Antiikin wapputarina: Viisauden puutarhassa – eli eräs

Tarina Katkeruuden Sel Tt Misest

”Μαλακός, ” kiroilin herätessäni auringon paahteeseen. En heti muistanut miksi päädyin heräämään Pireuksen satamalaiturilta. Päivänvaloon silmiäni totutellessa huomasin iskut päässäni Jyske oli rytmikästä ja olotilaani järisyttävää; aivan kuin itse Hefaistos takoisi vasarallaan tahtia titaanien tanssiessa pääni sisällä. Suuremmin onnekseni kuin yllätyksekseni huomasin vieressäni komeilevan amforan Heräämispaikkani syy alkoi valjeta huomatessani ruukun armollisen sisällön olevan laimentamatonta viiniä. Kaadoin amforasta pitkän siemauksen rutikuivaan suuhuni. Nuorempi minä olisi kaatanut tilkan viiniä meriveteenkin, kiitokseksi Poseidonille siitä, ettei antanut minun tippua humalassa mereen, mutta hän oli vienyt minulta jo enemmän kuin tarpeeksi. Heittäytyminen meriveden syleilyyn kävi kieltämättä ohimennen mielessäni, mutta täyteen viiniruukkuun hukuttautuisin sitäkin mieluummin. Ainakin näin alkuun. Sitä paitsi olin vakaasti päättänyt olla uhraamatta jumalille enää votiivin votiivia – en oliivin pyöryläistäkään, saati sitten viimeisiä viinejäni tai drakmojani.

”Murentukoon Olympos, kuihtukoot Artemiin viljavat metsät, ummehtukoon Afroditen kauneus, karatkoot vaikka kuolleet Hadeksen huomasta,” mutisin itsekseni, kaataessani ahnaasti toisen suullisen auringon kuumentamasta amforasta.

Rähmäisten silmieni totuttua valoon, katselin hetken ympärilleni Koko satama kuhisi elämää; laiturit olivat täynnä kolmisoutulaivoja, toinen toistaan värikkäämmin kuvitetuin purjein varustettuja. Matkalaisia oli saapunut kautta Aigeianmeren, valehtelematta aina Samokselta, Traakiasta ja Jooniasta asti Jopa myyttisten minolaisten perillisiä, kreetalaisia, taisin nähdä laivallisen, härkäkuvioisen purjeen perusteella. Kautta Theseuksen; olivatko hekin todella taipuneet ylpeydestänsä ja saapuneet Ateenaan kunnioittamaan Pallas Athenea, tänä poliksemme suojelijan kunniaksi järjestettynä juhlapäivänä? Jumalista viis, ainakin tämä ylimielisten ja rikollisten kaupunki sai tällaisina päivinä hieman väriä ja elämää syliinsä. Kuka ties, ehkä vielä eräs kaunis päivä ennen kuolemaani nousisin yhteen näistä sataman laivoista ja matkaisin Aleksandriaan Kuulemani mukaan siellä ireuksen satamassa oli tänään kieltämättä kaikkea herkullista, kaunista ja ennen kaikkea mielikuvitusta ruokkivaa, joka vei toviksi huomioni, kunnes katseeni kiinnittyi joukkoon humalaisia, poliitikoilta haiskahtavia miehiä, joista osaan muistin tutustuneeni aiempana iltana. Pyysin läheiseltä kojulta täydennystä tyhjyyttä kumisevaan amforaani ja suuntasin kohti noita uusia tuttaviani Jokin kosmosta Kaaokseen palauttavan hengen halu minussa vaati välttämättä selventämään muistikuvia eiliseltä, koska kaikesta päätellen ilta oli viettynyt loppuunsa hyveellisten tapojen vastaisesti Halusin kokea tällaista holtittomuutta uudelleen, joten astelin humalaisten poliitikkojen rinkiin muina miehinä, hiljaisena kuuntelijana. Seura koostui pääasiassa nuorista ja innokkaista miehen aluista, ja minähän kuuntelin.

