147
Hyvinvointitalous
Kehä ei pyöri enää Jos hyvinvointivaltion keskeiset rakennusainekset olivat nopeasti kasvava talous, vahvistuva valtio, demokratisoituva politiikka ja kansallisen yhteisyyden arvostus, niin yksikään näistä ei ole hyvässä jamassa. Maailmantalouden avautuminen ei ole järisyttänyt ainoastaan rikkaita maita suosineita talousrakenteita, vaan myös heikentänyt valtioita, horjuttanut demokraattisen politiikan edellytyksiä ja hajottanut sitä voimakasta kansallista yhteisyyttä, mikä vallitsi Suomessa muutaman vuosikymmenen ajan. Talouden globalisaatio ei syntynyt itsestään, vaan se käynnistettiin poliittisin päätöksin. Pääomien liikkeiden vapauttaminen valtion ohjauksesta lähti liikkeelle Yhdysvalloista ja sai kansainvälisten talousjärjestöjen välittömän tuen. Muutos ei olisi tullut näin dramaattiseksi, jolleivat Kiina, Venäjä ja monet muut sosialistiset maat olisi samaan aikaan hakeutuneet kansainvälisille markkinoille. Pääomien ja tavaroiden rajaton liikkuminen on avannut sijoittajille loistavia mahdollisuuksia. He ovat saattaneet paljon aiempaa vapaammin yhdistellä omaisuuksia, ottaa käyttöön edullisia tuotannontekijöitä, siirrellä sekä pääomia että tuotantoa, sulkea tuotantolaitoksia sekä vältellä veroja. Avoimuus on tukenut niiden kehittyvien maiden talouskasvua, jotka ovat osoittaneet sijoittajille vakautensa ja myötämielisyytensä. Suomesta katsottuna taloudellisen kasvun keskukset ovat muuttaneet entistä kauemmaksi. Pääomien vapaa liike on myös mahdollistanut finansioitumisen, jolla tarkoitetaan siirtymää kohti pankkien ja muiden finanssitalojen hallitsemaa taloutta. Finanssipääoma ei kasva tuotannossa tai kaupassa, vaan sijoitusten arvon noustessa. Finansioitumisen saavutettua mielikuvitukselliset mittasuhteet samoin on käynyt riskeille. Talouteen on syntynyt hurjaa epä-
Sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävä kehitys
Menestystarina hiipuu
vakautta, jonka rauhoittamisessa valtiot ovat menettäneet suunnattomasti rahaa. Finansioituminen on myös hidastanut maailman ja erityisesti rikkaiden maiden talouskasvua, tuottanut massoittain työttömyyttä ja saattanut hyvinvointivaltioita vaikeuksiin, joista ulospääsyä ei näy (esim. Lansley 2012; Stiglitz 2013). Jos politiikka olisi entisellään, ei globalisaatio järisyttäisi hyvinvointivaltioita. Poliittinen valta on kuitenkin jo vuosikymmenien ajan menettänyt autonomiaansa ja liikkumatilaansa. Valtiot ovat lähteneet kilpailemaan keskenään sijoittajien miellyttämisessä ja niiden kyky verottaa liikkuvaa pääomaa ja monikansallisia toimijoita on radikaalisti supistunut. Talouden avoimuus on heikentänyt erityisesti kilpailussa heikosti menestyvien valtioiden kykyä ohjata taloutta yhteiskunnalliseksi hyödyksi. Kansallisen yhteisyyden laimeneminen on globalisaation miltei väistämätön seuraus. Kun talousintressit kansainvälistyivät, muuttui myös eliitin identiteetti. Kansainvälistyneelle eliitille ei ollut enää tärkeää tehdä myönnytyksiä kansallisen yhteisyyden saavuttamiseksi. Miksi se olisi välittänyt yksittäisistä yhteiskunnista? Eriarvoistuminen pääsi vauhtiin, jonka loppua ei näy. Varmaan tulonjaon tasoittuminen olisi päättynyt muutenkin – eihän mikään trendi ole yhteiskunnissa pysyvä. Silti on outoa, että talouden hedelmien kasautuminen aina vain suppeamman hyväosaisten ryhmän eduksi on saanut jatkua lähes kaikissa länsimaissa jo vuosikymmenien ajan. Amerikkalaiset elävät nyt yhteiskunnassa, jossa varakkain yksi prosentti väestöstä dominoi sekä taloutta että politiikkaa (Stiglitz 2013). Finanssimaailman valta olisi rajallisempaa, jollei finansioitumisella olisi laaja yhteiskunnan tuki. Omaisuuden kasvattaminen kuin itsestään, vailla ponnistuksia, miellyttää miltei kaikkia. Lukemattomat organisaatiot ja yksittäiset ihmiset pyrkivät suoraviivaisesti maksimoimaan pääomansa tuoton. Harvat kysyvät,