Elämää Japanissa

Teksti ja kuvat: Konstamikko Korhonen

Kohti Japania

Istun bussissa kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää keskiviikkona 4. Syyskuuta 2019. Lentoni Japaniin lähtee muutaman tunnin kuluttua ja paluulento on vasta seuraavan vuoden huhtikuussa. Olen odottanut, suunnitellut, haaveillut tästä hetkestä pitkään.

Kun kävin Japanissa ensimmäistä kertaa vuonna 2015, ihastuin heti: tuntui kuin olisin hengittänyt eri väristä ilmaa. Vuonna 2017 Japanin häämatkan jälkeen totesimme puolisoni kanssa yhdessä, että sinne on päästävä asumaan.

Nyt se vihdoin tapahtuu. Muutamme Japaniin seitsemäksi kuukaudeksi. Tätä on edeltänyt yli vuoden verran valmistautuminen mukaanlukien japanin kielen opiskelu, vaihto- ja viisumihakemukset sekä säästöjen kerryttäminen.

Vielä lentokoneessakaan en saa tajuntaani mitä on tapahtumassa. Katselen ajankuluksi tuoreehkon japanilaisen samurai-elokuvan ja vellon tarkoituksella siinä oudossa epätietoisuuden tilassa: elämä Suomessa jää nyt hetkeksi taakse, enkä tiedä vielä mitään huomenna koittavasta uudesta elämästäni.

Ensimmäiset treenit

Olin käynyt molemmilla aikaisemmilla Japanin reissuillani kertaalleen Hombudojolla treeneissä. Tämä ei siis ollut varsinaisesti ensimmäinen kerta, mutta olin siitä huolimatta melkoisen jännittynyt astuessani tällä reissulla ensimmäistä kertaa dojon ulko-ovista sisälle. Kumartelin nöyrästi kaikille peläten tekeväni jonkun töykeän käytösvirheen. Maksoin harjoitusmaksun, jätin kengät eteisen kenkähyllykköön, kumarsin ensin eteisaulan O-Sensein kohokuvalle ja sitten Kisshomaru Ueshiban kohokuvalle rappukäytävässä ja kapusin 3. kerroksessa sijaitsevaan miesten pukuhuoneeseen. Hämmästyksekseni pukuhuone oli aivan tyhjä. Silloin tajusin että olin 45 minuuttia etuajassa treenien alusta. Sain olla ikuisuudelta tuntuvan ajan yksinäni Hombu-dojon 3. kerroksen tatamilla ja ihastella dojon yksinkertaista mutta kaunista sisustusta ennen kuin saliin astui toinen harjoittelija.

Muistin aikaisemmilta kerroilta että Hombulla treenataan yksi treeni aina saman parin kanssa. En oikein tiennyt miten parin valinta tapahtuu, mutta ilmeisesti näytin tyypilliseltä aikidoturistilta pälyilevine katseineni sillä joku vanhempi mies tuli hyvissä ajoin ennen treenin alkua kysymään minua parikseen.

Treenit veti Yokota-sensei. Näistä treeneistä jäi mieleen lähinnä se että sinänsä ystävällinen ja hyväntuulinen vanhempi treeniparini keskittyi pääosin neuvomaan minulle jokaisen tekniikan enkä tuntunut oikein osaavan mitään. Mieleeni jäi myös se että Yokota-sensei alkoi aina välissä näyttää jotain yksityiskohtaa jollekin parille ja muiden piti huomata se ja keskeyttää oma tekeminen ja seurata tätä opetusta, mikä johti siihen että treenit olivat hyvin katkonaiset. Ensikosketus Hombuun tällä reissulla ei siis ollut se kaikkein hohdokkain, mutta hiki tuli silti ja olin tyytyväinen että pääsin treenaamaan.

Treeni- ja arkirutiinit vakiintuvat

Hombulla järjestetään 5 treeniä päivässä. Kävin suurimmaksi osaksi aamutreeneissä, jotka pidettiin arkisin klo 6:30 ja 8. Jotenkin tykästyin aamutreenien rytmiin ja tunnelmaan ja 2 tuntia treeniä päivässä oli minulle riittävältä tuntuva määrä.

