Ulaanbaatarista Tsetserlegiin ja takaisin – kohtaamisia

Mongoliassa kesällä 2017

Mongoleilla, niin kuin meillä suomalaisillakin, on oma kansallinen tarinansa, jolla ylläpidetään kansallista identiteettiä. Tuon usein hyvinkin yhdenmukaisen kansallisen tarinan rinnalla ovat yksittäisten ihmisten omat elämäntarinat. Ne saattavat tukea yhteistä tarinaa tai kriisiyttää sen. Kun kesäkuussa 2017 teimme Malmin seurakunnan 20-henkisen ryhmän kanssa matkan Mongolian Ulaanbaatariin ja Tsetserlegiin, olin kiinnostunut sekä tuosta yhteisestä kansallisesta tarinasta että henkilökohtaisista elämäntarinoista. Miten Tšingis-kaani on läsnä Mongoliaan liittyvissä kansallisissa kertomuksissa tai yksittäisten ihmisten elämäntulkinnoissa? Tai miten Mongoliassa tulkitaan moniarvoista yhteiskuntaa? Entä minkälaisia kertomuksia vähemmistöillä on yhteiskunnan moniarvoisuudesta?

Kun tiistaiaamuna 6.6. laskeuduimme Ulaanbaatarin lentokentälle, ei ollut enää epäselvyyttä, minkä varassa mongolien kansallinen identiteetti lepää: ”Chinggis Khan” luki lentokentällä suurin latinalaisin kirjaimin. Nyt Mongoliassa voisin päästä aavistelemaan, miten Tšingis-kaanin merkitystä tulkitaan täkäläisessä arkisessa elämässä ja historiankirjoituksessa?

Reilun viikon matkallamme oli tarkoitus tavata kahta Mongolian vähemmistöä, vammaisia ja kristittyjä. Olimme lähteneet liikkeelle Helsingin Malmilta, jossa luterilainen seurakuntamme tukee Mongolian Tsetserlegissä olevaa vammaisten toimintakeskusta. Noin 20 hengen porukkamme tarkoituksena oli käydä tutustumassa tuohon tukikeskukseen ja muutamaan paikalliseen luterilaiseen seurakuntaan. Lisäksi matkamme sisältäisi annoksen historiaa ja kansallista kulttuuria sekä ripauksen luontomatkailua.

Ensimmäisen häivähdyksen Mongolian kulttuurista saimme oikeastaan jo Moskovan lentokentällä. Kanssamme Ulaanbaatariin lensi näet mongoliseurue, joka oli pukeutunut upeisiin kansallisiin asuihin. Lentokoneen laskeutuessa saatoimme aavistaa jotakin maan vuoristoisuudesta ja loputtomista aroista. Myös jurtat näkyivät jo lentokoneen ikkunasta.

Maahantulomuodollisuudet olivat kevyet, rahanvaihto edellytti jonottamista, mutta tilausbussin ei tarvinnut kauan meitä odottaa. Bussinkuljettajamme osoitti ammattitaitonsa sekä Ulaanbaatarin kaupunkiliikenteessä että aroilla, joissa jo ajouran valinta vaatii taitoa ja kokemusta. Kuljettajamme järjesti meille viikon aikana myös retkilounaspaikan, jurtan, jossa saimme suojaa nousevalta hiekkamyrskyltä.

Kierros Ulaanbaatarissa

Gandanin luostarialueella ihastelimme arkkitehtuuria ja nauloitta rakennettuja kattoja. Luostarin aamun rukoushetkestä jäin miettimään kehollisuuden ja uskonnon transsendenttisen elementin välistä yhteyttä. Minkälainen tuo yhteys on yleensä ja minkälainen se on uskontoa harjoittavassa buddhalaisessa tai minussa, joka olen kristitty. Miten uskonnon ei-sanallinen elementti ilmenee konkreettisissa tai fyysisissä elementeissä, esimerkiksi uhrisavuissa, rukouslapuissa, -myllyissä ja -asennoissa? Tai miten se ilmenee minulle tutummissa, oman uskontoni fyysisissä elementeissä?

Varsinaisesti päivä täyttyi Ulaanbaatarin kaupunkiin tutustumisesta nuoren Hulgeenimisen oppaamme johdolla. Kävimme tietysti Sühbaatarin aukiolla (2006–2016 Tšingiskaanin aukio), jossa huomio kiinnittyi patsaiden ohella juhla-asuiseen nuorten joukkoon. He olivat BA-tutkinnon suoritettuaan kokoontuneet Tšingis-kaanin -patsaan jalkojen juureen.

