TRIO 1/2016 – Katsaus: Matti Huttunen
sessa kirjan ensimmäisessä osassa (Boethius 1989, 17–19). Boethius oli kristitty, ja hänen musiikillinen ja filosofinen ajattelunsa oli sekoitus kristinuskoa ja uusplatonismia. 200-luvun uusplatonikko Plotinos piti ”yhtä” maailman eksistenssitasojen lähteenä, ja Boethiuksen filosofiassa kohoaminen kohti ”yhtä” merkitsi samaa kuin kohoaminen kohti kristillistä Jumalaa. Luonnontieteet ja matematiikka, jonka piiriin musiikinteoria kuului, olivat teologian esitieteitä (Heilmann 2010, 319–323). Se, mistä Boethius tänä päivänä usein muistetaan, on hänen tekemänsä musiikin kolmijaottelu: oli musica mundana (taivaankappaleiden musiikki), musica humana (ihmisen psykofyysinen musiikki) ja viimeisenä musica instrumentalis (soiva musiikki). Musiikinteoreetikon piti kohota tässä hierarkiassa ylöspäin kohti musica mundanaa ja lopulta Jumalaa.
Musiikinteorian murros 1600- ja 1700-luvuilla Vanhan ajan musiikinteorian juonteet ulottuivat pitkälle renessanssiajan tälle puolen. Vähitellen tapahtui kuitenkin merkittävä murros. Siinä missä aikaisempi musiikinteoria paneutui sävelsysteemeihin, siinä uudempi ajattelu otti musiikkiteoksen musiikinteoreettisen tutkimuksen keskeiseksi kategoriaksi. Teosorientoitunutta ajattelutapaa ei pidä ymmärtää siten, että musiikinteoria kohdistuisi aina yksittäisiin musiikkiteoksiin. Teoreetikot tutkivat usein esimerkiksi soinnutuksen tai äänenkuljetuksen perusperiaatteita, mutta tutkimuksen laajempi viitekehys oli musiikkiteos – ei abstrakti ”quadriviaalinen” (Walter Wiora) sävelsysteemi tai sen yhteydet sfäärien ja ihmisen matemaattiseen harmoniaan. Muutos oli vähittäistä. Musiikkiteoksen käsite ei ollut vielä kovin vahvasti hahmottunut niin kutsutun barokin (1600–1720/1750) ajalla, ja sävelteosten muotoanalyysia alettiin harrastaa vähitellen 1700-luvun kuluessa. Vahvimmillaan teoskategoria oli 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen taidemusiikissa. Niin kutsutun muoto-opin (Formenlehre) perusteet kehitettiin 1800-luvun alkupuolella (esimerkiksi A. B. Marxin [1795‒1866] tuotanto), ja 1800-luvun loppu ja 1900-luku on tuottanut suuren määrän musiikkiteosten analyysimenetelmiä, joista osaan viitataan tuonnempana tässä esityksessä. Teoksen käsitteellistä olemusta analysoiva filosofinen tutkimus sai alkunsa 1930-luvulla (Roman Ingarden, R. G. Colllingwood), ja viime vuosikymmeninä musiikkiteoksen ontologia on ollut yksi taidefilosofian keskeisistä ongelma-alueista (esim. Nelson Goodman, Richard Wollheim, Nicholas Wolterstorff ). Teoksen kategoria kyseenalaistettiin eräissä toisen maailmansodan jälkeisen nykymusiikin tapauksissa (esimerkiksi John Cagen ”teos” 4’33’’), ja sitä on kritisoitu ajoittain aikamme kriittisessä ja kulttuurisessa musiikkitieteessä. Musiikinteorian murros oli osa sitä maailmankuvien ylimenoprosessia, jota 1600- ja 1700-lukujen filosofia, kulttuuri ja osaltaan myös musiikki heijastivat. Duuri-molli-tonaalisuuden esiinmarssi, joka tyypillisesti esitetään musiikinhisto78