Ä är e tö n І kesäkuu 2020
Olisinpa kevättuuli... Männyt, ne metsiemme uljaat vartijat ojentelevat latvuksiaan... Vapaa, vallaton, kujeileva pyörre asustaa yläoksilla... Sieltä se ponkaisee lähimmän pikkukävyn tyvelle, pukkaa sen hyppyyn tuntemattomuuteen. Mitä meille merkitsee hyppy tuntemattomaan? Muutama kelo kalliolla, juuret tiukasti halkeamassa, kuivuneet oksantyngät, harmaat vääntyneet rungot taistelemassa olemassaolonsa oikeudesta. Tätä metsää suojellaan, kuten meitäkin uhkaavan vaaran keskellä. Kallion harjanteella on jokunen tasainen kivenmurikka, sammalta, rapisevaa jäkälää, menneen kesän kuivattamia koivunlehtiä... Kauempana tikka etsii kaarnan alta nukkuvia kuoriaisia. Kallion takana, alhaalla pensaitten kätköissä juoksee TIE... Ääniä, kulkijoita harmaissa vaatteissaan... Merta ei näy, ei puroa, jota pitkin lastu seilaisi... Yksinäisyys hiipii sosiaalisen erakon arkeen... Olisinpa kevättuuli, hivelisin poskeasi; tietäisitkö, kuka Minä Olen? –"Minä Olen kevättuuli", Tuulikki Halonen–
21