Mongolian kansallismuseon edessä on patsas, joka koskettavalla tavalla kuvaa Stalinin vainojen ahdinkoa. Kansallismuseossa Hulgeeoppaamme keskittyi kuitenkin mongoli-imperiumin esittelyyn. Lähihistoriasta, Mongolian kansantasavallan ajasta, hän ei kertonut mitään, eikä siitä kertovaan osastoon tutustuminen mahtunut meidän kierrokseemme. Vaikka oppaamme habitus ja pukeutuminen toivat mieleen kenet tahansa urbaanin nuoren miehen, hän korosti olevansa maalaispoika, joka ei pidä kaupungista. Hulgee opiskeli historiaa, mutta suhtautui epäillen kriittiseen historiantutkimukseen. Todellinen tieto kansan historiasta kulkee hänen mukaansa perimätiedossa, ta- rinoissa, joita sukupolvet siirtävät seuraaville sukupolville. Koska mongolit ovat alun perin organisoituneet klaaneiksi, Hulgee suhtautui kriittisesti monipuoluejärjestelmään perustuvaan demokratiaan. Hän toivoi mongolien löytävän oman tiensä, jonka juuret olisivat heidän omassa historiassaan. Tšingis-kaanin suuret teot yhdessä maaseutumaisen elämäntavan kanssa muodostivat Hulgeen tulkinnassa mongolien identiteetin ja elämäntavan ytimen.

Elämää yhteiskunnan laidalla

Entä jos maaseutumainen, vapaan paimentolaisen elämä ei enää ole mahdollista? Voiko oikean kansallisen identiteetin projisoiminen menneeseen olla myös yhteiskunnallisen muutoksen esteenä? Mitä on ajateltava niistä ihmisistä, jotka köyhyyden ja karjatalouden katastrofien vuoksi etsivät elantoaan Ulaanbaatarin suurkaupungista? Miten kansallinen identiteetti on sovitettavissa urbaaniin maailmaan?

Kysymykset pyörivät mielessäni, kun vierailin kahdessa perheessä Ulaanbaatarin laidalla Gerin jurttakylässä. Gerissä on jurttia mutta myös pelti- tai puuasumuksia. Meille kerrottiin, että alueella asuu 300 köyhää perhettä, joista 12 perhettä on ilman isää tai äitiä. Kunnallistekniikkaa ei ole tankkiautoilla hoidettua vedenjakelua lukuun ottamatta. Vaatimattomissakin kodeissa on TV, joissakin jopa nettiyhteys tietokoneineen. Vierailumme oli Ulaanbaatarin sosiaalitoimen ja paikallisen luterilaisen «Sain medeen» -seurakunnan koordinoima. Jakauduimme viiteen ryhmään, joista jokaiseen tuli suomalaisten lisäksi edustus sekä sosiaalitoimesta että paikallisesta seurakunnasta. Kukin ryhmä kävi kahdessa sosiaalitoimen valitsemassa perheessä. Ensimmäisessä asumuksessa meidät vastaanotti isä. Hän oli työtön, mutta hänen vaimonsa oli töissä kaupungissa. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi tytär, tyttären mies ja näiden sylivauva. Myös toisessa perheessä oli kolme sukupolvea, isoäiti, tytär ja tyttären lapset. Veimme terveisinämme vehnäjauhoja, ruokaöljyä, vaatteita ja lasten leluja. Jurtat oli ympäröity aidalla, ja aidan takaa kuului poikkeuksetta koiran haukuntaa. Kun tulimme portille, paikalliset huutelivat sisäpuolella oleville varmistaen, että voimme astua portista sisään, ja että pihaa vahtiva koira on varmasti kiinni. Jurtan pihassa lapset leikkivät vesisotaa, niin kuin kaikkialla maailmassa. Aikuisten maailmaa painoi huoli toimeentulosta ja tulevaisuudesta. Työtä ei ole, vuokrasuhteen jatkuminen on epävarmaa, ja arki huolineen ja ponnisteluineen vie voimat - identiteetin pohtiminen tuntuu aika kaukaiselta luksukselta.

Kristityt - kansallisen

kulttuurin uhka?

