Kolumni
Vähemmän kuin tuhat sanaa
T
valonaran taideteoksen kylkeen, sillä sydämeni sykkii museoiden kuvauskieltokylteille. Kameraa ei työnnetä museossa kiinni naamaan, eikä Luonnontieteellisen museon täytetylle karhulle toistuvasti kuiskita: sano muikku, sano cheese, hymyile. Museot ovat olleet viimeisiä linnakkeita, rauhan tyyssijoja, joissa valokuvien räpsimistä on päässyt pakoon. Kaikki eivät kieltoja tottele, mutta kamerakännykkää kaivavalle on helpompi heittää pahaa silmää kuvauskieltokyltin alla kuin muissa julkisissa tiloissa. Valitettavasti kuvauskielloista on tulossa harvinaisuus. ahtoisin liimautua
koska se pilaa tunnelman. Kuvaaja ikään kuin irrottautuu yhteisestä hetkestä ja siirtyy jo seuraavaan vaiheeseen, jossa kuvaa katsellaan muisteltaessa hetkeä. Kännykkäräpsijä ei elä hetkessä, eikä suo sitä muillekaan. Totta kai minunkin tekisi joskus mieli pilata tunnelma kaivamalla kamera esille. Kun neljä miestä virtsaa rivissä kuopiolaisen huolto-aseman pihassa. Kun ahdas jäätelökioski on täynnä kesätyöharjoittelijoita. Kun siskontyttöni pitää koiranpentua sylissään ensimmäistä kertaa. Ongelma on siinä, että kuvattavia tilanteita on liikaa. Harvinaisia ovat sellaiset hetket, joita kukaan ei kuvaa. Neljävuotias Tytti haluaa nähdä valokuvan siitä, kun isänäiti kuolee. Se on aivan järkevä toive ihmiseltä, jonka koko eletty elämä on tallennettu kuvin ja videoin. Itse esiinnyn jonkun toisen Facebook-kuvassa painisalin tatamilla hikisenä puuskuttaen. Toisessa kuvassa siristän silmiäni toukokuun alussa,
Kuvaaminen häiritsee,
38
MUSEO 2/2014
kuin olisin jossain suomalaiselle iholle sopimattomassa ilmastossa. Esiinnyn kuvissa siksi, että ystäväni osallistuu arkikuvahaasteeseen. Ideana on ottaa kuvia omasta arjesta, ja minä näytän olevan osa ystäväni arkea. Mutta eivät minua häiritse yläviistosta tallennetut omakuvat, kunhan en itse joudu näkymään niissä. Suomeenkin rantautuneita #museumselfie-päiviä. Niiden tarkoituksena on ottaa omakuvia museotiloissa ja jakaa kuvat sosiaalisessa mediassa. Vastapainona voisivat olla teemapäivät, jolloin oman elektroniikan raahaaminen museoon olisi kielletty. Kukaan ei selaisi puhelinta, tarkentaisi iPadin ruutua kuvauskohteeseen tai kuuntelisi teoksiin sopimatonta musiikkia kuulokkeilla, joista kuuluu läpi. Museoiden kannattaisi mainostaa itseään tiloina, jossa netti ei varmasti toimi ja sanasta wi-fi tulee mieleen Monacossa asuva villakoira. Sellainen rauhallinen paikka olisi todellinen vetonaula informaatiolla ylikuormitetussa maailmassa — ainakin kaltaisilleni, jotka eivät tiedä mihin niitä itsestä otettuja kuvia pitäisi käyttää. Mitä tapahtuikaan peukaloiden ja etusormien väliin tehdylle neliölle, jonka avulla pystyi napsauttamaan itselleen talteen mielikuvan?
Katson kauhulla
Sanna-Kaisa Lähdeaho on tamperelainen kulttuuritoimittaja, joka tahtoisi kolumnistikuvan paikalle kuvauskieltokyltin.