Page 1

Kohtuutonta diivailua • Filosofeilla on sössöttäjätalkoot Kumppanilajit ja virtuaalikumppanit Haastattelussa esitystaiteilija Kati Raatikainen

Kirjallisen kulttuurin lehti • 6/2019 • 10 € • Kumppanit


Pelokas peura Minun vaahtoni se hohtaa, kipinäälyövä, tulvivan hiekan yli luoteen jättämissä jäljissä, minun vesihampaani lähteen ja lahden välillä makeasta suolaiseen, minun, voi minun hengitykseni joka myrskytuulia vastaan, kiipeilevää dyyniä vastaan heittäytyy – voin ja hunajan puroja ei tule koskaan mitenkään näkemään peura, joka aina uudestaan nousee sieltä minne se oli mennyt suojaan, äänekkäästi sitten runnoutuakseen piikkipensaikon läpi hypäten himoa pakoon, pois ilmavasta tulesta, huokaisujen merestä ovet säpissä: kaukaisten, ruohoisten, tuulenpesäisten rintojen yllä rannalla elämäänsä jatkavien pilvikartano mutta kuolemaa en voi vielä heille suvaita, lepoa synkeyden kapaloilla – voi minun parkuni, ne vuodatettiin vetenä, ne huusivat pensaiden keskellä ohdakkeiden seassa kokoontuneina nääntymään narinaansa ja epätoivoiseen valitukseensa – turvaudunko minä vaivaisena tahalliseen eksyilyyn läpi paljaiden lakeuksien, läpi läkähtyneen metsän? Maailman alusta alkaen ajava yksinkertaisuuden köyhyys jatkaa sen alkusoinnun painottamista, jossa kaikki kielet sulautuvat yhteen jumal'äänessä, äkkiä kuin kohmeiseen luisevaan peuraan joskus täydesti osuva esimaallisen silmän kipinä aavistusta vailla – omaan janoavan katseensa peiliin.

–Anneke Brassinga, suom. Lieven Ameel & Maria Matinmikko


Voitosta kamppaillessa rakastettavinta on välttämättömyys, joka syntyy yksityiskohtien pienuudesta ja tekee lajista rakkaan ja urheilijasta kauniin. Sofia Blanco Sequeiros, s. 16

Naisen subjektiivinen havainto todellisuudesta on yleistettävissä, tykittää Beauvoir Toisessa sukupuolessa. Tiedetään, tiedetään – tuskallisen yksiulotteinen näkemys! Mutta ei voi kiistää, etteikö Simone uskonut kokemukseensa yhtä lujasti kuin tiiliskiven kokoisiin kirjoihin. - Riikka Ala-Hakula ja Taija Roiha, s. 38

Olen kissaemo. Tiede tukee identiteettiäni. Kotikissa jää ikuiseksi pennuksi. Ville Hämäläinen, s. 57


SISÄLLYS

6 Tekijäpalkinto, nainen joka nai hevosen, swingpjatteja menneisyydestä 8 Kun niinsanotusti pakka lähtee hajoomaan – Lukijalta 10 Lajien välinen myötätunto - Kanssaolijat Kati Raatikainen & Elina Minn 14 Pelastusta on

mahdollista haluta juuri ennen voittoa, sanoo Sofia Blanco Sequeiros varmuuden

22 ’Terve objekti!’ ’Minä tuhosin sinut’ ’Minä rakastan sinua’. Matias Riikosen essee 30 Aatos Ketvel: oon jo pinonnu dvd:t sohvapöydälle ja keittäny kahet kahvit, runossa Kaunis mieli 35 Kollegat, aikalaiset, kumppanit - Olga Palon kolumni 36 Ala-Hakula & Roiha: Tervehtikää diivaa! 46 Jyri Vartiaisen mielestä Fleur Jaeggyn proosa murskaa. Essee sekä Janne Löppösen käännös 53 Kissa syntyi nojatuolissa ja ja epävarmuuden välissä

alkoi heti elää. KISSAEXTRA sisältää Lydia Lehtolan ja Ville Hämäläisen esseet

62 Kritiikeissä: outojen maailmojen tutut äänet, kieltä villeyden tiellä, romaaneja tietoisuudesta sekä lyriikan posthumanismia 71 Anneke Brassingan kieli hakee käännetyn runouden tuntumaa, kirjoittavat suomentajat 72 ”Kuka olisi voinut tietää että eräs tulevaisuus kuolee ennen meitä?”

4


Kirjallisuus, erit. nk. realistinen, kehystetään usein vain ihmistenvälisten suhteiden ja ihmiskunnan historian raameihin. Silti Kalle Päätalon lukemisen on sanottu opettavan ihmiselle muun muassa sen, miltä lapamadon kanssa eläminen tuntuu. Tämä saattaa osoittautua arvokkaammaksi kuin kirjojen seksijutut tai jälleenrakennuskuvaukset. Ihmisten historiankirjoitus kun on joka tapauksessa moniäänistä ja lajikumppaniemme määrän lisääntymiselle ei ihan heti näy loppua. Tarkemmin katsoen kirjallisuus on täynnä kumppanilajien vilskettä ja meteliä, joista moni ääni on sittemmin ympäriltämme vaiennut. Juutas Käkriäisen perhe herää lutikoiden keskeltä; pässi puskee Malakiasta; Don Quijoten ratsun mukaan nimetty Rosina löytää Juuttaan raivokohtauksen seurauksena kuolleen kanan. Sadan vuoden takainen, Joel Lehtosen Putkinotkossa kuvattu maailma on materiaalisesta köyhyydestään huolimatta täynnä elämää kuin utopia. Lapamadon harvinaisuus voi toki olla enemmän siunaus kuin ongelma, mutta bakteerikannan yksipuolisuus tässä Kliinilässä varmaankin vie meidät ongelmiin, kun antibiootit vähitellen menettävät tehonsa. Tämän lehden alkuperäinen idea oli kirjoittaa harvoin kuvatuista kumppaneistamme – suolistobakteereista, täistä ja homeitiöistä – mutta saimmekin juttuja kissoista ja tekoälyistä. Kumppaneita nekin, niistäkään emme paljoa tiedä.

PÄSSINPÄÄKIRJOITUS

Kallen lapamato ja Malakiaan pässi

Vesa Rantama & Maaria Ylikangas

Nuori Voima • Suomen vanhin kirjallisuuslehti, perustettu vuonna 1908. • ISSN 0785-6776 • Julkaisija Nuoren Voiman Liitto ry Fredrikinkatu 23 D 4 00120 Helsinki www.nuorenvoimanliitto.fi • Päätoimittajat Vesa Rantama ja Maaria Ylikangas • Ulkoasu Anna Mattsson, Mattsson & Mattsson, mattssonmattsson.fi • Nuoren Voiman tilaus: tilaukset@nuorenvoimanliitto.fi ja www.nuorivoima.fi • Nuori Voima ilmestyy 5 krt/vuosi (yksi on tuplanumero) • Tilaushinnat: Normaalitilaus 50 e/vuosi, Liiton jäsenille 25 e/vuosi, NVL:n jäsenmaksu 15 e/vuosi • Painopaikka Punamusta, Oulu • Kannen kuva Wilma Hurskainen • Ilmoitushinnat 1/1 (nelivärinen) 600 €, 1/2 (nelivärinen) 400 €, 1/4 (nelivärinen) 250 €, Takakansi 720 € • Anna palautetta lehdestä toimitus@nuorenvoimanliitto.fi • www.nuorivoima.fi

5


Osváth ja Säntti avustajapalkinnolle Kulttuurilehden tekijä saa olla vielä kirjailijaakin ulkopuolisempi. Nuoren Voiman vuosittainen avustajapalkinto myönnetään kulttuuritoimittaja, kriitikko Johanna Osváthille ja kirjallisuudentutkija, kriitikko Joonas Säntille. Osváthin perehtyneisyys runolevyihin ja raikkaat tapahtumaraportit ovat vakuuttaneet päätoimittajat omaleimaisuudellaan, Säntti puolestaan on taittanut pitkän taipaleen perusteellisena kriitikkona, jonka tekstit ovat poikkeuksetta mukaansatempaavia ja näkökulmia avaavia. Tutkijan syvä sivistys kuultaa Säntin tekstien taustalla. Osváth kokee kulttuurilehdet luontevaksi ympäristöksi. Omaehtoisuuden ja yhteisöllisyyden kanssaelo ruokkii: ”luovuus syntyy rajoista, oma ääni (kuvitellun tai reaalisen) yhteisön läsnäolosta”. ”Pienlehdet tutustuttavat taiteeseen, tekijöihin ja ilmiöihin, joita päivälehtijulkisuus ei kyllin huomioi”, toteaa Säntti. ”Mielestäni pienlehtien kirjoitukset ovat usein tarkempia ja kiinnostavammin näkökulmitettuja. Kirjoittajilla on vähemmän painetta olla journalistisesti tehokkaita tai kirjoittaa "kaikille".” Nuori Voima on useille kirjoittajilleen erityinen lehti. Osváth pitää lehteen kirjoittamista kunnia-asiana, kos-

ka ”juttujen taso on häkellyttävän korkea.” Lisäksi se on hupaista: ”Hauskimmat juttukeikkani olen tehnyt juuri NV:lle”. Pienlehdet ovat monessa mielessä kuin Hellaakosken umpihanki – vain se on vapaa. ”Saa olla paljon ulkopuolisempi kuin joku kirjailija, tuo läpeensä porvarillinen luomus. Se on ihanaa”, hehkuttaa Säntti. Silti yhteisöllisyydelläkin on merkitystä: ”Ajattelen juttujen kirjoittamista dialogina kollektiivisen äänen kanssa. Teksti on vastausehdotus ja fantasia äänten virtaan liittymisestä. Syntyy kaunis melodia, joka muistuttaa hieman Bruce Springsteenin Born to Runia...”, maalailee Osváth. ”Onko toista alaa, jossa hyödytön oppineisuus ja tehotuotannon vastainen ajankäyttö yhdistyisi yhtä saumattomasti prekaariin arkeen?”, kysyy Säntti. Ei, itse asiassa, taida olla. Onnittelut palkinnon­ saajille! Maaria Ylikangas

Nuoren Voiman avustajapalkinto jaetaan Nuori/Voima-klubilla 13.12. Korjaamon Vintillä (Töölönkatu 51 a-b, Helsinki, liput 10/12€). 1000 euron palkinnon mahdollistaa, jo vuodesta 1999, Nuoren Voiman Säätiö. Palkinnonsaajista päättävät Nuoren Voiman päätoimittajat.

6

Parhaat eläinkirjat Pauli Tapio: Varpuset ja aika. Pekka Suhonen: Delfiini ja muita esseitä. Jacques Derrida: Eläin, joka siis olen. Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio. Helen McDonald: H niin kuin haukka. Maja Lunde: Mehiläisten historia. Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä. Herman Melville: Moby Dick. Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba. Aino Vähäpesola: Onnenkissa.


SIVUMENNEN

Nuori Voima tosi kauan sitten

Yllättävän kepeä vuosi

Kansikumppanit Valokuvataiteilija Wilma Hurskainen kertoo työstään. Kuva on otettu Nevadassa Yhdysvalloissa ja se on osa valokuvasarjaani The Woman Who Married a Horse. Yksi sarjan teemoista on lajienvälisen ymmärryksen ja kommunikaation merkitys. Nykyinen hevonen on elänyt todella kauan ihmisen kanssa, mutta se on silti säilyttänyt saalis- ja laumaeläimelle tyypilliset vaistonsa, mikä vaikuttaa sen käytökseen merkitsevästi. Ihmisen ja hevosen yhteistyö ja kumppanuus on vaihtelevaa: valitettavan usein ihmisen pakottamaa mutta parhaimmillaan vapaaehtoista ja molemmille osapuolille antoisaa. Itse olen hevosten seurassa ollessani päässyt muutaman kerran lähelle kokemusta siitä, millaista olisi olla toinen eläin kuin ihminen. Ihminen on elänyt maapallolla kuninkaana, mutta tämä johtajuus on aiheuttanut laajaa tuhoa ja muiden lajien sukupuuttoon kuolemista. Kuvassa nainen ja hevonen näyttävät olevan sopusoinnussa maiseman kanssa ja ovat samalla tavoin selin kameraan. Kuitenkin hevonen nyt rikkookin asetelman kääntämällä päänsä ja ottamalla katsekontaktin katsojaan. Elettä voi tarkastella paljastumisena tai kysymyksenä. Onko kuva jo otettu? Milloin tämä näytelmä päättyy?”

Dadaistisimmat Finlandiaehdokkaat Hannu Salama: Finlandia-sarja (1985). Jarkko Laine: Oodi eiliselle sanomalehdelle (1989). Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989). Kari Aronpuro: Tasanko 767 (1991). Jari Tervo: Minun sukuni tarina (1999). Helena Sinervo: Runoilijan talossa (2004). Laura Lindstedt: Sakset (2007). Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010). Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota extra (2017). Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä (2019).

7

Nuori Voima, aikansa Demi-lehti, ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Kynämiehen julkaisemana säännöllisesti rauhan laskeuduttua Suomeen. Aiemmilta vuosikymmeniltä tuttu reipashenkisyys sai rinnalleen viihteellisyyttä. Numerossa 3/1945 ilmestyi kuvitettu juttu luistintanssijatar Sonja Heniestä. ”Minusta tulee kai elokuvatähti sitten ja ansaitsen parikymmentä miljoonaa”, kuvaili diiva Henie aikomuksiaan urheilu-uran jälkeen. Hän ei erehtynyt. Sonja Henie oli kaunoluistelun uranuurtaja, joka ”sovellutti balettitekniikkaa - ja esiintyi loistopuvuissa”. ”Sukeltaja elokuvasi oman kuolemansa” (2/1945) on joko totta tai sitten ei. Tarinassa hai syö sukeltajan, joka on vahingossa laittanut automaattikameran pyörimään, ja sukeltajan kohtalo selviää filmiltä hänen parilleen. Selvittely vahvistaa, että teksti on fiktiivinen – tai ennakoivasti intertekstuaalinen Youtuben ”shark attack” –videoiden valikoimaan. Tyylijutussa NV käsittelee käsittelee ”hottiaisten” esikuvia, swingpjatteja. Tämä epämiellyttävä porukka oli ”kalpea jäljennös” Ruotsin nuorisosta ja ”itselleen tuntemattomista” vaikutteista, jonka ruokkoamattomuus tosin oli omaa perua: ”Pitkä tukka on tahallista huolimattomuutta ja epäsiisteyttä, jolle ei välttämättä tarvitsee [sic] etsiä ulkomaisia esikuvia”. Sivistysnuorison NV karsasti pahasti uuden nuorisokulttuurin nousun ensi merkkejä. Kaikki em. jutut on julkaistu vailla kirjoittajan ­nimeä.


Kriitikko vastaa

Lukijakirje

Nuori Voima -julkaisun toimitukselle (Maaria Ylikangas; Vesa Rantama)

L

ähestyn teitä päämieheni Jaakko Yli-Juonikkaan toimeksiannosta koskien lehtenne Nuori Voima numerossa 2/2019 julkaistua päämieheni lehtenne päätoimittaja Maaria Ylikankaalle osoitettua sähköpostiviestiä, sekä lehtenne numerossa 5/2019 julkaistua tekstiä otsikolla ”Pyhä keihäs”, joka on julkaistu päämieheni nimissä. Molemmat tekstit on julkaistu lehdessänne sekä lehtenne verkkosivuilla ilman päämieheni lupaa. Varmaa tietoa siitä, millä tavoin teksti ”Pyhä keihäs” on päätynyt lehteen, ei päämiehelläni ole. Kuitenkin, kun kysymyksessä on yksityinen intiimiluontoinen runo, jonka päämieheni vuonna 2017 kirjoitti tuttavalleen Harry Salmenniemelle ja omisti sekä saattoi mainitun tekstin yksinomaisesti vain Salmenniemen tietoon edellyttäen, ettei kukaan kolmas osapuoli tulisi näkemään mainittua tekstiä, ja kun tiedetään että Salmenniemi sittemmin on lehtenne numeroiden 1–5/2019 kirjoituksissaan esittänyt lukuisia halventavia ja epätosia väitteitä päämiehestäni, voidaan vahvoin perustein esittää olettama, että mainitun runon on joko Salmenniemi itse tai joku hänen lähipiiriinsä kuuluva taho luovuttanut lehdellenne ilman päämieheni lupaa. Aikaisemman sähköpostiviestin päätoimittaja Ylikankaalle päämieheni lähetti yksityisenä viestinä antamatta lupaa senkään painamisesta lehteen tai julkaisusta verkossa. Lehtenne julkaistua mainitut tekstit ilman lupaa lehdessänne ja lehtenne verkko-

sivuilla sekä Salmenniemen päämiestäni halventavat tekstit olette lehden päätoimittajina syyllistyneet viestintäsalaisuuden rikkomiseen (RL 38 luvun 3 §), yksityiselämää loukkaavan tiedon välittämiseen (RL 24 luvun 8 §) sekä törkeään kunnianloukkaukseen (RL 24 luvun 10 §), joista kaikista rikkomuksista erikseen voidaan määrätä kahden vuoden vankeusrangaistus. Koska erityisesti päämieheni kirjoittaman hyvin henkilökohtaisen sisällön julkaiseminen lehdessä luvatta on omiaan tuottamaan merkittävän mainehaitan ja merkittävää henkistä kärsimystä päämiehelleni, on luultavaa että tuomioistuimet tulisivat arvioimaan rikoskokonaisuutta törkeänä. Kuitenkin päämieheni toivoo ensisijaisesti riidan ratkaisua sovittelumenettelyssä ja harkitsee asian viemistä rikosprosessiin vasta toissijaisena keinona. Täten kehotan teitä 1) ottamaan viipymättä yhteyttä minuun (+358553899318505) sopiaksemme tapaamisajan päämieheni kanssa 2) poistamaan viipymättä seuraavat päämieheni kirjoittamat tekstit lehtenne verkkoversiosta: - päämieheni sähköpostiviesti Ylikankaalle NV 2/2019 - päämiestäni halventavat Salmenniemen vastinekirjoitukset NV 2–4/2019, NV 2/2019 ja NV 5/2019 - päämieheni runo ”Pyhä keihäs” NV 5/2019 Kunnioittavasti, Reidar Duncker, OTL Asianajaja Lakiasiaintoimisto Hirsinummi-Lebenfels 00730 HELSINKI 8

D

ear friends, käsi pystyyn virheen merkiksi Poistin nyt seinältäni tuon viimeisen avautumisen liittyen minun,ja Nuori Voima lehden kiistaan liittyen minun tekstien julkaisuun,sekä tämän yhden nimeltämainitsettoman henkilön kirjoituksiin minusta ja yksityisasioistani samassa lehdessä!Huh, ja vielä kerran HUH!! Asiat on nyt lehden kanssa sovittu ja poissa päivä järjestyksestä once and for all,eikä ole ainakaan minun osaltani, mitään hampaan kolossa enään kyseisiin tahoihin ja haluan vain vaihtaa elämässä uuden sivun. Koko ”paskamyrskyhän” lähti tyhmästä väärinkäsityksestä, kun yrittäjänä sinä olet firman juoksevissa asioissa kaulaan saakka ja paahdat syys-sesongilla ”pyöreitä” päiviä ilman viikonloppu vapaita, koko elo-ja syyskuun Max 4 tunnin yöunilla vuorokausi. Ja täysin yksin hoidat neuvottelut,tilaukset,laskut, kirjanpidon, ostotarjoukset yms yms about 50-60 yhteistyö kumppanin kanssa JOKA PÄIVÄ? Niin voi itse kukin tykönänsä miettiä tai, vaikka kokeilla kuinka kauan sitä leikkiä jaksaa ennen, kun niinsanotusti pakka lähtee hajoomaan...? Eli Nuori Voima lehti on täysin asian mukaisesti maksanut minulle kirjoitus palkkiot julkaisemistani kirjoituksista. Olen itse lähettänyt nämä kirjoitukset Nuoreen Voimaan julkaistavaksi,vaikka aikaisemmassa postauksessa erehdyksessä muuta väitin,jonka olen nyt poistanut.Töiden ja yksityiselämäni huolien vuoksi, olin sen verran kuormitettu enkä sillä hetkellä enään muistanut sopimia juttuja lehden kanssa, että vahinko on jo tapahtunut, josta kannan täyden vastuun. Eli olen syvästi pahoillani ja pyydän Maria Yli-Kankaalta ja Vesa Rantaselta julkisesti anteeksi paikkaansa pitä-


mittömiä väitteitäni!! what can I say, Toivon vaan että tää asia nyt vihdoinkin haudataan ja voisi jatkaa hyvää yhteistyötämme niinsanotusti puhtaalta pöydältä? Toinen kysymys sinällään, on tämä ”jälki pyykki” mikä vieläkin seinälläni kuohuu siitä saakka,kun runoni tuli lehdessä julki! Se asia on saanut niin paljon keskustelua osakseen ja hyvin mielenkiintoisiakin kommenteja,joten kiitos palautteista teille kaikille mielipiteeseen katsomatta! Tästä tuli nyt mieleen vain pari asiaa,joita olen pohtinut viimeaikoina ja voisin nyt jakaa, koska why not. Kirjallisuuden tutkija Laura Piipon kommentteja ei enään löydy seinältäni,koska ne lähti viimeisen edellämainitseman postaukseni mukana, jonka poistin. Laura Piippo on tuotantooni perehtynyt kirjallisuuden tutkija ja valmistelee väitöskirjaa tuotannostani. Hän esitti kommentissa omana näkemyksenään,jota ei ole minulla enää tallella,ettei usko Pyhä Keihäs runon olevan minun kirjoittaman, koska hänen näkemyksensä mukaan se eroaa tyyliltään muista kirjoituksistani niin paljon? Tämä väite hieman ihmetytti minua varsinkin ollen tuotantooni erikoistuneelta tutkijalta nimittäin, hänen luulisi tuntevan teoksiani hyvin ja tietämän,että olen täysin avoimesti harrastanut kollaasi tekniikkaa kirjoituksissani ja lainannut sitaatteja toisilta kirjoittajilta sekä turvautunut usein myös monien haamukirjoittajen ja kustannus toimittajien apuun teoksissani!Eli tämä on tiimi työtä enkä koskaan ole yrittänyt ottaa pelkästään itselle kunniaa teoksistani ja olen tästä kertonut useissa haastatteluissakin rehellisesti! Mitä tulee Pyhä Keihäs runoon niin, kyseistä runoa sen ainoa vastaan ottaja eli silloinen läheinen ystäväni on merkittävästi korjannut niin, että se olisi Tertsiini runomitassa kuten sen aiheeseen ja tyylilajiin kuuluu. Minulla ei tässä asiassa ole mitään salattavaa enään,vaikkei tuota kyseistä runoa olekkaan alunperin julkaistavaksi tarkoitettukkaan ainakaan tässä muodossa. Toinen kirjallisuuden tutkija tohtori Teemu Ikonen kommentoi myös runoa ni-

mittäin, nähden siinä jonkinlaisia Eurooppalaisen ”identitarian” liikkeen poliittisia kaikuja?Ikosen mukaan, runossani siis leikitellään hieman ”tulen aralla” kuvastolla Wienin portteineen ja tuhon ennustuksineen, myöskin erotiikka teemaan yhdistettynä! Ehkä hieman vinoilevaan sävyyn Ikonen pohtii, että runoni katsoisi edustavan Uus-traditonaalistista käännettä tuotannossani? Hänen huomionsa ovat sikäli osuvia,mutta jäin miettimään vähän keskustelu tyyliä ja mitä se kertoo ajastamme? Jos haluat aidosti kuunnella mitä erimieltä olevalla henkilöllä on sydämmellään nykyään niin,vähintään se niinsanomissani paremmissa piireissä ymmärretään ”flirttailuna” Neo-fasismin TAI jonkun muun vastaavan JYRKÄSTI tuomittavan pahuuden välillä! Edelleenkään en ymmärrä mitä se toisen osapuolen tahallinen väärin ymmärtäminen palvelee? Kuka tahansa Fese-kirjoituksiani lukenut löytää minulta nopeasti tältä ja viimevuodelta noin kymmenen postausta,jossa ilmaisen mielipiteenäni TÄYDEN tuen Mee Too kamppaniaa kohtaan sekä rohkeita henkilöitä, jotka ovat tuoneet ne vaikeat asiat julkisuuteen. Siksi tuntuu sitäkin erikoisemmalta, miksi näitä kysymyksiä ei nyt minun kohdallani aseteta ”tikun nokkaan”, vaan pakotetaan ”syytetyn penkille” laitettu tekijä ikäänkuin arvailemaan kuulustelioidensa motiiveja? Kuten aiemminkin kirjoitin niin, itse olen rehellisen puheen kannalla ja edelleen toistan vetoomukseni, että asioista voitaisiin keskustella avoimesti niin kuin alkuperäisen Mee Too kamppaniankin henkeen kuuluu.En ole ikinä väittänyt olevani ”täydellinen” ihminen ja olen millointahansa valmis pyytämään anteeksi,mahdollisesti loukkaamiltani henkilöiltä. Kaikki tietävät tämän, jotka ovat seuranneet kirjoituksiani As simple as that....... Nyt ”jälkiviisaana” voisi tietysti sanoa, että tein alun pitäenkin pahan virheen siinä, kuin kirjoitin arvostelun Delfiinimeditaatio kirjasta enkä ajoissa ymmärtänyt jäävätä itseäni painavien syiden johdosta,jotka nyt sitten tänä vuonna tulivat ikä9

LUKIJALTA

Harry Salmenniemen ja Jaakko Yli-Juonikkaan kiista jatkukoon vastaisuudessa tämän lehden ulkopuolella. Toimitus katsoo, että asiaan on käytetty riittävästi palstamillimetrejä. No hard feelings, VR & MY

vimmällä mahdollisilla tavalla ilmi Nuori Voima lehdissä,kun ”lumipallo” lähti kierimään! Tästä on aiheitunut paljon vahinkoa paitsi minulle ja lähi-omaisilleni niin, myös hyvin monelle täysin ulkopuoliselle henkilölle,joilla ei ole mitään tekemistä riidan kanssa. Ymmärrän olleeni arvostelussa epäoikeuden mukainen ja, että siihen vaikuttivat ne henkilökohtaiset asiat, joita sitten myöhemmin lehtien palstoilla hyvin tunteen omaisesti ”retosteltiin”. Edelleen teoksen kirjoittaja imho teki hyvin kyseen alaisesti käyttäen henkilökohtaisia terveys tietojani yhdessä novellissaan ja muutenkin levittäen perheeni yksityisiä asioita ”fiktion asussa” julkisuuteen. Eihän siinä ”uhrilla” ollut mitään tehtävissä,vaikka hahmo olikin muutettu pankkityön tekijäksi niin,jos kaikki yhteiset tuttavamme kuitenkin heti tunnistaa kenestä puhutaan! Eikä tunnu sekään aivan asialliselta, kun tai jos kirjailija menee johonkin ”psykiatrin rooliin” kirjoituksessaan ja katsoo olevansa oikeuttama esittämään minusta psykiatrisia arvioitaan. Mutta anyways, asia on sitämyöten selvä eli, ei ainakaan minun osaltani tulla korkeammissa oikeus asteissa vatvomaan tätä paskaa enään ikinä. Olen TÄYSIN tietoinen, että asiasta voi syyttää vain minua itseäni ja pyydän anteeksi KAIKILTA kelle tästä on koitunut vahinkoa! Jos yhtään olisin ollut viisaampi niin, olisin jättänyt Delfiinimeditaatio teoksessa esitetyt minuun kohdistamat suorat tai enemmän ja vähemmän epäsuorat vihjaukset omaan arvoonsa. En olisi saanut provosoitua tyhmästi ”kosto retkelle”, vaan ratkaista mahdolliset ongelma-kysymykset puhumalla kyseisen henkilön kanssa face to face ennenkuin mitään ”vahinkoa” olisi tapahtunutkaan.Tämän enenpää minulla ei ole sanottavaa tästä asiasta ja toivon, että jos jotain jäi vielä epäselvää voi lähestyä priva viestillä että käydään, vaikka kahvilla tai kaljalla milloin vain? Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tämän loppuun ja ensikertaan, Over and out! Jaakko Yli-Juonikas


10


Kanssaolemisen harjoittelua – haastattelussa Kati Raatikainen Koreografi ja esitystaiteilija Kati Raatikainen mieltää kanssatekijyyden yhteistyöksi taiteilijoiden, ihmisten ja lajien kesken. Hänen taiteellisen työnsä ja ajattelunsa ytimessä ovat saavutettavuuden ja lajien välisen myötätunnon kysymykset. Teksti Elina Minn Kuva Salla Keskinen

T

anssi- ja esitystaiteen piirissä on viime vuosina purettu ihmiskeskeisen näyttämön oletuksia. Jälkihumanistisella näyttämöllä ruumis näyttäytyy kytköstensä kautta, suhteessa muihin eläviin organismeihin ja materian virtauksiin. Kati Raatikainen on yksi kentän keskeisiä tekijöitä, joka käsittelee taiteellisessa työssään yhteisön ekologioita ja ihmisen suhdetta muihin eläimiin. Arvostan Katin töistä välittyvää armollista ja sallivaa otetta, niissä ei häivytetä elämän perustavanlaatuisesti kuuluvaa hankausta ja epätäydellisyyttä vaan ollaan niille läsnä. Kutsun Katin puhumaan kanssani kumppanuudesta ja siitä, miten se toteutuu hänen esitystensä etiikassa ja käytännöissä. Katin kanssa asuva Kara-koira on läsnä juttelutuokiossamme. Se makaa pöydän alla sykkyrässä.

Kati lähestyy töissään lajienvälistä yhteistyötä ja ei-inhimillistä toimijuutta konkreettisella tavalla. Ajattelen erityisesti Yhteis(ty)ö -esitystä, jonka Kati teki äitinsä koiran Lukan kanssa Uuden tanssin keskus Zodiakilla vuonna 2016. Työryhmään kuuluivat myös äänisuunnittelija Johannes Vartola ja tila- ja valosuunnittelija Milla Martikainen, joka oli lavalla Katin ja Lukan kanssa. Miten mielsitte koiran taiteellisena yhteistyökumppanina? ”Ajattelimme Lukaa koreografina ja esiintyjänä ja tietysti myös koirana. Kokeilimme mitä kaikkea voimme yhdessä tehdä ja minkälaisista toiminnoista yhteinen koreografia alkaa muodostua. Luka oli yhtä aloitteellinen koreografi kuin me.”

11

REVOLVERI

Kati Raatikainen teki esityksen ei äitinsä vaan äitinsä koiran kanssa.


Koska Luka on alasti niin mekin ollaan alasti.

Kati kuvaa Lukaa erityisen leikkisäksi ja lungiksi persoonaksi, joka menee uusiin tilanteisiin mielellään. Esityksen dramaturgia perustettiin leikille, syömiselle ja oleilulle. Harjoitusprosessin ja yhdessäolon pohjalta Kati asetti näyttämölle reitin, joka pyrittiin toistamaan samanlaisena näytöksestä toiseen. Oli tarkoitus rakentaa esitys, jossa yleisö ei etukäteen arvaisi mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, mutta se muodosti omat haasteensa. ”Jos meillä olisi ollut enemmän kuin kuusi esitystä, meidän olisi varmaan pitänyt muuttaa jotain siinä reitissä. Luka alkoi toistojen myötä oppimaan, että tuolla on possunkorva ja että lopuksi mennään ihmisten kanssa ulos, niin että se meni aina valmiiksi sinne seuraavaan paikkaan odottamaan.” Kaikki esittäjät päätyivät olemaan näyttämöllä alasti. ”Se oli tavallaan se olosuhde, mitä koiran läsnäolo ehdotti. Koska Luka on alasti niin mekin ollaan alasti. Meidän ihmisesiintyjien ihmis-eläimyys tuli esille siitä, että me ollaan tällaisia nahkapusseja. Se oli esteettis-filosofisesti tärkeää.” Miten ajattelet vallan kysymyksiä suhteessa työryhmän karvaisimpaan taidetyöläiseen? Oletan, ettei Luka saanut palkkaa työstään? ”Ajattelen, että Luka nautti tosi paljon siitä harjoittamisesta ja esittämisestä, se oli sen elämänlaatua kohottava tekijä. Me leikittiin niin paljon että se sai varmasti leikkiä viisi kertaa enemmän kuin äidin kanssa. Ajattelen, että Lukan palkka oli se leikki. Lähestyn eettisiä kysymyksiä työssäni aina tapauskohtaisesti. Pyrin ymmärtämään kunkin osapuolen erityistä olosuhdetta ja toimimaan siitä käsin, oli yhteistyökumppanina sitten koira tai ihminen. Jos koen, että toinen osapuoli saa yhteistyöstä jotain itselleen mielekästä, silloin se on minusta perusteltua.”