Mongolian luterilaiset seurakunnat muodostivat reformaation 500-vuotisjuhlavuoden merkkipäivänä 31.10.2017 Mongolian evankelisluterilaisen kirkon (MELC). Niissä kahdessa kodissa, joihin ryhmäni toivotettiin tervetulleeksi ja joissa vierailin, perheenjäsenet olivat esineistöstä päätellen buddhalaisia. Oliko oikein, että läheinen luterilainen seurakunta toi niihin oman tervehdyksensä? Sopiiko kristinusko

Mongoliaan? Kuka uskonnon sopivuuden tai sopimattomuuden määrittelee?

Mongolien joukossa on ollut kristittyjä yli 1000 vuotta. Silti kristinuskon ja kansallisen kulttuurin suhteesta käydään välillä kiivastakin keskustelua. Nimenomaan kristinusko nähdään usein «tuontitavarana», vaikka lamalaisuuden juuret ovat Tiibetissä, ja Mongolian buddhalaiset yhteisöt saavat tukea muun muassa Englannista, Japanista ja Etelä-Koreasta. Kuinka suuren ja kenen määrittelemän kulttuurisen uhan alle 2 %:n kristitty vähemmistö Mongoliassa muodostaa? Ovatko mongolikristityt uhkana omalle kansalliselle kulttuurilleen?

Kun Neuvostoliitto romahti, sen etupiiriin kuulunut Mongolian kansantasavalta jäi keskelle arvotyhjiötä. Ulaanbaatarin teologisen korkeakoulun rehtori Purevdorj Jamsran Mongolian luterilaisesta kirkosta kertoo, että nimenomaan hyvin koulutetut nuoret olivat avainasemassa, kun kristinusko alkoi uudelleen levitä Mongoliassa 1990-luvun alussa. Monet nuorista osasivat tai halusivat oppia vieraita kieliä, he olivat kiinnostuneita kansainvälisistä yhteyksistä ja pystyivät hyödyntämään kehittyvää informaatioteknologiaa. Nuorilla oli kiinnostusta sekä maan sisäiseen, nuorten keskinäiseen yhteistyöhön, että maan rajat ylittävään, kansainväliseen yhteistyöhön. Leviävä kristinusko tarjosi heille kansainvälisiä yhteyksiä, mahdollisuuden opiskella englanninkieltä, ja uuden yhteisön, johon liittyä. Nuorten ohella kristinusko kiinnosti myös naisia, joita on perinteisesti pidetty eiuskonnollisena kansanryhmänä.

Jo vuonna 1990 Ulaanbaatariin tuli USA:sta, Isosta Britanniasta, Saksasta, Etelä-Koreasta ja Japanista lähinnä protestanttisten kirkkojen, vapaakirkkojen ja erilaisten kristillistaustaisten yhteisöiden edustajia. Joukossa oli yhteisöjä, joilta puuttui sekä sensitiivisyyttä ja että kulttuurinlukutaitoa. Suomalaiseen uskonnolliseen pidättyvyyteen tottuneen on vaikea niellä sitä, että karismaattiset yhteisöt ovat nopeiten kasvavia kristillisiä yhteisöjä Aasiassa. Suomalaisen silmin näihin yhteisöihin liittyy uskonnollista imperialismia.

