Vaella, kalasta, rakasta

Monni Himari

Omaa polkua etsimässä

isbn 978-951-858-228-4 | 40.8, 99.1 n. 225 sivua | 148 x 210 | sidottu Ilmestyy syyskuussa.

Kaikkein pieninkin päätös muuttaa oman elämän kurssia.

Vaella, kalasta, rakasta on koskettava tarina rakkaudesta, oman polun löytämisestä ja uudesta alusta Pohjois-Norjassa. Lukuisin luontokuvin kuvitettu teos on tositarina kirjailija Monni Himarin elämästä sekä yli kymmenen vuotta kestäneen jatkuvan matkailun aiheuttamasta burnoutista ja siitä toipumisesta.

Suolantuoksuinen matkakertomus pureutuu olemassaolon suuriin kysymyksiin ja itsetutkiskeluun osana oman paikkansa löytämistä – Himari löysi sydämen satamansa Vesterålenissa sijaitsevalta pieneltä apilanmuotoiselta Gisløyan saarelta, jossa arjen luksusta on olla käyttämättä herätyskelloa. Väkevä ja tunnelmallinen luonnon kuvailu on Himarin erityisosaamista, minkä ansiosta lukijat pääsevät katsomaan Norjanmeren maisemia ja elämää sen rosoisilla rannoilla omin silmin. ▪

kansi: teemu junkkaala

”Minä rakastan merta; sen äärettömyyttä, mahtia ja salaisuuksia, jotka luonto on pystynyt säilyttämään itsellään. Kaikuja, jotka kumisten kantautuvat kilometrien syvyyksistä. Sitä, miten rannan hienolla hiekalla ja simpukkamurskalla kävellessään voi palata hetkeksi elämän alkukodin ääreen – sinne, mistä kaikki on syntynyt.”

monni himari

Olen kiertänyt ja dokumentoinut maailman matkakohteita lähes puolet elämästäni. Palasin asuntooni, jotta sain taas pakata laukkuni, jos sitä koskaan purinkaan. En tiennyt, mitä elämältäni halusin, kunnes päädyin sattuman kautta Tromssaan valassafarille ja opin kielen, jota pohjoinen puhuu parhaiten – hiljaisuuden. Ymmärsin, että lämpimien pasaatituulien puhaltamissa pimeissä öissä sirisevä kaskaiden soidin oli omalla kohdallani vaihtunut hyisessä meressä jähmeästi mutta unenomaisen kauniisti soivaan ryhävalaiden lauluun.

Vuosi Gisløyalla opetti paljon: rakastamaan, vihaamaan, sietämään, ennen kaikkea ymmärtämään ja lopulta sopeutumaan. Kohtaamaan itseni.

En koskaan unohda niitä hyytäviä talviöitä, kun koillistuulet ulvoivat pienen, punaisen, puilla lämpiävän hirsimökin nurkissa. En unohda kevään ensimmäisiä merkkejä enkä häähuumassaan potpottavia riekkoja. Sitä, miltä tuntui, kun työnsin sormeni ensi kertaa viileään multaan, johon valmistimme petiä monenkirjavia perunoita ja sipuleita varten.

Muistan elävästi kevättuulessa kuivuvan kapakalan tuoksun. Yöttömän yön ja suolan tuoksun. Minä muistan kaiken ja ennen kaikkea sen hetken, kun tapasin ihmisen, jonka rinnalta löysin kodin.