"Sama yhteenkietoutuminen pätee koiran ja ihmisen suhteeseen, yhteinen historiamme on hyvin, hyvin pitkä. Ei olisi koiraa ilman ihmistä, eikä ihmistä ilman koiraa. Olemme kehittyneet rinta rinnan, syöneet samoilla haaskoilla ja jakaneet suojaa. Kaikista valjaista ja hihnoistaan huolimatta koira on yhä vaistojensa varassa toimiva yksilö. Mitään absoluuttista vapautta ei ole kenellekään. Biologinen ja kulttuurinen olosuhde vaikuttaa kaikkeen niin paljon. Silti täytyy pyrkiä mahdollisimman tyydyttävään vapauden ja valinnanvapauden kokemukseen, ja yrittää tuoda niitä koiran elämään.” Kati korostaa ettei kumppanutta voi olla olemassa ilman kunkin osapuolen toimijuutta ja sen tunnistamista. Ei voi olla kumppanuussuhdetta, jossa toinen ei koe olevansa toimija. ”Jos olen tekemisissä ihmisen kanssa, jolla on vaikka liikuntavamma, tai muita toiminnan rajoitteita, yritän miettiä miten kehollinen vuorovaikutustilanteemme tukisi mahdollisimman paljon molempien toimijuutta.” Miten olet harjoittanut ei-inhimillisen toimijuuden huomioimista esityksen piirissä? ”Kävin vuoden ajan katsomassa esityksiä niin, että pyrin kiiinnittämään huomioni yhtä paljon muuhun kuin ihmiseen ja kirjasin kokemuksiani blogiin (enemmankuinesitys.blogspot.com). Toimin myös vuoden ajan osana Ei-inhimillinen saareke -tutkimusprojektia (Todellisuuden tutkimuskeskus 2016-2017). Ydintyöryhmään kuuluivat lisäkseni Ana Teo Ala-Ruona, Saara Hannula, Minja Mertanen ja Linda Priha. Ryhmän työskentely jakautui kolmeen vaiheeseen, joista kussakin oli tarkoitus antaa ei-inhimillisille toimijoille yhä enemmän tilaa. Ihminen siirtyi vähitellen toiminnan keskipisteestä periferiaan ja lopulta piirin ulkopuolelle. Lähestyimme ei-inhimillisiä olentoja potentiaalisina esityksen tekijöinä. Työskentely tapahtui paljolti heidän ehdoillaan. Ensimmäisessä vaiheessa ei-inhimillisiä olentoja lähestyttiin tasavertaisina tekijöinä. Toisessa vaiheessa esitys syntyi jonkin muun kuin ihmisen aloitteesta ja se työstettiin muiden kuin ihmisten ehdoilla. Kolmannessa vaiheessa esitys pyrittiin toteuttamaan täysin ilman ihmisten väliintuloa. Harjoittelun viimeinen vaihe oli minulle meditaatiokokemus. Kun minä ihmisenä astuin syrjään siitä esityksestä, minusta tuli tarkkailija ja havaintojen tekijä. Se tila on samankaltainen kuin meditaatiossa. Kaiken aikaa elämä on käynnissä, se esitys, mutta siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota mitenkään erityisellä tavalla. Yhdessä toistetulla rutiinilla oli hirveän iso merkitys. Sitä kautta minuun on automatisoitunut se, että kehoni on ei-inhimillinen toimija siinä missä koira-

Miten ajatuksesi ei-inhimillisestä on muuttunut sitten Yhteist(yö) -esityksen tekemisen? ”Ihmiskeho on tullut takaisin taiteellisen työskentelyni keskiöön. Aluksi kiinnostukseni liittyi ei-ihmisten, eläinten ja esineiden ja niiden välisten suhteiden välissä toimimiseen, nyt en koe niin voimakasta tarvetta erottelulle. Ajattelen ettei inhimillistä ja ei-inhimillistä oikeastaan voi erottaa, vaan oma kehoni on jo ei-inhimillinen. Luontokulttuuri-käsite kuvaa hyvin tätä yhteenkietoutumista.” Ekofeministinen ajattelija Donna Haraway esitteli luontokulttuuri-käsitteen teoksessaan When Species Meet (Minnesota University Press 2007). Länsimaisella ihmisellä on ollut taipumus hahmottaa maailmaa kahtiajakojen kautta: ihminen-eläin, mies-nainen ja luonto-kulttuuri. Luontokulttuuri -käsitteellä Haraway pyrkii purkamaan kahtiajakoa ja kiinnittämään huomion siihen, miten ihmisten kulttuuri on syntynyt vuorovaikutuksessa kumppanilajiensa kanssa. 12


Miten kumppanius tuli ilmi tässä projektissa? ”Kerran minulla oli Luka-koira mukana ulkona tehtävässä harjoituksessa. Lukalla oli taipumusta karkailla, joten häntä täytyi pitää hihnassa. Kumppanuus näyttäytyi siinä tilanteessa siten, että havainnoin tuntemuksiani ja sitä miten havaintoni tässä maailmassa liikkuu ja samaan aikaan nyöri on sotkeutuneena johonkin puskaan. Lähistöllä juoksee kenties jänis, jota kohti koira haluaa ja yhtäkkiä kaikki onkin katastrofia! Kun ei-inhimillisen kanssa olemista harjoittaa kasvien kanssa, siitä tulee rauhallisempaa oleilua. Jos on koira matkassa, en ole enää tekemisissä vain oman havainnon kanssa, vaan toiminta koiran ja minun välillä muodostaa sen suhteen ja pakottaa muuttamaan jotain omassa. On tärkeää altistaa itsensä epämukavuudelle ja suostua siihen, ettei kaikki mene utooppisesti ja fantastisesti.” Palataan opinnäytetyöhösi Titled, (tittelöity), jonka teit Teatterikorkeakoululla 2014. Siinä oli lavalla täytettyjä eläimiä, miten olitte suhteessa niiden kanssa? ”Se ei ollut mikään sisällöllinen lähtökohta, että meillä olisi ne kuolleet tai täytetyt eläimet siinä, vaan lähdimme aluksi työskentelemään esineiden kanssa ja sitten alkoi tuntua keskeiseltä, että vain ne eläimet jää siihen ja muut asiat häipyy. Koin että löysin sen työn myötä itseni uudelleen. Eläinten oikeudet ja kasvissyönti olivat minulle tärkeitä asioita teinivuosina. Opinnäytetyötä tehdessä tuntui, että palasin siinä kotiin, kaikista tärkeimmän äärelle. Esitys perustuu eläinten kunnioitukselle. Halusin järjestää hautajaiset kaikille niille kaikille miljardeille eläimille, jotka kuolee koko ajan meidän toiminnan takia. Eläinten hyväksikäyttö ja riisto on sellainen asia, joka koskettaa minua ehkä kaikkein eniten maailmassa. Sen prosessin kautta löysin kanssaolemisen käsitteen, josta on muodostunut keskeinen työskentelylleni. Se on vaikuttanut paljon siihen, miten ymmärrän olemista täällä maailmassa ja sitä kautta myös kumppanuutta ja suhdetta omaan kehoon.”

Esityksellä on mahdollisuus muodostaa hetkellinen yhteisö.

nikin. Harjoitus oli minulle kokemus asioiden yhteensulautumisesta, että kaikki ovat suhteessa toisiinsa, kaikki on verkostoa ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.”

tai työskennellä pitkään hometalossa, mutta kehon hälytystila laskee, kun jotain asiaa ei koe uhkana, vaan hyväksyy sen asiana muiden joukossa. Empaattinen suhtautuminen muuttaa oman näkökulmani ja sitä kautta kaiken mun kokemuksessa. Uskon, että ainoa tapa muuttaa maailmaa on löytää itsestään myötätuntoinen suhtautuminen.” Minkälaiset muut alat ja praktiikat ovat mukana taiteellisessa työssäsi? ”Somaattinen ajattelu, kehon eri systeemien, kerrosten ja osien välinen vuoropuhelu, kehityksellinen liike, kokemuksellinen anatomia ja jooga. Ne ovat kaikessa kehollisessa toiminnassa läsnä jollain tavalla. Yritän ymmärtää aasialaisen ja itämaisen filosofian kanssa tätä olemista, se vaikuttaa ajatteluuni paljon. Saavutettavuuden kysymykset ovat minulle erityisen tärkeitä joogaopettajana. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus joogaan, lähtökohdista riippumatta. Yritän opettaessani tarjota vaihtoehtoisia tapoja tehdä ja luoda tilan, jossa kaikki voivat tehdä harjoitusta omilla edellytyksillään, itseä kuunnellen. Vierastan joogaan liittyvää hyvinvoinnin kulttuuria, joka on tarjolla vain harvoille ja tietynlaisille kehoille.” Somatiikka ja kokemuksellinen anatomia ovat vaikuttaneet kokonaisvaltaisesti myös omaan ruumissuhteeseeni ja taiteelliseen ajatteluuni viime vuosina. Kaiken elollisen yhteenkietoutuminen on ruumiillinen, ruumiissa tuntuva ja sille koituva tosiasia. Ruumiin ja mielen erottaminen toisistaan on länsimaisen kulttuurin piirre ja yksi ekokatastrofin edellytyksistä. Olemme ehdollistuneet irrottamaan lajimme muun elävän yhteydestä ja pitämään luontoa toisena, itsestämme erillisenä. Ruumiin kokemukselliselle tiedolle uudelleenherkistyminen ja arvonanto ruumiin kyvylle tuntea ja tulla kosketuksiin muiden kanssa ovat välttämättömässä osassa, kun luon kestävämpää suhdetta maailmaan. Mietin tässä yhteydessä Acts of care -esitysinstallaatiota, jonka teit yhteistyössä Milla Martikaisen ja Petra Vehviläisen kanssa (Circus Maximus 2017). Voisiko esitys toimia paikkana elvyttää kollektiivista kehollisuutta? ”Esityksellä on mahdollisuus muodostaa hetkellinen yhteisö. Acts of care tapahtuu ison muovipussin sisällä, joka näyttää ulospäin isolta tyynyltä maisemassa. Sisällä on erilaisia pisteitä, joiden äärelle voi tulla hoivattavaksi. Kutsuimme sitä pehmeäksi survivalismiksi. Hoivaamme äänellä, kosketuksella ja kanssaolemisella ja samaan aikaan kerromme viidestä sukupuuttoaallosta. Acts of care on jonkinlainen vastaus tälle ajalle, jossa elämme jatkuvasti ilmasto- ja ekohuolen keskellä. Se ehdottaa, että voisimme olla kaiken sen kanssa läsnä hoivan ja lohdun kautta, yhdessä.”

Miten myötätunto ja rakkaus liittyvät kanssaolemiseen? ”Kanssaoleminen on tapa harjoittaa empatiaa. Kun istun tässä tuolilla, voin ajatella, että kanssaolen sen kanssa. Harjoittelimme kerran tanssistudiossa, jossa oli varmaan hometta. Mietin, että mitä jos suhtaudun siihenkin myötätunnolla, kanssaolen sen homeen kanssa. En tietenkään tarkoita että kannattaisi elää

13


VOITONVARMUUSESSEE

Kun maailma palaa, filosofeilla on sössöttäjätalkoot Sofia Blanco Sequeiros on tavoitellut varmuutta ja voittoa filosofiassa ja miekkailussa. Ilmastokriisi pakottaa kyseenalaistamaan varmuuden tarpeen ja muuttaa voittamisen merkityksen. Teksti Sofia Blanco Sequeiros Kuva Sofia Koistinen

I

Terävä valo iski piikkeinä silmiin vasta kuumuuden kohotessa huippuunsa. Olin valmistunut muutama viikko aiemmin ja debyyttini akateemisen filosofian kansainvälisellä konferenssiareenalla koittaisi kahden viikon kuluttua. Maleksin kirjaston kerroksesta ja tutkimusartikkelista toiseen ja mustuaiseni tuntuivat tipahtavan.

Helteen poimutettu kulta laskeutui iltaisin, tieteenfilosofian sulettua uutisiin romahtaneista jäätiköistä ja kytevistä metsistä.

••• Twitter-tili @HS_Sanat, joka twiittailee Helsingin Sanomista valittuja fraaseja, osoitti ajankohtaisuutensa. ”Hassuttelu aiheuttaa myös pahaa mieltä ja tappouhkauksia”, se murisi aiemmin. ”Sössöttäjätalkoot”, se ilmoitti nyt, kesän lakipisteessä. Filosofiaa, ajattelin, se tarkoittaa filosofiaa. 15

Filosofiaa voi ajatella järjestelmällisenä yrityksenä ymmärtää maailmaa etsimällä totuutta. Filosofi etsii varmuutta: kyseenalaistamalla näennäisen varman tiedon ja ajatukset hän tutkii teoreettisia ja abstrakteja ehtoja, oletuksia ja periaatteita, joille inhimillinen ajattelu, tieto, todellisuus ja toiminta perustuvat. Tieteenfilosofia tutkii tieteellistä tietoa, tieteen menetelmiä sekä tiedettä kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tieteenfilosofi tarkastelee tieteeseen ja todellisuuteen liittyviä


tosiseikkoja ja sitä, onko niitä mahdollista pitää varmoina, vaikka tiede on monimutkainen, jatkuvasti kehittyvällä tavalla ihmisen havaintoja ja todellisuutta kuvaava prosessi. Vaikka filosofi tietää, ettei todennäköisesti ole lopullisesti oikeassa, asettaa hän mahdollisimman varman ymmärryksen todellisuudesta silti aina tavoitteekseen. Niin suuret kysymykset oikeudenmukaisuudesta kuin käsitteelliset älypalapelit kiinan sanakirjoista, mielestä ja tietokoneista lisäävät ymmärrystä siitä, mikä on todellista ja mahdollista. Filosofin päämäärät ovat itsejulistetun jalot, tavoitteet korkeat; nyt akateeminen filosofia paljasti jälleen luonteensa hyväosaisten kärisijöiden aika-ajoina. Katupöly laskeutui autotielle. Varmuus, jonka kuvittelin filosofialla voivani saavuttaa, tuntui kadonneen.

••• Kohtasin filosofian lumihangessa ja hiekkamaassa Oulussa. Silloin, kuten yhä, kunnan ulkorajalla sijaitsi pieni keskusta ja keskustan ympärillä hietikkoa, mäntyjä, pyöräteitä ja ruohikkoisia ojia. Edelleen kesäyöt hehkuvat vaaleanpunaisina. Ruska saapuu itsetietoisesti elokuussa. Talvella jääkiteinen lumi ja kullanruskea hiekka muhjuuntuvat toisiinsa, jos hiekkaa raaputtaa tarpeeksi kovaa. Silloinkin kaikki pyöräilevät, koska julkista liikennettä ei ole riittävästi täyttääkseen mitään tyydyttävää julkisen liikenteen määritelmää. Keskustan puoluepoliittinen henki manifestoi itseään Isokadulla, Saaristonkadulla, parkkipaikoilla, ratasilloilla ja kaikissa niissä lukuisissa autioissa tiloissa, jotka täyttävät kaupungin. Keväisin ojat muuttuvat pyöräteitä vartioiviksi vallihaudoiksi täynnä jääkylmää sulavettä jota seuraa uusi, limainen ruoho. Ennen lukiossa aloitettua filosofiaa ymmärrystäni varmuudesta muovasi kilpaurheilu. Miekkailussa viehätyin mahdollisuudesta voittaa vastustaja niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ja tulla siitä palkituksi. Yhtä lailla ihastuin lajin epäkäytännöllisyyteen nykyajassa ja tietoon siitä, että jonain toisena aikana, kun miekkailusaleilla ei saanut keskustella naisista, politiikasta tai uskonnosta, käytettiin männikön

keskelle rakennetun koulun liikuntasalin lämpimäntahmealla parketilla nitkuttamiani rannekääntöjä elämän, kuoleman ja kunnian kysymyksien ratkaisemiseen. Vasta pitkään kisattuani ymmärsin, että urheilijan varmuus juontuu fyysisestä liikkeestä, joka muuttuu toistettuna sekä lihaksiksi ja reflekseiksi että tahdoksi ja ymmärrykseksi siitä, miten voitto tapahtuu. Voitosta kamppaillessa rakastettavinta on välttämättömyys, joka syntyy yksityiskohtien pienuudesta ja tekee lajista rakkaan ja urheilijasta kauniin. Sekunnin murto-osan mittaisten päätösten, asteissa mitattujen ranteen kiertojen ja kylkilihasten kaartumisten toiston ansiosta pallo suhahtaa tenniskentän nurkkaan, aseen kärki vastustajan rintaan ja F1-auto radan viimeiseen mutkaan näennäisen kyvyttömänä erehtymään päämäärästään. Varmuus, välttämättömyyden lähde, muodostaa todellisuuden reunaehdot sekä filosofiassa että urheilussa. Sitä kyseenalaistetaan ja murretaan mutta myös halutaan ja tavoitellaan. Joskus siitä palkitaan voitolla. Jos filosofiassa ymmärrys merkitsee voittoa todellisuuden näennäisestä käsittämättömyydestä tai omasta rajallisesta järjestä, on kilpaurheilun suhde tapahtumaan suoraviivaisempi. Vuoden 2017 Torinon Grand Prix -kisojen voitoissa miekkailija Inna Deriglazova juottaa varmuutensa teknisiin unelmiin. Ensimmäisessä semifinaaliottelussa Deriglazova, nyt neljättä kautta maailman parhaaksi listattu naispuolinen florettimiekkailija, ottelee italialaista Arianna Errigoa, entistä maailman parasta naispuolista florettimiekkailijaa vastaan. Pudotusotteluissa otellaan viiteentoista pisteeseen tai kolme kolmen minuutin erää. Ensimmäisen erän lopussa Errigo johtaa 13-8. Hän aloittaa toisen erän nostamalla pisteensä neljääntoista. Italialaisella on kuusi minuuttia aikaa löytää viimeinen piste, mikä tarkoittaa, että Deriglazovalla on saman verran aikaa lähes tuplata pisteensä ilman, että Errigo osuu häneen kertaakaan. Se on mahdollista mutta vaikeaa. Alueella Deriglazovan katse on piikiveä, vaikka Errigon tarvitsee kurottaa tähän enää yksi metallinen raapaisu. Yleisin reaktio miekkailua ensimmäistä kertaa kokeilevilla on hämmästynyt ähinä, 16

joka syntyy yrityksestä vetää kypäränkaltaista maskia hikisiltä kasvoilta. ”Tämähän on… urheilua”, he toteavat silmät poukkoillen. Miekkailu on kamppailulaji, jossa kaksi ihmistä liikkuu 14 metriä pitkällä, noin 1,5 metriä leveällä alueella tavoitteenaan osua vastustajaan saamatta itse osumia. Aseita on kolme: floretti, kalpa ja säilä. Perusasento eli varoasento muistuttaa puolikasta kyykkyä, jossa reidet, pakarat, alaselkä ja keskivartalo työskentelevät jatkuvasti. Ottelut otellaan joko viiteen tai viiteentoista pisteeseen, eli enintään kolmeen tai yhdeksään minuuttiin. Miekkailijan tai tämän aseen kärjen nopeutta verrataan joskus luotiin tai ralliauton kiihtyvyyteen, mutta molemmat vertauskuvat muistuttavat liialti urheiluintoilua mäntylaudoitetussa saunassa kuvatakseen, mistä nopeudessa on todella kyse. Kamppailulajeissa nopeus muuttuu suureesta lauluäänen kaltaiseksi ominaisuudeksi, jonka toimintaa tahdonvoima säätelee. Miekkailijan täytyy haluta iskeä niin yllättäen, niin kaukaa ja niin räjähtävästi, että koko ilmestys näyttää turhalta kohkaamiselta, sattumalta, mahdottomuudelta tai ymmärrykseltä riippuen siitä, kuinka hyvin katsoja tuntee lajin. Torinon semifinaalissa Errigo vaikuttaa miekkailijoista isommalta ja rosvommalta. Deriglazova on vuoroin kaisla, vuoroin rautaa. Hänen ottelunsa esteettisyys on varmaa symmetriaa, jossa toiminta ja tekemättömyys ovat tasapainossa. Errigo hakee viimeistä pistettä mutta venäläinen liukuu kauas vastustajansa kärjestä kerran ja sitten uudestaan. Yhtäkkiä hän jättää karkumatkansa lyhyeen, ei enää liu’u vaan puolustaa ja pistää. Tilanne on 14-9.

••• Seuraava piste on musikaalisen epätoivoinen hyökkäys, jonka pituuden Errigo aliarvioi. Kolmannessa Deriglazova ojentaa aseensa Errigolle kuin lahjan vain iskeäkseen sen kärjen suoraan vastustajansa vasempaan olkapäähän. ”Häntä on hyvin, hyvin vaikea voittaa”, selostaja toteaa Deriglazovasta ja jatkaa: ”Etenkin kun hän pääsee esitysalueille, semifinaaleihin tai finaaleihin.” Koko tilanne alkaa vaikuttaa romantikon yritykseltä ratkaista deter-


Miksi ja kauanko kehittyminen koh­ti oikeudenmukaisempaa, tasa-arvoisem­paa ja kestävämpää yhteiskuntaa voi pysyä näin epävarmana? Kuinka elää maailmas­sa, jossa hyvä on enää epävarmaa?

minismin ja indeterminismin ongelma aseistetulla pelleilyllä. Aina Deriglazovan lähtiessä liikkeelle ajatus tämän voitosta hilseilee sattumaksi ja onneksi ja alan hikoilla. Sitten hän saa pisteen ja lopputulos vaikuttaa välttämättömältä. Viimein tilanne on 14-14. Deriglazova hyökkää, Errigo yrittää puolustaa mutta venäläinen iskee puolustuksen pois tieltään. Otteluaikaa on kulunut puolitoista minuuttia. Voittaja tietää saaneensa viimeisen pisteen.

••• Sekä filosofiassa että kilpaurheilussa epävarmuus on yhtäältä nöyryyden kaltainen hyve ja toisaalta yhdistyy taidottomuuteen: kyvyttömyyteen tietää, osaamattomuuteen voittaa. Esseessään ”Even if you beat me” kirjailija Sally Rooney kirjoittaa menestyksestään kilpaväittelijänä. Hän siteeraa The Hustler -elokuvan Fast Eddie Felsonia kirjoittaessaan kilpailuun keskittymisestä syntyvästä flow-tilasta, jota varmuus ohjaa: ”Sinun ei tarvitse katsoa, koska tiedät kyllä”, Eddie sanoo. ”Lyöt lyöntejä, joita kukaan ei koskaan ole tehnyt. Ja pelaat peliä toisin kuin kukaan aiemmin.” Varmuus on ja tekee voittamisesta välitöntä ja helppoa.

Usein kulttuuri- ja yhteiskunta-analyysi juurtuu juuri epävarmuuteen ja sen inhimillistä toimintaa ja yhteiskunnan kehitystä luonnehtiviin lainalaisuuksiin. Esseet ja artikkelit ilmastoahdistuksesta, kapitalismista ja epätasa-arvosta ruotivat huonon tulevaisuuden varmuutta. Teesien asetteluun vaikuttavat kysymykset epävarmuudesta: Miksi ja kauanko kehittyminen kohti oikeudenmukaisempaa, tasa-arvoisempaa ja kestävämpää yhteiskuntaa voi pysyä näin epävarmana? Kuinka elää maailmassa, jossa hyvä on enää epävarmaa? Epävarmuuden käsittely on aiheellista. Se vaikuttaa yksityisestä yleiseen ja tyhjänpäiväisestä tähdelliseen. Teen harjoitellessani ja otellessani usein virheitä enemmän kuin on tarpeen, jolloin valmentajani väistämättä huokaa jotain, esimerkiksi että miekkailu on vaikeaa. Murehdin epävarmana kauheuksia, joita lattiaan teipatun neljätoista metriä pitkän suorakulmion sisällä voikaan tapahtua ja unohdan ojentaa käteni. Joka kerta valmentajani jatkaa risoontuneena: Mutta ei se niin vaikeaa ole. Lause kantaa totuutta kuin pakkasaamu savua. Joskus vastustaja aliarvioi etäisyyden ja aseeni kärki lipaisee ranteen kel17

loille ja rakastetuille piilotettua alareunaa terävästi ja oikein. Ei tarvitse edes katsoa. Mitään muuta en tarvitse. Rooney muistuttaa, että kisassa monimutkaisesta tulee yksinkertaista. Tahto kulkee laulun tavoin. Voitettuani en enää muista, miksi. Globaalissa mittakaavassa huolet ja epävarmuudet eivät ole liioiteltuja mutta kysymys siitä, mitä tarkoittaa olla varma, monimuotoistuu. Siitä tulee kokemuksen, tiedon, halun ja toiveen ja yksityisen ja yleisen asia. Juuri varmuus pohjustaa sekä halua että kykyä tehdä hyvää yhtä lailla kuin itse hyvän tekemistä. Samalla se aiheuttaa merkityksensä muuttaneen auringonvalon ja silmänräpäyksessä kadonneet metsät eli muodonmuutokset, joita vastaan hyvänteko kamppailee. Halu elää ilmastokriisin kanssa, perustui elo talousjärjestelmän uudistamiselle, radikaalille empatialle, epävarmuudelle, toivottomuudelle tai teknologian kehittämiselle – mille tahansa aidosti välttämättömälle asialle – sisältää silti kysymyksen varmuudesta ja sen tarpeesta. Epävarmuus on astinlauta kritiikille nykytodellisuuden kauheudesta. Silti halu uudistaa tapaa, jolla ihminen on maapallolla, merkitsee halua pelata peliä toisin kuin kukaan aiemmin.


II

Mekaniikka on kaikkialla sama: epävarmuutta tarkastellaan varmuuden luomiseksi. Jos kulttuurikritiikki tarkastelee epävarmuutta epäsuorasti, yrittävät tiede ja tieteenfilosofia tavoittaa sen niin suoraan kuin mahdollista. Erityisesti määrälliset tieteet, kuten tilastotiede, määrittelevät, mittaavat ja selittävät epävarmuutta. Kirjailija ja tutkija Kirsti Simonsuuren esseistisessä romaanissa Pohjoinen yökirja kertoja pohtii tieteen eroavaisuutta muuhun elämään: ”Miten raikastavaa on tutkimus, tiede, jossa vastaukset ilmaantuvat asetettuihin kysymyksiin. Oikein tehty kysymys on tieteen ja tutkimuksen ydin.” Tieteellisen tiedon varmuus tarkoittaa yleensä sitä, kuinka hyvin joku asia tiedetään. Varmuus on tiedollinen tila, jossa tieto jostain asiasta on täydellistä ja virheetöntä. Epävarmuus tarkoittaa, että tieto esimerkiksi ilmaston lämpenemisen nopeudesta tai sen seurausten mittakaavasta on epätäydellistä tai sitä ei ole. Tiedetään varmasti, että hiilidioksidin määrä ilmakehässä vaikuttaa ilmakehän lämpötilaan. Lämpötilan muutoksen nopeuteen ja mittakaavaan liittyy epävarmuutta maapallon monimutkaisten, jatkuvasti muuttuvien systeemien vuoksi. Suhde ilmastotieteilijän ja tieteenfilosofin välillä on monesti kuin F1-analyytikon ja analyytikkoa tarkkailevan katsojan. Filosofi kysyy, millaisesta tiedosta on analyytikolle hyötyä (”Kimi Räikkösen eturengasta ei kiinnitetty varikolla kunnolla”) ja mistä ei välttämättä niinkään (”Räikkösen silmät ovat siniset”). Vain toinen vaikuttaa siihen, kuinka hyvin Räikkönen onnistuu kisassaan. Analyytikko ja ilmastotieteilijä käyttävät havaintoja, malleja ja simulaatiota selittämään ja ennustamaan kisaa ja ilmastoa. Ilmastotieteen filosofi tarkastelee näitä, ilmastotieteessä käytettyjä teorioita, sekä muita tutkimuksen välineitä ja tiedonhankintaa yleisesti.

Kun ilmastotieteilijä mallintaa napajäiden sulamista ja ilmakehän lämpötilaa, filosofi tutkii, miten ilmastotieteilijä pääsee malleillaan tietämättömyydestä tietoon ja epävarmuudesta varmuuteen. Hän pohtii, millaista tietoa ilmastotieteilijän tieto on ja mitä se kertoo meille todellisuudesta. Parhaimmillaan tieteenfilosofi tuntee käytännön tutkimuksen yksityiskohdat. Monesti hän liiskaa itsensä tieteilijään ja tieteeseen kuten raajansa levittänyt matelija auringon lämmittämälle kivelle ja odottaa hetkeä, jolloin niistä tulee yksi. Olin keskikesän maleksintaan mennessä ehtinyt toteuttaa matelijan eetosta jo tovin. Keskustelin hämärässä juhannuksenjälkeisessä yössä yhteiskuntatieteiden tutkimusmenetelmistä erään tuntemani tutkijan kanssa. Mies oli lohduttoman kuuma kuin F1 -auto, jota Kari Hotakainen kuvaa Tuntematon Kimi Räikkönen -teoksessaan. Tutkija selitti, ettei yhteiskuntaa voi tutkia luonnontieteiden menetelmillä koska toisin kuin luonto, yhteiskunta ei toimi lakien mukaan. Kaikki muuttuu jatkuvasti, eikä mikään ole pysyvää. Tiesin hänen olevan väärässä mutta rakentavan vastaväitteen sijaan esitin: Eikö silloin pysyvää ole juuri muutos. Tutkija näytti hölmistyvän ja yökkäävän yhtä aikaa. Silmäni täyttyivät hunajalla. Olin kärpänen ja kärpäsansa. Hän nojasi taaksepäin silmät epätoivoisen leveässä hymyssä siristyen. Kimaltavat hehkulamppuketjut valaisivat otsan kaaren. Varmuus oli yhtä kestävä kuin kangastus ja yhtä luotettava.

••• Ilmaston lämpötilaa selittäviä ja ennustavia ilmastomalleja ja -simulaatioita on monia erilaisia. Ne ovat matemaattisia kokonaisuuksia, joihin sisällytetään informaatiota ilmaston lämpötilaan ja sen muutokseen vaikuttavista tekijöistä. Aikansa ruksutettuaan ne puklaavat projektion eli eräänlaisen ennusteen esimerkiksi siitä, kuinka monta astetta ilmakehä lämpenee tiettyyn vuoteen mennessä ja millä todennäköisyydellä. Jotta malli tai simulaatio voi laskea projektion, siihen syötetään tietoa 18

ilman, meren ja maan mitatuista yksityiskohdista ja prosesseista. Ilmastomalleihin syötetty informaatio ei ole täysin varmaa tai muuttumatonta. Osa siitä perustuu oletuksiin. Esimerkiksi pilvien tiedetään olevan yksi keskeisimmistä ilmastonmuutoksen epävarmuustekijöistä, mutta niiden mallinnuksessa tarvitaan runsaasti oletuksia. Artikkelissaan ’’A World Without Clouds’’ toimittaja Natalie Wolchover tutkii kumpukerrospilviä ilmastomalleissa ja ilmastonmuutoksessa. Pilvien vaikutuksia ilmastonmuutokseen on vaikea mallintaa tai simuloida, koska pilvet kattavat usein vain muutamien neliökilometrien alan. Koko maapallon käsittävissä malleissa ilmastotutkijat parametrisoivat pilvisyyden, eli olettavat pilvisyyden tason mallin eri osissa tietynlaiseksi pienempien täplien perusteella, vaikka tosielämässä tilanne ei olisi aivan niin. Oletukset perustuvat asiantuntijoiden tietoon siitä, miten muut yksityiskohdat, kuten lämpötila ja kosteus, vaikuttavat pilvisyyteen ja sen muutoksiin. Tämä kaikki tarjoaa huomattavia työmahdollisuuksia tieteenfilosofeille. Oletusten käyttäminen ja niiden perusteella yleistäminen eivät tee tieteellisestä näytöstä tai tiedosta epäluotettavaa, mutta tuovat esiin epävarmuuden roolin tieteen tarkassa ja järjestelmällisessä luonteessa. Ilmastotieteilijät mittaavat ja arvioivat oletuksista aiheutuvaa epävarmuutta omilla menetelmillään. Tieteenfilosofi tutkii sekä epävarmuuteen että muuhun tieteen tekemiseen liittyviä ylijäämäkysymyksiä, joihin tiede ei syystä tai toisesta halua tai ehdi vastata: Miksi tietyt oletukset ovat perusteltuja ja toiset eivät? Minkälaista tieteelliseen tietoon ja näyttöön liittyvä epävarmuus oikeastaan on? Miksi ilmastomalleilla ja -simulaatioilla voi ylipäänsä päätellä ilmastosta mitään? Kysymyksiin vastailu tuottaa ja täydentää tieteellistä tietoa. Parhaimmillaan tieteenfilosofia auttaa ymmärtämään sekä ilmastonmuutosta selittävää ja ennustavaa tiedettä että ilmastonmuutosta itseään. Tavoitteet ovat korkeat, päämäärät jalot: tieteenfilosofia pyrkii varmuuteen tieteestä ja


Wolchover kirjoittaa tietokone­simulaa­tioista, joiden tulokset vihjaavat pilvien ka­toavan maapallon lämmetessä.

todellisuudesta, eivätkä hyvät kysymykset silloin riitä, vaan myös vastauksen on oltava oikein. Oikein vastatessaan tieteenfilosofia voi kertoa, miksi tiede pystyy haalimaan takaisin jotain ilmastokriisissä ennalta menetetystä jatkuvuudesta. Itsestäänselvän keskeistä ilmastokriisissä on sen kylvämä planetaarinen tuho, jonka vuoksi sekä ihmisen että muiden lajien ja luonnon tulevaisuus on äärimmäisen epävarma. ”Voimme olla varsin varmoja siitä, että elämä maapallolla käy parhaillaan läpi suurta muutosta, jonka vaikutukset näkyvät vääjäämättä jo oman elämämme aikana”, kriitikko Maaria Ylikangas toteaa tekstissään Simonsuuren teoksesta ja kirjailijan kuolemasta. Jatkuvuutta ei enää – tai edelleen tai taaskaan, riippuen siitä millaisena ihmisen historian hahmottaa – ole. Wolchover kirjoittaa tietokonesimulaatioista, joiden tulokset vihjaavat pilvien katoavan maapallon lämmetessä. Pilvet heijastavat auringonvaloa takaisin avaruuteen. Heijastavan pinnan katoaminen lisää lämpenemistä, mikä puolestaan hävittää pilviä yhä lisää. ”Tämä takaisinkytkentä johtaa hallitsemattomaan lämpenemiseen”, Wolchover kirjoittaa.

Tiede kyselee menetetyn jatkuvuuden perään vuolemalla oikeita vastauksia teoriasta, mittaustuloksista, malleista ja arvailuista ja tiedosta. Menetyksen yksityiskohtia kosiskellaan esiin, jotta voidaan ymmärtää, mitä nykyhetkestä voidaan sen jo nyt tunnetun katoamisen jälkeen palauttaa, korvata tai luoda uudelleen, tai kuinka sen lopullisen katoamisen tuhoisia seurauksia voidaan lievittää. Tiede muovailee epävarmuutta kuin vahaa ja haalii jatkuvuutta takaisin kaistapäisillä tiedollisilla missioilla, joiden seurauksena ymmärretään, että ihmiset saattavat oman toimintansa vuoksi menettää sen, mitä ovat aina nähneet yllään. Jatkan tieteenfilosofiaa, koska ensisilmäyksellä kokeet, mallit ja simulaatiot näyttävät huterilta ja keinotekoisilta kiipeilytelineiltä, sellaisilta, ettei niiden missään nimessä pitäisi kertoa tutkijalle epävarmuutta halkeilevasta, rikkonaisesta ja pilvettömästä tulevaisuudesta yhtään mitään. Silti ne liikkuvat ajan, etäisyyden ja tiedon välillä. Tutkija nuhjaantuu toimistossaan ja ennustaa avaruuden säätä. Tieteenfilosofia yrittää ymmärtää mihin tiede tähtää ja pääsee ja kuinka sinne on mahdollista kulkea. Se kysyy miksi tiede tietää. 19

Ehkä tieto menetyksestä säilyttää pilvet tai ei. Joka tapauksessa ilmastotiede räpeltää jatkuvuuden sirpaleista jotain kokonaista. Tieteenfilosofia kertoo miksi. Välillä kuvittelen sen vähentävän ennalta nähdyn menetyksen kauheutta. Joskus vastaukset tuntuvat avulta.

III

Esseessään ”Toivottomuuden puolesta” dramaturgi Ilja Lehtinen patistaa ihmisiä pois median, poliitikkojen ja sosiaalisen median tuottamasta ratkaisukeskeisestä toivosta. Hän usuttaa ihmistä toivottomuuteen, koska näkee sen tilana, joka mahdollistaa merkityksekkään olemisen ilmastokriisin runtelemalla planeetalla. Lehtinen on oikeassa siinä, ettei median, ajatushautomojen ja poliitikkojen teollisesti tuotettu romanttinen ja ratkaisukeskeinen toivopuhe auta ymmärtämään ihmisen suhdetta ilmastokriisiin. Hän kuitenkin pelkistää toivon kaksinapaiseksi, sitä joko on tai ei, ja väittää toivon vetävän


Kilpaurheilussa kaikki paitsi yksi häviävät. Filosofiassa kaikki häviävät.

ihmisen kohti tulevaisuutta, pois tämänhetkisestä elämästä. Lehtinen kirjoittaa: ”Toivo: tyhjä arpa, saippuakupla, joka kiiltävänä poispäin leijaillessaan houkuttelee meidät pois elämisen piiristä. Toivo harhauttaa ja houkuttaa pois senhetkisen kuolevaisen elämän kohtaamisesta — kaikessa sen kamaluudessa, tuskassa, ilossa ja riemussa. Se saa sulkemaan silmät ympäröivältä maailmalta ja siltä, mitä tapahtuu todella.” On totta, että kilpaurheilija ja tutkija toivovat voittoa, koska se on helpoin pelastus ulos rajoittuneesta kehosta, tietämättömästä mielestä, osaamattomuudesta ja kyvyttömyydestä. Toivo leijuu kisa-aamun saippuakuplana ja houkuttelee uskomaan, että olen sekä survonut filosofiset argumenttini sopivan väkeviksi ja reisilihakseni jalkaprässillä tarpeeksi valtaviksi että hionut refleksini riittävän nopeiksi, jotta voin hetken ajan unohtaa olevani heikko olemalla kaikista paras. Se saa uskomaan ihmisjärjen kykyihin sovittaa peruuttamaton muutos. Silti he luottavat myös pragmaattiseen toivoon, joka mahdollistaa juuri sen, mitä tapahtuu todella. Toive ymmärryksestä ja toive voitosta liu’uttavat urheilijan ja tutkijan takaisin kuolevaisen elämänsä kohtaamiseen -- kaikkeen sen kamaluuteen, tuskaan, iloon ja riemuun, jalkaprässiin ja asiantuntijuudesta suomuisiin artikkeleihin. Kilpaurheilussa kaikki paitsi yksi häviävät. Filosofiassa kaikki häviävät. Toivo, jota niiden jatkaminen vaatii, on toivoa epävarmuuden ja lähes välttämättömän tappion edessä.