Laivoja ihailtuani hörppäsin loput viinistäni, taputtelin hiekat ja kuivuneet lokinjätökset pois vihreäksi värjätystä viitastani ja laskostin tämän nuhjuisen himationini uuteen ryhtiin, väsyneen kehoni suojaksi. Lähdin kävelemään kohti ihmispaljoutta, toiveissani löytää syötävää ja lisää juotavaa oloni parannukseksi Ehkä tästä päivästä kehkeytyisi vielä seikkailu.

Laitureita ja katuja kavensivat loputtomalta näyttävä määrä markkinakojuja, joissa oli myytäviä ympäri Attikan maaseudun sekä läheisen saariston; kaikkea aina syötävistä hyvistä käyttötavaroihin ja matkamuistoihin. Oli laarien täydeltä pohjoisten rinteiden mehukkaimpia oliiveja, lähitarhojen hedelmiä sekä vastateurastettuja sikoja ja vuohia. Oli tynnyreiden ja tiskien täydeltä aikaisen aamun saaliina saatuja meren antimia ja jokunen villisikakin. Oli toinen toistaan koreampia punakuviokoristeisia ruukkuja, uhrimenoihin tarkoitettuja figuureja sekä kauniiksi värjättyjä kankaita ja vaatteita.

Täältä löytyi varmasti ilon silmäyksiä ja drakmanmenoa ketä tahansa jumalaa ylistävälle kulttilaiselle, tai mistä päin maailmaa vain saapuneelle matkalaiselle.

Tästä kiitin hiljaa mutta ääneen edesmennyttä Aleksanteri Suurta, joka oli sukupolvi sitten laajentanut meidän kulttuuriamme ennen näkemättömän laajalle seudulle, jopa yli sotaisan Persian, jopa niin kaukaiselle seudulle, että siellä tulivat vastaan kosteissa metsissä tarunhohtoiset elefantit soturiratsastajineen. En ole ihan varma miltä nuo tarinoiden otukset näyttävät, enkä totta puhuen haluaisi niitä luonnossa kohdatakaan.

”

Κεραστης! Kai nyt kuka vain vähäpätöisinkin aisankannattaja sen tajuaa, ettei heistä ole mihinkään,” paasasi nuori poliitikko, muiden nyökytellessä päihtyneitä päitään hänen ympärillään. ”Miten oli käydä Ateenallekin sodassa, kun nuo *pthyi* spartalaiset, nuo sodasta kiimaiset ja naistensa arvoihin alistuvat hullut lietsoivat jopa korinttilaiset käymään lyhyine keihäinensä meitä vastaan? Meitä – kautta Prometheuksen – aikamme sivistyneintä polista vastaan! Laskisin nuo Peloponnesoksen niittyjä turmelevat idiootit barbaareiksi, elleivät ne jollakin ihmeen kaupalla puhuisi yhteistä kieltä kanssamme! Minä kyllä panostaisin Deloksen meriliiton jälleenrakentamiseen ja sivistäisin nuo spartalaiset äidinnuss...” Liiankin innokkaan ateenalaisen nuoren monologi pysähtyi kuin Akropoliin muuriin, kun horjahdin askeleen kohti ringin keskustaa, samalla karjahtaen jotain Pandoran lippaasta ja sen tuomista vitsauksista, politiikka mukaan lukien. Huomasin olevani jo krapulan paremmalla puolen, kun heitin viittani maahan. Alaston ruumiini kimalteli krapulahiestä Helioksen paimentaman auringon valossa, lokkien kirkuessa nälkäänsä sataman rasvankäryisten uhritulien yllä. Sain tästä Diogenes Sinopelaisen tapaisesta tempauksesta suuren suurta rohkeutta.

