Kalle Lehtivuori kuivapuvussa kldessllo ruostelnen klvllrl. Kirjoittaja unisuitissa vasemmassa kädessään sukeltajankello, joka katosi Jäämereen, mutta sitkeän etsinnän tuloksena löytyi 25 m: n syvyydestä hylyn vieresti pari tuntia putoamisen jälkeen.
Jäämeren aallot keinuttivat kumivenettämme kun Kalle ja minä olimme matkalla kohti aallokossa hyppelehtivää poijua. Se näytti aivan tavalliselta kalastajien poijulta, mutta sitä se ei ollut: toisessa maailmansodassa uponnut 116 metriä pitkä saksalainen k-uljetusalus Blaubaum lepäsi poijun alapuolella. Tarkoituksenamme oli tunkeutua sinisessä hämärässä vanhuudenpäiviään viettävään hylkyyn ja tutustua sen nykyisiin asukkaisiin: turskiin, simpukoihin sekä merivuokkoihin. Saavuimme poijulle, kiinnitimme veneen sekä tarkistimme sukellusvarusteemme. Sitten kumarruimme taaksepäin. Raskaat ilmapullot vetivät meidät veteen. Meri otti tunkeilijat lempeästi vastaan, ja tunsimme taas kerran muuttuneemme meren kaloiksi ja päässeemme irti maan ihmisiä sitovista rajoituksista. Laskeuduimme pitkin poijun köyttä, joka näytti johtavan äärettömään siniseen tyhjyyteen. Pinnan läheisyydessä planktonkerros heikensi näkyvyyttä, mutta kymmenen metrin syvyyden jälkeen vesi kirkastui, 'ja laivan peräkansi aukeni allamme. Laskeuduin kohti
silhuettikuvassa. Hän laivan reeni, ja lähdimme uimaan keulaa muutama metri kansirakenteiden Nautin desta ääni
6
Hylyn pimeä ruuma aukeni allamme. Se näytti samalla sekä pelottavan mus": talta että houkuttelevalta. Sytytin valaisimeni ja suuntasin valokeilan suoraan alas. Se valaisi vain kapean kiilan ruuman tummaan veteen. Puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja aloin vajota kohti pimeyttä toverini seuraamana. Kymmenen metriä syvemmällä tapasimme laivan pohjal). Tutkittuamme hetken ympäristöä saatoimme todeta, että ruuma oli tyhjä. Paikkakuntalaisten kertomukset, joiden mukaan aluksen aselasti oli purettu ennen vihollislentokoneiden· hyökkäystä, pitivät siis paikkansa. Kun silmämme olivat tottuneet ruuman pimeyteen, huomasimme keulan suunnassa valon kajastusta. Valo näkyi laivan keskiruumasta, jota kohti lähdimme uimaan. Kuljimme laivan sisällä kansirakenteiden alapuolella. Yläpuolellamme oleva katto oli täynnä elämää: suuret, valkeat merivuokot olivat sulloutuneet tänne ikuiseen pimeyteen niin tiheään kuin vain mahdollista. Tulimme keskiruumaan ja nousimme rauhallisesti kymmenen metriä ~lllilntA~ilmmäs hylyn me kulkumme hytteihin. Niissä vallitsi sekasorto: tavaroita oli hujan hajan lattialla, ja paine oli rikk)nut ikkunaventtiinen lasit niin, että keskellä oli tähden muotoinen särö. Ikkunat eivät päästäneet enää valoa lävitseen , sillä niiden ulkopintiaan oli iskostu nut merirokkoa sekä kuorista saattoi koita. löytää matalclka~svuista purlalsta lia. Liejua oli ker'aal1tvnv1 puc:>lelle niin paljon, että JI''''Ut'.",,,,cu. ralJ'VI~IDOlt kun jälkeen näkyvyyttä ei ollut yhtään jäljellä. ei ollut mitään apua sameudessa. Ainoa tarvittava aisti oli tuntoaisti.
Hyteistä ei löytynyt "aarteita". Enää komen tosillan alapuolella ammotti yksi ov taukk o, jonka kautta emme olleet kulkeneet. Toverini ui edellä sisälle. Vastassa ei ollutkaan pimeys, niin kuin olimme odottaneet, sillä vastakkainen seinä oli luhistunut. Valoa pääSi aukon läpi, ja se paljasti metalIiromun seassa puikkelehtivan pikkukalojen parven. Sukellusparini näytti innostuneesti yrittävän selittää minulle jotakin. Hetken kuluttua tajusin hänen intonsa syyn. hän oli löytänyt yli metrin korkean ehjän laivakompassin, josta saattoi vieläkin havaita messingin kiillon. Liian innostuksen hävittyä ja mutapiIveI) kasvettua jouduimme kuitenkin jatkamaan kulkuamme, ~illä oleskeluaikamme täällä syvyyksissä oli rajoitettu. Pullea simppu tarkkaili maston takaa kulkuamme, kun liu'uimme keulakannen yläpuolelle. Valtaisa turskaparvi kierteli hylyn keulaosassa, mutta se ei halunnut tehdä kanssamme lähempäE tu t1avuutta, vaan piti turvallisen etäi· syyden kuplia puhaltaviin ihmiskaloi· hin. Vilkaisin kelloani: armonaikamme oli loppumaisillaan, ja meidän oli palattava pintaan. Uimme haikeita si!mäyksiä luoden viitisen metriä kansien yläpuolella kohti hylyn perään kiinnitettyä nousuköyttämme, joka näytti tien toiseen elementtiin. Nousimme köyttä myöten kolmen metrin syvyyteen, johon PYSähdyimme varmuuden vuoksi muutamaksi minuutiksi, jotta syvyydessä meihin liuennut typpi ei aiheuttaisi pinnalle tultuamme mitään ongelmia. Aika kului hitaasti siinä köydessä roikkuessamme. Meduusat uivat laiskasti ohi, ja hengityslaitteista vapautuvat kuplat sekoittivat planktonin niin, että se alkoi näyttää hyytelömäiseltä. Lopulta potkaisimme muutaman kerran räpylöillämme ja kohosim me pintaan. Harmaa taivas aukeni yläpuolellamme. Jäämeren suolaiset aallot velloivat rauhattomasti. Oli mme palannee1 arkeen.
Hylyn ovi Ikkunaventtiileineen.