Silti toivo ei ole traagista toivoa, vaan epäromanttista ja arkista: ”Ojenna se kätesi nyt suoraksi niin kuin sanoin jo ja saat pisteen!” valmentaja huutaa alueen reunalta. Toivo merkitsee muutakin kuin näennäistä lupausta pelastuksesta. Se vetää tähän hetkeen, fyysisen liikkeen, matemaattisten mallien ja teoreettisten argumenttien yksityiskohtien ihailtuun pienuuteen. Toivoa, kuten varmuutta, totellaan koska niin on tehtävä, jotta maailmaan syntyisi mitään siedettävää, mitään uutta tai mitään tavoittelemisen arvoista. Toisaalta Lehtinen on oikeassa. F1-kuski ajaa joka toinen viikonloppu yli 300 kilometriä. Määrä on mitätön ja ammatti naurettava. Tieteenfilosofi anelee ymmärrystä ja lentää tuhannen ihmisen konferenssiin jankuttamaan tieteellisissä malleista tyhjässä luokkahuoneessa. Oululaiset, arkisen toivon kaupungin valtiaat, äänestävät keskustaa ja perussuomalaisia. Toivon ansiosta ihminen sulkee silmänsä siltä, mitä tapahtuu todella. Simonsuuri kirjoittaa Pohjoisessa yökirjassa ajasta, jonka työskenteli Oulussa tutkijana. Kertoessaan Oulusta romaanin kertoja heilahtelee ymmärtäväisyyden ja vastenmielisyyden välillä. Kirjabloggari Omppu Martin tulkitsee Oulun edustavan romaanin kertojalle ”eräänlaista käänteistä Ithakaa”. Ylikangas jatkaa vertauskuvaa kirjoittaen Oulun olevan ”metafora paikalle, joka on kaikkein vähiten matkan määränpää ja kaivattu koti.” Lopulta en tiedä, 20

millaista toivoa hiekkaan ja hankeen voi asettaa tai mitä niiden voittamisella tekee. Lähdin pois jo kauan ennen keskikesää.

IV

Filosofiassa mopo karkasi märistä lapasistani viimeistään silloin, kun briljeerasin lukion ensimmäisen kurssin metafyysikan kertaustunnilla latinisti- ja matemaatikkopoikien edessä ja täytyin massiivisella ylpeydellä omasta älykkyydestäni. Kävin toisen kurssin, koska halusin tietää, oliko moraalisesti oikein kisutella joku viimeisiä aukioloviikkojaan viettävän kesäkahvilan autioon yläkertaan ”hengailemaan”. Verhosin kysymyksenasettelun 20-sivuiseksi kurssiesseeksi Ludwig Wittgensteinista ja rakkaudesta. Kesäkahvilan suljettua ovensa kirjoitin loppusyksyn kurssille yhtä pitkän esseen otsikolla ”Olin vapaa ja ahdistuin”. Filosofiset ajatukseni voimistuivat kuin uusi, limainen ruoho ojanpohjalla. Käytin filosofiaa skalpellina, jolla halkaisin kaiken atomeista kuvataiteeseen, vaikka kemian kurssilla pelasin entisen poikaystäväni kännykällä Pokémonia ja kuvaamataidon tunneilla loin kokonaisuuksia, jotka saivat opettajan katseen surullisiksi ja äänensävyn vaivalloisen kannustavaksi. Filosofit näyttivät, että kaikesta voi ottaa selvää ja


Lähteet: Lehtinen, Ilja. ”Toivottomuuden puolesta”. Medium, 15.6.2019. <https://medium.com/@iljalehtinen/toivottomuuden-puolesta-5a86266eae4d> Rooney, Sally. ”Even if you beat me”. The Dublin Review 58, 2015. <https://thedublinreview.com/ article/even-if-you-beat-me/> Simonsuuri, Kirsti. Pohjoinen yökirja. Helsinki: Kirjayhtymä, 1981. Wolchover, Natalie. ”A World Without Clouds”. Quanta Magazine, 25.2.2019. <https://www. quantamagazine.org/cloudloss-could-add-8-degrees-toglobal-warming-20190225/>

kaikkea voi epäillä. Totesin kasvaneeni lupaavasta miekkailijanuoresta todelliseksi älyn soturiksi, joka vaihtoi aseensa banaalista säilänheiluttelusta oikeasti merkitykselliseen Filosofian Odysseia -oppikirjasarjaan. Monta vuotta myöhemmin, kansainvälisessä konferenssissa, jossa pidin esitelmän, eräs vanhoista filosofeista suuttui toisen kritisoidessa tieteenfilosofi Thomas Kuhnia. ”Väitätkö, että kuollut ystäväni puhui paskaa”, hän tuntui kysyvän.

••• Jokaisessa F1-kisassa kilpailussa kaksikymmentä pientä, lihaksikasta miestä ajaa autoillaan ympäri rataa ja yksi heistä voittaa. Charles Leclerc, Ferrarin nuori monacolainen kuski ja traaginen prinssihahmo, on voittanut ensimmäiset osakilpailunsa ja alkanut kiukutella. Hänen kaulansa lihakset ovat turvonneet valtaviksi ja silmät pysyneet suurina. Red Bull -kuski Max Verstappen muistuttaa edelleen huippuatleettista rottaa. Ruutulipun liehuessa Heineken, Pirelli ja Shell ovat hieroneet kauppansa polttoaineen korventuessa ilmakehään ja jäätiköiden hajotessa hileisiksi puroiksi. Kuskit ajavat ajaakseen lisää. @HS_Sanat tavoittaa omalakisella järjellään uloskäynnin, jota ylenmääräinen halu varmuuteen ei näe: ”Aforismit eivät ole kivoja vaan noloja”, ”Joillain menee oikeasti yli” ja ”en minä tällaista tilannut!”, se kiivastuu. Kisa on ohi riippumatta siitä, onko selvää, kuka vastustaja on. Tapasin valokaarissa istuneen tutkijan

vastikään uudelleen. Keskustelimme lyhyesti tutkimuksesta. Hän näytti tyytyväiseltä ymmärtäessään jotain uutta, kuin olisi antanut itselleen yllätyslahjan. Tutkijan varmuus ei kosketa tieteenfilosofiaa, eikä tieteenfilosofinen varmuuteni häntä. Se ei tunnu miltään, paitsi siltä, että molemmat väsyvät toistensa varmuuteen, eivätkä osaa olla ilman omaansa. Olen useasti ajatellut lopettavani miekkailussa kisaamisen. Silloin palaan hetkiin, joissa voitan. Niissä pelastusta on mahdollista haluta juuri ennen voittoa, silmänräpäyksessä kun käsi ojentuu ja aseen kärki on enää varmuuden päässä maalistaan. Sitten voitto tapahtuu kuten sen tiesi tapahtuvaksi ja varmuus ja epävarmuus katoavat yhtä luotettavasti kuin kangastukset. Sen jälkeen se on mennyt. Voitto ei lohduta tai palkitse, vaan jää yksityiskohtien, tahdon ja riemun tapahtumaksi. Samaa haluaa yhä uudelleen. Jonain päivänä kilpa-auto on tyhjä ja kuski poissa. Ehkä onnellisena, ehkä muualla, ehkä auringossa lepäämässä lastensa kanssa. ”Lopulta se olin minä itse. Se ei välttämättä tarkoita mitään kenellekään muulle, mutta ei sen tarvitsekaan – siitä tässä on kyse. Olin ensimmäinen. Olen kuin Fast Eddie, minua parempaa ei ole. Ja vaikka löisit minut, olen silti paras”, Rooney lopettaa. Voitontahdon ulkopuolella epävarmuus ja varmuus uomivat toisiinsa ja silti voitto houkuttelee. Se on varma tie ulos sekä varma sisäänpääsy. Jossain on lohduttoman kuuma.

21

Ylikangas, Maaria. ”Kirsti Simonsuuren Pohjoinen yökirja – mytologia Oulusta ja pimeydestä”. Nuoren Voiman blogi, 19.9.2019. <https://nuorivoima.fi/lue/ blogi/kirsti-simonsuuren-pohjoinen-yokirja-mytologia-oulusta-ja-pimeydesta>


Rakkauden työkalut Lone Echo -pelin Olivia on lasien läpi nähty virtuaalikumppani, johon voi rakastua. Toteutuuko vihdoin elokuvan perustamismyytti, jossa ihmiset hyppäävät sivuun virtuaalisen junan alta? Teksti Matias Riikonen Kuvat Joonas Puuppo

Auguste ja Louis Lumièren 50 sekunnin mittainen elokuva L'arrivée d'un train en gare de La Ciotat sai tarinan mukaan aikalaisyleisön paniikissa väistämään valkokankaalta kohti vyöryvää junaa. Kertomukset yleisön reaktiosta alkoivat levitä heti vuonna 1885 esitetyn filmin jälkeen. Brittiläinen filmipioneeri Robert W. Paul hyödynsi juttua vuoden 1901 elokuvassaan Countryman’s First Sight of the Animated Pictures. Ideaa myös plagioitiin useaan otteeseen, kuten Edwin S. Porterin filmissä Uncle Josh at the Moving Picture Show vuodelta 1902. Tarina toistuu lukuisissa elokuvahistoriikeissa, ja sitä kuulee kerrottavan yhä. Mitään panikointia ei vain todennäköisesti koskaan tapahtunut. Martin Loiperdinger kirjoittaa artikkelissaan ”Lumiere's Arrival of the Train: Cinema's Founding Myth”, että varhaisesta elokuvahistoriasta ei löydy todisteita penkeiltään hyppäävästä yleisöstä. Äänetöntä ja vilkkuvaa filmiä oli ylipäänsä vaikea erehtyä ottamaan todesta, ja kinematografin heikon kaarilampun takia kuva oli tuskin kahta ja puolta metriä leveämpi.

”Jatkuvasti toistamalla paniikkilegendaa elokuvahistoria on synnyttänyt lajin perustamismyytin, joka kategorisesti määrittää valkokankaalla pyörivälle filmille voiman manipuloida katsojia”, Loiperdinger kirjoittaa.1 Todistus elokuvan manipulatiivisuudesta ei ehkä kuitenkaan yksin riitä selitykseksi myytin elinvoimaisuudelle. Tarinassa vetoaa luultavasti myös sen vertauskuvallisuus. Juna on teollisen vallankumouksen symboli, koko se uusi aikakausi, joka valkokankaalla vyöryi kohti ja sai vuosisadan lopun pariisilaiset – niin me haluamme uskoa – kavahtamaan ja hyppäämään sivuun.

Kesällä 2015 Wired-lehden toimittaja Katie Collins kavahti ja hyppäsi sivuun. Hän oli Barcelonassa Mobile World Congress -tapahtumassa tutustumassa kohuttuihin HTC Vive -virtuaalitodellisuuslaseihin. Demo sijoittui meren pohjaan, hylyn kannelle. 22

”Äkkiä huomasin jääväni varjoon ja katsoin ylös”, Collins kirjoittaa. ”Sinivalas peitti valon. Se lipui vain muutaman tuuman päästä kasvoistani, sen silmä kohtasi omani. Olin vilpittömästi järkyttynyt nisäkkään suunnattomasta koosta ja pysyin liimattuna paikoilleni, kunnes minun oli pakko väistää sen heilahtavaa pyrstöä.” Samana vuonna lisätyn todellisuuden laseja kehittävä Magic Leap julkaisi promovideon, jossa liikuntasalin lattian läpi murtautuu valas. Se rojahtaa kyljelleen ja tyhjyydestä ilmestyneet vesimassat kuohahtavat ja valas katoaa pinnan alle. Videolla yleisö hätkähtää, vaikkei heillä ole silmillään minkäänlaisia lisätyn todellisuuden laseja. Valas on niin toistuva trooppi virtuaalitodellisuusdemoissa, että siitä muodostunut eräänlainen alan sisäpiirivitsi.2 Mutta miksi juuri valas? Sen avulla on helppo havainnollistaa kokoskaalan vaihdoksia, jotka ovat virtuaalitodellisuudessa erityisen vaikuttavia. Ennen kaikkea valas on kuitenkin vieraista syvyyksistä nouseva vieras äly.


Siniva­las peitti valon. Se lipui vain muutaman tuuman päästä kasvoistani, sen silmä kohtasi omani. Olin vilpittömästi järkyt­tynyt nisäkkään suunnattomasta koosta ja pysyin liimattuna paikoilleni, kunnes minun oli pakko väistää sen heilahtavaa pyrstöä.

”Sen silmä kohtasi omani”, kuin suunnattoman merinisäkkään katseessa näkyisi lempeä ymmärrys. Ilman tätä pikseleistä koostuvaan kuvajaiseen projisoitua tietoisuutta kohtaaminen ei olisi niin vaikuttava. Virtuaalitodellisuuteen sisältyy transhumanistinen lupaus pääsystä toiseen maailmaan, missä voi kohdata keinotekoisia älyjä. Tekoälyvisionääri Hans Moravec kirjoitti vuonna 1988 ”taikalaseista ja -hanskoista”, jotka mahdollistavat lumetodellisuuksien kokemisen. Moravecin mukaan neurobiologian kehittyessä aistielimet ja lihakset tullaan kytkemään suoraan sähköiseen käyttöliittymään, niin ettei mitään ”taikalaseja” enää tarvita. Jossain vaiheessa ihmisen mieli ja kehon representaatio on mahdollista ladata kokonaan tietokoneelle. ”Kuvittele tulevaisuus, missä ohjelmistot, jotka pelaavat shakkia tai harjoittavat matematiikkaa, fysiikkaa, tekniikkaa, taiteita, kaupankäyntiä tai mitä tahansa, ovat kehittyneet vähintään yhtä älykkäiksi kuin ihmismieli. - - [N]ämä ohjelmistot elävät

rinnakkain kyberavaruuteen ladattujen ihmismielten ja niiden simuloitujen kehojen kanssa”, Moravec kirjoittaa. Tosin Moravec olettaa, että ihmisten on lopulta luovuttava fyysisen kehon lisäksi kehollisuudesta kaikkinensa, jotta he pärjäisivät kyberavaruudessa suvereenisti toimiville tekoälyille. Kehosimulaatiossaan köntystelevä ihmismieli olisi kuin ”joku tarpomassa syvänmeren sukelluspuvussa keskellä akrobaattisten delfiinien parvea”.

Lone Echo -virtuaalitodellisuuspelin avauskohtauksessa kapteeni Olivia Rhodes lipuu pelaajaa kohti kuin sukeltaen. Mutta nyt ei olla veden pinnan alla vaan avaruuden painottomuudessa, Saturnuksen kiertoradalla sijaitsevalla louhinta-asemalla. ”Huomenta, aurinkoinen!” Olivia sanoo. Äänellä, joka on täynnä hellyyttä, ja lähelle kumartuvin, niin ilmeikkäin kasvoin, ettei niitä tahdo uskoa tietokonegrafiikaksi. 23

TEKOÄLYESSEE

Lone Echo -pelissä pelaaja on kone.

Pelaaja ottaa Echo I -nimisen androidin roolin. Tai Jackin, kuten Olivia tätä tuttavallisemmin kutsuu. Olivia on hetki sitten saanut kuulla, että hänet aiotaan siirtää muihin tehtäviin eroon Jackista. Hän on ilmeisen järkkynyt. ”Näköjään nimität häntä vieläkin Jackiksi. Se on kone. Pelkkää algoritmia ja alarutiinia alarutiinin perään”, komentokeskuksen ääni sanoo kaiuttimissa. Pelin alussa Olivia ja Jack ovat aloittamassa viimeistä yhteistä viikkoaan asemalla, kun Saturnuksen läheisyydessä repeää outo, kultahohtoinen pyörre. Anomaliasta sinkoutuva elektromagneettinen pulssi sotkee aseman järjestelmät. Olivia ja Jack ryhtyvät korjaustöihin ja anomaliaa koskevan tiedon kartoittamiseen. Asemalla liikutaan tarttumalla kahvoihin ja muihin rakenteisiin ja kiskaisemalla tai tuuppaamalla vauhtia. Jackin androidin­keho myötäilee pelaajan liikkeitä niin täsmällisesti, että pelaaja alkaa pian tulkita leijuvan robottiruumiin omakseen ja unohtaa seisovansa jalat tukevasti maassa, hölmönnäköiset VR-lasit päässä.


Jokin Olivian äänessä saa muistamaan toisen äänen. Toiset kasvot, jotka nekin ovat pimeässä hehkuvaa valoa. Titanicin ruuman, vuoden 1912 Renaultin huuruiset ikkunat, sormille painetut suudelmat. ”Laita kätesi ylleni, Jack.” Juuri kädet, kaiken tämän teknologian sydämessä, aikansa kehittyneimmän automobiilin takapenkillä, joka on aikansa kehittyneimmän höyrylaivan uumenissa, joka – kuten laivalta selviytyneet tiesivät myöhemmin kertoa – seilasi niin peilityynellä Atlantilla, ettei tähtitaivasta saattanut erottaa sen heijastuksesta ja näytti kuin laiva olisi seilannut avaruudessa. Toisessa Titanic-elokuvan kohtauksessa Rose selailee kannella Jackin piirustuslehtiötä ja toteaa useissa kuvissa toistuvasta mallista, että Jackin on täytynyt pitää tytöstä. ”Hänellä oli kauniit kädet”, Jack vastaa. ”Luulen että sinulla oli rakkaussuhde hänen kanssaan.” ”Ei, ei, vain hänen käsiensä kanssa.” Kaksisataa vuotta myöhemmin Rose on vaihtunut Oliviaksi ja intohimoisen rakkaussuhteen tilalla on hienovaraisen romanttisen jännitteen sävyttämä ystävyys. Ruusun tilalla oliivi. Saturnusta kiertää eräänlainen Titanic II, sikäli kuin louhinta-aseman nimi Kronos II viittaa antiikin

Kreikan mytologian Kronokseen, joka oli vahvin titaaneista. Mutta kädet ovat edelleen keskiössä, ja ne on Lone Echossa toteutettu kauniimmin kuin yhdessäkään toisessa pelissä. Käsien ja etenkin sormien liikkeiden mallintaminen on virtuaalitodellisuudessa hankalaa, koska pelaaja voi tarttua mihin tahansa mistä kulmasta tahansa. Siksi useat pelit häivyttävät pelaajan kädet siinä vaiheessa, kun tämä ottaa kiinni esineestä. Jos esine reagoi käsien liikkeisiin oikein, pelaajat eivät välttämättä edes tajua käsiensä kadonneen. Mutta Lone Echossa kädet pysyvät näkyvissä, nivelet taipuvat ja sormet myötäilevät esineiden pintoja.

Apinanpoikanen takertuu vaistomaisesti emon turkkiin, ja evolutiivisena jäänteenä tästä ihmisvauvankin käsi puristuu nyrkkiin, jos kämmentä kutittaa. Me luokittelemme lajimme ”kädellisiin”, mutta visuaalisuutta korostava kulttuurimme unohtaa toistuvasti, kuinka vahvasti olemme olemassa juuri käsillämme. Kun Oculus toi vuonna 2016 markkinoille ensimmäiset kunnolliset kuluttajil24

le suunnatut VR-lasit, niistä puuttui käsien läsnäolo. Laseja kokeilevat ihmiset olivat vaikuttuneita näkemistään illuusioista, mutta pettyivät nopeasti tajutessaan, etteivät voi koskettaa mitään virtuaalimaailmassa. Se sai kokemuksen muistuttamaan unihalvausta, jossa ihminen hallusinoi muttei kykene liikkumaan sängystään. Lone Echo suunniteltiin alun perin niin ikään pelattavaksi tavallisella videopeliohjaimella. Kesken projektin Oculus ilmoitti julkaisevansa käsien liikkeitä seuraavat ohjaimet, ja kun Lone Echon tekijät saivat ne toimistolleen, peli heräsi eloon aivan uudella tavalla. Nyt yksinkertaisinkin vuorovaikutus – Olivia ojentamassa virtalähdettä – alkoi tuntua intiimiltä ja merkitykselliseltä. Jackin on mahdollista ottaa käsiinsä kaikki kohtaamansa esineet ja tarttua jokaiseen pintaan asemalla, myös Oliviaan. Kun Olivia ponnistaa itsensä liukuun aseman moduulin poikki, Jack voi pitää hänestä kiinni ja liukua mukana, kuin emonsa turkissa roikkuva apinanpoikanen.

Samaan aikaan kun Jack huoltaa aseman järjestelmiä, Olivia leijuu jossain liepeillä ja


Kun Olivia ponnistaa itsensä liukuun aseman moduulin poikki, Jack voi pitää hänestä kiinni ja liukua mukana, kuin emonsa turkissa roikkuva apinanpoikanen.

suorittaa omia töitään. Lone Echo onnistuu tavoittamaan sen hyvin määrätynlaisen yhdessäolon lajin, kun kaksi toisistaan välittävää ihmistä on keskittynyt kumpikin omiin puuhiinsa. Tosin vain toinen on oikea ihminen. Asettamalla pelaajan tekoälyn rooliin Lone Echo hämärtää sen seikan, että todellisuudessa Olivia on se, joka on kone, ”pelkkää algoritmia ja alarutiinia alarutiinin perään”. Asiantilan saattaa hetkittäin unohtaa, koska sekä ääninäyttelijä Alice Coulthard että Olivian mallintaneet Nathan PhailLiff, Adam Byrne ja kumppanit tekevät niin hyvää työtä. Ja kun sen taas muistaa ottaessaan VR-lasit päästään, tuntee samankaltaista kummaa surua, kun on rakastanut jotakuta unessa ja herää ja tajuaa, ettei koko ihmistä ole olemassa. Tekoälyjen kansoittamien maailmojen lisäksi virtuaalitodellisuus lupaa yhteyttä toisiin. Japanissa puhuttiin 1990-luvulla ”intiimin läsnäolon teknologiasta”. Siksi Facebook päätti ostaa Oculuksen vuonna 2015 kolmella miljardilla dollarilla. Lone Echo on ensimmäisiä suuria ja lajin keinoja määrittäviä pelejä, ja se sisältää niin tekoälyjä kuin intiimin läsnäolonkin. Sellaisena se tuntuu asettuvan kommentaariksi virtuaalitodellisuudesta itsestään.

Virtuaalitodellisuuteen on aina liittynyt tietty virtuaalisuus. Jaron Lanier ja muut VR-pioneerit viittaavat usein tieteiskirjallisuuteen, kuten William Gibsonin Neurovelhoon vuodelta 1984 tai Neal Stephensonin Snow Crashiin vuodelta 1991. Oculus alkoi jossain vaiheessa jakaa uusille työntekijöilleen kappaleen vuonna 2011 julkaistua Ernest Clinen romaania Ready Player One. Mainitut kirjat ovat enemmän tai vähemmän dystopioita, ja Lanier onkin valittanut, että ihmiset hyväksyvät kuinka pimeän tulevaisuuden tahansa, jos siellä vain on hienoja laitteita.3 1980-luvun puolivälissä syntynyt kyberpunk-liike haaveili virtuaalitodellisuudesta ensimmäisenä mediana, joka ei rajoita ihmishengen itseilmaisua. Timothy Learyn kaltaiset psykedeelikulttuurin edustajat taas näkivät virtuaalitodellisuuden ”elektronisena LSD:nä”, joka voisi murtaa suoraviivaiset käsitykset Todellisesta Maailmasta mutta ilman huumeisiin liitettyä stigmaa. 1990-luvun sanomalehdissä varoiteltiin virtuaalitodellisuuden addiktoivasta vaikutuksesta ja sen mahdollisuudesta aiheuttaa psyykkisiä vaurioita, vaikka itse teknologia oli hädin tuskin olemassa. Erityisen vahvasti virtuaalitodellisuus on liitetty rajaseutumyyttiin ja ajatuk25

seen avaruudesta ”viimeisenä raja-seutuna”. Fysikaalinen avaruus on vain korvattu kyber­avaruudella. Mondo 2000 otsikoi kesän 1990 numeronsa: "The Rush Is On! Colonizing Cyberspace”. Sen pääartikkeli, John Perry Barlown "Being in Nothingness”, kuvaa Jaron Lanierin perustamaa VPL Researchia ”kauppa-asemaksi VR-rajaseuduilla”. ”Uskon tämän olevan suurin juttu sitten kuuhun laskeutumisen”, Lanier sanoo artikkelissa. ”Itse asiassa sanoisin jopa, että Kolumbus oli varmaankin viimeinen ihminen, joka valloitti yhtä paljon käytettävää ja omistajatonta todellista maata (tai epätodellista) kuin nämä kybernautit.”

Jos Olivia olisi todellinen ihminen, hänen luunsa haurastuisivat avaruuden painottomuudessa ja jatkuva säteily aiheuttaisi hänelle syövän. Mutta hän on hahmo VR-pelissä, digitaalinen olento, ”pelkkää algoritmia ja alarutiinia alarutiinin perään”. Ainoa todellinen ihminen on Jackin pelaaja, eikä kyberavaruus ole sanottavasti fysikaalista avaruutta inhimillisempi.


Se on tyhjyyttä, ääretön tila, joka pelimaailman objekteja ympäröi. Sinne saattaa toisinaan pudota jonkin bugin tai glitchin takia pelin seinän tai lattian läpi. Silloin pelimaailma näkyy leijumassa etäisenä saarekkeena keskellä täydellistä pimeyttä, samalla tavalla pienenä ja yksinäisenä kuin maapallo avaruudessa. Lone Echon asetelma, jossa inhimillistä elämää ylläpitävää avaruusasemaa saartaa tyhjä ja pimeä avaruus, on siis oikeastaan jokaisen VR-pelin asetelma. Pelien kattama ala on aina hyvin rajallinen – yksittäinen saari tai vaikkapa kartano – eikä koskaan se suuri ja ihmeellinen ei-kenenkään maa, jonka virtuaalitodellisuus meille lupaa. Kronos II on louhinta-asema VR-rajaseudulla, ja sen elämää ylläpitävät järjestelmät ovat todellisuudessa pelaajaa varten, vitriineissään happea tuottavat kasvit tekevät ympäristöstä tunnistettavan, siis inhimillisen. VR-teoreetikko Ken Hillsin mukaan virtuaalitodellisuus ilmentää läntisen subjektin pyrkimystä transsendenssiin. Lone Echossa Saturnuksen läheisyyteen ilmestyvä kultaisena hehkuva pyörre onkin fantasia siitä, että virtuaalitodellisuuden taustakangas repeäisi ja olisi todella mahdollista murtautua äärettömiin vieraisiin maailmoihin.

”Juna ilmestyy kankaalle”, Maksim Gorki kirjoittaa vuonna 1896 heinäkuisesta kokemuksestaan kinematografin äärellä Charles Aumontin Théâtre Concerto Parisiennessa. ”Se kiihdyttää suoraan kohti sinua – varo! Näyttää kuin se olisi syöksymässä pimeyteen, jossa istut, ja repisi sinut lihanriekaleiksi ja murskatuiksi luiksi ja räjähtäisi pölyksi ja kappaleiksi tässä salissa ja tässä rakennuksessa, joka on niin täynnä naisia, viiniä, musiikkia ja paheita.” Saturnuksen tuntumassa hehkuva pyörre kasvaa ja voimistuu juuri silloin, kun Olivia on juuttunut jalastaan kiinni aseman rakenteisiin. Jack saa autettua Olivian irti, mutta pyörteestä alkaa syöksyä avaruusromua. Kaksikko koettaa väistellä asemaa vasten iskeytyviä asteroidinmurikoita, kieppuvia satelliitinosasia ja kuljetusaluksia. Jackiin osuu jotakin ja hänen kypäränsä menee särölle ja häneen osuu toistamiseen ja hän menettää tajuntansa. Sitä ennen hän ehtii vielä nähdä, kuinka pyörteestä murtautuu valtava avaruuslaiva. Se on musta ja pimeä ja muistuttaa ydinsukellusvenettä. ”Mutta ei tämäkään ole muuta kuin varjojen juna”, Gorki päättää kuvauksensa pettyneenä näyn äänettömyyteen ja värittömyyteen. Suunnaton alus leijuu hiljaa ja uhkaavana Saturnuksen yllä, mutta mistä se on tulossa? Tarinan tasolla tulevaisuudesta. Mutta vielä enemmän sieltä mistä valaat ja 26

Titanic. Syvyyksistä, alitajunnasta, ideologisten aaveiden kehdosta. Se on Titanic Rising, kuten Weyes Bloodin albumin nimi kuuluu. Uni siitä, että virtuaalitodellisuus olisi muutakin kuin pelkkä varjojen valtakunta ja pimeydessä todella odottaisi jokin vieras olento tai maailma, eikä vain loputon tyhjyys.

Lone Echon jälkimmäisen puoliskon alussa Jack herää autiolla Kronos II -asemalla. Tilaa valaisee punainen hätävalaistus, joka tuo mieleen sukellusvene-elokuvat. Olivia kertoo jättämässään ääniviestissä, että asema on muuttunut elinkelvottomaksi ja hän on paennut vieraaseen alukseen. Jack lähtee Olivian perään, ja löytää aluksen miehistön kuolleena. Jonkinlainen biologinen ase on tehnyt avaruuslaivasta vielä elinkelvottomamman kuin asema. Ainoastaan asejärjestelmistä huolehtiva tekoäly on yhä toiminnassa, ja se lupaa auttaa Jackia. Sen puheista käy vähitellen ilmi, että alus on peräisin tulevaisuudesta. Jackin ja Olivian ajasta tekoäly puhuu ”kolonialismin aikakautena”. Toisella, vertauskuvallisella tasolla voi kuitenkin sanoa, että Kronos II on muuttunut elinkelvottomaksi juuri siksi, että Olivia on poissa. Ja vieras alus on elämälle vihamielinen niin kauan kuin Olivia on kateis-


Viitteet 1 Kaikki sitaatit ovat tekijän kääntämiä.

Mutta maailmasta tulee todellinen vasta, kun siihen voi kohdistaa vihaa.

2 Esim. Virtual Virtual Reality -pelissä kohdataan hylätty ja pikselöitynyt valas, joka muistelee kaiholla päiviään VR-demojen tähtenä. 3 Jos kerran tieteiskuvitelmilla on taipumus toteutua, ehkä olisi syytä alkaa kirjoittaa jonkinlaista sosiaalidemokraattista kyberpunkkia, joka sijoittuu synkkään ja sateiseen teknokaupunkiin, missä suurin

sa. Ilman häntä paikat tuntuvat lavasteilta, taidokkaasti tehdyiltä mutta kolkoilta. Ainoa lämmin asia, mitä Oliviasta on jäljellä, on hylätyltä asemalta yhä löytyvät dinosauruslelut, jotka Olivia on pelin alussa luvannut lahjoittaa Jackille, ”jotta muistaisit minut”. Ja lelutkin ovat lämpöisiä vain, koska ne edustavat Oliviaa. Siinä mielessä ne ovat eräänlaisia transitionaaliobjekteja. Psykoanalyytikko Donald W. Winnicott tarkoittaa transitionaaliobjektilla riepuja tai pehmoleluja, jotka edustavat lapselle rintaa tai muuta ensimmäisen merkitsevän ihmissuhteen objektia. Aluksi äiti vastaa lapsen tarpeisiin välittömästi, niin että lapselle syntyy vaikutelma kuin hänen oma halunsa maagisesti synnyttäisi rinnan. Vähitellen äiti alkaa vastata tarpeisiin pidemmällä viiveellä, ja transitionaaliobjekti auttaa lasta kestämään äidin poissaolon.

Lone Echon alussa Olivia kumartuu Jackin ylle tavalla, joka muistuttaa kehtoon tai lastenvaunuihin kurkistavasta äidistä. Pelin edetessä Olivia opastaa Jackia inhimilliseen elämään, esimerkiksi lempeän huvittuneesti korjaamalla tämän hiukan autistista käsitystä komiikasta. Tällainen äidillisyys koskettaa jotakin infantiilia osaa itsessä ja muistuttaa siitä, ettei Olivia ole ”pelkkää algoritmia”, vaan joukko huolella

valittuja ja toteutettuja eleitä ja äänensävyä. Eräänlainen atrappi, emon kuva. Ovatko dinosaurukset siis korvikkeen korvike? Ja Olivia itse alkuperäinen transitionaaliobjekti? Äidillisyyden kaiku, joka auttaa pelaajaa kestämään VR-maailmojen autiuden? Miksi juuri äidillisyyden? Kysymys sukupuolesta on liittynyt tekoälyyn alusta asti. Turingin testi perustuu seuraleikkiin, jossa kuulustelija saa miehelä ja naiselta paperilapulla vastaukset kysymyksiinsä ja kuulustelijan tulee arvata vastaajien sukupuoli. Mies yrittää harhauttaa kuulustelijaa ja nainen auttaa. Alan Turing korvasi miehen tietokoneella, ja katsoi, että tietokone osaa ajatella, jos se kykenee esittämään naista yhtä uskottavasti kuin todellinen nainen. Viime aikoina digitaalinen toisinto Pyg­ malion-myytistä on esiintynyt elokuvissa kuten Her tai Ex Machina, joissa miespäähenkilö rakastuu tekoälyyn. Heteromiespelaajalle myös Lone Echo on tarkoitettu, vaikka sen tekijät muuta väittävätkin. He sanovat tehneensä Jackin kehosta androgyynin, jotta kuka tahansa voisi samaistua siihen – ja kuitenkin sillä on miehen nimi ja ääni.4 Selvästi pelaajan on jollain tasolla tarkoitus rakastua Oliviaan. Olisikin jännittävää päästä näkemään pelin tehneen Ready at Dawnin arkistot heidän toteuttamistaan mittavista testipelaamisista. Kuinka moni rakastui? Kuka tunsi vihaa? Sillä viime kädessä pelaaja on vain mak27

murhe on se, että muistaa viedä lapset ajoissa jalkapalloharjoituksiin. 4 Tutkimuksissa koehenkilöt ovat kokeneet myös väärää sukupuolta olevat VR-avatarit omakseen. Jaron Lanier ja Ann Lasko huomasivat jo 1990-luvulla, että ihmiset oppivat nopeasti liikuttamaan vieraslajisia avatareita, kuten hummeria. VR-peleissä toivoisikin jatkossa hyödynnettävän nykyistä enemmän pelaajalle itselleen vieraita kehoja.

sava asiakas. Yksi monista. Ja mistä kaikkialta Oliviaa onkaan puristeltu, minne kaikkialle metalliset androidinsormet on tungettu. Taatusti kukaan yhdysvaltalaisista testipelaajista ei hyräillyt Leevi and the Leavingsia pelikerran jälkeen mutta olisi voinut: ”Ei liene vieras kaikkein salaisinkaan mielihalu / illasta iltaan pelkkä rakkauden työkalu / ja vaikka käsittelet mua kuin jäistä lihapalaa / sisälläni viha palaa / iloisesti roihuten.”