Vuonna 1991 Mongolian hallitus kääntyi Vatikaanin puoleen solmiakseen sen kanssa diplomaattisuhteet. Samalla hallitus toivoi, että roomalaiskatolinen kirkko lähettäisi pappeja Mongoliaan. Seuraavana vuonna paavi lähetti maahan kolme pappia, joista filippiiniläistaustainen Wenceslao Selga Padilla vihittiin 2003 Mongolian roomalaiskatolisen kirkon piispaksi. Roomalaiskatolinen kirkko Mongoliassa on piispa Padillan mukaan ennen kaikkea köyhien kirkko. Monet mongolit liitävät köyhät ja roomalaiskatolisen kirkon yhteen. Kirkon elämään osallistuvat tulevatkin yhteiskunnan alimmasta sosiaaliluokasta, ja juuri köyhien vuoksi yhteiskunnan yläluokka ei koe roomalaiskatolista kirkkoa omakseen. Roomalaiskatolinen kirkko on vuoteen 2016 mennessä toteuttanut Mongoliassa 35 sosiaalista projektia kodittomien, vammaisten, vankilasta vapautuneiden, alkoholistien, katulasten ja vanhusten parissa. Mongolian 1300 kastetun roomalaiskatolisen kirkolla on 6 seurakuntaa ja 5 muuta toimipistettä, 2 katulasten keskusta, vammaisten lasten keskus, 5 peruskoulua, tekninen koulu ja vanhainkoti. Koska Mongoliassa toimiva roomalaiskatolinen kirkko on köyhä, se on täysin riippuvainen esimerkiksi Saksan, Sveitsin ja Itävallan roomalaiskatolisilta tulevasta tuesta. 1990-luvun loppupuolelle saakka ihmisten kiinnostus kristinuskoa kohtaan oli sekä hengellistä että taloudellista. Mongolian vaikea taloudellinen tilanne 1990-luvun alussa kriisiytti ajatuksen, että muuttunut poliittinen järjestelmä toisi mukanaan nopean, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ulottuvan vaurastumisen. Taloudellinen ahdinko ja suoranainen köyhyys ajoivat ihmisiä hakemaan apua kristillisistä yhteisöistä. Toisaalta monet kirkot ja kristilliset yhteisöt olivat valmiit auttamaan hädänalaisia, yhteiskunnan marginaaliin sysättyjä.

Kun mongolit hakeutuivat kristillisiin yhteisöihin 1990-luvun alkupuolella ennen kaikkea yksilöinä ja yksilöllisistä syistä, yhteisöiden humanitaarinen työ vei osallistumista entistä sosiaalisempaan ja yhteisöllisempään suuntaan. Esimerkiksi sellaiset, jotka ovat paenneet seurakunnan yhteyteen alkoholismia tai lähisuhdeväkivaltaa, ovat löytäneet uudesta yhteisöstään vastaavassa elämäntilanteessa kamppailevia ihmisiä. Seurakunnassa järjestetyt perheeseen, kasvatukseen ja lasten vaikeuksiin liittyvät kurssit ovat parhaimmillaan olleet osallistujilleen vertaistuen ja sosiaalisen kohtaamisen paikkoja. Jopa Mongolian viranomaiset ovat antaneet tunnustusta kirkkojen ja kristillisten yhteisöiden ponnisteluille yhteiskunnallisen hyvinvoinnin puolesta.

Keskustelu uskonnonvapaudesta

Vuosien saatossa kristinusko on Mongoliassa menettänyt uutuudenviehätyksensä. Joidenkin kristillisten yhteisöiden uskonnollinen suvaitsemattomuus on myös kääntänyt yhteiskuntaa kristinuskoa vastaan. Kun Mongolian perustuslaki hyväksyttiin 1992, siinä taattiin kansalaisten uskonnonvapaus. Uskonnonvapauden tulkintamallia haettiin Euroopasta, jossa uskonnonvapaus ymmärretään sekä vapaudeksi harjoittaa uskontoa (positiivinen uskonnonvapaus) että vapautta uskonnosta (negatiivinen uskonnonvapaus). Vaikka Mongolian lainsäädäntö takaa uskonnonvapauden, buddhalaisuudella on siinä erityisasema. Erityisasemaa perustellaan kansan yhtenäisyyden vaalimisella sekä maan historialla ja kulttuurilla.

Uskonnonvapauden soveltamisessa paikallisilla virkamiehillä on Mongoliassa paljon valtaa. He säätelevät voimakkaasti uskonnollisten yhteisöiden toimintaa muun muassa tiloja, rekisteröitymistä ja ulkomaalaistaustaisten työntekijöiden palkkaamista koskevissa kysymyksissä. Vuonna 2014 Mongoliassa oli maanlaajuisesti 656 uskontojen pyhää paikkaa. Niistä 289 oli buddhistien, 266 kristittyjen (kaikki kristilliset suunnat), 28 muslimien, 21 shamanistien ja 52 muiden uskonnollisten ryhmien paikkoja. Kun väestöstä alle 2% on kristittyjä, jotkut hallintoviranomaiset ovat sitä mieltä, että prosenttiosuuksien perusteella kristillisiä kirkkoja on liikaa. Siksi uusien kirkkojen rakentamiseen on vaikea saada lupia.