”Kautta Kharonin, olisitko nyt nuori mies hetken hiljaa,” huusin kovaan ääneen, koko ringin peitellessä huvittuneen humalaista irvailuaan. ”Muistan sinut viime yöltä. Jos meillä olisi sinun arvostamasi vanhoilliset ateenalaiset tavat vielä käytössä, niin eilisen hybriksesi myötä sinut karkotettaisiin ostrakismosäänestyksellä Ateenasta kymmeneksi vuodeksi. Jos minulta kysytään, niin mieluiten vaikka Herakleen pylväille saakka! Paatoksellinen julistamisesi on kuin seireenien laulua näille krapulaisille poliitikon aluille Logos – tai sanottakoon tarkemmin järjenkäyttö – sinulta puuttuu vielä aivan täysin. Puhut paljon, mutta palkintona innokkaille kuuntelijoille on luvassa vain tyhjiä lupauksia ja tuhoisa tulevaisuus.”

”Hetki vain,” jatkoin ja otin pitkän kulauksen viiniä Ja jatkoin alastomana monologiani: ”Sinusta näkyy jo kauas nuoruuden innokkuus ja ateenalainen ylpeys. Siinä ei ole sinänsä mitään väärää, mutta oletko käynyt koskaan Ateenan ulkopuolella? Oletko kokenut Delfoita ympäröiviä jylhiä vuoria? Tai Argoksen ylvästä Asklepioksen temppeliä? Saati Massalian mahtavaa siirtokuntaa Gallian rannoilla? Etpä tietenkään. Kuinkas muutenkaan kiroaisit noin voimakkaasti ja paatoksella kaikkea Ateenan ulkopuolista? No, ovatkos lähestymisyrityksesi naisia kohtaan olleet hedelmättömiä, kun noin olet vähättelevä heitä kohtaan? Ehkä äitisi padoilta itsenäistyttyäsi opit arvostamaan myös naisia. Viisastuvana unoh- dat siinä samalla jumalten tyhjät lupaukset ja elät itsellesi Ehkä vielä joskus oppimasi kautta havaitset, ettei hyveel ” oma dramaattisiin mittasuhteisiin äitynyt puheeni keskeytyi, kun kiukkuni kohde, tämä nuori poliitikko iski minua saviruukulla päähän. Horjahdin ja kaaduin selälleni.

”Katsokaa nyt vanhusta, joka paskanhajuisena ja eläimellisen kiihkon vallassa meitä yrittää opettaa. Ateenalla ei ole tulevaisuutta, jos nämä vanhat karvaiset siat ja katujuopot –joita filosofeiksikin kutsuvat – haaveilevat vanhojen ja kunnioitettavien tapojen muuttamisesta, ja tukahduttavat sen loistokkaan menestyksen jatkumon, jonka isämme ja heidän isänsä ovat saavuttaneet! Kronos syökööt nämä vanhukset, jotka itseään viisauden ystäviksi kutsuvat Jatkakaamme tästä, ystävät hyvät, kohti Agoraa, sillä Pireuksen satama näkyy olevan torakoiden, kerjäläisten ja vieraiden tyystin saastuttama.”