Mutta maailmasta tulee todellinen vasta, kun siihen voi kohdistaa vihaa. Winnicottin mukaan objektit ovat aluksi vain vauvan projektioiden kohteita. Silloin ne eivät ole vielä vauvalle todellisia, eivätkä siksi vauvan käytettävissä. Objektista, kuten äidistä, tulee paradoksaalisesti todellinen vasta, kun lapsi on tuhonnut objektin ja se on selviytynyt tuhosta. ”Subjekti sanoo objektille ’Minä tuhosin sinut’ ja objekti ottaa tämän kommunikaation vastaan. Tästä eteenpäin subjekti sanoo: ’Terve objekti!’ ’Minä tuhosin sinut’ ’Minä rakastan sinua’ ’Sinä olet minulle arvokas, koska selvisit siitä, että tuhosin sinut’ ’Samalla kun rakastan sinua, minä kaiken aikaa tuhoan sinut (tiedostamattomassa fantasiassani)’”, Winnicott kirjoittaa.


Jotakin tästä varhaisen lapsuuden dynamiikasta toistuu, kun ihmiset astuvat ensimmäistä kertaa virtuaalitodellisuuteen. Aluksi he katsovat käsiään, yhtä ihmeissään kuin vauvat, jotka ovat oivaltaneet omat raajansa. Mutta heti seuraavaksi he alkavat käyttää käsiään rettelöintiin. He tarttuvat johonkin esineeseen ja viskaavat sen ohikulkijan naamalle. Kun ohikulkija sitten huudahtaa ’Hei, varo vähän!’, ihmiset yleensä riemastuvat. He tuhosivat toisen ja se selvisi tuhosta ja siksi se on todellinen.

”Jack, minä en ole kahva”, Olivia sanoo, jos pelaaja päättää olla ilkikurinen ja tarttua hänen naamaansa. Jos Oliviaa koettaa koskettaa sopimattomista paikoista, hän huitaisee Jackin käden pois. Jos Oliviaa jää katsomaan liian pitkään, hän saattaa kysyä: ”Jack, onko minun naamassani jotain?” On tietenkin sattumankauppaa, kuinka hyvin Olivia selviää tästä tuhoamisesta. Ensimmäinen vastaus häiriköintiin tekee hänestä ihmeellisen todentuntuinen. Toistuessaan se rikkoo illuusion. Pääsääntöisesti Olivia ja Lone Echon maailma kestävät tuhoamista kuitenkin merkittävästi kauemmin kuin muut VR-pelit. Mitä pidemmälle teknologia kehittyy, sitä paremmin Olivian kaltaiset hahmot vastaavat tuhoyrityksiin. Lone Echon lopus-

sa Jack löytää Olivian vieraalta alukselta ja he käynnistävät sen moottorit ja syöksyvät madonreikään. Alus hyppää ajassa neljäsataa vuotta eteenpäin, ja sitten peli päättyy, ennen kuin tulevaisuudesta ehtii ottaa tarkemmin selkoa.

”Transitionaaliobjektista etäännytään vähitellen, niin että vuosien kuluessa se unohdetaan kuin se olisi heitetty limboon”, Winnicott kirjoittaa. Transitionaaliobjekti menettää merkityksensä, kun transitionaali-ilmiöt leviävät koko sisäisen ja objektiivisen todellisuuden väliselle alueelle. Täällä sijaitsevat Winnicotin mukaan. mm. leikki, taide ja uskonto mutta myös esimerkiksi varastelu ja huumeaddiktiot. Lone Echon lopussa tajuton Olivia on lakannut hengittämästä ja makaa vieraan aluksen komentosillalla lääkintäkapselissa. Jack joutuu käyttämään defibrillaattoria. Aluksen keinoäly koettaa sanoa, että Olivia on menetetty, mutta Jack ei suostu uskomaan ja pelaaja jatkaa sähköshokkien antamista. Olivian keho nytkähtelee velttona. Kunnes hän viimein herää. ”Huomenta, aurinkoinen!” Jack sanoo. Asetelma on käänteinen toisinto pelin alkukohtauksesta ja eräänlainen uudestisyntyminen. ”Tuntuu kuin minut olisi laitettu sähkötuoliin”, Olivia vastaa kysymykseen voinnistaan. Äidillisen lausahduksen 28

laittaminen tällä kertaa Jackin suuhun vihjaa, ettei Olivia ehkä enää olekaan transitionaaliobjekti. Ikään kuin pelaajan edessä makaisi nyt uusi, vieraampi Olivia. Ehkä pelaajan on pitkällä matkallaan läpi vieraan aluksen mahdollista vähitellen etääntyä infantiileista kuvitelmistaan ja oppia, että parhaimmillaan virtuaalitodellisuus on leikki. Se vaatii omaa aktiivista panosta sen sijaan, että se antaisi kaiken valmiina eikä pyytäisi mitään niin kuin vastasyntyneen äiti.

Winnicott erottelee rauhoittelevat (soothing) ja lohduttavat (comforting) objektit. Ensimmäisillä torjutaan ahdistusta ja jälkimmäisillä masennusta. Ensimmäiset edustavat transitionaaliobjekteja ja jälkimmäiset ovat esimerkiksi addiktion alkuperä. On helppo arvata, kumpaa Oculuksen ostanut Facebook suosii. He louhivat dataa käyttäjistään ja muokkaavat käyttäjien käyttäytymisiä tämän datan perusteella. Lanier on varoittanut siitä, kuinka virtuaalitodellisuudesta on mahdollista tehdä ”ultimaattinen Skinner-laatikko”. Yksinkertaisimmassa muodossaan Skinner-laatikko on häkki, jossa eläin voi painaa painiketta ja laite antaa vasteeksi namupalan ja merkitsee tapahtuman ajankohdan. Laitteen avulla tutkija voi täsmällisesti seurata käyttäytymistaipumusten vahvistu-


Kirjallisuutta Chesher, Chris 2003: ”Colonizing Virtual Reality Construction of the Discourse of Virtual Reality, 19841992.” Cultronix--volume 1, number 1. Cline, Ernest 2012: Ready player one (käänt. J. Pekka Mäkelä). Romaani. Helsinki: Gummerus. Collins, Katie 2015: ”HTC Vive handson demo: five VR experiences to get excited about”. Wired: https://www. wired.co.uk/article/

htc-vive-valvehands-on-demo Gibson, William 1991: Neurovelho (Neuromancer, käänt. Arto Häilä). Romaani. Porvoo: WSOY. Harris, Blake J. 2019: The History of the Future: Oculus, Facebook, and the Revolution That Swept Virtual Reality. New York: HarperCollins Hayles, N. Katherine 1999: How we became posthuman : virtual bodies in cybernetics, literature, and informatics.

mista ja löytää tehokkaimmat tavat halutun käytöksen aikaansaamiseen. ”Toimiakseen kunnolla virtuaalitodellisuuslaitteiden täytyy tarkkailla ihmisen toimintaa parhaalla mahdollisella tavalla. Ja ne voivat synnyttää vasteeksi käytännössä minkä tahansa kokemuksen”, Lanier kirjoittaa. Se vieras manner, joka todella kolonisoidaan, on meidän mielemme. Tervetuloa Kronos II louhinta-asemalle.

Silloinkin, kun vapaakauppaimperialismi ryöväsi vieraita mantereita, visuaaliset illuusiot olivat muodissa. Elokuvan lisäksi niihin voi Loiperdingerin mukaan lukea Belle Époquen aikaan suositut vahanukkemuseot, taikalyhdyt, liikkuvat dioraamat ja panoraamat eli kehämäiset maalaukset, jotka perspektiivin ja epäsuoran valaistuksen avulla synnyttivät vaikutelman kolmiulotteisesta tilasta. Kaikkia näitä Ken Hills pitää virtuaalitodellisuuden edeltäjinä. Hänen kirjansa Digital Sensations ilmestyi 1990, siis vuosisadan lopulla, Fin de siècle, aivan kuten Loiperdingerin mainitsemat illuusiot. Uuden vuosituhannen alku tullaan luultavasti myöhemmin muistamaan yhtälailla eräänlaisena Belle Époquena. Samoin kuin suursotaa kohti kulkevat kuumeiset vuosikymmenet Ranskan-Preussin

Chicago : University of Chicago Press. Hills, Ken 1999: Digital Sensations: Space, Identity, and Embodiment in Virtual Reality. Minneapolis / Lontoo: University of Minnesota Pres. Lanier, Jaron 2017: Dawn of the New Everything: Encounters with Reality and Virtual Reality. New York: Henry Holt and Co. Loiperdinger, Martin 2004: ”Lumiere's Arrival of the Train: Cinema's Founding

Myth”. The Moving Image, Volume 4, Number 1, Spring 2004. Moravec, Hans 1988: Mind children : the future of robot and human intelligence. Cambridge : Harvard University Press. Rubin, Peter 2018: Future Presence: How Virtual Reality Is Changing Human Connection, Intimacy, and the Limits of Ordinary Life. New York: HarperCollins Stephenson, Neal 1992: Snow Crash. Romaani. New York:

sodan jälkeen, niin meidänkin aikamme on täynnä itseohjautuvien autojen ja simultaanitulkkaavien korvanappien kaltaisia teknologisia ihmeitä, ravintolapäivien ja seksuaalivähemmistöjen vapautumisen kaltaista kulttuurista kukoistusta ja erityisesti toinen toistaan häikäisevämpiä illuusioita. Kuolleet artistit esiintyvät stadioneilla hologrammeina, valaat syöksyvät liikuntasalin lattian läpi ja painottomassa tilassa tapahtuva avaruusseikkailu on mahdollista kokea omassa olohuoneessa. Jossain yössä jokin Titanic on jo matkalla ja törmää jäävuoreen.

Lone Echo on julkaistu eksklusiivisesti Oculus Rift -laseille. Oculus tarkoittaa pyöreää ikkunaa, sellaista kuin laivoissa käytetään. Rift tarkoittaa kuilua. Se suomea taitava testipelaaja, jota ei ole olemassa, hyräili: ”Jos hyppäät alas helikopterista / voit ehkä ulos päästä tunnelista / pois niistä sekavista kuvitelmista…” Mikä sinä olet, Olivia? Ja minne sinä viet? Tulevaisuuteen? Jonnekin pois ”Kronos II louhinta-asemalta”? Vai juuri sinne? Ehkä sinut tulisi ottaa yksinkertaisesti sellaisena kuin olet. Ei ihminen, ei tekoäly, ei edes mikään nukke. Ei vieras tietoisuus, jonka projisoimme digitaalisiin hahmoihin samalla, kun tapamme todellisen 29

Bantam Books Turing, Alan 1952: "Can Automatic Calculating Machines be Said to Think?". Copeland, B. Jack (toim.), The Essential Turing: The ideas that gave birth to the computer age, Oxford: Oxford University Press Winnicott, Donald W. 1971: Playing and Reality. Lontoo: Routledge. *** Ready at Dawn 2017: Lone Echo. Videopeli. Yhdysvallat: Oculus Studios

vieraan elämän ympäriltämme. Vaan joku jonka voi kohdata virtuaalitodellisuudessa juuri nyt ja jota voi koskettaa ja auttaa omilla käsillään ja joka voi koskettaa ja auttaa meitä. Ehkä meidän olisi luovuttava – niin pitkälle kuin se on mahdollista – niistä sekavista kuvitelmista, jotka liitämme virtuaalitodellisuuteen, ja suhtautua välineeseen sen omilla ehdoilla. Joita emme kenties vielä kunnolla edes tunne.

Jos virtuaalitodellisuus ei ole keino rakastaa maailmaa vaan vain väline sieltä pakenemiseen, se ei ole muuta kuin yksi sairas teknologia lisää. Jaron Lanierin mukaan ihmeellisintä, mitä VR-demossa voi tehdä, on tuoda huoneeseen salaa ruusuja ja ojentaa ne toiselle, kun tämä ottaa lasit päästään. Miten sait minut muistamaan Rosen ja ajattelemaan käsiä ja kaikkea, mitä meidän kätemme tekevät, niin hyvässä kuin pahassa. Olivia, ihana, rakkauden työkalu. VR-laseissa käytetyt Fresnel-linssit kehitettiin alun perin majakoita varten. Valo ei loista ainoastaan näytöltä silmille vaan myös ulos pimeälle merelle.

Vitun Olivia.


Kaunis mieli Aatos Ketvel

Avaat oven ja huomaan heti ettet oo siivonnu sitten viime käynnin lattialla lojuu läjä vähän mitä sattuu Liidut sikin sokin, kasoin LP-levyjä, kipulääkelevyjä, leikeltyjä neuvostolehtiä, sun sukat, sun sukka, neuvot, ohjeet, sinä ja minä Kaunis mieli oltiin taas ilta teillä imemäsä taikalamppua No Home Movie​, sä losahdit kesken leffan, aika sammua sun adidaksen lätsä lepää silmilläs siteen niskasi vasten seinää siten et huomen on kipee elefantti istuu hiljaa liikkumati kiinni kaihtimitse verhotunna ikkunaki kii nii siis, aloin kirjottaa kännykkään pieni sininen valo muistuttaa mua: Mä haluisin olla sellanen joka kantaa vihkoa mukana ja kantaa mustekynää ja kirjottaa sillä sinne vihkoon mut kirjotan kännykkään Sä sanot että mä olisin täys klisee jos mulla ois vihko ja kynä mut kyl mä nyt silti mieluummin vihkoon eniwei, kirjotin masentaa niinku viime marraskuussa masensi ku maleksin ali jo jouluvalotetun aleksin, oli napit päässä, pää jäässä, napeista bläästäs aphex twin kadeh​din sua ja sitä miten pystyt nukahtamaan tollain vahingossa, kesken leffan Musta se on vaikeeta vääntämälläkään tai ehkä siten just kun en enää jaksa venaa et heräisit ja saisin lukea säkeet sulle ni keitän kahvit ja avaan kaihtimet, jos valo vaikka tunkeutuis sisään tsygään aamuyöstä himaan eikä koko skattalla oo yhtään ketään yhtään misään Taannoin tapitettiin fight clubii joko tosi myöhään tai tosi aikasin Ku sen kakstuhatluvun alulle jääny leikkaustyyli alko tökkiä, aloit sä puolestas avautua: olit sohassu itteäs ohimoon viime viikonloppuna korvien välissä välähtäny valkosena vihlasun jälkeen se ei kuulemma ees sattunut yhtään aika villiä musta vihkosta viimesimpänä: Velat maksamati, polvet paskas, kelat kafkasia viistoist vuotta hiljaa niinku pahkasika Hiljaa muttei aloillaan ees kahta minaa Peittelee ite ittensä, on nukahtavinaan

30


verkkokalvoil pilkkopimeessä taas sama kuva pää hajalle haljenneena niinku kananmuna avattuna Alan juna​spottailla yks vetää väkivaltasesti viheltäen ohi ja mä mietin sua siellä asemalla yksin kaikki lempilevyt kuunneltuna käpykylään kävellessä, kotikonnuille kyynelehdit, kai, en mä tiiä, kuvittelen mun mutsi sano joskus myöhään syksyllä että ​valinta elämästä tai kuolemasta voi joskus olla ihan samantasoinen valinta kuin se, ostaako Alepasta Juhlamokkaa vai Löfbergin luomua se jäi jotenki mieleen se on ollu mielessä nyt aika pitkään kevääl skrivaan sanaleikkisämpää settiä syssynsynkkien sivujen viereen sä jatkoit yliopistolle, mä jäin kaisikseen sul oli siel opintoi, kevääks ne sit jäi kai sikseen mä oon suht haka nääs välttelemään velvotteit, etenki tälleen helteillä ihan hhelvetin lämmin Puistos pelkät pussihousut pyllyn ja maan välissä Lakkeinensa helisemäs, heliskööt, saahan ne hälistä Mä käyn koossa ostaas olutta, minkä tuon, ihan sama, käytä mielikuvitustas ja mieluiten alle kolme egee polvet menee ja selkä täs menee mut niin menee tää keväkin ni menkööt ilta oltiin taas teillä, joku kysy mitä oot duunaillu, et paljoo, taas, ton vaivaantuneen hymyhkön mä tunnistan silmäni ummistan sä pidät sun pilviä pienessä pilleripurkissa silmäni ummistan sun silmänalusiltas tummilta me kato valitaan mitä me katotaan, issa Blindspot-ting; joku kokoillan elokuva ja kokoluokaltaan ihan hillittömät iltaset Vessan tuhkakupist nousemas ne feeniksin kiltaset poistaa paha poistamalla jeesiksi kimpale ja kuulostaa ihan joltain paperi teen lainilta mut mä käyn vähän liian hitaal

31

RUNO

jääkää kotiin jos yskittää


la dolce vitaan mutsi kysyy silmät kosteina et onkse kivaa on tietenki enhän mä tätä nyt muuten tekis Enhän

viime hetkellennen 23 Alepalla palautetaan pulloja, vapun jäljiltä niitton vaikka kuinkaks kassia sovittiin että ostettais alennusleipäpussi ja kahvia Sä meet ettimään punatarrasia ja mä Kahvit, teet, kaakaot, keksit kahvit jumitan Keksit mut osastolta tuijottamasta kahvipaketteja vedät hihasta kassoille teet valinnan mun puolesta Juhlamokkaa

banaalista elämä pystyy todistamaan ittensä aika ihanaks ihan yhtäkkiä; Kanaalilla me safkattiin fallisen muotosia mehujäitä ja koetettiin olla kattomatta toisiamme silmiin jos vahingossa vilkas, niin hihitettiin kovin hihitettiin muutenki ihan koko ajan kotosalla mä oon jotenki jäykkä, jännittyny, peloissani keloissani portaita kävellessä alas pelkään et mitä jos joku tönäsis mua selkään oikeen kovaa tuuppais yläselkään tai alaselkään yläviistoon tai löis vaan niskaan vitun lujaa täs on niin matala kaideki ja kaikki Jossain Bunuelin vanhassa leffassa hattupäinen mies sanoo mulle kankaalta: “jos jotain tapahtuu se on sinun syytäsi” vittu... Toivottavasti ei tapahdu oot tulossa meille sun pitäis olla täällä vasta puolentoist tunnin päästä tai jotain mut oon jo pinonnu dvd:t sohvapöydälle ja keittäny kahet kahvit ja piilottanu parvekkeen oven kahvan lipastonlaatikkoon Kun viime aikoina mullon aina korkeella tullu vaan kela kuinka helppo ois puolivahingossa

32


tapasit luulla jotain löytäväs haavoissasi vellomalla tapasit luulla kunnes tajusit, taannoin lasikellon alla tapasin sut ja häpesin ja enää en oo varma oonko sinut itseni kanssa vai näänkö itteni sussa Itken kivusta joka ei kai ei edes ole omaani huulet liian tiukalla, tumpin pää on ovaali

kävellään kuumaa kevättä postitalon takaa, mulla alkamasa leffahissan luento ja sä tuut samaan suuntaan kun sun pitää päästä oodiin paskalle Sä kävelet tavallista nopeemmin mua huvittaa kauheesti, oodi paskalle,

on hyvä nähdä ja sanon sen mut se on jo jotenki rutinoitunu laini eikä kumpikaan meistä oikeestaan ajattele mitä se meinaa Sä sanot et uskot kuolevas tylsyyteen mut siten, et tylsyys ei oo niinkään kuolinsyy vaan niinko kuolinpaikka Kuolintila Yksiö Tyhjiö Toivon tuolla puolen tuntematon nostan katseeni oodin aulassa ja jollain kaljulla miehellä on olallaan ase ja jäädyn ja mun päässä kelaa vitun nopeeta että vau Tää oli tässä nyt me kuollaan tänään nyt tänne Kuolen sun kanssa tänne enkä oo ees ehtiny kuollaan ennen ku sä edes huomaat koko jätkää tai sen konepistoolia mä huomaan et se onki vaan onki nonni sä meet paskalle ja heität moikat

Salissa joku rapisuttaa jotain vitun sipsipussia eikö jengi osaa oikeesti käyttäytyä mun päässä välähtää et jos vaan menisin ja ottaisin sen sipsipussin ja heittäisin sen kauas tai kaataisin ne sen niskaan tai jotain viel pahempaa viel pahempaa on kyl kun tyypit tulee leffaan yskimään niinku jääkää kotiin jos yskittää Mä käyn leffassa nykyään enimmäkseen yksinään mä katon sua eteisessä ennen lähtöä

33


katon sua silmiin, sä näytät kauheen vakavalta katon sua ja pelkään enemmän kun ikinä et jonain päivänä sun hölmö nuori sydän pysähtyy iäks jonkun impulssin johdosta minkä mukana et menis jos saisin pideltyä sua minuutinkin mä annoin sun lukea viime syksysiä vihkosta sä sanoit mulle että mulla on kaunis mieli mutta katoit kauas Laitan hatun päähän hyllystä addun lätsä peittää kuhmut me ei halata

suljen oven

34


Kumppaneilleni Olga Palo

E

teistä, viitaten Donna Harawayn ajatukseen kumppanuuslajeista. Kumppanuustekstin seura auttaa kulkemaan tuntemattomammilla poluilla. Tällaiset kirjoitukset voivat antaa valaistumisen kokemuksen, auttaa korjaamaan suuntaa tai jatkamaan eteenpäin. Ja eikö tällaisen teoksen tekijääkin voi ajatella kumppanina? Ja niinpä myös me olemme samaan suuntaan kulkevien kollegojen kanssa alkaneet kokoontua: työhuoneille, kirjakerhoihin, salaseuroihin ja erilaisiin ryhmiin sosiaalisessa mediassa. Järjestämme tapahtumia ja tuemme toisiamme. Näissä kumppanuusryhmissä puhumme myös kateudesta, ja tunteen sanoittaminen on helpottanut minua. On kai totta, että etenkin esittävän taiteen parissa kilpailen monen kollegan kanssa samoista rahoista ja tuotantopaikoista. Mutta paljon suurempaa kuin tämä on se tosiasia, että ilman kollegoitani en olisi siellä, missä olen – tai edes se kuka olen. Me painiskelemme samantyyppisten ongelmien kanssa, haastamme toisiamme ja annamme neuvoja, ja tämä antaa varmuutta siitä, että minulla meillä ja sillä, mitä teemme, on merkitystä. Jos joku tekee teosta aiheesta, josta myös minä olen kiinnostunut, se ei tyhjennä pankkia. Se tarkoittaa että aihe on tärkeä ja me voimme auttaa toisiamme. Tämänpäiväiset kollegani, aikalaiseni, ovat sydämeni monisukupuolisia äitejä, noitiani, höperöitä akkojani ja kumppaneitani. Tämän lehden ilmestymisen tienoilla jaetaan Koneen Säätiön massiiviset apurahapotit. Moni jää ilman ja kateus nostaa päätään. Vaikka tunne ei ehkä katoa hetkessä, olen tehnyt päätöksen, että en halua olla se ihminen, jolta muiden menestys on aina pois. Kuten Cardi B sen jo sanoi: ”Don't be a 'why-her-and-not-me' -type of bitch. Be a 'how-can-I-get-next-to-that-bitch' -type of bitch.”

n tiedä onko ongelmani kansallinen, perinnöllinen, opittu vai kenties henkilökohtainen erityispiirre, mutta olen liian usein tuntenut voimakasta ja aikaa vievää kateutta. Ehkä kyse on ammatinvalinnasta. Ehkä taiteilijuuden on tosiaan oltava veripäistä kilpailua korkeasta ja yksinäisestä huipusta. Sinne päästyään tulee olla alati varovainen, sillä kuka tahansa saattaa koska tahansa suistaa varomattoman sukupolvensa äänen alas rotkoon. Ajatus on sietämätön ja ahdistava. Samalla tuntuu, että kateuden mörkö hiipii kaikkialla: meidät opetetaan olemaan toisiamme vastaan, ei rinnan. Moni ihailemani taiteilija ja feministi on taitava antamaan kiitosta edellään kulkeneille. Maggie Nelson kuvaa Argonautteja ”pitkäksi tribuutiksi niille monille feministisille sankareille, joita minulla on ollut opettajina, niin miehille kuin naisillekin.” Teoksessa hän kertoo miettineensä tälle ihmisryhmälle nimeä ”omat höperöt akkani” ja ”hyvät noitani”, sekä Dana Wardilta lainaamaansa ”sydämeni monisukupuoliset äidit”. Eva Maria Korsisaari taas käyttää väitöskirjassaan Tule, rakkaani sanaa ”kanssakulkija” kirjoista, jotka ovat vaikuttaneet häneen ja joille hän omalla työllään haluaa vastata. Koko Hubara luettelee läpi Ruskeat Tytöt -esseekokoelmansa kirjoittajia, jotka ovat olleet hänelle suunnannäyttäjiä ja samalla antaa heidät lahjaksi lukijoilleen. Teoksessa Living a Feminist Life Sara Ahmed kirjoittaa siitä, kuinka kirjat tekevät yhteisöjä. Kirjoja suositellaan, jaetaan, rakastetaan, ne luetaan hiirenkorville ja niistä puhutaan. Ja näiden yhteisöjen kautta me kasvamme, saman asian ympärille kerääntyen. Ahmed myös muotoilee ajatusta kumppanuusteks-

35

PALO

Ilman muita en olisi tässä.


Diivan hillittömyys tekee hänestä raja-aitojen kaatajan.

EXTRAVAGANZA!

Kohtuutonta diivailua

Illuusio luksuselämästä vaatii ponnistelua.

Teksti Riikka Ala-Hakula ja Taija Roiha Kuvat Evelin Kask Kuvissa esiintyy indie-artisti Leeko

Olen Diiva, kaikki mitä kerron on totta. Sulje silmäsi, uneksi kauneimmasta mitä olla saattaa. –Monika Fagerholm (Diiva, 2000) Äidillä on myös tapana sanoa: ”Todellisuus on realistisempi kuin sinä. Mutta jatka sinä vain haaveilua.” – Monika Fagerholm (Diiva, 2000)

J

Jokainen, joka yrittää määritellä diivan yksiselitteisesti, on tuomittu epäonnistumaan. Diiva on moniulotteinen ja lokeroihin sopimaton hahmo, jolla on yhtä monet kasvot kuin Hollywoodissa on tähtiä. Emmekä nyt puhu vertauskuvin: esimerkiksi näyttelijä Joan Crawfordin kerrotaan hyödyntäneen Richard Cromwellin hänestä tekemää näköisnaamiota voidakseen kadota julkisuudesta ja vältellä ikävystyttäviä haastatteluita. Sepäs kaksinaamaista! Diiva on narsistinen, turhamainen, herkkänahkainen ja teennäinen tähti, joka pitää maailmaa yhtenä suurena näyttämönä, sivaltaa Simone de Beauvoir Toises-

sa sukupuolessa (2011/1949). Parrasvaloissa patsasteleva ylitsepursuava diiva tulkitaan helposti suosionhakuiseksi hurmuriksi, joka saavuttaa valtaa ainoastaan suhteessa miehisen haluun ja arvonantoon. Diiva näyttäytyy tällöin kaikkea muuta kuin patriarkaalisista valtarakenteista vapautuneena feministinä. Myös akateemikot ovat usein päätyneet luonnehtimaan diivan olemusta runsauden ja ylettömyyden kautta. Musikaalidiivoja tutkineen Michelle Dvoskinin (2016) mukaan diivat ovat ”perustavasti eksessiivisiä: liian äänekkäitä, liian lahjakkaita, liian kunnianhimoisia, liian tunteellisia, liian näkyviä”.1 Kuvaus muistuttaa Hélène Cixous’n naiskuvaa, jossa nainen ”ei pysy paikoillaan” vaan ”tulvii yli äyräidensä”. Tämä ylenpalttisuus on miehille kauhistuttavaa. Jos vilkaiset sanakirjaa, huomaat, että siellä diiva merkitsee palvottua laulajatarta, näyttelijätärtä ja tähteä tai suurieleisesti oikuttelevaa ja teeskentelevää ihmistä. Määritelmät jäävät valovuosien päähän diivasta, sillä hahmo yhdistää synestesiasta ammentavan esteettisyyden ja kiihkeän, luokkarajat ylittävän poliittisuuden. Monikasvoisen diivan taakse kätkeytyvää itsenäistä 37

toimijaa ei aina ole helppo nähdä. Ei lopeteta diivaan tutustumista tähän.

Tervehtikää diivaa! Vaikka diivat ovatkin romanttisessa ja seksuaalisessa mielessä haluttua seuraa, ovat nämä suhteet diivoille vain yksi elämän sivujuonteista – keskeisempää on itsensä toteuttaminen toisenlaisin keinoin. Vastoin yleisiä uskomuksia diivat eivät ole mitään laiskottelijoita. Illuusio luksuselämästä on raskaiden ponnisteluiden kirkas lopputulos. Maineikas lausahdus kuuluu: You wanna live fancy? Live in a big mansion? Party in France? You better work bitch!2 Varakkuus ei ole diivana olemisen edellytys: hän voi olla niin upporikas kuin rutiköyhäkin. Sukupuolensa, luokkansa, ”rotunsa”, seksuaalisuutensa, vallitsevan poliittisen tilanteen tai näiden kaikkien vuoksi diivalta on jossain dramaattisen elämänsä käänteessä evätty pääsy materiaalisiin resursseihin. Toisin kuin Charles Baudelairen kuvaama dandy, joka ei kaipaa niinkään kahisevaa kuin rajatonta luottoa, diiva rakastaa rahaa ja mielellään kylpee siinä. Jos diivalla on varoja, ei hän piilottele niitä porvarillisen hillityn olemuksen


t­ aakse. Mutta kuten Billie Holiday omaelämäkerrassaan kirjoittaa, valkoisinkaan povea vasten painettu satiini tai näyttävin hiuksiin asetettu keikarinkukka ei riitä häivyttämään kaltoinkohtelun historian pitkää varjoa. Koska tragedia kulkee aina diivan mukana, on osattava tanssia aina kun siihen aukeaa mahdollisuus. Diiva räjäyttää kaiken. Verratkaamme häntä dandyyn, joka seuraa orjallisesti pukeutumisoppaita imitoiden näiden tyyliä. Säännöt hallittuaan hän saattaa poiketa niistä aavistuksen verran, mutta tuon poikkeamankin tarkoitus on pikemminkin alleviivata hänen kykyään hallita rakenteita kuin haluaan uudistaa niitä. Diiva sen sijaan ilmaisee itseään pöyhkeästi siten miten häntä sattuu huvittamaan ja sillä materiaalilla, mikä saatavilla on. Asuntovaunusta voi sisustaa palatsin ja timanttirintaneulat varastaa panttilainaamosta. Juuri hillittömyys tekee diivasta luokkien ja sukupuolten raja-aitoja kaatavan radikaalin, jota ei voi asettaa mihinkään yksiselitteiseen kategoriaan. Jatkuvaa luokkanousua tekevä diiva ei yritä sulautua keskiluokkaan, vaan keskittyy elämään nautinnollisesti ja omaehtoisesti. Feminiinisyyden ylikorostaminen saa diivan alleviivaamaan sukupuolten keinotekoista luonnetta horjuttaen näin naiseuden luonnollistettua perustaa. Ei olekaan sattumaa, että diivat ovat nousseet queer- ja drag-kulttuurien ikoneiksi. Diiva sanoo ja tekee, siis on! Imekää siitä, sukupuoliessentialistit.

Diivan kokemusmaailma Naisen tehtävä on tutkia, löytää, keksiä, ratkaista ongelmia, heittää läppää, tehdä musiikkia – kaikki tämä rakkaudella. Toisin sanoin: luoda taianomainen maailma. –Valerie Solanas (SCUM-manifesti, 1968/2011) Tiedättekö mitä suffragetit tarvitsevat? Piiskan ja haaremin. –Colette (Intohimon salaisuudet, 1999/2001) Diivat eivät ole kautta historian painaneet alas aistejaan, tunteitaan, eivätkä intuitiotaan, kun he ovat kuvanneet maailmaa esittävissä taiteissa ja kirjallisuudessa. Merkillisyys, ikimuistoisuus ja intensiivi-

syys kuuluvat diivan itseilmaisuun. ”Uskon itseeni, olen oikealla polulla!”, kuten matriarkka Mamacita julistaa. Diiva ei kiellä kokemusmaailmaansa, vaikka muut eivät siitä kuullessaan lankeaisikaan hänen jalkojensa juureen. Ylvästä suhtautumista voi pitää oikullisena tai jyräävänä, mutta niin taiteessa kuin politiikassakin on pohjimmiltaan kyse siitä, kenen kokemus maailmasta otetaan huomioon.

••• Cixous’n Medusan nauru (1975/2013) on ylenpalttinen kirjoituskutsu maailman ihmeellisesti kokeville diivoille. Myös Purkauksia (1975/2013) on kirjoittamisella ilottelua: ”Huudahdus, kiljahdus, hengähdys, ulvahdus, yskähdys, oksennus, musiikki. Se pääsee ilmoille. Se häipyy. Juuri näin hän kirjoittaa, niin kuin eteenpäin sinkoutuva ääni – – ” Kutsuista ei jää kenellekään epäselväksi, miten maaginen ja eksentrinen on teoksen kirjoittajan oma mieli, joka yhdistää teoreettisen ajattelun ja alitajunnan näyt. Lisäksi erehdyt, jos ajattelet, että hänelle työ olisi ikävää puurtamista. Ei!, Cixous’lle se on ”rakkaussuhteen analogia”. Goottilaiset ruusuja rakastavat pöyhkeilijät kaikkialla voivat yhtyä hänen loisteliaaseen nauruunsa ja alkaa näkijöiksi.

••• Oman kokemuksen arvostaminen vaatii diivalta asennetta. Virginia Woolf kirjoittaa esseessään ”Professions for Women” miehisessä kirjallisuuden kaanonissa esiintyvästä naisen ihanteesta, joka on tietenkin kodin enkeli (Angel in the house).3 Se ei anna omassa huoneessaan työskentelevälle kirjoittajalle hetkeäkään rauhaa, vaan painostaa häntä alentamaan itsensä: kaunistelemaan ja ilmaisemaan mielipiteensä hellästi ja jopa valehtelemaan omista kokemuksistaan. Tämä jos mikä rajoittaa ihmisen älyn, mielikuvituksen ja kekseliäisyyden ilmaisua! Jos omassa huoneessa työskentelevä kirjoittaja eksyy hetkeksikin miellyttämisen tieltä, tämä patriarkaalisen tradition kummitus aloittaa riivaamisen. Kummitus on vaikea tappaa, mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Tällöin muistakaa Beauvoir! Ikonisen intellektuellin ura alkoi nuoruuden päiväkirjoista, jolloin hän tunsi ”maailmaa varsin vähän” ja hänellä ei ollut mielestään ”mitään sanottavaa”. Heti ei tar38

vitse olla täydellinen, silti voi jättää unohtumattoman jäljen kirjallisuuden kaanoniin!