Hombu-Dojolla on suomalaisiin dojoihin ja treenisaleihin verrattuna omat ominaispiirteensä. Helteet jatkuivat poikkeuksellisen pitkälle syksyyn, eikä ilmastointia ollut, joten oli totuttava ylenpalttiseen hikoiluun. Totuttelua vaati myös jääkylmät suihkut, jotka kylläkin helpottivat helteisistä treeneistä jäähdyttelyä. Tatamit ovat Hombulla kovia ja kangaspintaisia sekä myös Suomessa käytettyjä tatameja selvästi liukkaampia. Treeneissä tehtiin paljon ushiroukemeja ja erityisesti aamun Ueshibojen treeneissä tähän oli hyvin vähän tilaa, sillä sali oli ääriään myöten täynnä innokkaita harjoittelijoita. Vähäinen tila, ushiro-ukemien valtaisa määrä sekä kova tatami aiheuttivat minulle muutaman ensimmäisen kuukauden aikana toiselle puolelle selkää hyvin kivuliaan patin joka piti lepuuttaa pois.

Tavallinen arkipäiväni alkoi herätyksellä klo 5.00. Söin pienen aamiaisen ja lähdin kävelemään edellisenä iltana valmiiksi pakattu treenireppu selässä kohti juna-asemaa. Saavuin Shinjukun asemalle noin 5.50 ja näin miten aamun ensimmäiset toimistotyöntekijät astuvat junasta väsyneen näköisinä kohti työpäivää ja samaan aikaan pitkän illan viettäneet hoippuvat epätietoisen haparoivin askelin kotiin päin. Auringon vasta noustessa parhaimmillaan yli 70 harjoittelijaa huusivat yhteen ääneen onegaishimasu (tai osa myös tuohon kellon aikaan ohayogosaimasu eli “hyvää huomenta”) Doshun tai Waka-sensein johdolla. Aamun ensimmäiset treenit eli asakeiko mentiin läpi aina hyvin totuttuun kaavaan: lämmittelynä aina ensin iriminage, sitten vuoron perään sidonta- ja heittotekniikoita ja lopuksi ryotedori kokyuho. Viimeiset 15 minuuttia treenistä oli “vapaaharjoittelua” mikä tarkoitti useimmiten sitä että tehtiin omaan tahtiin kaikki siinä treenissä tehdyt tekniikat läpi. Vielä ennen loppukumarruksia tietysti suwariwaza kokyuho. Treenin päätteeksi siivottiin yhteisvoimin koko sali. Sitten jäi hetki aikaa verrytellä, harjoitella jotain mieleen jäänyttä tekniikkaa tai jutustella uusien treenikavereiden kanssa kunnes alkoivat aamun toiset harjoitukset. Näiden jälkeen virkistäydyin jäisellä suihkulla ja lähdin luennoille. Iltaisin opiskelin kotona tai mikäli aikaa oli, lähdimme puolisoni kanssa tutkimaan Tokiota jalan.

Uusi ulottuvuus

Halusin päästä Oyama-sensein treeneihin. Olin käynyt hänen Suomen leireillään ja tykästynyt kovasti nuorekkaaseen, varmaan powerhouse-tyyliin. Oyaman nimeä ei kuitenkaan ollut treeniaikatauluissa. Kun sitten kysyin, missä ja milloin hänen treeneihin voisi osallistua, selvisi että Hombun 2. kerroksen tatamilla on päivittäin beginnerstreenit joita mm. Oyama-sensei ohjaa. Olin tähän asti vain kulkenut juurikaan salia noteeraamatta suoraan 3. kerrokseen. Huomasin, että ohjaajalistalla oli myös Toshio Suzuki -sensei, kenet olin bongannut youtubesta. Tiesin että molemmat toimivat myös usein Doshun ukeina näytöksissä.

Oyama-sensein treeneihin pääsin aikataulusyistä harmillisesti vain muutaman kerran, tosin jokainen näistä oli hyvin positiivinen ja opettavainen kokemus. Kun ensimmäistä kertaa menin Suzuki-sensein treeneihin, tuli siitä saman tien vakiotreeni minulle. Suzukin itsevarma ja välillä jopa pelottavan voimakkaan näköinen tekniikka yhdistettynä intohimoiseen ja asiantuntevaan pedagogiseen otteeseen opettamisessa teki minuun suuren vaikutuksen.