Liekö syynä risuinen partani, sekä hiestä ja hiekasta likainen kehoni, vai silkka ihmismassan markkinahumu, kun kukaan ei keskeyttänyt tätä politiikkapiiriä potkimasta minua maassa makaavaa hetken, ennen kuin he jatkoivat rehvakkaasti ja leveästi hoiperrellen matkaansa kohti Ateenan keskustaa. Makasin kadulla humalaisena, alastomana ja verta sylkien, mutta silti nauraen. Nauroin suruni ja elämän merkityksettömyyden päälle. Veri valui pitkin poskiani ja partaani, kun nauroin jumalille, jotka eivät tuntuneet mahtavan mitään kotikaupunkini asukkaiden häijyydelle Nauru vaihtui hiljalleen itkuksi. Keskellä päivää ja keskellä ihmisten hyörinää makasin maassa, ja itkin kuin pieni lapsi. Jälleen suuremmin onnekseni kuin yllätyksekseni huomasin vieressäni komeilevan amforan. Katukivien liasta mustunein käsin hapuilin viiniä huulilleni Join ja join, ja makasin alastomana ja likaisena maassa, väenpaljouden virratessa kohti Ateenaa, kohti suurta juhlaa. Sataman kojut tuoksuivat edelleen tuoreelta kalalta, ja säkenöivät sateenkaaren väreissä, kun kuuman keskipäivän keskellä alkoi sataa Kaakossa tummat myrskypilvet kertyivät ”Xαῖρε, ystävä hyvä!” kuului yhtäkkiä ääni vierestäni. Pyyhin kyyneleistä ja hiekasta kirvelevät silmäni puhtaiksi, ja katsoin vieressäni seisovaa, valkoiseen viittaan pukeutunutta hahmoa. Hahmo auttoi minut naureskellen istumaan ja kietoi minut katupölystä likaantuneeseen himationiini. Hän ojensi amforani minulle ja jatkoi: ”Ateena palkitsee jälleen asukkaansa, eikö? En voinut olla kuulematta kohtaamistasi tuon arvoisan nuorisojoukon kanssa. Aika rohkeata puhua jumalia vastaan ja naisten puolesta, jopa noin humalassa, eikö? Mikä ihme ajaa miehen tuohon tilaan, että tuhlaa aikaansa nuorten miestenpoliittisiin kukkoiluihin? Ystävä hyvä, tulepa mukaani. Mennään torin kautta.

Saat tänään kylvyn, puhtaat vaatteet sekä viiniä juodaksesi ja ruokaa syödäksesi Mestarillani on tänään pitkästä aikaa se päivä, kun hän nauttii ja kestitsee yltäkylläisesti. Uhrilihoja emme polta, mutta se tuskin sinua haittaa? Tänään on Pallas Athenen juhlapäivä, mutta me vietämme tänään iltamme kaupungin juhlamenojen ulkopuolella, omassa koulussamme Nousehan ylös, ystävä hyvä.”

Tässä tähän saakka loputtoman epätoivoiselta vaikuttaneessa olotilassa päätin luottaa uuteen tuttavaani, joka minut kurjuuden alhosta ja tunteiden ryöpystä keskeytti. Vielä hetki sitten olin kuin spartalaisten kalliolta alas heittämä vastasyntynyt, mutta nyt löysin jälleen uuden suunnan tämän päiväiselle seikkailulleni Viinintäyteinen amfora kainalossani kävelin tämän omituisen tuttavuuden perässä Hän ohjasti vierellään aasin vetämää kärryä, jossa kolisivat tyhjät astiat. Pireuksesta Ateenaan vievä tie tuntui tänään tavallista epätasaisemmalta. Vesisade jatkui rauhallisena ja tasaisena. Ukkonen jylisi kaukana kaakossa Aivan kuin Zeus itse olisi saapunut kunnioittamaan tyttärensä hyväksi järjestettyä juhlaa. Kaupunkiin suuntaavat ihmiset eivät tästä sateesta näyttäneet häiriintyvän, ottivathan he vastaan sen mitä jumalat tänään tarjosivat Kiire ja kuhina kävi edelleen vilkkaana kaduilla

Kaupunkiin saapuessamme tämä minut satamasta pelastanut hahmo heristi etusormeaan, ja riemukkaasti naurahtaen tokaisi: ”ystävä hyvä, tästäpä iltamme alkakoon! Otamme nyt kärryn täydeltä viiniä, oliiveja, leipää ja juustoa. Ja kaksi kappaletta kokonaisia villisikoja! Tästä nyt matkaevääksi otamme yhdet suolakalat ja sinä annat ruukustasi janojuomaa minulle!”

Kiitin häntä ja otimme pitkät kulaukset viiniä Ateenan halki

”Ai niin, nimeni on Hermarkhos Otapa tuosta suolattua sardiinia ja reilu siivu mustekalaa Kerrohan nyt ystävä hyvä, että miksi niin vihoissa päin kävit niiden nuorten poliitikkojen keskelle räyhäämään?”

