TRIO 1/2012 – Puheenvuoroja ja raportteja: Kati Hämäläinen
väksymään niitä Grignyn musiikissa. Ne tuntuivat jotenkin oudoilta, ja aina lipsahti appoggiaturia sinne, minne olin tarkoittanut soittaa painottoman etulyönnin. Hämmennykseni kasvoi. Tutkiminen alkaa Totesin, että asiaa oli pakko tutkia itse paljon tarkemmin. Asiaan vaikutti vielä se, että lukiessani ornamenttien esittämisohjeita muiden urkukirjojen esipuheista eräät niiden nykyisessä esittämiskäytännössä ja sekundäärilähteissä annetut – yleisesti hyväksytyt – tulkinnat alkoivat tuntua epäilyttäviltä. Tohtorin tutkintoni yhteydessä kun soitin ja levytin Ranskan barokin musiikkia, muutin yleisestä tavasta poiketen eräitä appoggiaturia painottomiksi etulyönneiksi – en tietenkään päähänpistosta vaan soitettuani paljon tätä musiikkia ja luettuani sitä koskevia, tosin satunnaisia, ohjeita. Tuolloin ei kuitenkaan asia tuntunut kaiken muun tekemisen joukossa erityisen tärkeältä. Jossain määrin hajamielisesti ajattelin palata asiaan myöhemmin, kun siihen olisi aikaa. Nyt oli tullut se aika. Tutkimus ja artikkeli valmistuvat Niinpä tein tutkimuksen painottoman port-de-voix-ornamentin käytöstä 1600-luvun jälkipuoliskon ranskalaisessa urkumusiikissa. Kaivoin esiin kaikki saatavilla olevat primäärilähteet ja lähdin ns. tyhjältä pöydältä yrittäen säilyttää ennakkoluulottoman asenteen. Tutkimuksessa selvisi, että painottomien port-de-voix -ornamenttien yleisyys – varsinkin nousevissa kuluissa – vielä aivan 1600-luvun lopulla oli ilmiselvää. Joidenkin säveltäjien itsensä antamien ornamenttiselitysten modernit tulkinnat osoittautuivat väärinkäsityksiksi ja ennakkoluulojen värittämiksi. Kirjoitin tutkimuksesta artikkelin, joka julkaistiin prof. Kari Jussilan juhlakirjassa.1 Uusi esittämiskäytäntö Olin vastannut tutkimuskysymykseeni ja saanut selvyyttä erääseen esittämiskäytännön ongelmaan teoreettisella tasolla. Vaikuttivatko tuon tutkimuksen tulokset sitten omaan soittamiseeni? Sain paljon rohkeutta ja varmuutta painottomien etulyöntien soittamiseen mo niaalla, myös Grignyn urkusävellyksissä. Siellä niiden esiintyminen ei tullut selitetyksi eksplisiittisesti, ts. en voi todistaa niiden esiintymisestä paljoakaan, mutta voin todistaa niiden esiintymisen yleisyyden ylimalkaan tuon tyylin musiikissa – spesifi1 Eräs tähän kertomukseen liittyvä lähes huvittava ja notorinen – mutta ennen kaikkea opettavainen – sivujuonne on, että jo 1983 oli julkaistu Frederick Neumannin kirja Ornamentation in Baroque and Post-Baroque Music. Tämä kirja propagoi hyvin voimakkaasti painottomia etulyöntejä. Kirja sai ”asiantuntevissa” piireissä ankaran tuomion, eikä sitä siis kukaan arvostamani asiantuntija ottanut vakavasti. Kritiikkiin oli tosin kyllä muitakin syitä kuin yritys hegemonian rikkomiseksi.
140