Vammaistyön hankkeita

Yhteisöllisyys on keskeisesti esillä Lähetysyhdistys Kylväjän kehitysyhteistyöhankkeissa Mongoliassa (FLOM-M). Mika Laiho on aiemmin (1/2016) kertonut tässä seuran lehdessä näistä hankkeista. Kylväjällä on ollut neljä vuotta kuulovammaisten yhteistyöhanke Ulaanbaatarissa kansallisen kuulovammaisten kattojärjestön kanssa. Kun hanke päättyy vuoden 2017 lopussa, FLOM aloittaa ulkoministeriön tukeman uuden hankkeen, jonka tavoitteena on parantaa liikuntavammaisten vertaistukea ja synnytysterveyttä.

Kävimme tutustumassa näihin meneillään oleviin ja suunniteltuihin hankkeisiin Ulaanbaatarissa järjestön toimistossa. Tuosta käynnistä mieleeni jäi erityisesti kuurojen hankkeen vetäjän T.S. Amarzayan innostus ja asiantuntemus. Amarzayan mukaan vammaiset ovat saaneet äänensä kuuluviin. Heidän ohitseen ei enää puhuta samalla tavoin kuin aiemmin. He eivät ole «toisia», joiden asioita ei-vammaiset hoitavat, vaan he voivat itse vaikuttaa asenteisiin ja parantaa elämänlaatua. Amarzayan, joka itsekin on kuulovammainen, on saanut vastuulleen kuulovammaisten hankkeen vetäjän tehtävät. Vuonna 2013 alkanut hanke on edennyt lupaavasti. Mongolian kuurojen liitto on saanut lahjoituksena 180 neliön toimistotilan, joka hankkeen loppurahoituksella kunnostetaan käyttötarkoitukseen sopivaksi. Tarkoituksena on myös perustaa pieni tv-studio, joka mahdollistaisi viittomakielen lisäämisen joihinkin Mongolian tv-lähetyksiin.

Kohti Tsetserlegiä

Perjantaiaamuna 9.6. lähdimme tilausbussillamme lähes 500 kilometrin matkalle kohti Arhangain maakuntaa ja sen pääkaupunkia Tsetserlegiä. Liikkeellelähtö oli odotettu, sillä monet toivoivat jo näkevänsä Mongolian luontoa ja jotakin muuta kuin suurkaupungin elämää. Tsetserleginmatkamme uusi opas, Suvdaa, oli Ulaanbaatarista ja omaksunut urbaanin elämäntavan. Hän oli kiinnostunut myös rajat ylittävästä vuorovaikutuksesta niin eteläkorealaisten kuin englantilaisten ja muiden eurooppalaisten kanssa.

Ajaessamme kohti Tsetserlegiä saimme huomata, että aroa riittää. Yksittäisiä jurttia siellä täällä, lampaita, jakkeja, hevosia ja yllättäen – kameleita. Puolen päivän aikoihin pysähdyimme syömään retkilounasta, jonka Ulaanbaatarin hotellimme oli varannut mukaamme. Alati avulias kuljettajamme järjesti meidät lounastauon ajaksi sukulaisensa jurtan suojiin, sillä jonkinlainen hiekkamyrsky oli nousemassa. Pysähdyspaikassamme pääsimme katselemaan parkissa olevia kameleita lähietäisyydeltä. Taukopaikan paikallinen käymälä sai meidät aavistelemaan, mitä vaikeuksia hiekkamyrsky, kova tuuli tai ankara pakkanen tuovat käymälän käyttöön.

Ajaessamme kohti Karakorumia nautimme kulttuurieväitä: fransiskaani Vilhelm Rubrukin matkakertomusta 1200-luvulta maustettuna

Antti Ruotsalan asiantuntevilla, Rubrukin matkaan liittyvillä taustatiedoilla. (Teos on julkaistu suomeksi v. 2010). Pysähdyimme vain toviksi Karakorumissa aistimaan historian havinaa. Kiinalaiset tuhosivat sen 1300-luvun lopulla, mutta sitä ennen se oli mongolien pääkaupunki tai liikkuvan pääkaupungin huollon tärkein tukikohta.

Tsetserleg ja Taikhar

Saavuimme Tsetserlegiin alkuillasta. Majoituimme Fairfieldin majataloon, jonka pitäjät ovat australialaisia. He kertovat olevansa kristittyjä ja haluavansa edistää eettistä matkailua ja tukea paikallisten asukkaiden elinkeinoja. Majatalo pyrkii tarjoamaan töitä mahdollisimman monelle paikkakuntalaiselle, ettei heidän tarvitsisi lähteä Ulaanbaatariin töitä etsimään. Majoitustoiminnan ohella majatalo organisoi esimerkiksi hevosvaelluksia, retkiä Gobin autiomaahan tai vaikka oleskelun nomadiperheessä.