”Kiitos On muuten hyvää kalaa, ja viiniä No niin, minä olen Lykidas. Jos nyt totta uskallan puhua, niin minua pelottaa, että kulttuuripiirimme politiikka ajaa meidät jälleen samankaltaiseen konfliktiin, kuin Peloponnesolaissodan aikaan, sekä oman kulttuurimme sisällä että polisten kesken Vielä enemmän minua harmittaa se, että me ateenalaiset emme osaa arvostaa naisia, niin kuin spartalaiset arvostavat. Nuo Lakedaimonin lapset ovat toki sodalle elävää kansaa, mutta heidän arvostuksensa naisiaan kohtaan ja ateenalainen filosofian ja demokratian voima yhdessä voisivat saavuttaa jotain sellaista, jota eivät pohjoisen barbaarikansat tai lännessä nouseva Rooma voisi kaataa millään, ikinä. Nuo kaukaiset länsinaapurimmekin kuuleman mukaan kyllä ottavat meidän kulttuurimme helposti omakseen, mutta roomalaiset naapurikansoja ahdistaessaan vaikuttavat kuitenkin varsin verenhimoiselta kansalta.”

”Ystävä hyvä, älä sinä kulttuurimme säilyvyydestä tai polisten välisistä kahinoista välitä Olemme pian perillä,” Hermarkhos tokaisi hilpeänä, ensin tovin sanomaani miettineenä. ”Tänään juhlivat jumalista he, joille ihmiset huomiota antavat, ja heidän lisäkseen me, jotka annamme huomiomme vain tälle todelliselle, näkyvälle todellisuudelle, jota jumalat eivät kykene hallitsemaan.”

Ilta jo hämärtyi ja sade jatkui, Ateenan likaisuuden peittyessä varjoihin ja tulien kauniisiin hehkuihin. Saavuimme vaatimattoman näköisen talon pihaan, jonka vierustaa komisti poikkeuksellisen suuri puutarha. En ollut tässä vaiheessa mielestäni kovinkaan väkevässä humalassa, mutta koin tarpeelliseksi halata kärryämme vetänyttä aasia, joka oli tehnyt päivällisen työnsä urhoollisemmin kuin itse Herakles olisi kyennyt. Hermarkhos taputti olkapäätäni ja pyysi naurahtaen jatkamaan puutarhan puolelle.

Purimme aasin vetämistä kärryistä kaiken mitä olimme torilta löytäneet ja kannoimme ne talosta saapuneiden apuvoimien kanssa sisäpihaan. Paikalla oli runsaasti väkeä ja myös orjat ja naiset seurustelivat viinipikarit kädessä muiden kanssa. Tämä yllättävä näky lämmitti mieltäni, niin kuin tunnelmallista valaistusta antavat hiiliastiat liekeillään lämmittivät juhlijoita talossa ja puutarhassa. Sisäpihassa pienen katoksen alla soittoniekat soittivat lyyraa, kitharaa ja panhuilua, kahden naisen esittäessä kohtausta Aristofaneen komedianäytelmästä

Ampiaiset Tämä herätti ympärillä olevissa railakkaita naurun pyrskähdyksiä ja spontaaneja aplodeja. Yöperhoset parveilivat katonrajassa, kaskaat sirittivät puissa ja viereisen granaattiomenapuun alla kaksi koiraa järsi härän sääriluita tyytyväisen näköisinä Ilmassa leijui voimakas savun ja kukkien tuoksu. Pian tähän aromien kontrastiin lyöttäytyi paistetun lihan tuoksu, kun tarjoiluun keskittyneet oppilaat olivat saaneet Hermarkhoksen aiemmin torilta ostamat villisianruhot vartaisiin. Pöydät notkuivat mitä herkullisimman näköisistä hedelmistä, kalaruoista ja juustoista jo ennen saapumistamme, eli juhlapiiri oli selkeästi varautunut pitkään iltaan.