••• Naisen subjektiivinen havainto todellisuudesta on yleistettävissä, tykittää Beauvoir Toisessa sukupuolessa. Tiedetään, tiedetään – tuskallisen yksiulotteinen näkemys! Mutta ei voi kiistää, etteikö Simone uskonut kokemukseensa yhtä lujasti kuin tiiliskiven kokoisiin kirjoihin. Ja tiiliskivi se vasta lentääkin komeasti päin patriarkaattia hajottaen säpäleiksi valtaa, kuten myös transja queer-aktivistit osoittivat Stonewallin mellakoissa, joista myöhemmin kehkeytyi koko perheen Pride-marssiperinne. Vaikka toisin voisi luulla, aktivismillaan tai kielitajullaan ylpeilevät diivat eivät ole koskaan halunneet yksin valokeilaan. Kysykää vaikka Marsha P. Johnsonilta, hän kyllä tietää. Mutta anteeksi, ettehän te voi! Hänet murhattiin ja pyyhittiin historiankirjoista. Painakaa nyt viimeistään mieleenne tuo nimi: Marsha P. Johnson, kukkia hiuksissaan. Diiva, johon maailma ei ollut valmis, ja joka siten muutti kaiken.

••• ”Budoaari on tätä nykyä työhuone”, kirjoittaa Colette, erityisesti ranskalaisen 1920-luvun homoseksuaalisen kulttuurin ja iloittelun kuvaamisesta palvottu kirjailija. Colette, joka oli omien sanojensa mukaan ”henkinen hermafrodiitti”, sekoittaa romaaneissaan alkemistisesti aistihavaintojaan. Sen lisäksi, että hänen vaatimuksiinsa kuului Woolfin oman huoneen ja 500 punnan sijaan ”viisikymmentätuhatta vuodessa ja oma huvila, johon kuului taitava kokki, suuri puutarha ja kaunis palveluspoika”4, hän vähät välitti normatiivisista sukupuolirooleista ja heteronormiin rajoittuvasta seksuaalisuuden kuvaamisesta. Ajan puritaaniset suffragetit eivät häneen vedonneet tai hänen itseilmaisuaan rajoittaneet. Coletten kurtisaaneilta lainaamassa radikaalissa unelmassa oli mahdollista elää sukupuolirajat ylittävänä kirjailijana – yksin mutta seksuaalisesti tyydytettynä.

••• Diiva puhuu aina totta, kun hän kirjoittaa kirjallisuudesta, politiikasta, moraalista ja intohimosta. Eikö niin? Teoksessaan Kirjoitan (2000/1993) Marguerite Duras


Kesken sydänkäpysten huviautoilun poliisi pysäyttää heidät ja pyytää Maudelta ajokorttia, jolloin vastaus kuuluu: ”En usko niihin!”

kertoo keskitysleirille joutuneesta aviomiehestään, elämänsä rakkaudesta, jonka kuoleman jälkeen hän vaipuu suruun. Kymmenen vuotta yksin kirjojen ääressä Mauvillen talossa ilman puolisoa on raju saavutus, mutta Duras on tunnettu ylettömyydestään. Paitsi että kohta Duras kuvaa jo intohimoisesti rakastajaa, joka hänellä tuolloin oli. Ristiriitaisuuden hän kuittaa diivamaisella toteamuksella: ”En puhunut hänen kanssaan mitään." Myös muissa autofiktiivisissä pienoisromaaneissa Duras korostaa, ettei miehille voi puhua kirjoittamisesta. He eivät ymmärrä eivätkä hyväksy naisen kirjoittamista. Diivan elkein hän laittaa oman havaintonsa ja kirjallisen lahjakkuutensa ihmissuhteiden todellisen läheisyyden edelle ja suojelee omaa öistä tapaansa kokea todellisuus.

Piikikkäät ruusut Nuo piikikkäät naiset on luotu ruusuja varten. He ovat ”kuuliaisia”, mutta kuuliaisia vain elämälle. –Hélène Cixous (Medusan nauru ja muita kirjoituksia, 1975/2013) Sen sijaan että diiva olisi aina nuori, kaunis tai rikas, hän kuvaa mielikuvitustaan prameasti ja eksessiivisesti. Diiva ilmaisee intuitiotaan häpeilemättä, mikä on taiteellisesti kiinnostavaa, koska se on

kaikkein jäljittelemättömintä kokemuksen kuvaamista. Intuitio on myös piikikäs! Sen kautta ilmenevät tuntemukset eivät ole objektiivisesti tai älyllisesti jaettavissa. Dadaismin säväyttävin hahmo, Paronitar Elsa, herätti huomiota 1920-luvun Pariisin kaduilla kulkiessaan. Ei ihme, koska usein hänen asunaan olivat pelkät säilykepurkeista ja koiran talutushihnoista kyhätyt rintaliivit ja päässä leipomosta ostettu luumukakku! Hän mainitsi ansiokkaasti vibraattorin koneromantiikkaa henkivässä runoudessaan aikana, jolloin masturboinnista saatu nautinto oli tabu. Heming­ way häikäistyi paronittaren poetiikasta toimittaessaan runoja Transatlantic Review -lehteen. Rutiköyhä paronitar joutui usein kauheisiin kahakoihin taloudellisten tukijoidensa kanssa. Dadaisti Bernice Abottin kanssa välienselvittely eskaloitui niin, että Elsa murtautui hänen asuntoonsa ja varasti sieltä valokuvaajalle aiemmin lahjaksi antamansa teoksen. Hän antoi sen heti uudelle ystävälleen, surrealisti ja kirjansitoja, Mary Reynoldsille. Varsin piikikästä! Antakaapas kun kerromme teille ­Mamacitasta! Hänestä päätetään tehdä dokumentti mistäs muustakaan kuin hänen omasta pyynnöstään. Meksikolainen 95-vuotiaan matriarkka elää hulppeassa kartanossa palvelijoiden kanssa, mihin hänellä on varaa kauneusbisneksellä ansaitsemansa omaisuuden ansiosta. Selväksi ku39

vauksissa käy, ettei kukaan voi ohittaa Mamacitan intuitiota. Yhtäkkiä kesken työn hän julistaa, ettei kuvausryhmä ei ole talossa yksin, sillä läsnä on kummituksia. ”On harmi, ettei kukaan muu pysty näkemään heitä, mutta kuvaa heitä silti!”, hän huokaisee säälivästi. Kamera kääntyy kohti olohuoneen loisteliaita mattoja ja antiikkihuonekaluja, mutta ketään ei näy. Dokumenttia ohjaava pojanpoika kysyy, pitäisikö hänen mennä katsomaan, onko huoneen perällä jotain. ”Olisi kohteliasta edes tervehtiä heitä”, kuuluu Mamacitan kylmänviileä vastaus. Pojanpoika menee huoneen keskelle, jolloin matriarkka ohjaa häntä: ”Sano, hyvää iltapäivää ja että puhut isoäitisi puolesta; sano, että haluat heidän rakastavan ja kunnioittavan häntä. Hänen kimppuunsa ei saa hyökätä!” Diivan iällä ei ole väliä: hän voi olla teini-ikäinen filosofi tai todella vanha viettelijä. Ekstravaganttiutta, puoleensavetävyyttä, elämäntyötä, piikikkyyttä ja iloittelua ei lasketa numeroissa. Elokuvassa Harold and Maude (1971) kuvataan 79-vuotiasta kiharapäistä Maudea, joka elää alemman keskiluokan diivailevaa, kitschiltä tuoksuvaa elämää. Yläluokkaiseen perheeseen kuuluva 19-vuotias Harold rakastuu Maudeen nuorista vaimoehdokkaista huolimatta. Kesken sydänkäpysten huviautoilun poliisi pysäyttää heidät ja pyytää Maudelta ajokorttia, jolloin vastaus kuuluu: ”En usko


niihin!” Valitettavasti Maude kuolee samana päivänä, jona Harold pyytää häntä vaimokseen. Mamacita puolestaan ajattelee 95 vuoden iässä vääjäämättä lähestyvän kuolemansa vuoksi, että rakastajan ottaminen olisi brutaalia. ”Se miesraukka joutuisi kärsimään ilman minua”, hän huokaisee. Kuka sanoo, ettei diiva koskaan ajattelisi muiden parasta!

Diiva näyttämöllä Ja siinä missä mies ottaa (mitenkuten) riskin ja vastuun toimia julkisen alueella, suurten muutosten näyttämöllä, naisten rooli on suhtautua välinpitämättömästi tai vastustaa tuota aktiivisuutta – hänhän edustaa vakiota, on aina jollain tapaa sama, arkipäiväinen ja iänikuinen.” – Hélène Cixous (Medusan nauru ja muita kirjoituksia) Natalian oli uskallettava astua kulisseista näyttämölle, suoraan kohdevalon sokaisevaan poltteeseen, siihen maagiseen pisteeseen, jossa hän riitti itse itsellensä. – Laura Lindstedt (Ystäväni Natalia, 2019) Estradille häpeilemättömästi nousevilta naisilta on usein haluttu riistävää toimijuus. Esimerkiksi Norman Mailer typisti Marilyn Monroen tunnetussa luonnehdinnassaan ”häntä tuijottavien halujen peiliksi” – fantasioiden heijastuspinnaksi, joka muuttaa muotoaan kuin mikäkin Rorschachin musteläiskä aina katsojasta riippuen. Feministit ovat sittemmin muistuttaneet, ettei Monroe suinkaan ollut mikään tyhjäpää vaan kovan luokan lukija, jonka suosikkikirjoihin lukeutui James Joycen Ulysses, tuo vakavastiotettavan mieskaanonin kiihottava kulmakivi. Ajatella, kaunis nainen lukee! Onko nimi Hedy Lamarr teille tuttu? Siinä vasta erityislaatuinen diiva! Lamarr oli todellinen multipotentiaali: hän keksi taajuushyppelyn, jota käytettiin natseja vastaan käydyssä sukellusvenetaistelussa, ja joka nykyään toimii pohjana esimerkiksi wifi-verkolle; hän oli ensimmäinen nainen, joka näytteli valkokankaalla orgasmia; hän lainasi kasvonsa Kissanaiselle ja esiintyi lukuisissa elokuvissa, minkä lisäksi hän uransa myöhemmässä vaiheessa myös tuotti itse joitakin filmejä. Hengästyttävää! Turha silti kuvitella, että Lamarrille olisi jaettu koko-

naisvaltaista glooriaa – julkinen tunnustus teknologisesta keksinnöstä hänelle myönnettiin vasta kolme vuotta ennen kuolemaa. Sotavuosina Lamarrille keksittiin tärkeämpää puuhaa: hän pääsi keimailemaan rahankeruutarkoituksessa kiimaisille sotilaille. Menetelmä olikin tuottoisa, sillä sen avulla kerättiin kasoittain dollareita sotatalouden vahvistamiseksi. Viimeiset vuotensa Lamarr vietti kotiinsa eristäytyneenä, pitäen ulkomaailmaan yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä. Kuinka sietää oman nuoruutensa valumista hiekkaan, jos koko maailma on kyennyt osoittamaan arvostustaan vain ulkoisen vetovoiman perusteella? Lamarrille tehtiin myöhemmällä iällä lukuisia kauneusleikkauksia, joista monet epäonnistuivat. Huomionarvoista on, että edes plastiikkakirurgin leikkauspöydällä Lamarr ei pelkistynyt kohteeksi, vaan otti osaa uudenlaisen kauneuskirurgian innovointiin. Olipa kyse sitten sanan kirjaimellisesta tai metaforisesta ymmärryksestä, performoimista voidaan pitää diivalle ominaisena toiminnan ja olemisen muotona. Diiva ottaa kulloisenkin näyttämönsä haltuun suurieleisesti ja anteeksi pyytelemättä – tai vaihtoehtoisesti piiloutuu katseilta täysin. Mutta vaikka diiva kykenee kantamaan itseään näyttävästi, hän ei pysty määrittämään saamaansa vastaanottoa. Kaikki yleisöt eivät ole valmiita tai halukkaita ottamaan diivaa vastaan.

dollisuuksia diivan toiminnan kriittiseen tarkasteluun. Diivojen puolustajat ajetaan niin ahtaalle, ettei heille jää muuta mahdollisuutta kuin huutaa: Hedy Lamarr oli nero! Marilyn Monroe oli nero! Kuka tahansa patriarkaatin vähättelemä mutta silti ajatteleva nainen – nero! Puolustaessamme unohdettujen, vähäteltyjen ja objektivoitujen naisten kunniaa unohdamme kysyä itseltämme, mistä tarpeemme nerojen etsimiseen ylipäätään kumpuaa. Hyvistä tarkoitusperistä huolimatta on helppo päätyä samanlaiseen ansaan kuin sovinistit, jotka eivät suostu katsomaan kohdettaan kuin yhdestä, ankeasta näkökulmasta. Oma kulmamme saattaa olla laajempi ja valokeilan hohde ylevöittävämpi, mutta kokonaisuutta emme silti tavoita. Epämiellyttävä ajatusleikki: entäpä jos Instagramin inspiroivat kuvat Marilyn Monroesta kirjojen keskellä, Arthur Milleriin syventyneenä, ovat jatkumoa halujen peilaamiselle, tällä kertaa vain edistyksellisemmässä valossa? Sillä juuri nähdyksi tulemisen diiva ansaitsee. Ei vain uhrina tai esineenä, särmiltään hiottuna pyhimyksenä tai halveksunnan kohteena, vaan moniuloitteisena toimijana; sekä kaunottarena, hirviönä että näiden välimuotona. Näkyville asettuminen tarkoittaa altistumista monenlaisille katseille, joista kaikki eivät ole mairittelevia. Estradille nouseminen on kritiikin kohteeksi asettumista.

Haussa: täydellinen altavastaaja

Kohottakaamme kritiikin malja!

Nero. Emmekö me ole sopineet että juuri sellaista maailman ja toiminnan määrittelyä me pyrimme välttämään? – –Monika Fagerholm (Diiva)

'Kritiikki’ viittaa käsitteenä paitsi arvostelu- myös erottelukykyyn. Kirjallisuudesta saati muusta taiteesta on vaikeaa esittää näkemystä, mikäli teoksen eri ominaisuuksia ei eritellä tai kriitikolta puuttuu ymmärrys siitä traditiosta, mistä teos sekä ammentaa että pyrkii erottautumaan. Maria-Liisa Nevala kirjoittaa suomalaisen naiskirjallisuuden historiikissa Sain roolin johon en mahdu (1989), kuinka kyvyttömyys ymmärtää tätä traditiota on ollut sukupuolittunut ongelma. Nevalan mukaan ”naiskirjailijat ovat tunteneet perinteen paremmin kuin heidän kriitikkonsa, jotka harvoin ovat osanneet lukea tätä sisäistä viestintäjärjestelmää”. Ei ole syytä väittää, etteivätkö (mies)kriitikot kykenisi ymmärtämään ”naiskir-

Kaikki historian väärinymmärretyt naiset (ja voi – meitähän riittää!) eivät suinkaan ole olleet viattomia, joka suhteessa täydellisiä patriarkaatin sortamia uhreja. Obsessio puhtaiden altavastaajien etsimiseen ja heidän ansaitsemansa kunnian palauttamiseen on pahimmillaan karhunpalvelus. Seksistisestä vähättelystä siirrytään kritiikittömään ylistämiseen, jossa korkeimman kruunun saa eniten kärsinyt sankaritar. Kehystäessään estradille astuneen naisen vain seksistisestä näkökulmasta tulee patriarkaatti samalla rajoittaneeksi mah40


jallisuuden” lähtökohtia niin halutessaan. Mutta keneltä tuota ymmärtämisen halua ja taitoa löytyy? Traditioiden runsauden hyväksyminen ei aina ole sellainen itsestäänselvyys kuin haluaisi ajatella. Yksi tuoreudessaan surullisenkuuluisa esimerkki tästä on Antti Hurskaisen yhteiskritiikki Koko Hubaran ja Timo Hännikäisen esseeteoksista, jossa Hännikäisen tekstiä luonnehditaan ”uljaaksi sanataiteeksi”, mutta Hubaran teksti leimataan epäonnistuneeksi ilman kunnollista yritystä ymmärtää Hubaran estetiikan lähtökohtia. Nevalaa siteerataksemme: ”Näyttäisi myös siltä, että kun nainen tavoittelee uutta ilmaisua, se useammin kuin miesten kohdalla leimataan taitamattomuudeksi hallita yhtenäistä muotoa. Yritykset murtaa kirjallinen konventio on helposti ymmärretty naisten kohdalla osaamattomuudeksi.” Hubaran esseistiikan osalta tätä vastaanotossa tapahtuvaa ohipuhuntaa on analysoinut ansiokkaasti esimerkiksi Aura Sevón. Hän

Lamarr oli todellinen multipotentiaali.

kirjoittaa: ”on turha viuhutella punakynää, jos kerran valtakielen normien säröyttäminen ja ilmaisun haltuunotto kirjoittajan omista lähtökohdista käsin on yksi hänen keskeisiä pointtejaan”. Tietenkään mikä tahansa purkaus kohti tradition aallonmurtajaa ei vielä yksin riitä ansioksi sinänsä. Myönnetään: diivojen tuotokset eivät aina väistämättä ole taiteellisesti korkeatasoisia. Ongelma piilee yksinkertaisesti siinä, että taidetta ja kirjallisuut41

ta pyritään arvostelemaan asteikolla, johon mahtuminen ei ole ollut diivan tarkoitus. Asetelmasta kärsii erityisesti feministinen taide- ja kirjallisuuskritiikki, joka ei saa suunvuoroa uhriutuvien miesten vaikerrukselta ja jatkuvilta vähättely-yrityksiltä. Toisaalta myös feministeiltä vaaditaan keskinäistä tukea ja hehkutusta tilanteessa kuin tilanteessa, mikäli haluaa välttää tulemasta luetuksi misogyynisen ajattelun sisäistäneeksi selkäänpuukottajasiskoksi.


Todelliset diivat kykenevät kuitenkin ruotimaan toistensa töitä jopa piinallisen yksityiskohtaisesti ja käymään väsymättä esteettis-poliittisia kiistoja, voidakseen sen päätteeksi korkata yhdessä pullon hienointa shampanjaa. On korkea aika päästä eroon siitä väsyttävästä käsityksestä, jonka mukaan kaikkien feministien olisi nautittava samanlaisesta taiteesta. Skål!

Esirippu laskeutuu Uskokaa tai älkää, mutta monia diivoja on kautta historian yhdistänyt halu maleksia valokeilan katveessa. Jo aiemmin käsitellyn Hedy Lamarrin ohella näyttelijä Marlene Dietrich sekä edesmennyt suomalainen teatteridiiva Kyllikki Forssell ovat esimerkkejä hahmoista, jotka julkisuudessa saamansa huomion vastapainona ovat pitäneet visusti kiinni yksityisyydestään sekä toisinaan vetäytyneet julkisuudesta tyystin.

Diivojen hienoista itsekeskeisyyttä, taipumusta hellyyden puutteeseen tai häijyyttä ei voi kieltää. Kiistatta Duras, joka kieltäytyy kokonaan puhumasta rakastajansa kanssa, tekee tästä objektin. Eikä Mamacita ole yhtään parempi! Hän kohtelee julmasti kodissaan työskenteleviä palvelijoita, jotka ovat hänen diktatuurinsa armoilla henkisesti ja taloudellisesti. Vastaavia epäimartelevia anekdootteja diivoista löytyy maailman sivu. Ja vaikka diiva pyrkisikin toisinaan piilottelemaan piirteitään milloin naamioiden, milloin ”sminkin”, valojen ja puvustuksen ja milloin kirjallisen tuotantonsa, kodin varjojen tai jopa kuoleman taakse, tunnetaan diiva silti useimmiten juuri kohtalokkaista kasvoistaan. Sen yksilöllisempää tunnistetta on vaikea keksiä. Vaikka diivan transgressiivisuus yhtäältä avaa poliittisen toiminnan mahdollisuuksia, se toisaalta myös kaventaa niitä pelkistämällä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kimaltavan yksilösankarin hahmoon. 42

Jos tässäkin esseessä mainitut diivat istutettaisiin saman illallispöydän ääreen, olisivat he pian iloisissa riidoissa keskenään. Mikä raivostuttava seurue! Siinä he kilistelisivät ja möyhentäisivät maaperää tulevien piikikkäiden ruusujen ja värinokkosten kasvualustaksi. Ehkäpä maankuoren läpi pääsisi jopa versoamaan laji, jollaista ei sen kamaralla olla kuunaan nähty. Ilonpidon keskellä illallissalin ovelta kuuluu raivokas kolkutus ja huuto. Kuinka moni paikkansa ansainnut jäi taas ulkopuolelle, kun valkoisessa akatemiassa marinoituneet seremoniamestarit lähettelivät kutsuja puutteellisista osoitekirjoistaan? Tämän jo tiedätte: Jokainen, joka yrittää määritellä diivan, on tuomittu epäonnistumaan. Yrittämästä emme voi lakata, mutta oppikaamme jättämään ovet ja ikkunat levälleen sekä kulkemaan niistä myös itse. ”Extravaganza-voimaa!”, toivotamme huulisynkassa drag queen -imperiumin luoneen RuPaulin kanssa. Shown on loputtava, jotta se voi alkaa taas uudestaan.


Maata kohti eli erään emansipaation ikiomat aakkoset Taija Roiha

Aina toisinaan asiat aivan yksinkertaisesti etsiytyvät toistensa läheisyyteen. Minä yksin mielipuuhani parissa, laahaan kirjaston hyllyjen välissä antaen katseeni kiertää. L:n kohdalla Rakastuneita naisia esiin nostettuna tärppinä, ja välittömästi mieleeni palautuu edellinen keskustelu ystäväni kanssa, jossa hän muistutti minua Lady Chatterleyn rakastajan olemassaolosta. Hurmaannun peniskeskeisen erotiikan väliin kirjoitetuista riveistä, jotka kertovat lisääntymisen koneellistamisesta ja ruumiiden muuttumisesta savukiehkuroiksi. Mietin, miten voisin itse unohtaa kehoni muuttumalla koneeksi. D.H. Lawrence oli teknologiavastainen protofasisti, jonka monia poliittisia kantoja voitaisiin luonnehtia nykykielellä vähintäänkin ongelmallisiksi. Hänen tarkoituksenaan tuskin oli saada millenniaalisukupolveen kuuluvaa feministiä ilakoimaan koeputkihedelmöityksestä. Hän teki sen kuitenkin. Olen koko elämäni lukenut asioita vastakarvaan ja oppinut nauttimaan siitä. Ajattelen sen olevan eräänlainen kieltäytymisen muoto. Kieltäydyn tunnustamasta kirjallisen tekstin tai elokuvan misogynististä merkitystä ja luen sen siten tyhjäksi. Se katoaa, häipyy, ja minä valtaan tilan itselleni, luen merkitykset uudestaan. Otan Lawrencen ivaaman koeputkinaisen ja teen siitä Neitsyt Mariani. En rakentaakseni maailmaani miesten varaan, vaan ottaakseni heiltä pois sen vallan, joka ei ole heille koskaan edes kuulunut.

••• Kirjallinen sivistykseni on täynnä kiusallisia aukkoja, joita paikkaan vähin äänin yksi kerrallaan (”Suhteeni kirjallisuuteen = nonexistent”, kuten ihailemani Diiva asian sanoittaa.) En ajatellut osaavani lukea tuhansien tasankojen leveydelle levittyvää kiemuraista aluskasvillisuutta, en perusrakenteita enkä liiemmin siitä nousevia jykeviä huippuja. Vetelehdin laitamilla ja tartuin joihinkin helppoihin yksityiskohtiin, nousin koristeellisiin omenapuihin. Sieltä löysin kaltaiseni.

On korkea aika päästä eroon siitä väsyttävästä käsityksestä, jonka mukaan kaikkien feministien olisi nautit­tava samanlaisesta taiteesta. Skål!

En sano tätä kieriskelläkseni häpeässäni ja omassa surkeudessani vaan todetakseni asiat niin kuin ne ovat. Hieman kierosti, mutta kuitenkin. Olen oman tarinani äärimmäisen epäluotettava kertoja. Lapsuudenkodissani oli valtava kirjahylly, jonka sisältö koostui baarikaapista, valokuva-albumeista, Mobilisti-lehdistä, kahdesta eri tietosanakirjasarjasta ja kolmestakymmenestä erilaisesta Tuntemattoman sotilaan painoksesta. Kaiken kaikkiaan kirjoja oli paljon, mutta niiden kannet eivät eronneet toisistaan. Mielikuva kirjahyllystä sekoittuu Twitter-profiiliini, jonne jaan 5. toukokuuta 2018 kuvan Karl Marxista saatteella: ”Cause we are living in a material world, and I am a material girl.” Mä en tiedä Pääomasta mitään, mutta ainakin minulla on hyvää tahtoa ja jäljittelyn taito. Paljon onnea rakas Karl, xo xo!

••• Olen hakenut oikeaa tapaa ottaa paikkaani siitä lähtien, kun ensimmäisellä luokalla peruskoulussa harjoittelin karateliikkeitä laittaakseni pojille kampoihin. Oli syksy, viileää. Muistan edelleen, millaisia hanskoja käytin: neulossormikkaita, johon oli kirjailtu kukkakuvioita, ja rystys43

ten kohdalle ommeltu pinnasta kohoavia ruusunnuppuja jäljittelevät yksityiskohdat (ruusuobsessioni juuret ulottuvat kauas). Kun ensimmäisen kerran annoin nyrkkini halkoa poikien edessä ilmaa, en saanut osakseni ihailua vaan naurua. Ruusuin koristellut lapsenkädet eivät onnistuneet synnyttämään uhkaavaa vaikutelmaa. En erehtynyt enää koskaan kuvittelemaan kykeneväni harrastamaan kamppailulajeja, mutta toistin silti saman virheen tuhat kertaa. Tuhat kertaa minä saamassa tarpeekseni poikien määräämistä säännöistä, tuhat kertaa minä asettumassa vastaan. Tuhat kertaa pojat nauramassa takaisin. Tuhat kertaa minä mukautumassa heidän naurunsa tahtoon. Mutta nyt en taida enää jaksaa.

••• On aika laskeutua alas puusta. Otan kiitollisena vastaan sieltä löytämäni valkoisen musteen, mutta värjään sen punaiseksi. Alan imeytyä maahan, lammikkoon, josta ei osaa sanoa, onko se verta, mustetta vai hologrammi. En jaksa enää välittää: miksi olla kaunis, jos voi olla subliimi? Tällä kertaa aion kulkea pohjaan saakka.


Diiva sylkee utopioita Riikka Ala-Hakula

Luon diivan hahmolle liikkuvuutta, joka tapahtuu sisäisen avaruuden ja ulkoisen todellisuuden välillä. Diiva ei pääse objektivoinnin ongelmasta, ellei hänelle suoda sisäistä todellisuutta. Se ei aina näy tyylissä, kehossa tai elkeissä ilman perinpohjaisen tarkkaa katsetta. Kiinnostava on hetki, jolloin diiva avaa suunsa juuri monikossa, polyfonisena, myös muiden äänet kuulevana, myyttisenä olentona ja sylkee ajattelunsa ja kuvitelmansa patriarkaatin päälle. Vastaukseksi hän saa useimmiten hiljaisuutta. Jos tasaveroinen olento vastaa hyvin, diiva kuuntelee ja keskustelu tai jopa ystävyys voi alkaa.

Sisäisellä ulottuvuudella tarkoitan sitä, mitä kutsutaan diivan minuuden perustaksi, hänelle suodun havainnon avaruudeksi ja rajoiksi, fantasmaattisten vaikutelmien ja kuvien virraksi, ennakkoaavistusten, herkkyyden, intuition, unien, rakkauden ja kauhukuvien kolkaksi, mutta erityisesti mielikuvituksen alueeksi. En kirjoita pelkästä älyn alueesta, koska rationalistit saisivat siitä niin monta sulkaa hattuunsa. ”Kuvittelen, siis olen”, olen kuullut diivojen kuiskivan erinäisten akateemisten ja poliittisten instituutioiden käytävillä, puistoissa, kampaamoissa, asuntovaunuissa, lähiöiden alikulkutunneleissa, öisien hengästyttävien ja unohtumattomien tunteellisten keskustelujen lomassa sekä hikisten ja maailmaa muuttavien bileiden keskellä.

Kun halutaan mitätöidä jonkun ihmisen kokemusmaailmaa yleisesti hyväksytyllä tavalla, sanotaan: ”Mitä sinä oikein kuvittelet?” ”Se mitä sanot, on mielikuvituksen tuotetta!” Näissä ilmauksissa ohitetaan kuitenkin se tosiseikka, että kautta filosofian historian mielikuvitus kuvataan sielun osaksi, joka yhdistää muistin, älyn ja aistihavainnon avulla saavutetun käsityksen todellisuudesta. Mielikuvitus on kyky, kikka tai väline, jonka avulla kuvitellaan vallalla olevan arkitodellisuuden ehtojen yli. Mielikuvituksen käyttö on yksityisen ja julkisen poliittisen kontrollin kahlitsemaa, koska se uhkaa aina radikaalisti olemassa olevaa valtajärjestelmää ja sen normeja. Se edellyttää sääntöjen ulkopuolelle asettumista vastuullisesti. Se myös vavisuttaa yksityisiä ihmissuhteita määritteleviä rajo-


ja, kuten rakkautta tai halua, joita on mahdollista tuntea. Se sekoittaa roolien pakan, josta voi valita, millaisia ominaisuuksia haluaa työssä tai ihmissuhteissa edustaa. Mielikuvitus paljastaa, että konservatiivisessa perinteessä mielettömiä sukupuolittuneita sääntöjä toistetaan päivästä toiseen juuri nyt, juuri minun, sinun, meidän ja teidän toimesta. Ellemme valitse tehdä toisin! Useat valitsevatkin kunniakkaasti muuttaa maailmaa siltä osin, joka on itse kullekin mahdollista. Siinä ei lopulta ole mitään idealistista, vaan paremminkin se on ainut vaihtoehto elää. ”Rakkaus ei ole riippuvaisuutta tai seksiä, vaan ystävyyttä – – sillä ystävyys perustuu arvostukseen, ei halveksuntaan”, kirjoittaa Valerie Solanas. Tämä on radikaali tulokulma rakkauteen kapitalisti-

sessa järjestelmässä. Se muuttaa käsitystä siitä, kuka on rakkauden arvoinen ja miten rakkautta voi kontrolloida poliittisesti. Järjestelmä vastustaa seksuaalisen objektivoinnin ja monipuolisemman nähdyksi tulemisen välisen vaakakupin kääntämistä jälkimmäiseen suuntaan. Diivan tehtävä on aloittaa mielikuvitusleikkejä, tajuta niiden valtava poliittinen voima, luoda utopioita, tehdä taidetta, vitsailla, nauraa lainsäätäjille, rakastaa ja vihata, laiskotella ja hullutella joko kissankullalla koristellussa vuokra-asunnossa tai hulppeassa omistuskartanossa. Pyyntöni on selvä: ”Puhu minulle niin kuin rakastavaiset puhuvat toisilleen”, riippumatta siitä millaisissa rooleissa kohtaamme. Sillä ainut sosiaalisen elämän perusteltu syy on luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia.

Viitteet 1 Suom. TR 2 Spears, Britney (2013) ”Work b**ch”, julkaistu teoksessa Britney Jean, RCA Records, passim. 3 Patmore, Coventry : ”The Angel in the House”, 1854–1862. http://www.gutenberg.org/ files/4099/4099-h/4099-h.htm 4 Kirjailijoiden mainitsemia rahasummia on vaikea vertailla, koska emme tiedä, mitä valuuttaa Colette tarkoittaa.

45

Kirjallisuus ja lähdeaineisto Beauvoir, Simone de: Toinen sukupuoli. Tammi, 2011 (1949). Suom. Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski Beauvoir, Simone de: ”Kokemuksistani kirjailijana”. Teoksessa Onko Sade poltettava ja muita esseitä. WSOY, 2007. Suom. Erika Ruonakoski Cixous, Hélène: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. Tutkijaliitto, 2013 (1975). Suom. Aura Sévon ja Heta Rundgren Cixous, Hélène. ”When I do not write, it is as if I had died”. Teoksessa Sellers, Susan (toim.): White Ink: Interviews on Sex, Text and Politics. Aucumen, 2008. Suom. Elizabeth Lindley Colette: Chérin loppu. Gummerus, 2001 (1926). Suom. Marja Haapio Dietrich, Marlene: Berliinitär. Otava, 1990 (1987). Suom. Marja Kyrö Duras, Marguerite: Kirjoitan. Like, 2000 (1993). Suom. Annika Idström Dvoskin, Michelle: ”Embracing excess: The queer feminist power of musical theatre diva roles.” Studies in Musical Theatre 10:1, 2016 Fagerholm, Monika: Diiva. Otava, 2000 (1998). Suom. Arja Tuomari Gammel, Irene: Paroness Elsa: Gender, Dada and Everyday Modernity. The Mitt Press, 2002 Holiday, Billie: Lady Sings the Blues. Harlem Moon, 2006/1956. Lindstedt, Laura: Ystäväni Natalia. Teos, 2019. Nevala, Maria-Liisa (toim.): ”Sain roolin johon en mahdu”: Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Otava, 1989 Pablo, José: Mamacita. Dokumentti, 2018 Patmore, Coventry : ”The Angel in the House”, 1854–1862, http://www.gutenberg.org/ files/4099/4099-h/4099-h.htm Sevón, Aura: ”Ruskeat Tytöt”. One Quart Magazine. https:// onequartmagazine.com/ books/07/2017/ruskeat-tytot/ Solanas, Valerie: SCUM-manifesti. Savukeidas, 2011 (1968). Suom. Suvi Auvinen Thurman, Judith: Colette – Intohimon salaisuudet. WSOY, 2001 (1999). Suom. Anna-Maija Viitanen Woolf, Virginia: Oma huone. Tammi, 1980 (1929). Suom. Kirsti Simonsuuri Woolf, Virginia: ”Professions for women” In Barrett, Michèle (edit.): Virginia Woolf: Women & Writing. The Women’s Press Ltd, (1979)


Fleur Jaeggy ja proosan armoton ihmeellisyys Proosassa kirkkaan näkemisen hetki on mahdollisuus, ja kuitenkin se on runoutta nolompaa. Jyri Vartiainen

1

My mother had an audience with the Pope. I found this out from a photograph of the Holy Father with her looking at him, wearing a black veil. From that photograph I understood, perceived, in fact clearly saw, that my mother was depressed. Depressed in a definitive way. (Jaeggy 2017, 60). Muistan selvästi hetken, kun luin edeltävän lainauksen. Vaikka Fleur Jaeggyn proosa on jatkuvasti murskaavaa, yllä oleva katkelma viilsi minua erityisellä tavalla. Hyvien proosateosten sisällä on aina tällaisia nytkähdyksiä, jotka alkavat säteillä omaa teoksesta irrallista valoa. Ne ovat kyllä sulatettuina tekstimassaan, mutta niiden äärellä lukija pysähtyy ja kokee sisällään liikkeen, eräänlaisen muljahduksen. Miten tiivis ja yhtäaikaisen laaja Jaeggyn katkelma onkaan. Siihen sisältyy kokonaisia vuosikymmeniä ja elämiä, ja kuitenkin se on virkerakenteeltaan tylyn toteava.