Fairfieldin majatalo vastasi hyvin tarpeitamme. Ruokailimme yläkerran kokoushuoneessa, alakerran kahviossa oli tarjolla kotileivonnaisia ja erilaisia kahveja. Huoneet olivat vaatimattomat ja siistit; suihkut täyttivät tehtävänsä. Majatalon pihassa oli jurtta, jonka kuljettajamme otti asuinpaikakseen.

Reilun 20 kilometrin päässä Tsetserlegistä on merkittävä luonnon muistomerkki, Taikhar, yksinäinen kivi, joka kohoaa lähes 20 metrin korkeuteen alavalla joen penkalla. Kivessä on erikielisiä kirjoituksia lähes 1000 vuoden ajalta. Moni yrittää heittää kiven tämän valtavan kiven päälle tai kokonaan sen yli, sillä se, joka onnistuu heitossaan, tulee rikkaaksi. Erään legendan mukaan kiven alla on suuren käärmeen pää. Käärme ilmestyi yllättäen alueelle ja söi sekä ihmisiä että eläimiä. Ihmiset pelkäsivät käärmettä. Heidän naapurissaan asunut jättiläinen havahtui ihmisten pelkoon. Se otti suuren kiven ja heitti sen käärmeen päähän, ja käärme kuoli. Näkemämme kivi on juuri se, jolla jättiläinen käärmettä heitti. ”Muistona” tapahtumasta on jopa patsas Tsetserlegin kaupungissa.

Lähdimme vielä illansuussa kaupungille. Olimmehan viettäneet suurimman osan päivää bussissa. Kiertelimme lähikortteleita, ihmettelimme karaoke-baarien runsautta ja pistäydyimme muutamassa kaupassa. Samalla saimme konkreettisen kuvan myös Mongoliaa piinaavasta alkoholiongelmasta, joka tuo täälläkin perheisiin ja kaduille turvattomuutta ja väkivaltaa. Myöhemmin kuulimme, että Tsetserlegissä työtään tekeviä nuoria eurooppalaistaustaisia naisia on varoitettu kulkemasta yksin iltaisin kaupungin kaduilla.

Lauantain aamuohjelmaan kuului luontoretki. Ajoimme muutaman kilometrin päässä sijaitsevan joen äärelle ja jatkoimme joenvartta jalkaisin. Rohkeimmat suunnittelivat jo uimista, mutta joki vaikutti matalalta eikä «laskeutumispaikkaa» oikein löytynyt. Tsetserlegin ympärillä olevat jurttakylät saavat vetensä joesta, joka kaupungin lähellä virtailee pikkupuroina.

Vammaisten ääni kuuluviin

Lauantain varsinainen kohde oli kuitenkin vammaisten toimintakeskus, turkoosinvärinen, kaksikerroksinen kivitalo, jonka Kylväjä osti ulkoministeriön tuella vuonna 2009. Toimintakeskus antoi vammaisille näkyvyyttä: he ovat totta ja osa tätä yhteiskuntaa. Näkyvyyden ohella vammaistyön organisoituminen on avannut mahdollisuuksia sekä viranomaisyhteistyölle että vammaisjärjestöjen keskinäiselle yhteistyölle. Kehitysyhteistyöhankkeena alkanut vammaisprojekti siirtyi vuonna 2016 paikallisten käsiin ja toiminta jatkuu edelleen.

Toimintakeskuksen vammaiskomitean puheenjohtaja rouva Ganchimeg kertoi, että keskus on tavoittanut vuosien varrella lähes kaikki Arhangain läänissä asuvat 3500 vammaista ihmistä. Heistä 1200 asuu Tsetserlegissä. Keskus järjestää sekä lähinnä sopeutumisvalmennukseen verrattavia että vammaisten työllistämistä helpottavia kursseja, joihin on osallistuttu yli 3700 kertaa. Ganchimegin mukaan keskuksen toiminta on olennaisesti aktivoitunut, kun vammaisten sopeutumisvalmennus tai psykologinen tuki siirtyi vuonna 2014 ei-vammaisilta kouluttajilta vammaisille itselleen.

