Sota jättää syvät jäljet

Ukrainan tilanne on saanut viime aikoina ymmärrettävästi paljon näkyvyyttä. Maailmankirjat tuntuvat olevan sekaisin, kun vielä vuonna 2022 käydään sotia – ei pelkästään Ukrainassa vaan muuallakin.

VUODEN ALUSSA VENÄJÄ oli siirtänyt muutamia tuhansia sotilaita Ukrainan rajalle. Monet ukrainalaiset uskoivat sen olevan vain pelottelua, mutta 24. helmikuuta 2022 Venäjän joukot hyökkäsivät Ukrainaan: sotatila julistettiin.

Venäjän presidentti Vladimir Putin piti samana päivänä puheen, jossa syytti Ukrainan viranomaisia muun muassa venäläisvähemmistöjen kansanmurhasta. Putin tahtoi estää Ukrainan liittymisen Natoon. Perheet Ukrainassa hajosivat, kun miehet jäivät puolustamaan maataan ja lapset, naiset ja vanhukset lähtivät hankalalle pakomatkalle. Yhteys läheisiin katkesi ja jotkut näkivät toisensa viimeisen kerran. Tähän mennessä noin 11 miljoonaa henkilöä on joutunut jättämään kotinsa. Pakolaisia on saapunut eniten Puolaan, Romaniaan ja Unkariin.

Monet muutkin kuin miehet tekivät vaikean päätöksen ja jäivät koteihinsa. Joillekin pako ulkomaille ei ollut edes vaihtoehto. Joillekin suuri tekijä päätöksenteossa on läheiset, varsinkin vanhat

Koko maailma seuraa tarkasti sodan kehitystä. Miten se päättyy? läheiset. Kaikki eivät ole siinä kunnossa, että voisivat lähteä pakomatkalle. Se saattaisi olla heidän viimeinen matkansa.

Monet päättivät jäädä myös auttamaan maataan. Jotkut naiset osallistuvat vastarintaan ja jäivät sotimaan, toiset taas hoitamaan yhteisöjä. Ihmiset kokevat vastuuta omasta maastaan, lähtö ei olisi tuntunut oikealta.

Sodan alettua netissä nähtiin videoita, joissa ukrainalaiset siviilit ja venäläiset sotilaat keskustelivat rauhallisesti toistensa kanssa. Monet sotilaista olivat nuoria, alle 25-vuotiaita poikia, joilla ei ollut mitään halua taistella. Jotkut kokivat sympatiaa heitä kohtaan - eihän 18-vuotiaidenn kuulu sotia. Kuitenkin sodan edetessä tapahtumista on tullut yhä väkivaltaisempia ja raaempia, mikä ei tietenkään ole yllätys. Venäläisten sotilaiden tekemät sotarikokset ovat tulleet esille.

13.5. alkoi ensimmäinen sotarikosoikeudenkäynti. Tutkinnassa on yli 11 000 epäiltyä, joista ainakin 600 on tunnistettu. Suurin osa rikoksista on paljastunut, kun Venäjän joukot ovat vetäytyneet tietyiltä alueilta. Siviilejä on kohdannut järkytys, kun kotiin palatessa takapihalta onkin kukkien sijasta löytynyt joukkohautoja. Ruumiita on myös kaduilla.

Tämä kaikki saa miettimään, millainen ihminen on pahimmillaan:

Useissa maissa ihmiset ovat menneet osoittamaan mieltä Venäjän suurlähetystöjen eteen. itsekäs ja ahne. Sodan edetessä monet asuinalueet, jotka Venäjä valloitti, on saatu vapautettua miehityksestä. Kaupunkien tuhot ovat kuitenkin valtavia, mutta ihmiset ovat alkaneet tehdä uudelleenrakennustöitä. Monille on tärkeää saada vanha normaali arki taas käyntiin. Se tuo ihmisille turvallisuuden tunnetta ja järjestystä muuten sekosortoiseen elämään.

Ukrainassa pysyvien ihmisten arkeen kuuluu nykyään sireenien ulvonta ja pelko – pelko ja traumat ovat osa jokapäiväistä elämää.

Esimerkiksi seksuaalinen väkivalta on lisääntynyt. Uhrien kertomusten perusteella on saatu selville, että venäläissotilaat käyttävät aina samaa kaavaa: he peittävät kasvonsa ja joukkoraiskaavat. Uhrin läheiset pakotetaan katsomaan. Uhrien joukossa on niin naisia kuin miehiä - lapsia, nuoria ja vanhuksia. tietoa sensuroidaan ja tavallisilta kansalaisilta estetään oikeus totuudenmukaiseen informaatioon. On esimerkiksi levitetty propagandaa, jossa sanotaan Ukrainan hallitsijoiden olevan natseja, jotka tappavat omia kansalaisiaan. Venäjällä väitetään Ukrainan myös aloittaneen sodan. ”Pelko ja traumat ovat osa jokapäiväistä elämää. Kukaan ei ansaitse sitä.”

Venäjällä on kuitenkin järjestetty sodanvastaisia mielenosoituksia aivan kuten muuallakin maailmassa – mutta samanlaista vapautta ilmaista mielipiteensä kuin vaikkapa Suomessa Venäjällä ei ole. Jo alussa tuli selväksi, että virkavalta pyrkii tekemään mielenosoituksista mahdollisimman hankalia. Ihmisten pidättäminen alkoi ja jopa satunnaisia ohi käveleviä ihmisiä vietiin putkaan.

Teksti Josefina Mura Kuvat Satu Mäkinen