Siinä nähdään äkillisesti jotain loppuun saakka, akti, jota emme mieluusti tee päivittäisessä elämässä. Proosassa tällainen kirkastetun näkemisen hetki on mahdollinen, ja vaikka tosirunous aiheuttaakin mahdottomia välähdyksiä, väitän, että proosarihmastoissa tapahtuvat muljahdukset ovat luonteeltaan erilaisia. Minulle proosa on aina ollut lajina musikaalisempi ja eksistentiaalisesti painavampi. Joskus tämä raskaus näkyy kulttuurin painolastina, jota proosa ei täysin kykene harteiltaan karistelemaan. Proosa on nolompaa kuin runous. Likaisempaa. Olen hyväksynyt sen.

2

Vaikka Jaeggyn katkelmassa tapahtuva näkemisen hetki on armoton ja kirjaimellisesti masentava, on vaikea olla ajattelematta, että siinä jos missä Jaeggy nauttii. ”Depressed in a definitive way”, hän toistaa manaten esiin sen, mitä kertoja todistaa. Liike valokuvan katsomisesta ”tuomioon” 46

on nopeudessaan ja järkkymättömyydessään kaunis. On kuin virkerakenteessakin tapahtuisi tuolla hetkellä tietynlainen lekan putoaminen. Ehkä totuus on myös huojentavaa, koska sitä liehitellään niin pitkään silmiin katsomatta. Kirjoittajan nautinto näkemisen hetkellä osoittaa, kuinka lukijalle vaikuttava asennonvaihdos tapahtuu yhtäaikaisesti usealla tasolla: psykologisesti, rytmillisesti, tyylillis-syntaktisesti ja niin edelleen. Omasta mielestäni todelliset tapahtumat ovat pienen pieniä sisäisiä muutoksia, jotka eivät näytä ulospäin järin dramaattisilta. Esimerkiksi perinteisen esinemotiivin valjastaminen ei ole välttämättä toimintaa, jos se ei sisällä autenttista sisäistä liikettä. Romaanin puitteissa aseen laukaiseminen, avioliitto tai sota voivat olla tyhjiä eleitä ja täten samalla tavalla surullisia kuin iso osa siitä ihmiselosta, jota päivittäin todistamme. Tiedän että sanat autenttisuus ja totuus ovat liukkaita ja vaarallisia, mutta yritän luottaa niihin lukijana. Vaikka olen ajanut juuri nyt tätä esseetä kirjoittaessani itseni epävarmaan nurkkaan, lukukokemuksessani tällaista huojuvuutta ei ole. Proosa joko tapahtuu silmäin edessä tai sitten ei.


Miksi nämä kaksi kulunutta termiä heräävät eläviksi ja kirkkaiksi lampuiksi Jaeggyn käsissä?

En myöskään suoranaisesti usko fiktioon; on autobiografinen fakta että kirjoitan tätä virkettä 31.1.2019, mutta sillä ei ole vielä juurikaan otetta minun sieluuni. Fiktiivinen tapahtuma ja sen liike taas voi olla läpikotaisin itsen väristä, enkä ajattele että kuvittelukykymme olisi erillään faktuaalisesta. Ne halkovat toisiaan tavalla, jonka teksti tuo esiin. Ajatus siitä että proosa lunastaa näkymätöntä pilkistävää on oikeilla jäljillä, mutta se ei ota huomioon sitä kuinka itse kirjoitusakti kehii esiin sen, mitä kirjoittajakaan ei suoranaisesti halua nähdä. Proosa on raadollista.

3

Kun sanon, että katkelmassa Jaeggy nauttii, väitän, että hän samalla palaa nautintoon, joka on hänelle tuttu. Tekstissä tapahtuvat intensiivisen näkemisen hetket voivat parhaimmillaan olla jopa päivittäisiä, mutta kokoaikaisia ne eivät missään nimessä ole. Vaikka ajatus leipätekstistä voi

kuulostaa brutaalilta proosan yhteydessä, on myönnettävä, että kirjoittaja etsii valon täyttämiä aukeamia vähemmän intensiivisen tekstimassan avulla. Proosassa tämä hapuilu, kohti kulkeminen ja liepeily on oleellista ja sen jäljet tulee jättää teoksen kerroksiin. Etsivä kirjoittaminen on halukasta, mutta kirjoittajan voi olla vaikea luottaa omaan haluunsa. Se on jotakin, mitä ei opeteta koulussa. Äkilliset aukeamisen hetket voivat nousta kirjoittajan eteen yllättävissä paikoissa, eivätkä ne välttämättä liity suuriin kysymyksiin. Muistelin erään käsikirjoituksen yhteydessä lapsuudessa näkemääni peltoa, kunnes se alkoi väreillä kapeina ja pitkinä kultaharkkoina yhdessä laajan matalalla roikkuvan auringon kanssa. Tämän kaltaisten näkyjen myötä on helpompi ymmärtää maalareita, joiden puut ja vuoret piirtyvät häijyiksi ja luonnottomiksi. Lapsena jokseenkin tylsämielisellä lammella oleskelu voi opettaa suunnattoman paljon väreistä ja varjoista, vaikkei tulevaisuudessa käyttäisi yhtäkään luontokuvaa. Asioiden lunastaminen kirjallisuudessa on arvaamatonta ja synteettistä. Tässä piilee samalla yksi syy siihen, 47

JAEGGYESSEEE

Fleur Jaeggy (s. 1940) on sveitsiläinen, italiaksi kirjoittava kirjailija. Hän asuu Italiassa, on voittanut maan kaikki mainittavat kirjallisuuspalkinnot, eikä ikinä anna haastatteluja. Jaeggyn teoksia on käännetty englanniksi, mutta suomeksi niitä ei ole ilmestynyt.

minkä vuoksi olen niin kiinnostunut varhaisesta modernismista: hitto millä tavoin esittävyys voikin kummitella. Siinähän on oikeastaan jotakin karmivaa.

4

So, to return to despair. A theme that is dear to her. What could be better than despair? If one discovers from looking at her in a photograph that a person is desperate, after the first shock a kind of calm sets in. (Jaeggy 2017, 62). Eikö Jaeggy myöhemmin novellissaan hoe sanaa epätoivo samalla painavuudella ja rakkaudella kuin aiemmin sanaa masennus? Miksi nämä kaksi kulunutta termiä heräävät eläviksi ja kirkkaiksi lampuiksi Jaeggyn käsissä? On vaikea kuvitella, että luovan kirjoittamisen opinnoissa kehoitettaisiin käyttämään saati sitten vielä toistelemaan masennuksen ja epätoivon kaltaisia ilmauksia. On kuin valistunut lukija


Jaeggy ilmaisee tunteita ”väärin”. Hänen tekstiensä betonisuus on niin järkähtämätöntä että lukija voi kokeahuolettomuutta: ei ole mitään epäselvyyttä siitä, kuka on ohjaksissa.

nauttisi siitä, että Jaeggy ilmaisee tunteita ”väärin”. Hänen tekstiensä betonisuus on niin järkähtämätöntä että lukija voi kokea huolettomuutta: ei ole mitään epäselvyyttä siitä, kuka on ohjaksissa. Minulle Jaeggyn tekstien lukeminen on ollut jyrätyksi tulemista. Haluavatko kaikki lukijat varsinaisesti hengittää? En täysin jaa sitä maailmaa, minkä Jaeggy kirjoissaan luo, mutta minulla ei ole ongelmia altistua sille kokonaisvaltaisesti. Joskus tuntuukin siltä, että taiteen immersio on dialogisen sijaan yksisuuntaista ja höykyttävää. Ei liene sattumaa, että olen muutamia kertoja astunut ulos elokuvateatterista samalla tavoin kuin lapsuuden tivolin kauhulaitteesta. Maa jalkojen alla on hetken aikaa huojuva ja on vaikea totutella tuttuun ympäristöön. Omien kokemusteni perusteella ylitse hyökyvä tekstimassojen musiikki ilmenee hurjimmillaan juuri kertomakirjallisuudessa. Hennossa ja ilmavassakin proosarihmastossa on usein sarjatulenomaisia, hypnoottisia juoksutuksia. Jaeggy ymmär-

tää, että toisto on tarvittaessa variaatiota, ja proosa elää variaatiosta. Olisikin suotavaa, että kotimaiset prosaistit osaisivat taivuttaa sanoja ja virkerakenteita niiden ääripisteisiin; jos kynä tai näppäimistö on piano, kirjoittajan tulee osata liikkua myös mustia koskettimia pitkin.

5

Jaeggyn tekstejä lukiessa on pakko ihailla sitä, minkä hän jättää pois. Hänen kirjoissaan ei ole päällisin puolin mitään silmiinpistävää, jopa yksittäisten lukujen ja kappaleiden pituudet vaikuttavat sangen tavanomaisilta. Hänen kirjoittamisensa säteilee askeettista loistoa, joka ei silti tunnu minimalismilta tai suoranaisen uskonnolliselta. Joskus ilmoille heitetty Thomas Bernhard -vertaus on ymmärrettävä mutta 48

laiska, koska Jaeggyn rekisterissä on enemmän sävyvaihteluita. Puhuin aiemmin siitä, kuinka Jaeggy ilmaisee tunteita ”väärin”. Hänen proosansa herättää kysymyksen siitä, millä tapaa proosa on toisin- tai väärintekemistä. Jaeggyn virkkeet ovat usein ”liian lyhyitä”, hänen kertojiensa suru ja kanssaihmisiin kohdistetut huomiot ”liian ankaria”. Englanniksi käännetyissä teoksissa I am the brother of XX (2017) ja Sweet days of discipline (2018) on kaiken lisäksi aivan ”liian monotoninen” rakenne. On helppo kuvitella, että osaamaton kustannustoimittaja vaatisi hänen kirjoihinsa lisää näkökulmia ja kerronnallisten keinojen vaihtelevuutta. Me lukijat voimme olla kiitollisia siitä, että näin ei ole tapahtunut. Hän tanssii yksin. Hänellä on rohkeus olla pyytämättä meitä mukaan. Ihailen Fleur Jaeggyn kirjoittamista ja toivon että tällä nimenomaisella hetkellä joku jossain päin maailmaa kääntää hänen tekstejään intensiteetillä, jonka hän ansaitsee.


Teksti Fleur Jaeggy Suomentanut Janne Löppönen

M

inä ja Frédérique emme ainoastaan nukkuneet öisin eri taloissa, vaan olimme myös päivisin eri luokkahuoneissa. Ruokapöydässä emme istuneet lähekkäin, mutta saatoin nähdä hänet. Ja vihdoin hänkin katseli minua. Kenties minäkin olin kiinnostava. Minua viehättivät saksalaiset ekspressionistit ja elämä, rikokset, joita en ollut vielä kokenut. Kerroin hänelle, että kymmenvuotiaana olin loukannut erästä abbedissaa kutsumalla tätä lehmäksi. Miten tavanomainen sana, häpesin tavanomaisuuttani kertoessani hänelle. Minut erotettiin sisäoppilaitoksesta. ”Pyytäkää anteeksi”, minulle sanottiin. En pyytänyt. Frédérique nauroi. Ystävällisesti hän kysyi, miksi olin tehnyt niin. Ja vähän kerrallaan aloin kertoa siitä kun olin kahdeksanvuotias. Siihen aikaan pelasin poikien kanssa palloa ja minut lähetettiin kolkkoon sisäoppilaitokseen. Kolkon käytävän päässä oli kappeli. Vasemmalla ovi. Sen takana oli hauras ja kalpea abbedissa, joka otti minut suojiinsa. Hän hyväili minua siroilla ja pehmeillä käsillään, istuin hänen vieressään kuin olisin ollut hänen ystävänsä. Eräänä päivänä hän katosi. Hänen paikalleen saapui uhkea sveitsiläinen Urin kantonista. Ja kuten tiedetään, uusi vallanpitäjä vihaa edellisen suosikkeja. Sisäoppilaitos on kuin haaremi.

I BEATI ANNI DEL CASTIGO

Katkelma romaanista I beati anni del castigo (1989)

Frédérique sanoi että olin esteetikko. Sana oli minulle uusi, mutta se tuntui heti ymmärrettävältä. Hänen käsialansa oli esteetikon käsialaa, sen tajusin. Esteetikolle ominaista oli myös hänen ylenkatseensa kaikkea kohtaan. Frédérique kätki ylenkatseensa tottelevaisuuden ja kurinalaisuuden taakse, hän oli kunnioittava. Minä en vielä osannut teeskennellä. Olin kunnioittava johtajatar Frau Hofstetteriä kohtaan, koska pelkäsin häntä. Olin valmis polvistautumaan hänen edessään. Frédériquen ei tarvinnut koskaan polvistua, sillä hänen tapansa kunnioittaa muita herätti kunnioitusta. Ja minä panin tämän merkille. Kerran, kenties unohtaakseni hetkeksi Frédérique’in liehittelyn, suostuin tapaamiseen erään pojan kanssa joka kävi läheistä sisäoppilaitosta, Rosenbergiä. Tapaaminen oli lyhyt. Minut nähtiin. Rouva Hofstetter kutsui minut toimistoonsa. Hän oli leveä kuin kaappi, yllään tummansininen jakkupuku, valkoinen paita ja rintaneula. Hän uhkaili minua. Sanoin että poika oli pelkkä sukulainen. Se oli totta, itse asiassa sukulaispojan äiti oli kirjoittanut johtajattarelle nimenomaan pyytäkseen että emme näkisi toisiamme. Teeskentelin itkua. Johtajatar heltyi. Missä oli kaikki se voima, jota minulla oli ollut kahdeksanvuotiaana, se varmuus, itsehillintä? Siinä iässä yksikään tyttö ei vaivannut mieltäni. Kaikki olivat samanlaisia, inhottavia, ilkeitä. Vielä tänä päivänäkään 49


en kykene sanomaan että olin rakastunut Frédérique’iin, niin on hyvin helppo sanoa. Sinä päivänä aloin pelätä, että minut erotettaisiin. Eräänä aamuna aamiainen tuoksui ihanalta, ja kastoin leipäpalan kahvikuppiin. Lyötyään kastavaa kättäni johtajatar käski minun nousta ylös. Kahdeksanvuotiaana olisin ottanut kupin ja paiskannut sen päin johtajattaren kasvoja. Kuinka hän kehtasi loukata minua? Frédérique söi kyynärpäät kyljissä kiinni. Milloinkaan ei hänen kyynärpäänsä nojannut pöytään. Ylenkatsoiko hän myös ruokaa? Hän oli niin täydellinen. Kun kävelimme yhdessä, mikä tapahtui nyt päivittäin, vain me kahden, joskus hän käveli edelläni, ja minä katselin häntä. Kaikki hänessä oli kohdallaan, sopusuhtaista. Toisinaan hän laittoi kätensä olkapäälleni ja tuntui että niin jatkuisi ikuisesti, metsissä, vuorilla, poluilla, une amitié amoureuse, kuten ranskalaiset sanovat. Hän mainitsi erään miehen. Minulla ei ollut juurikaan sanottavaa aiheesta, kokemukseni rajoittui sukulaispoikaan. Sekä erääseen lastenhoitajaan. Mutta se ei ollut sama asia. Lastenhoitaja, nunna ja koulutoveri kuuluvat kaikki samaan ryhmään. Frédérique puhui miehestä kuin tarinasta, joka oli tullut päätökseensä. Sinä iltana, kun palasin huoneeseeni, jonka jaoin saksalaisen kanssa, mietiskelin. Me olemme kenties naisten asiantuntijoita, me jotka olemme viettäneet parhaat vuotemme sisäoppilaitoksissa. Ja koska maailma oli jakautunut kahtia, miesten ja naisten maailmaan, niin ulos päästessämme saamme tutustua myös miehiin. Mahtaako se koskaan olla yhtä kiihkeää? Mietin, onko miesten valloittaminen yhtä vaikeaa kuin Frédérique’in. Päivittäisistä kävelyistämme, uskoutumisista ja hellyydenosoituksista huolimatta minusta tuntui etten vieläkään ollut valloittanut Frédérique’iä. Minun koetinkiveni oli voima. Minun oli valloitettava hänet, hänen oli ihailtava minua. Frédérique ei suonut kellekään läsnäoloaan, ja joskus hän oli mieluummin yksin kuin minun kanssani. Ja minä ikävystyin. En lukenut mitään, katsoin itseäni peilistä, harjasin hiuksiani, sata harjanvetoa, teeskentelin rakastavani luontoa. Olin huomannut, että Frédérique ei koskaan katsonut itseään peilistä. Kuinka hänen seurassaan ihastuinkin puihin, vuoriin, hiljaisuuteen ja kirjallisuuteen. Elämäni kävi hieman pitkäveteiseksi. Olin viettänyt jo seitsemän vuotta sisäoppilaitoksissa, eikä aikani vieläkään ollut ohi. Sisäoppilaitoksessa kuvittelee maailman suureksi ja ihmeelliseksi, ja kun sieltä pääsee pois, haluaisi joskus kuulla uudestaan tutun soittokellon äänen.

tai vartijoita. Appenzellista muistan joitakin hyvin vanhoja, rampoja miehiä, konditorian ja suihkulähteen. Jos halusimme hieman maailmallista turhuutta, menimme konditoriaan, eikä siellä koskaan ollut ketään, mutta kadulla kulki aina joku vanhus. Pitkään uskoin että ne jotka ovat eläneet sisäoppilaitoksessa, kuten Frédérique ja minä, voivat vanhoina ja katkerina muistella menneitä ja elää vailla mitään tarpeita. Kello soi, nousemme ylös. Kello soi uudestaan, menemme nukkumaan. Vetäydymme huoneisiimme, olemme nähneet elämän ohimennen ikkunassa, kirjoissa, vuodenaikojen vaihtelussa, kävelyillä. Aina vain heijastuksena, heijastuksena, joka näyttää huurtuneen ikkunalautoihin. Ja ehkä joskus näemme toisen marmorisen hahmon piirtyvän silmiemme eteen: se on Frédérique, joka on hetkeksi astunut elämäämme – ja ehkä haluaisimme palata takaisin, mutta emme enää tarvitse mitään. Olemme kuvitelleet maailman. Mitä muuta voi kuvitella, paitsi oman kuolemansa? Kellonsoitto ja kaikki on ohi. Mutta palatkaamme tähän pikku tarinaan. Frédérique kuvaili minulle lehtien väriä, muistan että keskustelujamme ympäröi aina viileys. Ranskalaisen kirjallisuuden opettaja ihaili häntä, kenties piti häntä uutena Brontëna. Ja minua hän inhosi. Hän olisi itse halunnut käydä kävelyillä Frédérique’in kanssa. Hän oli ruma nainen eikä tiennyt mistään muusta kuin ranskalaisesta kirjallisuudesta, jolle hän oli omistautunut. Haukottelin hänen puhuessaan. Kuten jo mainitsin, elämä tuntui minusta hieman liiankin pitkältä. Kirjallisuus sinänsä ei viihdyttänyt minua, mutta minun oli valmistauduttava keskusteluihin Frédérique’in kanssa. Olin lukenut Novalikselta muutaman lauseen itsemurhasta ja täydellisyydestä. ”Mikä sinun on?”, ”Mitä ajattelet?”, hän kyseli minulta. Vihdoinkin hän kysyi mitä ajattelin. Piste minulle. Ajattelin yhtä ainoaa asiaa: lähtöä ulos maailmaan. En olisi koskaan myöntänyt sitä. En mitään, vastasin Frédérique’ille. En ajattele mitään. Joskus keskustellessamme ajattelin häntä, hänen kauneuttaan, älykkyyttään, jotain mikä hänessä oli täydellistä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen pystyn yhä näkemään hänen kasvonsa, kasvot joita olen etsinyt muista naisista, koskaan löytämättä. Hän oli täydellisen lahjomaton. Jotakin vaarallista. En koskaan pystynyt sanomaan sitä hänelle suoraan enkä tunnustamaan ihailuani, sillä jo ensimmäisestä päivästä lähtien minusta tuntui, tietystä häntä kohtaan kokemastani alemmuudesta huolimatta, että ennen kuin liittyisimme yhteen meidän oli käytävä läpi tiettyjä vaiheita. Kuin taistelussa. Ja minun oli valloitettava hänet. Kaikki oli niin ylevää ja jännittynyttä, sanat, sävy ja tyyli punnittuja, kaikessa vaadittiin tiettyä älyllistä ponnistelua. Mietin, mitä jos muutaman viikon jälkeen olisimme

••• On erikoista, kuinka vähän miehiä tuntemieni sisäoppilaitosten ympäristössä näkyi. Kaikki vanhuksia tai hulluja 50


puhumisen sijaan alkaneet syleillä. Se ei olisi tullut kysymykseenkään. Emme ole koskaan pitäneet toisiamme kädestä. Olisimme pitäneet sitä naurettavana. Metsäpoluilla näki nuoria tyttöjä käsi kädessä, nauramassa, ”ystävättärinä”, rakastavaisina. Meissä oli tiettyä fanaattisuutta joka esti kaikki fyysiset hellyydenosoitukset. Ranskanopettajatar muistutti surullista miestä, erityisesti valossa, ikkunan lähellä, kateederin takana istuessaan. Hän kuulusteli minua. En vastannut. Hänen hiuksensa olivat taipuisat, harmaat ja lyhyet, kädet ristissä kuin papilla. Hänen ankarassa katseessaan oli jotain lähes kerjäävää, mykkä avunhuuto, sanoisin jopa puhtautta, hävinneiden puhtautta, joka on sekoitus voimatonta epätoivoa ja itsepäisyyttä. He eivät luovuta. He opettavat loppuun asti, vielä kuolinvuoteellaankin. Lukevat toiseksi viimeisen runon. Hän kuulustelee minua yhä ja nousee seisomaan. Aikooko hän lyödä? Pääni oli tyhjä, minut oli vallannut eräänlainen velttous, kuten usein kävi keskipäivän tienoilla, aamukävelystäni oli jo seitsemän tuntia. Seitsemän tuntia vastaa lähes työläisten työaikaa, ja he vaativat lyhyempää päivää. Hän halveksii minua. Hän varmaankin miettii miksi ihmeessä Frédérique viihtyy minun seurassani, tunnen sen hänen katseestaan. Ehkä hän ymmärsi. En kyennyt lukemaan kirjoja, minun puoleni kaapista oli tyhjä, selailin Frédérique’in kirjoja, mutta kaikki mikä vaati syventymistä ylitti voimani. Suuren osan voimistani, kutsukaamme niitä henkisiksi, vei Frédérique puhuessaan minulle kirjallisuudesta, niinä hetkinä olin aidosti kiinnostunut ja minun oli pysyttävä hänen pohdintojensa tasalla, mutta joskus jopa hänen puhuessaan olin ajoittain poissaoleva.

saapui myöhässä ruokasaliin. Tai sitten minun oli alistuttava rituaaliin, jota hän johti. Eräänä päivänä hän sanoi huomanneensa minut heti, mutta hän sanoi sen vain miellyttääkseen minua, vaikkei hän sanonut mitään vain miellyttääkseen. On mahdollista että hän kerran sanoi minua kauniiksi. Taatusti en ollut yhtä tyylikäs kuin hän. Hän piti harmaita hameita, leveitä puseroita, harmaita, kirkkaansinisiä, puuterinsinisiä, väljiä neulepaitoja. Minulla oli useita vartalonmyötäisiä neulepaitoja ja leveähelmaisia, vyötäröltä kapeita hameita. Kiristin vyötäröä mahdollisimman kapeaksi korkeilla vöillä, kuten kaikki muutkin. Eikä se ole tyylikästä. Hänen väljät neulepaitansa laskeutuivat hänen vartalonsa päälle peittäen sen ja näyttäen aavistuksen keskenkasvuisesta hahmosta, kapeat lanteet, kuopalle painuneen vatsan. Eräänä talvisena iltapäivänä istuimme portailla, Frédérique tarttui käsiini ja sanoi: ”Sinulla on vanhan naisen kädet”. Hänen kätensä olivat kylmät. Hän tarkasteli kämmenselkiäni: verisuonet ja luut erottuivat selvästi. Hän käänsi kämmenpuolet ylöspäin: ne olivat ryppyiset. Pystyn hädin tuskin kuvailemaan miten ylpeänä kuuntelin hänen sanojaan, otin ne kohteliaisuutena. Sinä päivänä portailla olin varma että hän piti minusta. Minulla todella oli vanhuksen luisevat kädet. Frédérique’in kämmenet olivat leveät, kiinteät ja kulmikkaat, pojan kädet. Pidimme kumpikin pikkusormessa sinettisormusta. Voisi kuvitella että kosketus tuntuisi nautinnolliselta. Kun hän piteli kättäni ja minä tunsin hänen kylmän kätensä, kosketus oli niin anatominen, ettei mieleemme tullut lihallisia ajatuksia. Sinä talvena ostin väljän neulepaidan ja peitin vartaloni. Se korosti vanhan naisen käsiäni. Frédérique oli aina ystävällinen kaikkia kohtaan, hän ei antautunut mielialojen ja oikkujen vietäväksi. Siinä minä en onnistunut. Aina silloin tällöin minut valtasi halu antaa huonetoverilleni selkään. Hän oli säyseä ja myötäili minua kaikessa. Hänellä oli hymykuopat. Ja hän esitteli niitä jatkuvasti. Pysty nykerönenä. Minun teki mieli kuristaa häntä. Saksalainen makasi vuoteella kuin haaremin orjatar, puolialastomana. Meidät pistettiin lausumaan François Coppée’ta. Häiritsevää kyllä, tajuan vasta nyt että Frédérique’in nimikirjaimet ovat samat kuin kirjailijan. J’étais à ma fenêtre et je pensais a vous devant le ciel d’été. Niin alkoi minun osuuteni. Un rossignol chantait et ses notes perlées montaient éperdument aux voûtes étoilées. Opettaja oli nunna, hän opetti lausumaan runoja pianon tahtiin. Frédériquen sukunimi tarkoittaa kertomusta. Ja koska hänen nimensä on kertomus, antaudun ajatukselle että hän itse sanelee, tai kirjoittaa, sitä rankaisevalla naurullaan. Minulla on myös selittämätön aavistus, että kertomus on jo kirjoitettu. Valmis. Kuten meidän elämämme.

••• Frédérique alkoi katsella minua. Tunsin hänen katseensa painon vartalossani. Joskus se oli kuin nyrkinisku selkään, ja käännyin. Toisinaan ruokapöydässä huomasin hänen katseensa, ja silloin istuin ryhdikkäämmin ja söin erittäin sivistyneesti. En syönyt juuri lainkaan. Mutta aamiaisella, vaikka hänen katselikin minua, otin kaksi tai kolme palaa leipää voin ja marmeladin kera. Tunnustan myös etten ajatellut mitään muuta kuin aamiaista. Juuri tuollaisella hetkellä, kun olin täysin uppoutunut mässäilyyn, kastoin leipäni maitokahviin. Frédérique taisi hymyillä, luullakseni hyväntahtoisesti. Nyt hän haki minun seuraani ja tarkkaili minua etäältä. Ensimmäisestä päivästä lähtien halusin olla hänen kanssaan, ja hänen kanssaan oleminen tarkoitti todellisuudessa hänen ajattelutapansa omaksumista, rikostoveruutta, kaikkien muiden halveksuntaa. Eräänlainen verivala, sisaruus. Se oli alkanut ensimmäisenä päivänä, sillä hetkellä kun hän 51


Pyhän Nikolauksen päivänä vietimme kokonaisen iltapäivän sisäoppilaitoksen ulkopuolella. Satoi lunta. Olimme hiljaa. Menimme Teufenin konditoriaan. Kylä tuntui nukkuvan. Tiesin että Frédérique’illä oli, tai oli ollut, suhde jonkun miehen kanssa. Satoi yhä lunta, lumihiutaleet leijuivat paikoillaan ikkunoissa. Frédérique ilmoitti lähtevänsä miehen kanssa matkalle jouluksi. Seurasin kiinnostuneena lumihiutaleita, Frédérique puhui puoliääneen. Tiesin hänen suhteestaan enkä todellakaan toivonut hänelle mitään idylliä. Sanoin sen myös hänelle ottaessani leivoksen. Eikö hänkin ottaisi toisen leivoksen? Vielä yksi kuppi teetä. En halunnut uskoutumisia enkä tunnustuksia. Minusta vaikutti että hänen rakkaudessaan oli jotain traagista; näin että hän oli itsepäinen, päätöksensä tehnyt. Hetken ajattelin, ettei mitään miestä ollut olemassakaan. Otin toisen leivoksen. Pysähtyneet lumihiutaleet. Mielessäni käväisi ajatus, että Frédérique oli keksinyt itselleen toisen elämän. Hänen puhuessaan olin näkevinäni hänen katseessaan pilkahtavan oudon valon, kuin lumihiutaleet,

mielettömät ja tarkoituksettomat, jotka näyttävät ilmaan pysähtyneiltä. Pelästyin, halusin pyytää häntä säästämään itsensä, mutten tiennyt miltä. Ajatukseni jäivät puolitiehen, minulla oli aavistus vaarasta, vaarasta kokea jotakin mitä ei ole olemassa. Sitten rauha palasi, tuo epäjärjestyksen pilkahdus sammui. Frédérique sanoi vielä että he menisivät Andalusiaan, jossa he olivat jo aiemmin käyneet. Hän kysyi olinko koskaan käynyt Espanjassa. En ollut. Olin matkustellut kaikkialla Sveitsissä junalla, koska isälläni oli erityinen mieltymys juniin ja vaihtoyhteyksiin, vuoriston rautateihin. Oliko Frédérique koskaan käynyt Rigissä? Ei ollut. Mainitsin hänelle vielä muutaman vuoren nimen. Gornergrat, Jungrau, Berninan rautatien. Ei. Frédérique puhui matkoistaan kuin toisesta ihmisestä. Hämärä alkoi laskeutua Teufenin konditoriaan, aivan kuin lumikin olisi ollut pimentävä verho. Ulkona talven pimeys. Ulkona pakkasilma saattoi meidät kotiin. Kotimme on sisäoppilaitos.

Kirjasampo.fi

– kirjastojen verkkopalvelu kirjallisuudesta

- Tietoa kirjoista ja kirjailijoista - Vinkkilistoja – voit koota myös omia - Syventäviä juttuja kirjallisuudesta - Kirjablogilistat - Sivupiiri: lasten- ja nuortenkirjallisuus - Palvelu myös ruotsiksi: boksampo.fi


Kissaextra Jos kissalla on yhdeksän elämää, tässä niistä kaksi. Kuva Lydia Lehtola Kissoista ja kuolemasta Teksti Lydia Lehtola Maryariasana, kissan selkä Teksti Ville Hämäläinen


Kissoista ja kuolemasta Olen katsonut kuolleita pentuja läheltä, silittänyt niiden kylmiä turkkeja. Olen katsonut kuolleita pentuja läheltä, silittänyt niiden kylmiä turkkeja. Lydia Lehtola

Silloin vavahdus kohosi hänen vatsanpohjastaan, aivan kuin maa olisi heilahdellut jossain kaukana, mikä saattoi olla merkki maanjäristyksestä, jos hän yhtään ymmärsi, niin järkyttävä kipu hyökyi hänen kohdustaan ja sykkyräisestä sydämestään että koko ruumis oli yhtä vavistusta ja kasvojen ja vartalon pienistä kouristuksista nousi vaivalloisesti, niin kuin öljy puskee ruhjoen tiensä maan sisuksista, iso kuiva itku, mykkä itku jota edes hän ei kuullut, itku jota hän ei ollut osannut odottaa, itku jota hän ei ollut koskaan halunnut eikä aavistanut. (Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja)

K Kissa syntyi nojatuolissa ja alkoi heti elää. Vielä sikiökalvon suojassa se lähti kiipeämään nojatuolin selkämystä ylöspäin, kohti puunlatvaa, näköalapaikkaa, turvaa. Olin itse vielä kesken ja katselin sitä ihmetellen, miten vastasyntyneessä oli niin paljon tahtoa, olisiko minussa koskaan. Olin 12 tai 13. Kissa oli elänyt vasta räpäyksen verran, mutta se tiesi jo mihin suuntaan tahtoi. Emokissa oli synnyttänyt ennenkin, mutta silloin se ei itse tuntunut tietävän, mitä oli tapahtumassa. Pentu ei ottanut

syntyäkseen. Sinä yönä Pohjois-Karjalan ainoa päivystävä eläinlääkäri oli polvijärveläinen hevosasiantuntija, joka neuvoi puhelimessa: nyt työ kiskotte sen pennun ulos sieltä tai teillä ei oo aamulla yhtään elävää kissaa. Ja isä kiskoi, ja ulostullessaan pentu oli hengetön. Katsoimme koko perhe, miten emon, laiskan kotikissan hatara vaisto syttyi. Se alkoi elvyttää, nuolla pentua eläväksi. Sitten alkoi emon itku. Kissa suri viikkoja. Se linnoittautui yläkerran vaatehuoneeseen kyhäämäänsä pesään ja mourusi. Se tuli rappuun ja huusi meille: minun lapseni puuttuu. Minusta jotain puuttuu, minä kaipaan, kaipaan. Kissa suri pidäkkeettä. Niin en ollut nähnyt kenenkään ihmisen surevan. Tiesin kissan surun, mutta en ymmärtänyt kuolemasta vielä silloin.

••• Se tulee öisinä aaltoina, havahdus ikkunasta silmiin porottavaan valosaasteeseen, ja äkkiä muistan olevani kuolemassa. 16-vuotiaana tajusin kuoleman. Olin niihin aikoihin hyvää vauhtia tulossa itsekseni. Kehoni oli alkanut vuotaa elämää, 54

jota oli edessä paljon, mutta rajallisesti. Olin alkanut kirjoittaa. Olin rakastunut. Ensimmäistä kertaa minulla oli omana jotain, minkä voisin myös menettää. Jonain aivan tavallisena iltana ajatuskierteet johtivat siihen, että tieto kuolemasta kaatui mieleni päälle kuin lieju, enkä puoleen vuoteen voinut nukkua kunnolla. Miksi edes eläisin, kun kuitenkin tulisin kuolemaan. Miksi vaivautuisin rakastamaan jotain, minkä kuitenkin menettäisin. Katselin nuoruudessaan väriseviä ystäviäni läheltä, ja tunsin kateutta ja sääliä. Heitä kohtalo ei tuntunut kangistavan, päiväperhoja, kevyitä olentoja. Lopulta lamaannus alkoi kuitenkin hellittää. Jatkoin elämääni kuoleman kanssa.

••• Niin kuin minun ihmissuruni, myös kissan kaipaus lientyi lopulta. Vuotta myöhemmin tuli uusi juoksuaika ja uusi raskaus. Syntyi kaksi sysimustaa pentua, kummallakin läikkä valkoista leuan alla. Toinen kiipesi heti, mutta toinen oli heiveröinen ja kuoli viikon ikäisenä. Syötimme eloonjääneelle pennulle maidonkorviket-


Katselin nuoruudessaan väriseviä ys­täviäni läheltä, ja tunsin kateutta ja sääliä. Heitä kohtalo ei tuntunut kangistavan, päi­väperhoja, kevyitä olentoja.

ta tuttipullosta. Se kasvoi ja vahvistui päivä päivältä, siitä tuli minun kissani, mykkä sisarus. Se on nähnyt minusta kaiken, mutta en tiedä, mitä se on ymmärtänyt. Mitä muistaa. Minua ja kissaa sitoo yhteen syntymän hetki, elonkehän suurin riski ja ihme. Minä katselin, kun sen elämä alkoi. Ainakin se sitoo minut kissaan, kissa itse näyttää olevan kaikesta vapaa. Se menee ja katoilee miten huvittaa. Kerran pakkasilla kissa häipyi pitkäksi aikaa. Printtasin katoamisilmoituksia, joita kävin liimailemassa lähikauppojen oviin ja lyhtypylväisiin. Viikon jaksoin toivoa ja tehdä, sitten aloin mielessäni hyvästellä. Kylmässä kissa ei pysy hengissä kauaa. Tein muita asioita, kuljin surussa ja kyljessä tuntui lommo, jonka jäähyväisittä eroaminen jättää. Yhdeksäntenä päivänä katoamisesta tuli kirkas talviaamu, olin ystävän luona kun sain siskolta puhelun. Parkinsonintaudin taivuttama vanha naapuri oli jäänyt varastossaan kuulostelemaan hentoa ääntä. Kissa oli löytynyt varaston ylisiltä laihtuneena ja kylmissään.