Ganchimeg kantoi huolta myös vammaisista lapsista, joita kiusataan paljon. Koulukiusaaminen johtaa helposti siihen, että vanhemmat ottavat lapsen pois koulusta, minkä vuoksi hän jää vaille opetusta ja ystäväpiiriä. Nyt jo aikuinen Gena kertoi, miten hän 6-vuotiaana putosi hevosen selästä ja vammautui. Vammautuimisensa vuoksi hän käpertyi kotiin eikä rohjennut solmia ystävyyssuhteita. Vammaisryhmään kokoontuminen on merkinnyt hänelle vertaistukea, uutta rohkeutta ja mahdollisuutta puhua avoimesti elämästään.

Toimintakeskusvierailu vahvisti käsitystäni vammaistyön merkittävyydestä. Työ on auttanut vammaisia saamaan äänensä kuu- luviin. Vammaisten yhteistoiminta on ollut voimaannuttavaa, sillä yhdessä he ovat pystyneet vaikuttamaan myös päätöksentekijöihin.

Ganchimeg (37v) on Tsetserlegin vammaisten toimintakeskuksen johtavia työntekijöitä. Hän halvaantui puukotuksessa 2002.

Keskusteluissa pursunnut ilo ja määrätietoisuus lupaisivat hyvää, kun vammaisprojekti nyt jatkuu paikallisten johtamana. Kylväjä puolestaan jatkaa kehitysyhteistyöhankettaan Arhangain alueen yksinhuoltajaäitien parissa.

”Häiriin medeen” luterilainen seurakunta

Tsetserlegissä otti meidät myös vieraakseen. Meidät toivottiin lämpimästi tervetulleiksi, kun osallistuimme yhteiseen jumalanpalvelukseen.

Jumalanpalveluksessa ja sen jälkeisellä yhteisellä lammasaterialla kiinnitin huomiota siihen, että osallistujissa oli paljon lapsiperheitä. Mukana oli myös heitä, joita olimme tavanneet edellisenä päivänä vammaisten tukikeskuksessa.

Paikallinen luterilainen pastori Idree tekee alueella päihdetyötä. Hän on perustanut alkoholistikodin ja pyrkii alkoholihaittoja ehkäisevän työn avulla saavuttamaan nuoria ja nuoria aikuisia. Idreen työ on tuonut seurakuntaan ihmisiä, joiden perhe-elämää alkoholismi varjostaa. Näin yhteisöstä on tullut myös vertaistuen paikka.

Luontoa ja patsaiden varjoa

Tsetserlegistä takaisin Ulaanbaatariin matkatessamme tähyilimme taivaan lintuja. Esa, ryhmäämme kuuluva biologianopettaja, oli opettanut meidät jo tunnistamaan haarahaukan. Taikhar-kivelle suuntautuvalla retkellä, jolla myös paikallinen lintuharrastaja kävi tervehtimässä, bongattiin Mantšurian kurkia. Jossakin Tsetserlegin ja Ulaanbaatarin välillä pysähdyimme ihmettelemään munkkikorppikotkia.

Ulaanbaatarissa yövyttyämme suuntasimme kohti Tereljin kansallispuistoa. Matkan varrella tutustuimme ”maailman suurimpaan ratsastajapatsaaseen”, joka yllätys-yllätys, esittää Tšingis-kaania. Patsas kertoo tietysti kuvattavan arvosta ja merkityksestä, mutta minut kävijänä se jätti kylmäksi, vaikka sen huipulta voikin tähyillä lähimaastoa. Ymmärrän, että patsas sen ympärillä olevine mongolisotureineen on myös kansallisen identiteetin ilmaus. On kuitenkin arvoituksellista, mihin todellisuuteen patsaan toivotaan katsojaa kuljettavan? Imperiumiin, johon liittyi myös tuhoa, hävitystä ja sortoa? Kansalliseen identiteettiin tai kansalliseen kertomukseen, joka yhtenäisistä kansallisista kertomuksista huolimatta on maassa kuin maassa monitulkintainen?

