkaupunki UlanBaatariin. Paljon on myös niitä, jotka ovat matkustaneet viikon idän pikajunalla Moskovasta. Harvinaisempaa on ylittää Venäjän ja Mongolian raja maantietä pitkin. Venäjän eteläinen raja on tarkoin vartioitu ja rajan ylitys ulkomaalaiselle ei olekaan jokaisella raja-asemalla mahdollista. Venäjälle kuuluvan Altain tasavallasta se on kuitenkin mahdollista.

Olen harrastanut kurkkulaulua yli kaksikymmentä vuotta ja alusta asti oli selvää, että kurkkulaulumaille oli päästävä. Ensimmäisen matkan Venäjän Tuvan tasavaltaan tein vuosituhannen alussa. Sen jälkeen Tuva on tullut tutuksi neljällä muulla matkalla. Vaikka olinkin harrastanut nimenomaan tuvalaista kurkkulaulua, on kurkkulaulun koti kuitenkin suurempi.

Kirjoitin kirjaa kurkkulaulusta ja ymmärsin, että ennenkuin voin sen viimeistellä, minun on käytävä myös Altailla ja Mongoliassa. Kiinnostusta on ollut, mutta sinne matkustaminen tuntui vaivalloiselta ja kalliilta. Krimin sodan ja kauppapakotteiden vuoksi Venäjän rupla on ollut heikko ja lentäminen Venäjälle on tullut varsin edulliseksi. Ajatukseni oli keskittyä tutustumaan Altain tasavaltaan ja Länsi-Mongoliaan, mutta toisin kävi. Isäntäni niin Mongoliassa kuin Altaillakin olivat menossa Tuvaan kurkkulaulufestivaalille elokuun puolen välin jälkeen ja järkevintä oli lyöttäytyä seuraan.

Ryntäys Mongoliaan

Säntäsin aluksi Altain tasavallan pääkaupungista Gorno-Altayskista suoraan halki Altain tasavallan kohti Mongoliaa. Reilun kuudensadan kilometrin matka taittui isoilla takseilla ripeästi, mutta rajanylitys kesti 20 tuntia. Rajan mentyä kiinni illansuussa, jouduimme yöpymään hotellissa. Lopulta saavuimme kuitenkin Ölgiin, jossa isäntäni Dangaa Khosbayar eli Hosoo jo kärsimättömänä odotti. Suunnitelmia oli paljon ja aikaa vähän. Niinpä lähdimme saman tien Hosoon vuokraamalla mielestäni turhankin hienolla maastoautolla kohti Bayan-Ölgiin Mongolian läntisellä laidalla. Myöhemmin tulin kyllä siunaamaan auton tehoja ja suorituskykyä. Menomatka oli kuitenkin suhteellisen helppo vaikka teitä pitkin ei juuri ajeltu. Turistista kuljettajan suunnistuskyky tuntui uskomattomalta. Ajettiin pitkin aroja, kierrettiin vuoria. Keskellä ei-mitään korjaa mies mopoa. Ikkuna auki ja muutaman lauseen keskustelu ja taas mentiin. Ilmeisesti maamerkit ovat tulleet tutuksi. Muutaman tunnin ajon jälkeen pääsimme perille turisteja varten rakennettuun jurttakylään Altai Tavan Bogdin luonnonpuistoon. Vaikka matkan aikana ei kovin paljon muita kulkijoita tai asutusta näkynyt, oli perillä pitkin laaksoa paljon jurttia ja runsaasti eläimiä: vuohia, lampaita, jakkeja ja hevoslaumoja.

Länsi-Mongolian asukkaista osa on tuvalaisia ja kasakkeja on myös paljon. Kovin paljon maisemien lisäksi turisteille puistolla ei ollut tarjottavaa: ratsastusta, vuohien hoitoa, lampaan teurastusta, vuorien rinteillä vaeltelua ja ruokailua. Seutu oli karua ja sen verran korkealla, että puita ei ollut varmaan sadan kilometrin säteellä. Mutta majesteettiset taivasta kohti kohoavat vuoret tarjosivat ihailtavaa yllinkyllin. Jos alkeelliset saniteettitilat – kylpyhuoneena puro, vessana reikä juuri ja juuri pystyssä pysyvässä lautakopissa – eivät säikytä, tarjosi luonnonpuisto syvää rauhaa, huikean tähtitaivaan ja raikasta ilmaa. Jäin miettimään, miten kylään jäänyt saksalaisperhe viihtyy. Ratsastaa oli kuulemma aikomus.

Saksalaiset jäivät viikoksi, me lähdimme seuraavana päivänä illan suussa kohti Hovdia, Länsi-Mongolian pääkaupunkia. Seurueemme päätti oikaista, mutta siitä tulikin pitkä lenkki. Oikaiseva tie olikin mennyt puolen tunnin rankkasateessa kulkukelvottomaksi ja jouduimme kiertämään erään vuoren vielä joten kuten kulkukelpoista tietä pitkin. Vasemmalla järvi, oikealla nouseva rinne, jota pitkin moreeni oli valunut veden mukana tielle muodostaen pieniä harjanteita. Tehokkaalla Toyotallamme ei ollut suurempia vaikeuksia. Ongelmia aiheutti hieman vastaan tuleva liikenne, jota oli paljon.

Tavallisen näköisiä henkilöautoja, joita kammettiin mutaisten paikkojen yli. Eteneminen oli todella hidasta ja tuntui käsittämättömältä, että ne ylipäätään pääsivät eteenpäin. Lopulta esterata oli läpäisty ja pääsimme perille yömyöhään. Hovdissa tutustuin Hosoon muusikkotovereihin ja vierailin heidän kodeissaan. Munhsukh Dashjav asui perheineen modernissa kerrostaloasunnossa, mutta Galaa Galbadrah perheineen otti vieraat vastaan jurtassa, jossa he selvästi asuivat arkea ainakin näin kesällä. Kaupungin laitamien asunnot olivat savimuurien kehystämät savitalot tai jurtat. Puitahan ei juuri ympäristöstä löytynyt. Baatarsuren Chadraabalilla vahvistettuna muusikot soittivat myös konsertin paikallisessa ravintolassa.

Hovd kolmessa päivässä

Muutaman päivän aikana pääsin tutustumaan Hovdiin melko perusteellisesti. Kävimme luolamaalauksista tunnetussa Khoid Tsenkher