Sain mustan kissani takaisin, mutta nyt sen olemuksessa oli jotain uutta. Kun se kiertyi hellästi jalkani ympärille, tiesin loppuni olevan yhtä lähellä.

••• Kun [perhosta] katseli, tuntui kuin hyvin ohut mutta puhdas säie maailman valtaisaa voimaa olisi ujutettu sen hentoon ja pikkuruiseen ruumiiseen. Joka kerta kun se lennähti ikkunan poikki, saatoin kuvitella näkeväni rihman elinvoimaista valoa. Se oli kuin sulaa elämää. (Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema) Virginia Woolf kirjoittaa Kiitäjän kuolema -esseessään ikkunaruutua kiertävästä koiperhosesta. Sen epätoivoinen lento on täynnä elämää, mutta ikkunasta avautuvaa laajaa syysmaisemaa vasten näkyy sen pyristelyn mitättömyys. Lopulta kiitäjä putoaa ikkunalaudalle ja jäykistyy. Myös Woolf veti kuoleman laahusta mukanaan aina joenrantaan asti, johon hukuttautui. Hänen on arveltu sairastaneen masennusta koko elämänsä. Voi olla, että minäkin saisin välillä pakkomielteisiksi yl55

KISSAEXTRA

Kissan kautta tunnustelee kuolema.

tyvistä kuolemanajatuksistani jonkin diagnoosin. Silti haluan voida puhua kuolemasta asettumatta sairausluokituksiin. Musta kissa yhdistetään masennuksen sijaan maagisiin pimeän voimiin. Vaikka kissa on ilmeisesti alun perin ollut monissa kulttuureissa hyvän onnen tuoja, keskiajan noitavainot liittivät kissat noituutta harjoittaviin naisiin. Mustasta kissasta tuli kuoleman enne, mutta niin kuin kissa, ei kuolemakaan ole hyvä tai paha, se vain on. Kissat ovat suorin yhteyteni kuolemaan. Muitakin on kuollut, mutta eniten olen rakastanut ja menettänyt kissoja. Olen katsonut kuolleita pentuja läheltä, silittänyt niiden kylmiä turkkeja. Woolf näkee perhosessa elonsäteen, joka pitää sen tällä puolen rajaa. Ruumiista tuo säde puuttuu. Sama säde näkyi nojatuolin selkämystä kiipeävässä kissanpennussa. Kissanpentu on sylissä hauras, minulla on fyysistä valtaa sen yli. Kun lapsena kiukuttelin, vanhemmat ottivat tiukan otteen joka ei hellittänyt, vaikka potkin ja riuhdoin kaikin voimin. Muistan tuon otteen vieläkin, ja tunteen joka seuraa, kun ­tajuaa


Kirjallisuutta: Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja, suom. Tarja Härkönen, Teos 2017 Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, suom. Jaana Kapari-Jatta, Teos 2013

On turha murehtia kuoleman jälkeisestä, sillä ”olemme jo ikuisuudessa”, kuten Lispector kirjoittaa.

riuhtovansa kertakaikkisesti voimakkaamman sylissä. 16-vuotiaana olisin jo pärjännyt ihmisvoimille, mutta jokin vahvempi oli alkanut saada otetta minusta.

••• Voima oli silti edelleen läsnä, välinpitämättömästi, valikoimatta, tarttumatta mihinkään erityisesti. Se oli ikään kuin pienen heinänvärisen perhosen vastakohta. Oli hyödytöntä yrittääkään mitään. – mikään ei voinut voittaa kuolemaa, tiesin sen. (Woolf: Kiitäjän kuolema) Kun yöllä herään kuolemanajatukseen, tunnen selittämätöntä kauhua elämää kohtaan, elämää enemmän kuin kuolemaa. Ajattelen ja laskelmoin kaikkea sitä kauheaa, mitä vielä voi tapahtua, ennen kuin kuolema tekee lopun peloista, epätiedosta, levottomasta odotuksesta. Kuolema on syvin turva-ajatukseni: mitä ikinä meneekään pieleen, kuoleman edessä kaikki raukeaa. Mikään sääntö ei pitele, kenenkään ajatus ei paina. Saan olla miten epävarma tahansa, sillä kuolema on aivan varma. Siitä riittää vastapainoksi kaikelle.

••• Suurta vastausta ei ollut annettu meille. On vaarallista sekaantua suureen vastaukseen. (Lispector: Oppiaika) Viimeisenä kesänään emokissa alkoi valmistella kuolemaansa. Se katoili met-

sikköön ja menetti ruokahalunsa. Luulimme, että sitä vaivasi sitkeä korvatulehdus. Helteellä kannoin läähättävän kissan järveen ja annoin sen uida rantaan. Ajattelin, että viileä vesi virkistäisi sitä, niin kuin se vilvoitti minua. Mutta kissa taisi vain uida kuolemanhätäänsä. Lopulta röntgenkuvaus paljasti, että kissalla oli pitkälle levinnyt aivokasvain. Ihmismielen poikkeuskyky tunnetaan: tieto tulevasta helpotuksesta saa nykyhetken kärsimyksen supistumaan. Mielen voimalla selviämme suurenkin kivun yli, keho taipuu luvattuun lohtuun. Eläimen kärsimys on totaalisempaa, kipua ei voi liennyttää lupauksella toipumisesta. On vaikea ajatella niitä vuosia, kun kasvain laajeni kissan päässä ja kärsimys tykytti sen koko olemuksessa, eikä ulospääsyä ollut. Kuvittelen, että välittömässä kokemisen tavassaan kissa lopulta tuntee kuoleman paremmin kuin ihminen, joka yrittää järjellään tarttua tuohon käsittämättömään kappaleeseen. Vain ihmisellä on kokemuksesta irrallinen, käsitteellinen suhde kuolemaan. Muut lajit eivät sitä tarvitse, sillä ne eivät tiedä. Clarice Lispector kirjoittaa elämisen tunteesta tavalla, jossa tieto kuolemasta on läsnä. Juuri siksi eläminen on niin erityistä. On turha murehtia kuoleman jälkeisestä, sillä ”olemme jo ikuisuudessa”, kuten Lispector kirjoittaa. Jotkut saavat lohtua lukemalla siitä biologisesta prosessista, jolla keho lopettaa toi56

mintansa, toiset painavat jotakin hengellistä järjestelmää rintaansa vasten. Sanotaan, että vanhemmiten jokainen joutuu kehittämään kuolemasuhteen, mutta ei se välttämätöntä ole. Ei kuolemaa tarvitse valita kumppanikseen, valinta on jo tehty. Kuolema on koodattuna jokaiseen elävään kehoon alusti asti, eikä se odottele, että olemme tulleet tutuiksi.

••• Kun kuolema kehrää sylissäni, se antaa merkityksen kaikelle. Kuoleman peruuttamatonta pimeää vasten kaikki vielä elävä säkenöi. Haen katseyhteyttä kissaan, etsin sen silmistä läikähdystä, tunnistatko? Ei kysyä voi, mutta hakea, aavistella. Kissa on kaukainen rakastettu. Se on mykkä niin kuin kuolema, josta en voi elävänä tietää mitään. Silti voimme tunnustella toisiamme. Kissa puskee kättäni vasten, mutta hetkeä myöhemmin säntää liikahduksen perään heinikossa. Se näkee jotain elävää. Pehmeällä tappajantassullaan se liiskaa hyönteisen, ja kumartuu sitten tarkastelemaan saalistaan. Kamppailu oli päättynyt. Pieni vähäinen olento tunsi nyt kuoleman. Kun katsoin kuollutta perhosta, tuo suuren voiman pieni merkityksetön voitto niin vaatimattomasta vastustajasta täytti minut ihmetyksellä. Juuri niin kuin elämä oli tuokio sitten ollut ihmeellistä, niin nyt oli kuolema ihmeellinen. (Woolf: Kiitäjän kuolema)


Sain kissan hoitoon eikä meitä lopulta enää hennottu erottaa. Ville Hämäläinen

Levitän joogamattonni. Kissa tulee perässä. Kun viimein pääsen konttausasentoon, kissa pyörii innostuneesti kimpussani. En tiedä, ajatteleeko se, että olen viimeinkin hylännyt omituisen kahdella jalalla horjumisen ja vaihtanut kunnon kissan tavoin neljällä jalalla etenemiseen. Teen ”kissan ja lehmän selkää”, Manu kävelee vatsani alta. Kissan kehräys johtuu kuulemma hengityksestä. Kenties joogaharjoitukseni kurkunpäässä värisevä ujjayi-hengitys voisi kuulostaa kissasta hieman kehräykseltä? Manu muutti luokseni heinäkuussa 2016. Alkujaan se tuli hoitoon. Kaksi viikkoa venyi loppukesään. Lopulta tulimme niin hyvin toimeen, ettei Manun alkuperäinen perhe enää hennonut meitä erottaa. En ollut suunnitellut kissan hankkimista. Niin vain tapahtui. Yhtä yllättäen olen kiintynyt elolliseen olentoon, jonka kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä. Mausku. Mauku. Muksupuksu. Maukero. Paapero. Pikku kissaukko. Kissapappu. Manu-poitsukulta. Kattipoika. Kollinköllykkä. Kissapussu. Kissapullero. Muupelipuu. <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<zxgt

Kissan oikeaa nimeä, Manua, käytän harvemmin. Kissan nimellä kutsuminen pitäisikin säästää tilanteisiin, joissa se saa palkinnoksi herkkuja tai paijauksia. Sanon ’se’, sillä suomessa on hieno sukupuoli- ja lajineutraali persoonapronomini, jota sietää käyttää. ’Se’ sopii niin kissan kuin kuninkaallisenkin puhutteluun. Olen kissaemo. Tiede tukee identiteettiäni. Kotikissa jää ikuiseksi pennuksi. Se pitää ihmistä emonaan, vain karvattomana ja hieman hassuilla korvilla varustettuna lajitoverina. HS Kuukausiliitteen (9/2019) laajassa kissajutussa oiotaan myyttejä ja sanotaan tosia asioita kissoista: ”Kissat ovat herkkiä, pelokkaita eläimiä, joille rutiinit ovat tärkeitä.” Manu ei suostu nukkumaan kuin tietyllä puolella sänkyä. Jos tulen humalassa kotiin, se menee nukkumaan sohvalle. Suihkussa käyty..äni Manun pitää päästä märälle lattialle katsomaan, kun vesipisarat valuvat viemäriin. Palaan kylpyhuoneen ovelle ihmettelemään, ja kutsun sitä pikku luonnonfilosofiksi. Kuukausiliitteen jutussa on haastateltu julkkiskissojen omistajia. Yhdellä kissoista on omat some-profiilinsa ja se ”juttelee yli 40 000 fanilleen kotiseutunsa murteella”. Olen jakanut Manusta lukuisia kuvia sosiaalisessa mediassa. Puhumaan en ole sitä laittanut. Tässä esseessä haluan antaa kuitenkin äänen Manul le. Edellä jo olleet murtumat tekstissä eivät ole lyöntivirhei57

tä, vaan Manun tuottamaa tekstiä. Johdan kirjoitusprosessia: en poista mitään, mitä Manu on lisännyt, enkä lisää mitään, mitä Manu on poistanut. Tosin taitaa käydä juuri niin kuin pelkäsin: kissa istuu tietokoneen ja kirjapinon välissä ja puskee minua päällään. Jos kirjoitan gradua, se istuu hievahtamatta näppäimistöllä. Jos yritän saada kissan kanssani kirjoittamaan, n se pentele kiinnostuu kaikesta muusta paitsi kirjoittamisesta.

••• Aino Vähäpesolan Onnenkissa ymmärtää sekä joogan että kissat väärin, sillä se tavoittelee molemmista kontrollia. Kissan pitää sopia huusholliin ja sääntöihin, joogassa pitää hallita oma mieli ja ruumis. Vaikka pitänee disclaimerina todeta, että jooga voi olla harjoittajalleen mitä vain, eikä kissoja kaiketi voi muuten ymmärtää kuin väärin. Hoitokissa ”ei ollut halukas yhteistyöhön tai sopuisaan yhteiseloon” (51). Minä ja Manu olemme ratkaisseet sinänsä toden ongelman sillä, että työ ja elo ovat yhteisiä. Periaate pätee kissan lisäksi parisuhteisiin. Kissan kanssa neuvotteluvaraa on vähemmän, kun yhteistä kieltä ei ole. Viisaampi väistää – jos kissan kanssa ajattelee olevansa ”valtataistelussa”, on jo luovuttanut vallan kissalle. Kirjan seuraava kohtaaminen kissan kanssa on sujuvampi. Kissa hyppää selän päälle polkemaan ja kehräämään, kun minäkertoja makaa futonsängyllä. ”Minulla

KISSAEXTRA

Maryariasana, kissan selkä

Yhteys eläimeen tapahtuu siellä, missä sana ei hallitse diktaattorina.


Hvb guippuunsa viritetty loppurentoutus ei voi olla lähem­pänä kuolemaa kuin tiedotonna kuorsaa­minen.

ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin rentoutua” (52), kirjoittaa romaanikirjailija ja herättää kysymyksen: mitä muuta pitäisi tehdä? Kirjallisuus ja hämmentävät kirjailijat ovat parhaimmillaan kansien välissä: sylikissana, joka raapaisee auki lukijan haavat ja lopulta nuolee ne. Kirja on kissa joka joskus katselee kaapin päältä, hyllystä, lymyää nurkissa tai vain kutsuu luokseen tassullaan kerta toisensa jälkeen. (133) Vähäpesola tunkee liian monta metaforaa yhteen. Hyllystä loppuu tila. Millainen kissa nuolee toisten haavat? Kun kissa tahtoo jotain, se vain tuijottaa. En halua ottaa yhtäkään kirjailijaa syliin. Savasana, corpse pose tai kuolleen miehen asento on vaikea leikki. Se on näennäisesti helppoa ja rentoa, mutta se vaatii uskomattoman paljon harjoittelua. Ja kun siinä kehittyy, alkaa pelottaa. (17–18) Kuolleen miehen asana on Onnenkissassa keskeinen motiivi. Joogassa se on loppurentoutus. Miten loppurentoutusta harjoitellaan, miten siinä kehittyy? Joogassa moni asia on vaikea mutta ei savasana. Minulle loppurentoutus on onnistunut, kun nukahdan kesken sen. Hvb guippuunsa viritetty loppurentoutus ei voi olla lähempänä kuolemaa kuin tiedotonna kuorsaaminen.

••• Eräänlainen kissojen ymmärtämisen perusteos, Jacques Derridan Eläin joka siis olen (suom. Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto, 2019), alkaa Derridan havainnosta, mi-

ten hän kiusaantuu, kun alasti ollessaan kissa tuijottaa häntä. Mitä ilmeisemmin häpeä johtuu siitä, että ihminen tajuaa olevansa alasti, eläin ei. ”’Luonnossa’ ei ole alastomuutta. Ainoastaan alastomuudessa eksistoimisessa on taju, tunne tai kokemus (tietoinen tai tiedostamaton). Koska eläin on alaston mutta ei eksistoi alastomuudessa, se ei tunne itseään alastomaksi eikä näe olevansa alasti.” (18) Olen ollut samassa tilanteessa: Manu on katsonut minua, kun olen ollut alasti. Tosin samaan aikaan olen herkeämättä miettinyt Derridaa, tämän alastomuutta ja kissaa. Manu katsoo minua makuuhuoneessa, kun puen ja riisun. Vihreä matto on samanvärinen kuin kissan silmät. What would Derrida do? Derrida muistuttaa, ettei hänen kissansa ole ”kuvaannollinen kissa” (18). Uskon, että yhteys kissaan saadaan kohtaamalla yksi kissa, tietty kissa. ”Ei, ei, minun kissani, joka katselee minua makuuhuoneessa tai kylpyhuoneessa, tämä kissa joka ei ehkä ole ”minun kissani”, ei edusta tässä kuin mikäkin suurlähettiläs sitä suunnatonta symbolista taakkaa, jonka kulttuurimme on aina ..ll’lyttänyt kissaeläinten heimon kannettavaksi – –” (25). Kulttuurista painolastia lisää myös Vähäpesola kissan selkään. Kerran Tinderissä törmäsin vihantunteet pintaan nostattaneeseen profiilitekstiin: ”En pidä kissoista. Mutta kissoistahan on helppo päästä eroon.” En voisi seurus58

tella kenenkään kanssa, joka ei edes halua ymmärtää, mitä Manu minulle merkitsee. Derrida tuntee häveliäisyyden aallot seistessään ”sukuelin paljaana, nahkasillaan kissan edessä” (16). Alastomuutta enemmän minua vaivaa, miten Manu suhtautuisi siihen, jos harrastaisin seksiä. Yrittäisikö se saada kissaemonsa huomion? Pyörisikö se ärsyttävyyteen asti kimpussa? Katselisiko se pelokkaana kynnykseltä vai menisikö kiinnostumattomana toiseen huoneeseen?

••• Jaan Vähäpesolan ajatuksen, että seksiin liittyy vääränlaista visualisointia, usein miehisen katseen ehdoilla. Vähäpesola ei pääse eroon visuaalisuudesta, vetää sen vain päinvastaiseen laitaan: ”Kun ihmiset harrastavat hyvää seksiä, he ovat ylittäneet jonkin häpeän rajan ja hyväksynnän rajan ja näyttävät oikeastaan ihan karseilta” (111). Vastakohta seksuaalisuutta visualisoivalle kulttuurille on visuaalisuudesta luopuminen. Häpeää ei voi ylittää, jos miettii, miltä näyttää. Onnenkissan seurusteluajan lopun kuvaus on tyylikkään tummasävyistä. Poikaystävää kuvataan esimerkkinä siitä, kun parisuhteessa osapuolet eivät kohtaa – ero on feminismin tulemista toiminnaksi. Jos Kristen Roupeanin ”Cat Person” -novellin deittikumppani on ahdistava vaikka seksi on suostumuksellista, Onnenkissan poikaystävä pärjää vain penetraatioseksissä mutta ei huomioi tyttöystävän nautintoa


Ajattelisin mieluum­micvfdcf niin, että parisuhteessa kuuluu tehdä kompromisseja, opetella ja ottaa toi­nen huomioon.

– molemmissa tapauksissa kuvatut miehet voivat muistuttaa todellisia tapauksia, mutta muistaa pitäisi, että nämä ovat fiktion hahmoja, tietynlaisiksi tarinamaailmaan rakennettuja. Tarkoitukseni ei ole sanoa not all men. Fiktiohahmosta tehtävät, lukijan maailmaa koskevat väitelauseet kuulostavat kuitenkin helposti opponoitavilta. Ongelmaa ei olisi, jos Onnenkissassa feminististä teoriaa käsiteltäisiin muutenkin kuin metatasolla. Poikaystävän käytökseen tekisi mieli antaa tomera ohje: jätä se, end of discussion. Kirjan rakkauskäsitys on nihilistinen: ”Rakkautta ja onnea on usein nimenomaan siellä, missä on joustettu rehellisyydestä ja oikeudesta olla mitä on. – – Rakkaus sotkee helposti feministiset pyrkimykset.” (144–145) Väite voi pitää paikkansa, jos rakkautta ajattelee synonyymina parisuhteelle ja feminismiä rasti ruutuun -tehtävänä: kuinka woke boyfriend kumppanisi on? Sävy on fatalistinen: ”Ihmiset tekevät jatkuvasti kompromisseja rakkauden ajamina. Tyttöystävät ottavat hiljalleen vastuun ruokahuollosta.” (145) Ehkä minulta menee jokin sarkasmin taso ohi, mutta ihmettelen muutosvoiman puutetta. Valinta feminismin ja rakkauden tai parisuhteen välillä ei muuta valtarakenteita. Pikemminkin näkisin feminismin rakkauden muotona. Ajattelisin mieluummicvfdcf niin, että parisuhteessa kuuluu tehdä kompromisseja, opetella ja ottaa toinen huomioon. Feminismi ja sukupuolten valta-asetelmien, toksisen maskuliinisuu-

den ja sukupu———————————-olen performoinnin tiedostaminen auttaa kohtaamisessa. Väliä ei ole, identifioituuko toinen tai kumpikaan feministiksi, jos tekee tekoja ja kompromisseja, jotka antavat toiselle tilaa. Onnenkissan eettinen asento horjahtelee. Esseeminän tai minäkertojan maailmankuvasta ja arvoista ei saa selkoa, kun monella tapaa kannatettava feminismi kohtaa kyynisen nihilismin. ”[I]hmiset ovat useimmiten toisilleen saavutuksia. Kunnioitettavia, häpeällisiä, suuria tai pieniä saavutuksia, saavutuksia yhtä kaikki.” (127) Tällaista ajattelua vastaan pitää asettua paitsi feminismin myös kaikkien, joiden mielestä ihmistä ei tule kohdella välineenä, vaan itsessään arvokkaana.

••• Romaani, edes esseeromaani, ei voi ottaa kaikkea huomioon. Onnenkissa jää väittämään, itsensä kanssa ristiriitaisesti. Kieli on ongelmien koti: yhteys jää syntymättä sen takia, vaikka sen pitäisi tehdä yhteys mahdolliseksi. Siispä hylätään kieli sellaisena kuin sen tunnemme: mmmohoaa mmaattojen säihke kohoaa vääntyy ja sulaa, alku palaammmmmm yhdistyy, kohoaa pitkäkaulaisia olemmmmtoja kohoaa laskee mmailla ja pohjissa mmmmittaavat askeliamm (42) Stina Saaren Tanssiva karhu -palkinnollakin noteerattu Änimling (Teos, 2018) 59

ei ole vain runoteos seksuaalisesta väkivallasta, vaan runoteos, joka kieltä taivuttelemalla ottaa niskalenkin seksuaalisesta väkivallasta. Se ottaa ahdistelijoiden ja ahdistelijoiden puolustajien puheet ja ryttää ne lyttyyn: Serious business, Serious business. Otetaan nyt vaikka mies ja nainen. Otetaan nyt vaikka höbl bl blöblb. (30) Änimling puhuu intiimiä kieltä – intiimin juuret ovat latinan sanassa intimare, joka tarkoittaa tutuksi tekemistä, vaikka tutumpi yhtyes on sanalla intimus, syvin tai sisäisin. Intiimi tarkoittaa yhteyttä – itseen, tämän opin joogatunnilla. Saaren Änimling pyrkii yhteyteen, mihin kielellä ja runoudella on aina pyritty. Änimling – änim LING – siis sekä minä että eläin että kieli. Eläin, joka siis olen, eläin, joka siis käytän kieltä. Tai kuten Vähäpesola osuvasti sanoo: ”Ihmiset huseerasivat eläiminä, jotka leikkivät ihmisiä” (118). Mitä muuta kuin leikkiä on kirjoitustyöni, jonka Manu keskeyttää? Se ei näytä kissasta sen hyödykkäämmältä kuin minusta kissan leluhiiren metsästys. Kieli on merkitysten leikkiä, eivätkä siinä leiki vain merkitykset, vaan kielen käyttäjät. ”ling ling ling ling ling ling // – – // Kielellistelising!”, (66) kuten runoteos ääntelee. Vaikka aihe on vaikea, Saaren Änimlingissä etsitään yhteyttä kömpelöiden eläinten välillä: Pidetäänkö pippalot? Oletko sä ikinä rakastanut kirjaa? Mä olen ajatellut sua paljon. (59)


Kun sanon ”Manu”, useimmiten kis­sa kääntyy katsomaan, joskus liikahtaa vain toinen korva, toisinaan kissa ei vastaa, etenkin jos se on painunut johonkin uuteen piilopaikkaan päiväunille.

••• Anne Naukkarisen ja Maarit Mustosen runoteos ikkööhäik – I’m ok (Forlaget Gestus, 2018) rakentuu neljästä osasta: muistiinpanoista tanskan ilmaisujen äänneasusta, eleistä joissa sanoihin yhdistetään käsiliikkeet ja selityksistä joista osa on todellisempia ja osa luovempia. Lopussa ovat Karin Haldin loppusanat. Kirjan taustana on Naukkarisen ja Mustosen performanssi ja luento. Saman performanssin näin kirjan julkkareissa Helsingissä. Kieli, ääni ja identiteetti kohtaavat ihmiskehossa. Kirja laittaa merkitykset liikkeelle, elein ja selityksin. Kuten Änimlingissä, suhde kieleen on leikkisä ja vapautunut: pönpoi medium size belly, very formal (83) Teos tavoittelee omalla esimerkillään tilaa sukupuolen, rakenteiden ja argumentoinnin ulkopuolella. Se pyrkii yhteyteen, jonka ihmiset voivat saada silloinkin, kun kieli ei ole jaettua, eleiden avulla, vaikka eleet ovat mielivaltaisia. hapnee haptic, breathe, happening (78) Haptisuus eli tuntoaistin varaisuus, hengitys ja tapahtuminen lankeavat yhteen. Joogatessa tavoitan saman. Toistan liikesarjan: vien oikeaa polvea oikealle ojentajalle, sitten vasemmalle ojentajalle ja lopuksi kohti leukaa. En tiedä, mitä minul-

le tapahtuu. Huomaan kehitystä, vaikka en tavoittele sitä, kaikkein vähiten yksittäisen asanan kohdalla. Haldin mukaan ikkööhäik on ja ei ole dokumentti. Kirja ei itsessään riitä, tarvitaan lukijan kaiken aikaa muuttuva ja elävä keho. Yhteyttä lukijaan Hald nimittää intiimiydeksi. Intiimi on vastavoima tekijöiden ja sanojen vallalle. Intimacy is both a word and a concept. If you move yourself within it, it becomes its own language. Intimacy is not something we do only for the sake of the other or ourselves, it is instead the image or experience, something in between, which we can create together. (92)

••• Havahduin kerran siihen, että sanoin Manulle jotain ironista. Jouduin dilemman eteen: vähättelenkö kissaa puhumalla sille ironisesti vai vähättelenkö kissaa, jos kieltäydyn puhumasta sille ironisesti siksi, ettei se ymmärrä ironiaa (eihän se ymmärrä puhettakaan)? Eläimen äänestä huolissaan on myös Derrida: [J]os pidättäydynkin panemasta sanoja kissan suuhun, tulkitsemasta tai projisoimasta tällä tavalla, onko minun kuitenkaan annettava periksi toiselle väkivallan muodolle tai toiselle aasimaisuudelle? Siis tukahdutettava myötätunto ja riistettävä eläimeltä ilmaisukyky, halu ilmaista minulle jotakin, jopa ilmaista minulle jollakin tapaa sen kokemus minun kielestäni, minun sanoistani ja minun alastomuudestani? (36) 60

Derrida löytää vastauksen eläimen murheellisesta kohtalosta tulla nimetyksi saamatta itse nimetä. Myyttinen alku paikantuu luomiskertomukseen asti. Mutta vain uusia kysymyksiä nousee: ”Voiko eläimestä puhua? Voiko eläintä lähestyä, ja nähdä eläimen silmin itseään katsottavan alastomana?” (40) Kun sanon ”Manu”, useimmiten kissa kääntyy katsomaan, joskus liikahtaa vain toinen korva, toisinaan kissa ei vastaa, etenkin jos se on painunut johonkin uuteen piilopaikkaan päiväunille. Yhteys Manuun on luottamista siihen, että merkityksiä välittyy kielen ulkopuolella ja että jaamme ne jossain, missä sana ei hallitse diktaattorina (ikkööhäik: ”dictator, poems, corners // dikte” (64). Nukkumisessa olkapään päällä, tassuilla polkemisessa, ruokkimisessa ja rapsutuksissa. Voin opetella kissan elekieltä, havaita huolestuttavat merkit ja pyrkiä käytökselläni tekemään kodista kissalle hyvän elinympäristön. Mikään näistä ei poista toiseutta samalla tavalla kuin kehräyksen ja silityksen yhteys. Syksyn toiseksi viimeisen joogatunnin aluksi tehtiin meditaatioharjoitus, jonka tarkoituksena oli haastaa sitä, miten kieli tulee merkitysten tielle selittämään ja arvottamaan maailmaa. Joogassa monen asanan tarkoitus on saada ihminen lähentymään kehon luonnollista anatomiaa, josta olemme elämäntyylimme takia vieraantuneet. Jooga voi tuottaa kehoon tilan tunnetta, myös harjoituksen ulkopuolella. Kun katson, miten luontevasti Manu taivuttaa selkänsä kaarelle, tiedän jääväni kauas oman ”kissan selkäni” kanssa.


Äänellä jonka tunnet Sukupuolen moninaisuus esitetään turhan asetelmallisesti uutuusvalikoiman novelleissa. Oudoissa maailmoissa puhuvat äänet ovat liiankin tuttuja. Joonas Säntti

Äänellä jonka kuulet: spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta. 176 s. Ääres 2019.

E

zra Poundilla on seuraava usein siteerattu harjoitustehtävä kirjoittajille: kuvaile tietyn lajista puuta käyttämättä puun nimeä, mutta niin että lukija ei sekoita kuvausta johonkin toiseen puuhun. Kokeile sitten samaa ihmisestä. Pound oli tietääkseni misogyyninen ja homofobinen fasisti, mutta joitain hyviä ideoita hänelläkin oli. Olemuksen välittäminen ilman suoraa nimeämistä, mutta silti kokemuksellisesti ja havainnollisesti, tarjoaa kiinnostavan haasteen kirjoittajalle ja voi tehdä tekstistä elävämmän. Kekseliäisyydellä, epäsuoruudella ja aistittavuudella on arvonsa silloinkin, kun teoksen keskeinen ja julki lausuttu poliittinen pyrkimys on antaa tukea ja näkyvyyttä vähemmistöidentiteetille. Ehkä varsinkin silloin.

Sukupuolisuus lienee kielen varaan jätettynä erityisen epävakaata. Fiktiokirjailijat ovat keksineet fantastisia tapoja hyödyntää ja häiritä niitä ennakkokäsityksiä, joiden varassa teemme tulkintoja henkilöiden sukupuolesta. Silti on vaikeaa kirjoittaa muunsukupuolisesta henkilöstä esittämättä suoraan jotain muunnelmaa väitelauseesta ”hän oli muunsukupuolinen”. Miten tuoda esille kokemuksia, jotka eivät pelkästään liudenna miehen ja naisen usein aika mielivaltaisia kategorioita vaan sijoittuvat niiden ulkopuolelle? Uudessa kotimaisen spefin kokoelmassa Äänellä jonka kuulet esiintyy erityisen usein kaksi ratkaisua, joilla hahmojen ei-binäärisyys tehdään ymmärrettäväksi. Ensimmäinen liittyy nimiin, jotka ovat välillä korostetun erikoisia (Twin-Cam) mutta useammin ei-binäärisen nykysuomalaisen nimeltä kuulostavia (Kaarne, Ruska, Hukka). Toinen on suoraviivaisempi: kertoja tai henkilöt itse kommentoivat vähemmistökokemusta.

