Sisäilmaongelmista voi sairastua vakavasti

Toimin Rajavartiolaitoksessa tutkijan tehtävässä. Laitokseen tulin 10 vuotta sitten Turun yliopistosta, jossa tutkin ja opetin kansainvälistä politiikkaa 18 vuoden ajan. Koulutukseltani olen valtiotieteiden tohtori. Tutkijan työ on minulle ammatti, harrastus ja intohimo, minkä vuoksi en aluksi kiinnittänyt sisäilmaoireiluuni juurikaan huomiota.

Raja- ja merivartiokoulun Espoon koulutuskeskuksen lakkauttamisen myötä siirryin Immolaan kesällä 2014. Melkein heti aloin yskiä, nenä oli tukossa, korvat kutisivat ja silmät vuotivat. Oireet helpottivat lomilla ja viikonloppuisin. Keväällä 2017 työterveyslääkäri Antti Pellinen määräsi minut astmatutkimuksiin, mitä aluksi vähän protestoinkin. Kertaalleen tutkimukset piti rankan oireilun vuoksi keskeyttää. Lopulta syyskuussa 2017 tein ns. työpaikka-PEF-seurannan, joka toi minulle pysyvän astmadiagnoosin ja osoitti samalla astman työperäiseksi. Minulla ei sen jälkeen ole ollut asiaa Raja- ja merivartiokoulun tiloihin.

Työterveyslääkäreiltä olen saanut loistavan tuen vaikeassa tilanteessa, mikä loppuelämän kestävä vakava sairaus on. Pellinen joutui kirjoittamaan minulle useita todistuksia oireilusta myös muissa Immolan rakennuksissa. Niinpä minut lopulta siirrettiin keväällä 2019 Rajavartiolaitoksen esikuntaan Helsinkiin, jossa työskentelen henkilöstöosastolla toiminnanohjausjärjestelmän kehitystyössä. Tällä hetkellä työskentelen kahtena päivänä viikossa kotona etätöissä ja muina päivinä Senaatti-kiinteistöjen pääkonttorissa, jossa on kaikille valtion työntekijöille avoin monitilatoimisto Sesam.

Kurjinta on se, että altistumiseni johti pysyvään sairauteen ja oireilen hyvin herkästi kaikissa tiloissa, joissa on kosteusvauriomikrobeja tai muita sisäilman epäpuhtauksia. Melkein kaikkialla on jotain, enkä voi tietää mille oireilen. Usein pahat oireet tulevat vasta muutaman tunnin viiveellä. Minulla oli huono tuuri siinäkin, että astmani on luokiteltu vaikeaksi eikä maksimilääkityskään vie pois jatkuvaa hengenahdistusta. Maksimilääkityksen lisäksi on tärkeää, että en altistu lainkaan kosteusvauriomikrobeille tai muille sisäilman epäpuhtauksille. Onneksi tutkijan työ on kuitenkin pääosin yksintyöskentelyä: ajattelemista, lukemista ja kirjoittamista, joten sitä voi tehdä paikkariippumattomasti.

Parasta on se, että minulla on puhdas ja turvallinen koti. Sairastuminen on rajoittanut myös siviilielämääni paljon: kaupungilla liikkuessani tulee aina uusia rakennuksia, joissa oireilen ja niinpä niistä tulee mustia aukkoja elämäni karttakirjaan. Vertaistuki on tärkeää, ja olen saanut sairauden myötä paljon uusia, läheisiä ystäviä, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa. Olen myös oppinut iloitsemaan pienistä asioista, kuten kävelemisestä meren rannan suolaisessa tuulessa sekä omassa vanhassa metsässäni Pirkanmaalla. Molemmat ovat vanhoja, hyviä keinoja parempaan hengitykseen.

Sellaista työtilaa, jossa en oireilisi, ei ainakaan vielä ole löytynyt. Tulevaisuudelta toivon sellaisen työjärjestelyn löytymistä, joka mahdollistaisi täyden työpanoksen ilman toistuvia sairauspoissaoloja. Mikä on tulevaisuuden ennusteeni? Virkavuosia olisi vielä jäljellä kymmenkunta. Tietenkin toivon myös tieteellisiä läpimurtoja lääkekehityksessä, jotta markkinoille tulisi sellainen astmalääke, josta olisi minulle apua. Oman pienen panokseni annan tähän osallistumalla aktiivisesti tutkimuspotilaana kaikkiin lääketieteellisiin tutkimuksiin, joissa esimerkiksi kehitetään sisäilmasairauksien diagnostiikkaa. Olen hyväksynyt sen, että tuskin olen työkykyinen ihan loppuun asti. Mutta kunpa saisin olla töissä mahdollisimman pitkään!

Terveiseni kiinteistö- ja sisäilmaasioista päättäville tahoille on: Sisäilmaongelmat tulee ottaa vakavasti, koska niistä voi sairastua vakavasti ja pysyvästi. Tilat tulee korjata kunnolla tai korvata terveillä tiloilla, koska kuka tahansa voi sairastua.

Minna Jokela