Tereljin kansallispuisto tarjosi monenlaista. Jo matkalla sinne täytimme lomakkeen, jonka turvin pääsisimme ratsastamaan ja vapauttaisimme sitä tarjoavan yrittäjän vastuusta, mikäli meille sattuisi jotain. Koska joukossamme oli vain muutama ratsastusta harrastava, moni spekuloi pitkään, rohkenisiko mukaan vai ei. Lopulta kaikki kuitenkin ratsastivat. Ratsastusvarusteissa olisi varmasti ollut toivomisen varaa, mutta heikkoa varustustasoa kompensoi mongolien ystävällisyys ja kärsivällisyys meitä avuttomia kohtaan. Kun jokainen oli saanut hevosensa ja vieläpä onnistunut nousemaan sen selkään, pääsimme matkaan. Kanssamme ratsasti sekä aikuisia miehiä että muutamia alakouluikäisiä poikia, jotka olivat aidosti ylpeitä hevosenkäsittelytaidoistaan.

Tereljin kansallispuistossa majoituimme jurttiin. Alueen jurtista oman majapaikkani löytäminen ei tuottanut vaikeuksia, sillä oviaukon edessä kohosi – kuinkas muuten – Tšingiskaanin patsas. Tšingis-kaan ratsasti siinä keihäs kädessään, keihään kärjessä ihmisen pää. Patsaan äärellä koin sisäistä ristiriitaa. Mitä patsaalla halutaan sanoa? Entä miten tuo irtopää sopii yhteen sen kansallisen kertomuksen kanssa, että mongolit ovat rauhaa rakastavia?

Jurttakylässämme palvelu oli erinomaista. Jo saapuessamme meitä vastaan tuli kylässä töissä olevien nuorten joukko, joka tarjoutui kantamaan matkatavaroitamme. He huolehtivat myös kamiinan sytyttämisestä niille, joiden arvelivat tarvitsevan lämmitystä yöllä. Samat nuoret, jotka olivat meitä bussilta vastassa, tarjoilivat ja musisoivat illalla jurttakylän ravintolassa. Kohtasin kurkkulaulua illalla esittäneen nuoren miehen yllätyksekseni aamulla WC-tiloissa lattian ja WC:n pesussa. Tällaiset lahjakkaat, palvelualttiit ja toimeen tarttuvat nuoret ovat kuin käyntikortteja, jotka edistävät Mongoliaan suuntautuvaa matkailua.

Aamuvarhaisella tarjoutui vielä mahdollisuus kiivetä läheisille vuorille ihmettelemään ja ihailemaan luonnon kauneutta. Puuttomuus ja vuodenkiertoon liittyvät suuret lämpötilaerot aiheuttavat eroosion, joka syö kallioita. Samalla syntyy suuriakin kiviä, jotka ovat kuin putoamaisillaan alas laaksoon.

Lopulta oli taas palattava Ulaanbaatariin ja valmistauduttava kotimatkalle. Tsetserlegissä Fairfieldin majatalossa tapaamamme ita- lialainen paleontologi kertoi, että maailman parhaat fossiililöydöt ovat Gobin autiomaasta Mongoliasta. Oli siis hyvät perusteet käydä tutustamassa verrattain uuteen, tässäkin lehdessä Ronny Rönnqvistin (1/2017) esittelemään dinosaurusmuseoon Ulaanbaatarissa. Kun tulimme sisään, opas kysyi, haluammeko kiertää näyttelyn itseksemme, vai toivommeko, että hän esittelisi sitä. Ehkä oppaan aika oli käynyt pitkäksi, sillä ennen kuin ehdimme vastata, hän aloitti esittelykierroksen. Hän kertoi löydöistä erinomaisella englannilla ja kuljetti meidät läpi näyttelyn. Museo esittelyineen oli ehdottomasti kokemisen- ja käymisenarvoinen. Viimeisenä iltana saimme viestin, että koko ryhmämme paluulento Moskovasta viivästyy. Emme pääse jatkamaan Moskovasta aamun lennolla vaan myöhemmin illasta. Päivä Moskovan lentokentällä oli pisin päivä Mongolianmatkallamme. Jostakin käsittämättömästä syytä myös lentokentän wifi-yhteys oli tuona päivänä poikki. Kun tiedustelin asiaa lentokenttävirkailijalta, hän totesi vain ilman lisäselvityksiä: ”Se on tänään katkaistu.” Kun sitten illalla 15.6. istuin vihdoin kotona nojatuolissa, mieli oli täynnä Mongolian kiehtovaa luontoa, historiaa ja nykypäivää.

Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi Ronny RönnqviST