Sekä Oyama että Suzuki selostivat tekniikkaa huomattavasti enemmän verrattuna 3. kerroksen treeneihin. Suzuki-sensei osoittautui todella taitavaksi opettajaksi ja aikidokaksi ja kaiken lisäksi puhui vielä niin selvästi lausuttua japania että pystyin sitä jonkin verran jopa ymmärtämään. Huomasin ajan myötä että nimenomaan näiden herrojen treeneissä kävi paljon myös kokeneita treenaajia. Tämä johtui ainakin

Hombudojo

osittain siitä että he olivat niitä harvoja Hombun opettajia jotka todella opettivat uken osuutta ja ukemia, ja vieläpä taidokkaasti. Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan tällaista sivujuonnetta Hombun opetuksessa.

Opettajista ja treenaajista

Minulle Hombulla treenamisen suurin anti kiteytyi kahteen tekijään: taitavien, jopa legendaaristen opettajien määrä, sekä toisaalta myös taitavien ja kokeneiden harjoittelijoiden määrä. Oli hassua ajatella että omat vakiotreenit koostuivat 6., 7. Ja 8. dan opettajien ohjaamista ja treenipariksi saattoi hyvinkin valikoitua joku Tokion seudulla omaa seuraa pitävä 4.-6. dan treenaaja tai vaikkapa jonkun toisen maan pääopettaja.

Pääsin käymään ainakin kerran lähes kaikkien yleisiä treenejä vetävien opettajien treeneissä. Doshun ja Waka-sensein aamutreenit muodostivat eräänlaisen peruskiven Hombudojon aikidolle. Doshun treeneissä tahti oli aina varma ja tasainen. Lähes poikkeuksetta jossain kohtaa kuului voimakkaita parkaisuja vanhemmilta harjoittelijoilta joita Doshu kävi lukottamassa. Tätä seurasi usein yhteisöllinen hymähdys tai naurahdus. Waka-sensein treeneissä vauhti oli kovempi, ja viimeisen vartin kohdalla vapaatreeniosuuden alkaessa Waka-sensei otti silloin tällöin jonkun parikseen ja alkoi paiskia hurjalla tahdilla.

Yasuno-sensein treeneissä tehtiin aina isolla kehonkäytöllä paljon heittotekniikoita. Hän on myös karismaattinen ja inspiroiva aikido-persoona. Osawa-sensein treenit olivat aina torstaisin Suzukisensein beginners-treenien perään, joten niissä kävin myös usein. Osawa-sensei on hyvin kohtelias, mutta jämpti vanhempi herrasmies. Hänestä jäi mieleen kapea mutta täysin järkkymätön asento, käsien “maadottaminen” keskivartaloon, sekä analyyttisen tarkka ohjaustyyli. Kanazawa-sensei on ehkä kooltaan pienin mutta samalla kenties voimakkain Hombun opettajista. Tekniikassa keskityttiin vahvaan raastamiseen matalilla asennoilla. Kanazawa-sensein hymy ei hellittänyt tiukassakaan väännössä, tällöin suupielistä pääsi vain äänekäs ähinä-kiai. Miyamoto-sensein treeneissä pääsin käymään harvemmin, mutta ne olivat osallistujamäärän perusteella selvästi yhdet Hombun suosituimmista treeneistä. Miyamoto-sensein isällisen ankara opettajapersoona pitää harjoittelijan tiukasti otteessan. Hänen treeneissä keskityttiin usein raskaisiin ja tahmeisiin horjutuksiin jossa ukelta vaadittiin erityistä voimantuottoa ja liikkuvuutta. Kuribayashi-sensei näyttäytyi selvästi Hombun luennoitsijana. Hän puhui antaumuksella auki omia mietteitään ja opetuksiaan usein sekä japaniksi että englanniksi. Tekniikoiden muodot olivat hyvin teräviä, mutta hän pyysi usein kiinnittämään huomiota myös ympäristöön ja muihin harjoittelijoihin.