Ajatella, että olin jo kauan suhtautunut ihmisiin kuin Odysseys Skyllaan ja Kharybdikseen, mutta nyt tunsin heti oloni kotoisaksi. Humalatilanikin oli tasoittunut saatuani kylliksi syötyä, ja vaihdettuani väkevästä laimennettuun viiniin. Koko illan aikana en havainnut yhtään kummeksuvaa tai vihamielistä katsetta, vaan ymmärtävä lempeys vallitsi ilmapiirissä Kylvettyäni ja saatuani puhdasta vaatetta päälleni, kiersin hieman ujona juttelemassa ihmisten kanssa. He vaikuttivat hyvin samankaltaisia ajattelevilta kuin minäkin. Ilman sisälläni vellovaa, sysimustaa vihaa Olin kuullut tästä koulusta aiemmin, mutta nyt vasta tutustuin näihin ajatuksiin syvemmin.

Illan kuluessa päädyin talon katolle, hetkeksi omaan rauhaani mietiskelemään Ylhäältä näki juhlat koko komeudessaan, ja uskoni ihmisiin alkoi hieman hehkua sieluni kivimuurin raoista. Katselin haikeana tähtiä, kun Hermarkhos saapui luokseni. ”Mitäs pidät, ystävä hyvä?” hän kysyi minulta, samalla tarjoten siivun paistettua villisian kylkeä. ”Vaikutat heti uudestisyntyneeltä siihen nähden, missä kunnossa sinut tänään löysin.” Katseeni palasi tähtitaivaalle, ja vastasin:

”Tiedätkös, minä muistan nyt selkeämmin miksi päädyin satamalaiturille niin tolkuttoman jurrissa Olin tullut sinne katselemaan tähtiä. Samalla laiturilla tapasimme vaimoni kanssa istua kuun ja tähtien valossa, ja keksiä niiden kuvioista mitä mielikuvituksellisempia tarinoita. Nauroimme yhdessä, ja tunsimme olevamme turvassa ” Olin hetken hiljaa, vedin syvään henkeä ja jatkoin: ”Emme kuitenkaan olleet. Olin jo useammassa ekklesiassa tuonut vaivihkaa ilmoille ajatuksia naisten oikeuksista. Vaimoni oli syntyjään spartalainen ja olin oppinut häneltä paljon. Näissä kansankokouksissa suurin osa ei ottanut näitä pohdintoja lainkaan hyvällä Eräänä iltana satamassa istuessamme, kimppuumme hyökkäsi joukko naamioituneita miehiä. He... Pitelivät minua kiinni ja pakottivat minut katsomaan kun...

He tekivät rakkaalleni, jumalattarelleni kamalia asioita ja heittivät hänen elottoman ruumiinsa mereen ” Hermarkhos taputti olkapäätäni, kun yritin kerätä itseni. Lopulta jatkoin: ”Siitä lähtien olen tukahduttanut tuskaani ja täyttänyt päiväni ylettömällä ryyppäämisellä sekä käynyt kiivaisiin väittelyihin ihmisten kanssa Olen kadonnut myrskyyn, hyvä Hermarkhos Haluaisin pitää rakkaani idean tulta hengissä, mutta kuinka pystyisin tähän yksin ja kylmissäni? Tuntuu kuin jalous ja jumalat olisivat meidät hyljänneet. Toivon vielä löytäväni vaimoni Elysionin vehreiltä niityiltä, kun minä viimein kuolen ja pääsen täältä pois.”

”Ystävä hyvä, et ole yksin. Olet tänään kunniallinen vieraamme. Puhuin sinusta mestarillemme ja hän toivottaa sinut tervetulleeksi joukkoomme”, Hermarkhos julisti lohduttaen mutta mahtipontisesti. Samassa seuraamme liittyi kolmas risupartainen juhlija, käsissään pieni amforallinen raikasta viiniä, sekä kolme siivua juustoa.

”Xαῖρε, ” hän tervehti, kaatoi pikareihimme viiniä ja ojensi siivut juustoa mieheen. ”Nimeni on Epikuros. Tervetuloa Puutarhaan.” Kiitin, ja katselin tähtiä hymyillen.