Kurkistus mielenmaailmaan
nsimmäisen diagnoosini, kesE kivaikea masennus, sain 15vuotiaana lasten- ja nuortenpsy-
kiatrian poliklinikalta. Olen sairastanut puolet elämästäni. En saanut ruusutarhaa
Lapsuuteni ei ollut kovin ruusuinen, itse asiassa aivan päinvastoin. Ajattelen, että se on ollut osasyy sairastumiseeni. Nuoruudessani käytin myös alkoholia runsaasti ja olin uhmakas ja aggressiivinen. Ajauduin väärään seuraan ja ympärilläni olevat ihmiset eivät todellakaan olleet kilttejä. Mietin, oliko minulla jo tuolloin persoonallisuushäiriön piirteitä joita ei osattu tulkita murrosiän takia. Ensimmäisen kuolemanpelkoni koin 5-6-vuotiaana vanhempieni jättäessä minut mummoni luo. Mummo oli ankara ja minulle vieras. Mummo käytti fyysistä kuritusta ja koivuniemen herra rapsahti pienestäkin tottelemattomuudesta. Jouduin mm. kouluikään nukkumaan päiväunet mummoni luona. Olin koulukiusattu ja koulussani opettajat eivät puuttuneet kiusaamiseen. Usein nimittely tai jopa fyysinen väkivalta alkoivat koulun portilta. En osannut tuolloin ajatella, että olin valinnut kaverini väärin, he olivat koulukiusaajia. Lopulta en mennyt kouluun ja jouduin lastenkotiin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana. Lastenkodin koulussa suoritin yläasteen 7. luokan hyvin arvosanoin, mutta peruskoulun 8.-9. luokat jäivät käymättä, koska 17-vuotiaana aloin odottamaan esikoistani. Lastenkotiin joutuminen oli minulle parasta elämässäni. Selkeästi aloin rauhoittumaan ja käytökseni muuttui uhmakkaasta, masentuneesta, itsemurhaa yrittäneestä nuoresta tasapainoisemmaksi.
Katson, että tätä edesauttoi jonkinlainen luottamus paikan aikuisiin, vaikka miehiä vierastin. Esikoisen odotus ja syntymä oli käännekohta. Olin onnellinen, olin äiti ja minulla on joku jota rakastaa ja jolta sain pyyteetöntä vastarakkautta. Täyttäessäni 18 vuotta keväällä menimme mieheni kanssa naimisiin ja kyllä, olemme edelleen yhdessä.
O
lin onnellinen,
että minulla oli joku, jota rakastaa
Sairastuin vakavasti
Syksyllä 2004 sain ensimmäisen paniikkihäiriökohtaukseni linjaautossa ja siitä psyykkinen vointini heikkeni nopeasti. Elämääni hallitsi invalidisoiva paniikkihäiriö. En kyennyt poistumaan kodistani kuin leikkimään lapseni kanssa kotipihalle ja viemään roskiksen. 2006 suunnittelimme Efexorlääkityksen aloittamista lääkärin kanssa, mutta aloin odottamaan keskimmäistä lastamme. Jollain omituisella tavalla toivoin, että ras6
kauden myötä vointini olisi kohentunut, mutta ei. Mies oli töissä ja perhetyöntekijä vei esikoisemme tarhaan ja haki pois. Kuntoutustyöntekijäni kanssa tein harjoituksia, että pääsisin ulos kodistani. Vaikka elämäni oli suurta myllerrystä, sosiaalisena luonteena oli aivan luksusta nähdä muita aikuisia ihmisiä. Raskausaika oli hirveää. Mitä pidemmälle mentiin, sen huonommaksi fyysinen vointini meni ja samalla psyykkinen jännitys kasvoi jatkuvasta huolesta selvitäänkö raskausviikoissa tarpeeksi pitkälle. Synnytyksen jälkeen päästiin aloittamaan lääkitys ja kuntoutus kunnolla ja muutaman vuoden kuluttua olin siinä kunnossa, että kykenin liikkumaan Helsingissä linjaautolla. Harmittava takapakki tuli uuden lääkärin päättäessä, että Efexor-lääkitys lopetetaan. Luotin lääkäriin ja lääkitys vaihdettiin. Koin vapinaa, väsymystä, sydämen tykytyksiä, lihasjäykkyyttä ja levottomia jalkoja. Kävelin kuin tiiliskivet jaloissani, hitaasti ja raskaasti. Sain vapinaan lääkitystä, mutta se ei auttanut. Lopulta ylilääkäri lopetti tämän uuden lääkityksen ja palasimme takaisin Efexor-lääkitykseen. Tässä vaiheessa oloni oli todella huono ja minulla diagnosoitiin ensiavussa serotoniinisyndrooma, joka hoitamattomana johtaa kuolemaan. Tämä serotoniinioireyhtymä voi tulla ihmiselle lääkkeiden liian nopeasta vaihdosta ja sopimattomista lääkkeistä. Siitä jäi kammo lääkkeisiin, jätin lääkkeet ja hetken voin hyvin, kunnes romahdin taas. Persoonallisuushäiriö otti minusta vallan ja halusin oman elämän. Hylkäsin perheeni, ahdisti ja paniikkikohtaukset lisääntyivät ja niin kutsui taas hoitojakso. Lääkitys aloitettiin uudelleen ja