Koska pareja ei vaihdettu treenien aikana, harjoittelijoihin tutustuminen tapahtui paljon hitaammin mutta perusteellisemmin. Pyrin erityisesti alkuvaiheessa aina hakeutumaan jonkun itselleni uuden treeniparin viereen. Hyvin tasokkaiden japanilaisten treenaajien lisäksi Hombulla käy luonnollisesti paljon ulkomaalaisia. Ne aikidokat, jotka ovat päättäneet nähdä vaivan tulla Japaniin treenaamaan Hombudojolle, ovat pääsääntöisesti hyvin motivoituneita ja usein myös kokeneita, ja suhtautuvat Hombulla treenaamiseen kuin aikidon korkeanpaikan leiriin siinä missä paikallisille se on se turvallinen kotiseura. Sainkin määrällisesti enemmän intensiivisiä ja antoisia treenejä nimenomaan vierailijoiden kanssa, vaikka tietysti myös vakiotreenaajien joukossa oli lukuisia huikaisevan taitavia treenaajia.

Shinburenseijukun dojolla, keskellä Shirakawa Ryuji.

Vierailut muille dojoille

Hombudojolla oli niin paljon vaihtelua, treenattavaa ja koettavaa etten juurikaan ehtinyt haikailla muille saleille vaikka etukäteen olinkin ajatellut käyväni vähän kaikkialla. Kevään 2020 puolella kuitenkin ehdin vierailla kahdella eri dojolla.

Ensimmäinen näistä tuli hieman yllätyksenä. Olin tutustunut erääseen paikalliseen harjoittelijaan Hiromiin, jonka kanssa ensimmäistä kertaa treenatessani sain sellaista kyytiä etten ole koskaan ikinä kokenut minkäänlaisen treenin jälkeen olleeni niin puhki. Treeniparinillani ei näyttänyt edes tulevan hiki. Olin hyvin vaikuttunut ja inspiroitunut tästä kokemuksesta. Sain sitten myöhemmin tietää että hänellä on oma seura ja treenitilat vieläpä hyvin lähellä meidän kotia. Otin asian puheeksi ja kysyin, josko voisin tulla vierailemaan. Minut otettiin avosylin vastaan. Treenit olivat todella laadukkaat, mutta ihmettelin miksi väkeä oli niin vähän niin hyvissä treeneissä. Myöhemmin selvisikin että seura oli perustettu vasta kuukausi aiemmin. Pääsin siis sattumalta vierailulle aivan uuden tokiolaisen aikidoseuran treeneihin!

Toisesta vierailusta olin haaveillut jo ennen Japaniin lähtöä. Monille Shirakawa Ryujin akrobaattiset ja taidokkaat videot internetissä ovat varmastikin tuttuja. Minua hänen nuorekas lähestymistapansa viehättää paljon. Aloin suunnitella keväällä treenireissua Sendain kaupunkiin, jossa Shirakawa-sensein seura pääasiallisesti toimii. Otin häneen henkilökohtaisesti yhteyttä ja sain lämminhenkisen kutsun. Olin jo varannut majoitukset ja matkat, kun viime hetkellä tulikin ilmoitus että koronaviruksen leviämisen estämiseksi seuran dojot suljetaan kahdeksi viikoksi.

Japanissa epidemian alkuvaihe oli hieman erilainen kuin Suomessa. Muun muassa koulut, museot ja liikuntapaikat suljettiin kahdeksi viikoksi, jonka jälkeen asiat palautettiin nopeasti normaalitilaan. Euroopan kaltaisia toimia ei Japanissa missään vaiheessa tehty, eikä epidemiatilanne juurikaan näkynyt katukuvassa. Dojon uudel-

kuva: Unsplash

leen avautumisen jälkeen pääsin kuin pääsinkin kolmen päivän vierailulle Shinburenseijukun dojolle Sendaihin. Mukaani lähti treenikaverini Andrea, keneen olin tutustunut Hombudojolla ja niin lähdimme yöbussilla kohti Sendaita.

