Äär e t ön І kesäkuu 2020
Kriisiv…tutus historiaan teksti sampo manninen kuvat sampo manninen, jari kivelä
Aloittaessani yrittäjän taipaleeni tammikuussa vuonna 1987, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, minkälaisia kokemuksia maailmankaikkeus minulle tulee tarjoilemaan. Kokemuksia on totta vie riittänyt. Tervetuloa 90-luvun lama
E
räänä kesäpäivänä 80-luvun lopulla pankissa käydessäni, pankinjohtaja hihkaisi perääni että ”Sampo, nyt olisi hieno hetki ostaa pankin sijoitusyhtiön osakkeita, vaikka velkarahalla, osakkeet käyvät vakuutena täydestä arvosta.” No minähän ostin sadalla tonnilla osakkeita ruokatunnin kunniaksi. Oma ja Suomen kansainvälistymisen ja avautumisen huuma vaihtui pian karmeaksi 90-luvun lamaksi, josta selvisin läpi nippanappa, joustavassa hirressä roikkuen. Kun velkaa oli päällä miljoonan markan verran ja korkotaso oli 19,7%, oli selvää, että edes korkoja ei saanut kasaan. Varpaat tapasivat tantereeseen vain silloin tällöin. Tilanne oli monella yrittäjäkollegalla sama tai vielä pahempi ja surullisen moni päätyi kohtalokkaa-
40
seen ratkaisuun epäonnistumisen ylivoimaisen häpeän sumentamana. Oli karmeata seurata kohtaloita, jotka johtuivat silloisten päättäjien arvovalinnoista: yrittäjät ja yksityiset ihmiskohtalot eivät olleet minkään arvoisia rahan vallan saarekkeita pelastettaessa. Eräässä pankissa tuolloin johtajana toiminut ystäväni kertoi ylemmän tahon antaneen selkeät ohjeet tuon, tuon ja tuon yrityksen kaatamiseen ja tuon kiinteistön haltuunottoon. Toinen pankki puolestaan otti velkojen vakuutena olleen asunnon haltuunsa ja myi sen eteenpäin seuraavana päivänä suunnitellusti viisinkertaisella hinnalla. Toiminta oli täysin selkärangatonta. Kun sieraimeni alkoivat vähitellen pysymään nestepinnan yläpuolella, tuli myös koettua burn-out, joskaan en silloin vielä ymmärtänyt, mistä siinä oli kysymys. Tehokkuuden ja tuottavuuden totaalinen katoaminen oli sen ilmentymä ja
editissä elokuvia leikatessani katselin näyttörivistöä yhtä älykkäänä ja dynaamisena kuin huumattu lehmä. Apua en osannut pyytää.
Onnellisuuden mitta Nuo lehmät olivat minulle tuttuja maataloustaustastani johtuen ja samoista lähtökohdista juontaa juurensa työhulluuteni. Olin perinyt äidinmaidossa itselleni onnellisuuden määritelmän, jossa onnellisuutta mitattiin sillä, että onko sinulla ruokaa, töitä ja katto pään päällä. Olihan ne. Olin siis onnellinen. Tuosta burn-outista toivuin samalla lääkkeellä kuin millä se oli tullutkin, eli tekemällä töitä. Vähitellen vauhti alkoi parantumaan, löysin itselleni puolison, sain lapsia ja tein edelleen hulluna töitä. Minun arvomaailmassani työnteko oli tuolloin parasta mitä voin perheeni eteen tehdä, turvata siten heille ruokaa ja kattoa pään päälle.
