Raja
Missä olen? Mikä paikka tämä oikein on? Ympärilläni avautui kuin täyden luomattomuuden tila, kuin jäätynyt helvetti. Olenko saapunut elämäni viimeiselle rajalle? Tämäkö on maapallon ydin? Eikö se olekaan täynnä sulaa laavaa, kuten olin nuoruuteni päivinä koulussa oppinut? En tiedä mistä tämä ajatus ilmaantui mieleeni, mutta aloin olla hyvin vakuuttunut siitä, että siellä juuri olin. Maan ytimessä, jäisessä helvetissä. Kuinka ylipäätään saavuin tänne? En kykene sitä muistamaan, vaikka kuinka yritän. Avasin silmäni ja vain olin täällä. Ajatukseni katkeaa yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Tunnen jonkin läsnäolon. Jonkin mahtavan voiman. Yhtäkkinen kauhu valtasi kehoni ja olin vähällä tukehtua. En saanut henkeä. - Käänny puoleeni ja katso minua! Kuka sen sanoi? Tuo ääni oli hirvittävämpi kuin tuhannen ukkosen jyrinä. Olisin halunnut kaikkea muuta enemmän, kuin kääntyä tuon äänen lähdettä kohti, mutta asia ei ollut omassa päätäntävallassani. Huomasin kuinka ruumiini kääntyi hitaasti puhujaa kohden ja nyt en voinut olla enää näkemättä sitä. Eläessäni en ollut nähnyt mitään noin kamalaa, enkä tiedä miten sitä edes kuvailisin. Ihmisten kielessä ei ole sanoja kuvaamaan tuota kauhua, joka aukeni silmieni edessä. Oli kuin kaikista pahimmista painajaisistani olisi neulottu yhteen hahmo, joka katsoi minua suoraan silmiin, ja vaikka kuinka koetin kääntää katseeni syrjään, en kyennyt.
– Kuka olet? purkautui suustani pelosta heiveröisellä äänellä, jota en edes tuntenut omakseni. – Kuka sinä luulet minun olevan? olento vastasi minulle. – E-en tiedä.. sain vaivoin soperrettua. – Älä valehtele minulle! se sanoi järkyttävällä äänellään ja samassa hetkessä tajusin, etten voi salata tuolta olemukselta mitään. – Maan päällä minut tunnetaan tuhansilla nimillä ja tuhansilla kasvoilla. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Ei ole mitään minusta erossa. Asun jokaisessa sanassa, jokaisessa teossa. Se minkälaisena näyttäydyn nyt juuri sinulle, on sinun omaa aikaansaannostasi, olento puhui. – Miksi siis olet noin kauhuissasi, etkö viivyttäisi katsettasi vielä hetkisen oman kättesi työssä? En olisi todellakaan halunnut, mutten voinut muutakaan. Tässä siis on viimeisen portin avaimenhaltija, viimeinen verho jumaluuden edessä, ja kuinka kamalana se näyttäytyikään. – Luulitko todella, että voit elämäsi aikana tehdä mitä vain joutumatta koskaan vastaamaan teoistasi? se jatkoi. –Luulitko todella, että voit kieltää itsestäsi sellaiset puolet, jotka eivät sinua miellyttäneet ja nämä olemuspuolet vain katoaisivat jonnekin. Naamioni kauhu koostuu jokaisesta pahasta teostasi, jokaisesta pahasta sanastasi, kaikesta siitä kuonasta ja saastasta, minkä poljit tajuntasi mutiin ja sinne unohdit, kun et kestänyt kohdata totuutta itsestäsi. Lapseni, etkö ymmärrä miksi toin eteesi vaikeuksia ja tuskaa?
(R)evoluutio
35