Sain nauttia yhteensä kolmet Shirakawa Ryuji sensein harjoitukset sekä yhdet hänen isänsä, Shiarakawa Katsutoshi sensein harjoitukset. Hämmästelin jokaisessa treenissä vieraanvaraisuutta ja huomiota mitä sain osakseni. Ryuji-sensei otti minut parikseen ja treenasimme yhdessä hänen treeniensä aikana vähintään kolmasosan treenien ajasta ja yhden iltatreenin päätteeksi vielä kolmestaan erään toisen treenaajan kanssa pitkälle iltaan.

Kaikki treenit olivat selvästi suunniteltu rakenteeltaan sellaisiksi, että hiki tulee varmasti. Treeneissä keskityttiin liikkuvaan tekemiseen ja videoiltakin tutut lennokkaat korkeat ukemit olivat herkässä. Ryujin kanssa harjoitellessa sain todella pistää parastani sillä hän oli ällistyttävän nopea kaikissa liikkeissään, niin ukena kuin nagena. Oli ilahduttavaa ja inspiroivaa miten hän myös laittoi itsensä likoon treeneissään ja aina kun setin perään kumarsimme kiitokseksi toisillemme, oli hänelläkin hiki pinnassa ja hengitys tihentynyt. Isä Shirakawa puolestaan aloitti harjoitukset pyytämällä minua esittelemään itseni japaniksi muiden harjoittelijoiden edessä ja sen jälkeen käytti minua koko treenin ajan ainoana ukenaan. Hiki oli taattu kun tein ensin parhaani uuden opettajan edessä yrittäen pysyä mukana ja heti perään joku kovakuntoinen treenaaja tuli noutamaan. Näiden treenien päätteeksi jäin vielä hetkeksi salille ja kävimme Katsutoshisensein kanssa pienen keskustelun japaniksi. Sain tietää että hän on ollut aikoinaan Yasuo Kobayashi –sensein oppilas yhtä aikaa Kazuo Igarashi –sensein kanssa. Hän tiesi että molemmilla hahmoilla on ollut myös suuri vaikutus suomalaiseen aikidoon, joten siitä löytyikin yhteistä puhuttavaa.

Äkkipaluu Suomeen - mitä jäi käteen

Palattuani Sendaista ehdin käydä yhdet treenit Hombulla jonka jälkeen saimme tiedon, että Finnair operoi epidemiatilanteesta johtuen toistaiseksi viimeisen lentonsa Japanin ja Suomen välillä kolmen päivän päästä. Olimme sikäli onnekkaassa tilanteessa että minun ja puolisoni opinnot olivat päättyneet ja olimme muutenkin muuttaneet opiskelija-asunnosta pois ja pakanneet kaiken reissua varten. Tarkoituksenamme oli lähteä Okinawalle ja sekä tutustua pääsaaren eteläosiin, mutta se jäi nyt toiseen kertaan.

Japanissa vietetyt 7 kuukautta muodostavat yhden elämäni merkittävimmistä ajanjaksoista. Olen tähän kirjoitukseen koonnut rankasti tiivistäen lähinnä aikidoon liittyviä kokemuksia, mutta se aika oli minulle paljon muutakin. Opin japanin kieltä sekä opin ymmärtämään japanilaista kulttuuria ja mielenmaisemaa aivan uudella tavalla ja tasolla.

Aikidollisesti Japanin ajasta sain itsevarmuutta, perspektiiviä ja elinikäisiä ystävyyksiä. Koska treenipariksi voi sattua kuka tahansa aloittelijasta mestariin, kehittyy välttämättäkin tietynlaista itsevarmuutta tehdä vain jämptisti omalla taitotasolla. Aikidon erilaisten teknisten muotojen ja kehonkäytöllisten periaatteiden opiskelu ja niiden vertaaminen kaikkeen aiemmin opittuun antoi kyllä korvaamatonta perspektiiviä ja syvensi omaa ymmärrystä siitä mitä aikido voi olla, mitä se on eri ihmisille ja mitä se on minulle itselleni. Vakuutuin siitä että Shirakawa Ryuji sensein sekä Suzuki Toshio sensein kaltaiset opettajapersoonat ovat tärkeitä tulevaisuuden aikidolle. Lisäksi sain paljon tuttavuuksia ja myös muutamia läheisempiä ystäviä. Tuntuu lämmittävältä ajatella, että seuraavan kerran kun astun Hombudojon tatamille, voin tervehtiä vanhoja tuttuja.