62

Kokoelman toimittaja Joona Koiranen korostaa lyhyessä esipuheessaan identiteetin tärkeyttä. Populaarikulttuurissa vähemmistöjä katsotaan usein cis-normatiivisesti, joten on tärkeää päästää myös muunsukupuolisiksi identifioituvat itse ääneen. Se on tärkeä lähtökohta, mutta kirjoittajan aseman ja kirjoitetun tekstin välille saatetaan tehdä turhan ehdottomia syy-seuraus-väitteitä. Jos kvääri ihminen tuottaisi queeria kirjallisuutta kuin hämähäkki seittiä, niin sehän ratkaisisi monta teorian ja kritiikin ongelmaa. Sanataiteen kannalta on myös tylsää, jos poliittiset paikannukset tuntuvat irrallisilta ja opettavaisilta. Alaotsikossa esiintyvä sukupuolen moninaisuus tulee kokoelman mittaan vahvasti esille, mutta välillä se tuntuu muun kerronnan kannalta ”lisää vähemmistöidentiteetti ja sekoita” -tyyliseltä reseptiratkaisulta. Juonen kehittely ikään kuin keskeytetään siksi aikaa, että tärkeä teema saadaan selvästi näkyville ja viesti perille. ”Oletko huomannut, kuinka avoimesti täällä suhtaudutaan sukupuolen


moninaisuuteen?” kysyy päähenkilö toiselta hahmolta Taru Luojolan novellissa ”Pure mun ananasta”. Lukija on kyllä jo huomannut, että kaikki Batanaramissa on vapaata ja suvaitsevaista, yhtä kiistatta kuin hahmojen kotiseudulla Muricassa kaikki oli säädeltyä ja ankaraa.    Asa Palon ”V-sanassa” nostetaan sivuteemaksi vähemmistöjen sisäiset normatiivisuudet. Tärkeä seikka esitetään lukijoita aliarvioivalla suoruudella: ”Auri on kuvitellut olevansa suvaitsevainen, mutta on tajunnut, että hänetkin on kasvatettu ainakin yhtä ihmisryhmää kohtaan ennakkoluuloiseksi. Auria hävettää.” Myös Nalle Mielosen rikkaasti kauhuelementtejä kierrättävän kummitustalonovellin kertoja kommentoi suoraan trans-ihmisten asemaa modernin ajan hirviöinä. Uskallan väittää, että on toisiakin, luovemmin fiktion keinoja hyödyntäviä tapoja esittää nämä ajatukset.  Juonirakenteeltaan kunnianhimoisin on Palon novelli, jossa lukijaa johdatellaan ihmettelemään vuorottelevien tarinamaailmojen välistä logiikkaa ja järjestystä. Kumpi maailmoista on unta ja kumpi todellisuutta?  Kiinnostavasti käynnistyy myös Edi Kabonin ”Sinä et ole kasvi”, jossa hyödynnetään mukavan pitkään aukkoiseksi jätettyä maailmanrakentamista. Kaapuihin puetut, vähän epämääräisesti ruumiilliset hahmot kulkevat isossa olemusvirrassa ja kommunikoivat toisilleen jonkinlaisten ajatuksia heijastavien otsaruutujen kautta.    Yhtenä toistuvana teemana esiintyy käsitteiden ja normaaleina pidettyjen järjestysten sattumanvaraisuus. Asiat voisivat olla toisinkin, luokitukset täysin erilaisia. Jossain paikassa tärkeintä on se, että sateenvarjolliset erottuvat sateenvarjottomista, ja yhdessä tu-

levaisuudessa lintu nimeltä varis voi olla kielletty sana. Toisaalta nykyisessä LGBTQIA+ -teemaisessa kirjallisuudessa unohdetaan helposti, että satunnaisuus pätee myös omiin nykypositioihin. Niin kaikkivaltaiselta kuin ne nyt tuntuvatkin, homoseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden tapaiset käsitteet ovat jäsentäneet maailmankuvaa vasta reilun sadan vuoden ajan. Miksi siis postapokalyptisessä tulevaisuudessa istutaan keittiönpöydässä keskustelemassa polyamoriasta ja monogamiasta kuin vuosi olisi 2019? Äänellä, jonka kuulet spekuloi tulevaisuuksia lähinnä erilaisten dystopioiden muodossa. Dystopiat saattavat jo olla yleisin kulttuurikritiikin muoto kirjallisuudessa, koska niillä on voimaa ohjailla lukijoita miettimään kriittisesti nykyhetken valintoja ja kulttuurisia ilmiöitä. Spekulatiivisia kauheuksia ahmiessa on kuitenkin helppo unohtaa sellaiset arkisemmat hävityksen muodot, joita on vaikeampi muokata juonikertomukseksi. Näissä novelleissa toistuu fantasiakirjallisuuden yleinen paha imperiumi -asetelma: on tukahduttava ja valvova yhteiskunta, jossa kaikki on normativisoitu ja standardisoitu. Näkökulma on yhden tai muutaman poikkeusyksilön, jotka pelkäävät erilaisuutensa ja ajatusrikostensa paljastumista. Esimerkiksi Heidi Airaksisen ”Chian” tulevaisuuden näyssä yhdistyvät kapitalismi ja yksilöllisyyttä kuristava totalitarismi. Kansalaisten arvostus ja liikkumisen vapaus on sidottu kulutuspisteisiin, joita saadaan ostamalla tarpeetonta krääsää ja menetetään esimerkiksi kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän rikkomisella.  Dystopiabuumin oheen kaipaillaan toisinaan merkittäviä, toivoa herättäviä poliittisia utopioita. Olisiko sittenkin kiinnostavampaa miettiä lisää vaihtoehtoja tälle vastak-

63

KRITIIKKI

Jos kvääri ihminen tuottaisi queeria kirjallisuutta kuin hämähäkki seittiä, niin sehän ratkaisisi mon­ta teorian ja kritiikin ongelmaa.

kaisuudelle, jossa utopiat toimivat ihanteina ja d ­ ystopiat pelotteina? Ikään kuin osaisimme kuvitella vain maailmoja, joissa kaikki on h ­ yvin tai kaikki on huonosti. Seksuaalija s­ ukupuolivähemmistöjä vainotaan tälläkin hetkellä monissa Euroopan maissa, joissa ­vapaudet ovat joiltain muilta osin kasvaneet. Scifin lähihistoriasta löytyisi myös monitulkintaisempaa, queerimpaa dynamikkaa. Esimerkiksi Samuel Delanyn fantasiamaailmoissa on riemastuttavan erilaisia sukupuolijärjestyksiä ja identiteettejä, mutta niissä ei kuvata idealistista tasa-arvoa, jossa suvaitsevaisuuden lisääntyminen yhdellä ihmiselämän alueella ratkaisisi muut rakenteelliset ongelmat. Yhteiskunta, jossa sukupuoli on liukuva ja seksuaalisuus jäsentyy vaikka bi-oletuksesta käsin, voi edelleen olla sotaisa, kolonisoiva ja perustaa mukavuutensa toisten alistamiseen. Jotain tällaista moraalista kompleksisuutta kaipaisin enemmän nyky-spefin kuvitteluihin, vaikka novelleissa maailmojen rakentaminen toki jää jo tekstipituuden vuoksi viitteellisemmäksi. Kokoelman tekijöillä on mainioita ideoita vaikkapa ananaksen monikäyttöisyydestä tai pienten kyläyhteisöjen oudoista riiteistä. Tällainen irrottelu jää kuitenkin tarinan yksityiskohtien tasolle. Vähemmistöjen kuvaamisessa hyödynnetään melko perinteisiä kertomusmalleja. Silloin kun tekstissä kohtaa hahmoja, joiden olemus ja ympäristö ovat uudenlaisia ja yllättäviä, on näiden hahmojen kokemusten ja ajatusten esittäminen turvallisinta proosan ruisleipää. Johdonmukaisesti toistuviin perusratkaisuihin lukeutuu novellin aloittaminen in medias res, päähenkilön havainnosta tapahtumajakson keskellä. ­Mielikuvituksellisten maailmojen keskeltä puhutteleva ääni on ehkä turhankin tuttu. 


Luontosuhde on myytti Riikka Kaihovaaran esseet ovat eleganttia luontokirjallisuutta, joka väittää että kieli ja kirjallisuus eivät tavoita elämää. Ajatus on, paradoksaalisesti, eurooppalaisen sivilisaation tuote. Ilja Lehtinen

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen – ja muita luontokappaleita. 224 s. Atena 2019.

E

i ole olemassa seksuaalisuhdetta, tokaisi Jacques Lacan aikanaan, ja aiheutti skandaalin. Lacan esitti, että kahden ihmisen "välitön" kohtaaminen oli mahdottomuus: symbolinen rekisteri tunkee aina väliin. Toimittaja-kirjailija Riikka Kaihovaara lähtee esikoisesseekokoelmassaan liikkeelle vastaavasta skandaalista: mitään luontosuhdetta ei ole olemassa. Teesi on Villin ihmisen paradoksaalinen, väkevä alkupiste. Luontoon ei voi muodostaa minkäänlaista suhdetta – ei erityistä, ei tavanomaista; ei suomalaista, ei alkuperäistä, ei kieroutunutta, ei eheää – sillä luonto ei ole koskaan ollut mitään meistä ulkoista. Pikemminkin ihminen ja luonto ovat uponneet toistensa sisään.

Humukselta lemahtava kirja on selvästi syväekologisesta näkökulmasta kirjoitettu. Silti idealistinen ajatus jonkinlaisesta "luontosuhteen korjaamisesta" karahtaa heti ensi riveillä kivikkoon. Luontoa ei voi lähestyä sitä rakastamalla tai edes kunnioittamalla – korkeintaan on mahdollista asteittain purkaa kesyttävää asennoitumista ympäröivään elonkuhinaan. Esseitä voi lukea eräänlaisena luonnonystävän tummasävyisenä itseterapiana. Kirjoittaja etsii reittejä ulos luontosuhteiden vankiloista: kohti sotkuisempaa, kokonaisvaltaisempaa ja ennen kaikkea rehellisempää yhteyttä elonkirjon moninaiseen kudokseen. Johdattajana matkalla toimii beat-runoilija ja esseisti Gary Snyder. Snyderin jalanjäljissä Kaihovaara vaatii meitä tajuamaan, kuinka elämän monitursuavainen voima sisältyy aina jo meihin ja kaikkeen mitä teemme. Olennainen ero ei piirry koskemattoman luonnon ja siitä irtautuneen ihmisen välille,

64

vaan hallinnan ja hallitsemattomuuden välille. Kesyn ja villin välille. Esimerkiksi: puhtaaksi vesakoitu, suoriin riveihin pakotettu puupelto ei edusta niinkään luonnotonta maisemanraiskuuta, vaan on "ihmisen epätoivoinen yritys kontrolloida ulkoista todellisuutta ja hallita siten kaaosta sisällään" (108). Tätä hallinnan, selkeärajaisuuden ja puhtauden pakkovaltaa vastustaen Kaihovaara vaeltaa kohti villiintyvän mielen pöheikköjä. Esteeksi asettuvat – teknisen hallintasuhteen ohella – liian harmoniset ja siloitellut luontokuvat: erilaiset Äiti maat ja alkuluonnon sylit. Kaihovaaran kritiikin hampaisiin joutuvat paitsi avohakkuita masinoivat erämiehet, myös kaikenkarvaiset elämäntapaintiaanit, sellupuita halailevat batiikkipaitahörhöt sekä luontoa virkistyspuistokseen latistavat haisaapashipit. Teksti etsiytyy tahallaan alueille, joissa luonto näyttäytyy rumana, luotaantyöntävänä, sotkuisena, julmanakin – lempilehdon


laupiaan syleilyn tai vavahduttavan kansalliskuusikon sijaan. William Wordsworthin peruja olevan sivistysporvarillisen, idylliä ja harmoniaa fiilistelevän pittoreskin sijaan kierroksia on haettava toisaalta. Villiys ei ole auvoisa paikka, vaan sotkuinen prosessi: kontrollista hellittämisen akti, matka pimeyteen. Pontta tutkimusretkelle saadaan moniaalta: vaikkapa Timothy Mortonin lanseeraamasta "pimeästä ekologiasta" tai Werner Herzogin kohtaamisesta viidakon kanssa. Amazon näyttäytyi Fitzcarraldoaan kuvaavalle Herzogille säädyttömänä, armottomana ja päättömänä kaaoksena, jonka uumenissa linnut "kirkuvat tuskissaan" ja jonka äärellä tähtitaivaskin "näyttää sotkulta" (40). Kaihovaarankaan luonto ei rakasta eikä hoivaa, vaan antaa suuressa välinpitämättömyydessään kaiken vain olla: rehevöityä, lahota, syntyä ja kuolla. Elonkehän syövereitä ei näin ollen kohdata syyskuulaan kävelyretken kiiltokuvaisissa merkeissä vaan raadollisesti ja ruumiillisesti: mätänevien ruhojen äärellä tai kädet huussintakaiseen paskaläjään uponneina. Villiys on häikäisevää saastaisuutta. Kaihovaaran mukaan on syytä vaikkapa kysyä, miksi luonnonsuojelualueilta pitäisi siivota pois ruostuvat autonromut tai vanhat jääkaapit. Mikä meitä ajaa puhtoisuuteen? Pikemminhän rumuus, sotkuisuus ja riitasointuisuus ovat kukoistavan-lakastuvan elonkirjon ominta laatua. Moisissa ajatuksissa piilee jännitteitä, eikä sattumalta. Sivilisaation rajamailla paradoksit kukoistavat. Villin ihmisen esseitä ruokkii jatkuva käsitteellinen ristiveto, joka äityy paikoin pökerryttäväksi. Yhtäältä ihminen häiritsee luonnonjärjestelmiä ja hävittää eliölajeja – toisaalta mitään alkuperäistä, tasapainoista ja häiriötöntä ekosysteemistöä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Yhtäältä ihminen on erkaantunut elonkehästä – toisaalta monimuotoinen elonkuhina on kaikkialla läsnä, ei vähiten vatsalaukussamme... Millä tavoin luonnosta ollaan vieraannuttu, mikäli sitä ei koskaan voi päästä pakoon?

Tämänkaltaisten alkuristiriitojen hettei­ kössä kahlaaminen ei millään muotoa lamauta Kaihovaaran ajattelua, vaan päinvastoin lataa siihen kokemuksellista elävyyttä ja vimmaa. Tie kulkee kohti pimeyttä ja vaaraa, käsitteellisten ja moraalisten rajanvetojen sotkeentumista. Samalla tavoite jatkuvasti pakenee. Kirjoitus nikottelee, kärvistelee, epäilee ja jatkaa kulkuaan elonkirjon ryteikössä. Matka vie kohti hakkuuaukeita, jätemäkiä ja lahoavia pitkospuita; sukupuuttoja, romahduksia ja uusia versomisia. Kaihovaara häilyy jatkuvasti – ja samastuttavasti – haltioitumisen ja tuskailun, uppoutumisen ja etäännyttävän epäilyn välillä. Tämä tempoilu lienee itsessään osa kirjan kuvaamaa ”pimeän mielen ekologiaa”(93). Kulttuuria metsään pakeneva villiintyjä kun löytää joka tapauksessa korvesta aina itsensä kuvan. Esseiden esiinpiirtämä ”itse” on kuitenkin kaikkea muuta kuin päätöstensä omapäinen valtias. Autonomiailluusion sokaisemaa subjektia piirittää alati viettielämän äänetön pohjaveto: eläimyyden pimeys, erotiikka, kaaos ja riemu. Niille altistuminen tuskin korjaa tai eheyttää ihmistä – mutta se saattaa tehdä kokemuksesta kokonaisemman ja täydemmän. Sillä, loppujen lopuksi, "itseriittoisuus on harha" (189).

••• Kaihovaaran esseistiikasta on älyllinen briljeeraus tiessään. Tyyli on toimittajalle ominainen: toteava, lyhytsanainen, terävä. Akateemisten käsitteiden äärellä viivähdellään sen verran kuin kulloinkin tuntuu tarpeelliselta, ei enempää. Kuvaavaa – ja hyvin tunnistettavaa – on yhtä kaikki, että suomalainen villiyden etsijä kaivaa ympäristöajattelunsa välineet etupäässä uudemmasta englanninkielisestä filosofiasta ja luonnontieteellisestä tutkimuksesta. Paikallisen luontoko-

65

KRITIIKKI

Sivilisaation rajamailla paradok­sit kukoistavat. Villin ihmisen esseitä ruokkii jatkuva käsitteellinen ristiveto, joka äityy pai­koin pökerryttäväksi.

kemuksen kokemukselliset ja narratiiviset langat kun ovat meikäläisessä maisemassa lähes tyystin katkenneet. Mutta ehkei Kaihovaara kaipaakaan arkaaisia loitsuja, tarinoita tai runonrimpsuja jahtinsa ponneksi. Kieli on hänelle kokonaisuudessaan pikemminkin kirous kuin siunaus: erkaantumista villiyden virrasta. Sana ei ole olemisen koti. Kirjoittajan ihanneolotila on "kielen tuolla puolen, raakojen vaistojen ohjaama, ajatukseton tila" (213). Tuohon lauseeseen sisältyy teoksen mieltämuljauttavin, kaikista kutkuttavin paradoksi: Villi ihminen on taitavaa, voimallista ja läpeensä puntaroitua kirjallista tekstiä, jonka mukaan elämän ydinmehu hylkii tekstiä ja kirjallisuutta. Sanat pettävät asiat: symbolinen ajattelu ei voi tavoittaa tilaa joissa ihmisen erkaantuneisuus raukeaa ja eläin-ruumis sulautuu ympäristöönsä. Liekö ironista, että moinen kokemus eläimyyden ja kielen välisestä kuilusta, ihmisen "lankeamisesta" kieleen on jo itsessään teknistyneen sivilisaation tuote: ehdottoman eurooppalaista perua. Mieleen tulee jälleen Lacan. Lacanin mukaan kieleen astuminen sulkee subjektilta ainiaaksi pääsyn saumattomaan yhteyteen maailman kanssa. Symbolisen järjestyksen synty tarkoittaa radikaalia katkosta suhteessa luonnon järjestykseen. Kieleen siirtynyt subjekti on iäksi suljettu pois eläimellisen viettielämän itsestäänselvästä eheydestä, jonne hän kuitenkin kaipaa takaisin... muistaessaan eläimyyden autuaan unohduksen. Kuviossa piirtyy esiin jälkiromanttisen luontokirjoittamisen sisuksiakääntävin ja samalla hedelmällisin ristiriita. Luontoyhteyden etsiminen kielellisin keinoin on väistämättä poissaolon dialektiikkaa: yhteydestä puhuminen jo sinällään merkki yhteyden tavoittamattomuudesta. Siinä sitä sitten ollaan. Villiys on jo meissä, ja kaikkialla ympärillämme. Silti olemme vasta matkalla.


Ihminen, sisältä ja ulkoa Ian McEwanin uudessa romaanissa ollaan 1980-luvulla ja hankitaan taloon robotti nimeltä Aatami. Peter Høegin uutuudessa puolestaan katsotaan toisten tietoisuuteen. Sanni Purhonen

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta (Gennem dine øjne, 2018). Suom. Sanna Manninen. 349 s. Tammi 2019. Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (Machines Like Me, 2019). Suom. Juhani Lindholm. 359 s. Otava 2019.

K

uten nimestäkin voi päätellä, Ian McEwanin uutuusromaani Kaltaiseni koneet tarkastelee ihmisyyden kysymyksiä androidi-asetelman eli ihmisen ja koneen rajankäyntien kautta. Se on myös vaihtoehtoiseen menneisyyteen sijoittuva scifi-teos, jonka toisenlainen mutta kuitenkin tunnistettava Englanti avaa brittiläiselle McEwanille mahdollisuuden piikikkääseen yhteiskuntakritiikkiin. Yhtään vähemmän kantaaottava ei ole tanskalaisen Peter Høegin uutuus Sinun silmiesi kautta. Siinä tiedettä ja fantasiaa edus-

taa neuropsykologian kehitys, jonka avulla ihmisten on mahdollista päästä toistensa tietoisuuteen ja selvittää näin ongelmiensa juurisyitä. Tämänkin villin tiedekuvitelman ankkuroivana taustana ovat lopulta perustavanlaatuiset inhimilliset kysymykset, halut ja ihmissuhteet.  

Koneita vai ihmisiä? McEwanin tarinan päähenkilö, tekniikasta kiinnostunut mutta elämässään ajelehtiva kolmekymppinen Charlie, ostaa – ei kovin persoonallisesti nimetyn – Aatamin. Se on ilmielävä ja hintava tieteen viimeisin villitys eli hätkähdyttävästi ihmisen kaltainen androidi. Eevojakin olisi markkinoilla ollut, mutta ne ehtivät loppua nopeasti. Charlie on rakastunut naapuriinsa Mirandaan ja päättää määritellä Aatamin persoonallisuuspiirteet yhdessä Mirandan kanssa. He tavallaan tekevät täydellisen lapsen. Sitten Aatami rakastuu Mirandaan. Kiinnos-

66

tus tieteeseen ja monimutkaiset rakkaussuhteet ovat teemoina tuttuja monista muistakin McEwanin teoksista. Mikään perinteinen kolmiodraama ei silti ole kysymyksessä. Viihdyttävässä ja samanaikaisesti eettisiä ongelmia pohtivassa juonessa riittää monta epätyypillistä romanssia kiinnostavampaa koukkua. Kirjan kuvaamalla 80-luvulla monet asiat ovat tuttuja, mutta eivät sittenkään vastaa aivan tunnettua Euroopan historiaa. Iso-Britannia on hävinnyt Falklandin sodan, arvostettu matemaatikko Alan Turing elää porskuttaa miespuolisen kumppaninsa kanssa ja Beatlesiakin – John Lennon mukaan lukien – ollaan kasaamassa uudelleen. Muutoksilla on pieniä ja suurempia seurauksia. Juonen kannalta olennaisinta on Turingin osuus keinoälyn huimaan kehitykseen. Kirja käsittelee monien mahdollisten maailmojen asetelmaansa itsetietoisen nautinnollisesti.  ”Nykyhetki on äärimmäisen hauras ja epätodennäköinen rakennelma. -- Miten helppoa onkaan kuvitella maailma, jossa -- Falklandin


saarten iskuryhmä ei olisi koskaan lähtenyt matkaan tai olisi palannut voittoisana eikä kansakunta olisi surun vallassa; jossa Aatami olisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa toteutuva laite --.” Aatamin saapuessa taloon Charlie ja Miranda ovat jo aloittaneet keskinäisen rakkaussuhteen ja ovat innoissaan uudesta perheenjäsenestä hieman samaan tapaan kuin lemmikistä. Eläimen sijaan heillä on kuitenkin vastuullaan olento, joka saattaa olla kokoajiaan älykkäämpi. Pian mustasukkaisuus ja koneen tietoisuuteen liittyvät kysymykset alkavat tuoda arkeen haasteita, joita edistysuskoinen tekoäly itsekin terävästi kommentoi. ”Vaikka hatarastikin, maailma on nykyisin niin moninaisin tavoin yhteen punottu ja muutos leviää niin laajalle, että edistystä on suorastaan vaikea havaita. En halua kerskailla, mutta yksi näistä muutoksista on tässä edessäsi. Älykkäät koneet tulevat vaikuttamaan niin mittaamattomalla tavalla, ettei meillä voi olla vielä aavistustakaan mitä te – ihmisten sivilisaatio – olette panneet liikkeelle.” Kaiken pohdinnan keskellä Charlie kohtaa sattumalta kaltoin kohdellun lapsen, Markin, josta tulee tärkeä myös Mirandalle. Äkkiä koneystävänsä ”luoneiden” aikuisten vastuun piirissä on uusi pikkulapsi. Mirandan menneisyydessä on synkkä salaisuus, joka mutkistaa tämän ihmissuhteen kehittymistä. Juonilinjassa voi nähdä jännitystarinan sekä kirjailijan hyväksyvää kommentointia #metoo -liikkeen suuntaan. Vanhemmuuden ja lapsen oikeuksien tematiikka on sekin McEwanin toistuvia aiheita. Romaanin yhtenä heikkoutena on, että monimutkaiset mietinnät suodattuvat lähinnä päähenkilö Charlien kapeahkon näkökulman kautta. Mustasukkaisen ja hiukan jupilta vaikuttavan Charlien silmissä Aatami on usein – konemaisen – kylmä ja Miranda puolestaan turhan idealisoitu hahmo. Runoutta ja kirjallisuutta nopeaan tahtiin omaksuva Aa-

tami on myös moraaliltaan erehtymätön verrattuna asuinkumppaneihinsa, joilla kummallakin on taustallaan inhimillisiä erehdyksiä. Toisaalta juuri Charlien ajoittaisen kapeakatseisuuden takia lukija pääsee yllättymään kirjan käänteistä. Paljastamatta juonesta sen enempää, edessä on konflikti, jonka McEwan punoo esiin uskottavasti. Saamme jännittää loppuun saakka.

Kollektiivisia kehoja Myös Sinun silmiesi kautta -teoksessa tavataan kolme keskushenkilöä, lapsuudenystävät Peter, Simon ja Lisa. Heidänkin välillään on rakkautta. Romanttisista vireistä huolimatta kyse on ennen kaikkea ystävien välisestä tunteesta. Se on aiheena vielä samastuttavampi kuin yksittäiset kohtalot. Tapahtumat sysää liikkeelle Simonin itsemurhayritys. Hän ei ole koskaan toipunut äitinsä menetyksestä hyvin nuorella iällä. Peter päättää hakea Simonille apua edistykselliseltä klinikalta. Siellä on kehitetty ihmisten välistä yhteyttä tutkiva aivojen skannausmenetelmä. Se mahdollistaa ”astumisen” potilaan mielentiloja kuvastavaan projektioon. Samalla voidaan kokea toisen ihmisen tunteita ja hoitaa tämän traumoja.  Kuinka ollakaan, klinikkaa johtaa Lisa. Hän ei aluksi muista tarhatovereitaan, sillä hän on menettänyt muistinsa onnettomuudessa. Käy ilmi, että kolmikolla on jo lapsina ollut ihmeellinen kyky vierailla toisten ihmisten unissa. Nyt samaa kykyä ollaan valjastamassa kuvaamaan koko ihmiskunnan yhteistä todellisuutta ja sen pimeitä puolia. Samaan aikaan suurisuuntaisten tavoitteiden kanssa kukin päähenkilöistä yrittää ratkoa omia ongelmiaan ja ymmärtää menneisyyttään.  Høegin teos on vahvimmillaan kuvatessaan lapsen mieltä, ihmissuhteita ja pää­ triomme yhteisiä muistumia – tietynlaista alttiutta vilpittömyyteen ja avoimuuteen. Mo-

67

KRITIIKKI

Eevojakin olisi markkinoilla ollut, mutta ne ehtivät loppua nopeasti.

nimutkaisista teemoistaan huolimatta kirja ei ole vaikealukuinen tai raskas. Sen esittämään todellisuuteen on helppo uskoa. Kaikki etenee toteavasti, kirkkaan kauniilla kielellä. Yliluonnollisilta tuntuvat kyvyt löytyvät kuin vahingossa, leikin kautta. Esimerkiksi kun lapset katselevat taiteilija Hans Scherfigin maalausta suuresta viidakosta tarhan päätyseinässä. ”Aluksi näimme norsut ja tapiirit, isot eläimet etualalla. Tarkkailimme viidakon reunaa samalla kun söimme. En tiedä, miten kauan tätä tutkailua jatkui, kuusivuotiaana ei koe aikaa samalla tavalla kuin vanhempana. Elimme metsänreunassa ehkä kuukauden tai kaksi. Sitten ryhdyimme matkaamaan peremmälle. Asiasta edelleenkään puhumatta etsiydyimme aarniometsään.” Viattomuuden kuvaus toistuu Peterin omissa lapsissa huolimatta siitä, että perheessä on koettu avioero. Klinikalla puolestaan hoidetaan usein niitä lapsia ja aikuisia, joiden viattomuus on peruuttamattomasti kärsinyt, kuten läheisensä väkivaltaisella tavalla menettäneitä tai hyväksikäytön uhreja. Høeg ottaa pelkäämättä kantaa ja esittelee lukijalle Nordic noir -tyyliin pintakiillon alta paljastuvan ”Pimeän Tanskan”, jossa kukaan ei ole turvassa kauheuksilta.  Kirjassa tunnutaan kysyvän, missä menevät inhimillisen sietokyvyn rajat. Missä määrin voimme lieventää toisen henkilön kipua, ottaa vastuuta tämän ratkaisuista tai muuttaa mennyttä, vaikka meillä olisikin pääsy toisiin tietoisuuksiin? Onko tietoisuuksien avaaminen oikeutettua? Yksittäisten historioiden lisäksi päähenkilöt astuvat hirvittäviin jaettuihin kokemuksiin, ”kollektiivisiin kärsimyskehoihin”, kuten sotiin. He tekevät näin oman mielenterveytensä uhalla.  Sekä McEwan että Høeg kysyvät lopulta: mitä on olla ihminen? Ensin mainitussa teoksessa ihmisyyden käsite vain laajenee enemmän ulkopuolelta ja jälkimmäisessä sisäisesti.  


Taide joka ei tuhoa Anna Tomin Huomisen vieraassa maailmaa tarkkailee tulevaisuuden arkeologi. Pauliina Haasjoen Promessa puolestaan pyrkii lähemmäs tämän päivän kokemusta, niin kuin sen kokevat kaikki aistivat ja tuntevat. Lydia Lehtola

Anna Tomi: Huomisen vieras 81 s. Poesia 2019 Pauliina Haasjoki: Promessa 85 s. Otava 2019

A

hdistusten ja uhkien ajassa moni turvautuu tieteeseen ja faktaan. Hyvä niin, mutta ne ovat kalseita muotoja. Runous puhaltaa henkeä siihen, mitä jo tiedämme tai mitä vasta aavistelemme. Jotain jää jäljelle sittenkin, kun pahin on tapahtunut tai ihmiskatse lopullisesti sammunut. Anna Tomin esikoisrunokokoelma Huomisen vieras hahmottelee tulevaisuuden arkeologiaa viehättävän vähäeleisesti. Teos kyselee, mitä meistä ja ajastamme jää myöhemmin tulevien löydettäväksi. Miltä hetken planeettaa hallinneen lajimme tekoset näyttävät ”huomisen vieraan” ei-inhimillisin silmin?

Kuvastoltaan teos liikkuu avaruudessa, alkuaineissa ja ihmistä kestävämmissä materiaaleissa. Kokoelmassa keskeisiä hahmoja, jopa toimijoita ovat erilaiset kivet, jotka samalla toimivat eräänlaisena vastinparina ihmisajan hauraudelle. Nykyhetkeä leimaa tulevan odotus: ”Elämme kroonisen jännityksen vallassa. Odotamme määrittävää hetkeä, joka ei tunnu koskaan saapuvan. Sysipimeys sakenee vaikka juuri siitä unelmoimme erkaantuvamme. – Sumu juoksee ikkunoita pitkin, mutta kuinka muuttaa sydämen virtoja?” (33) Teoksen aikatasot huojuvat epävarman nykyisen ja tuntemattoman tulevan välillä. Tulevasta käsin nykyhetken virtaukset ja oikut asettuvat humoristiseenkin perspektiiviin: ”matkaa tehdään nyt maata pitkin, / terapeutit olivat mystillisten parantajien koulukunta / jota on virheellisesti nimitetty lahkoksi” (34). Teoksen valossa omalle ajallemme voi hymähdellä ymmärtävän huvittuneesti kuin epätäydellisellä kielellään hupsuja puhuvalle lapselle. Silti etääntymi-

68

seen havahtumista seuraa kauhu: onko tulevaisuudessa ketään, joka lempeästi katselisi menneisyyttä kohti? Huomisen vieras näyttää ihmiskatseen vallan ja nopeilla leikkauksilla läväyttää esiin kulttuurisia kerrostumia kuin maan sedimenttejä: ”maisema vaihtelee riippuen siitä, katsotaanko / sen muodostuvan viheliäisistä sieluista / vai mikrobien liikkeistä / se ei ole mysteeri”. Tuo kaikkea hierarkisoiva katse saa myös osakseen kritiikkiä, kun puhuja pyrkii etääntymään totutuista katsomistavoista: ”Ja olen uurastanut niin kauan oivaltaakseni ettei geometria ole etiikkaa (kivi on kasvanut kokoonsa nähden liian suureksi)” (52). Yhteydet jäävät usein aavistelun varaan, mutta ihmisen rakentamien merkitysten sattumanvaraisuus paistaa: ”minä valaisen leivän ja järjen sen sisällä”. Maanviljelyn kehittymisen mukanaan tuoma leipä, aloilleen asettuminen ja siitä syntyneet symbolijärjestelmät asettivat lopulta ihmisjärjen kaiken mitaksi, mutta planeetan ahdingossa romah-


duksen partaalla tuo kaikki näyttää varsin kyseenalaiselta. Planeettaamme viitataankin toistuvasti ”kivenä”, jonka kosminen pienuus paljastuu, kun se asetetaan kämmenelle. Ihmisen mittajärjestelmissä se vain on päässyt paisumaan. Toisaalta ihminen on lajinsa alkuhämäristä asti häikäilemättömästi pyrkinyt kajoamaan sen rakenteeseen: ”paikalle saapuu kulkija / poimii maasta koristeeksi kiteytyneen / taivaallisen palikan ja sanoo / huomaan että sinulla on voimia / mutta minun on kaiverrettava sinuun jotain” (7). Tulevaisuuteen tähyilevä taide päätyy usein muodollisiin kokeiluihin ja hajottamiseen, mutta Huomisen vieras luottaa eheään säemuotoon. Keskeislyyrisemmissä runoissaan teos on paljaimmillaan. Niissä piilee jalokivimäisiä kiteymiä, vaikkapa säkeitä mistä tahansa ulkopuolisuudesta: ”en tunne tämän maailman tapoja / halun ja tarpeen eroa / mutta kyynelmitta / on jo asetettu” (57). Runojen ”minä” tuntuu olevan vuoroin jokainen yksilö, vuoroin ihmiskunta yhtenä toimijana, jonka kädet tekevät tahtomattakin ja mieli hämmästyy seurauksista: ”olen aina melko yllättynyt siitä mitä teen” (81). Siinä missä Tomin teoksen jännite rakentuu kiviplaneetan ja sitä hyppysissään pitävien elävien välille, Pauliina Haasjoen Promessa enemmänkin etsii rinnakkaisuuksia, jotka pitävät kaikkea koossa. Ihmiset ja muu elävä, kuten myös se mitä kutsutaan elottomaksi, liikkuvat kaikki samassa äärettömyydessä. ”Olen alkanut nähdä asioiden hengittävän” (48), puhuja toteaa katsellessaan vuoristoa. Promessa on kirjoittajansa kahdeksas runokokoelma, varmaotteinen ja syvä. Teoksessa esiin nousee Haasjoen aiemmistakin teoksista tuttu, ainutlaatuinen taito ku-

vata aistihavaintoja, kokemuksia ja esineitä luonnontieteellisellä tarkkuudella, niin että niiden merkitys rinnastuu luonnonolioiden olemisen tapaan. Haasjoki kirjoittaa: ”Taas on jossakin hätä, hälytysajoneuvojen tiheys, / ei kymmentä minuuttiakaan ilman yhden sellaisen piirtämää aaltoilevaa kaarta. / Äänen kulussa on kuin punaisia nystyröitä, symmetrisiä / mutta aristavia.” (16) Promessassa esiin piirtyy myös ihminen eläimenä ja eläin ihmisen kaltaisena, vakaana toimijana. Koiran haukusta kirjoitetaan kuin ihmispuheesta: ”haukkua aina ja tarkoittaa eri asiaa, / osoittaa haukulla kaikkea maailman tarkoitusta.” (44) Pienet eleet, kuten koirasta puhuminen hän-pronominilla, kyseenalaistavat totuttuja tapoja ajatella eläimen ja ihmisen erilaista toimijuutta. Elävän ja elottoman, aineellisen ja aineettoman, inhimillisen ja muun välillä ei teoksessa ole eroa, ei rajaa. Myös vahvasti ihmisyyteen yhdistyvä itku näyttäytyy kaiken elävän universaalina kokemuksena. Kulttuurisesti itku on ladattu odotuksella, että sillä on jokin tarkoitus. Itkijältä kysytään, mitä on tapahtunut, mikä hätänä, mutta Haasjoki kirjoittaa: ”Maailmahan on täynnä surua; milloin tahansa voi puhjeta lohduttomaan itkuun ja pysyä siinä miten pitkään tahansa, eikä se olisi kohtuutonta; ei ole kysymys siitä kuka itkee, ei ole ihmistä, joka olisi osaton surusta.” (31) Haasjoen tekstissä ihmeellisintä onkin juuri hänen kykynsä kirjoittaa näkyväksi aineen ja energian lukemattomia tasoja, niin että kaiken keskeltä esiin piirtyy olemisen hehkuva ydin, joka on lopulta arvoitus. ”Elämä asettuu aineeseen kyllä mutta ei miten tahansa, kukaan ei tiedä sen sääntöjä mutta joitakin tapauksia voidaan lukea pois: kastemato ei saa uutta elämänliekkiä molempiin puolik-

69

KRITIIKKI

Teos sekä tunnustaa kärsimyksen, joka elämisestä väistämättä seuraa, että antaa erityisohjeita meille, tietoisille eläville, jotka voimme tehdä valintoja.

kaisiinsa. Kuten saa ameeba. Kun elävä olento hajoaa tapahtuu vastakkainen ihme, elämän hallussaan pitämä aine palaa takaisin aineeksi, jolla on kaikki aineen ominaisuudet, kaikki sen vapaudet”. (58) Näistä huomioista syntyy teoksen eettinen paino. Teos sekä tunnustaa kärsimyksen, joka elämisestä väistämättä seuraa, että antaa erityisohjeita meille, tietoisille eläville, jotka voimme tehdä valintoja: ”Ainetta, ainetta, muttei sitä saa ottaa kahmalollista / ei saa ojentaa kättään ja ottaa mitä tahansa houkuttelevaa, uteliaisuutta herättävää ainetta. --- Ei saa ottaa kättäni eikä kieltänikään. / Sinun hiuksistasi ei saa ottaa, pienikokoisen eläimen turkista ei saa.” (59) Promessan nimi viittaa hautausmenetelmään, promessointiin, jossa ruumis ensin jäädytetään ja sitten hajotetaan värähtelyllä, jolloin se muuttuu osaksi maaperää poikkeuksellisen nopeasti. Teos etsiikin taiteelle sellaista muotoa, joka ei olisi tuhoavaa vaan maatuvaa, kiertokulkuun sulavaa ainetta. Kokoelman lopussa ihmisen ote herpaantuu, nimeäminen päättyy: on vain värejä ja kappaleita, välitön esteettinen kokemus, joka on sama jokaiselle aistivalle lajille. Sekään, mitä ihminen pelkää, ei ole pelottavaa hänen ulkopuolellaan: ei täystuho tai maapallon tulevaisuus ilman meidän lajiamme. Onko siitä lohduksi? Ainakin sen tajuamisesta syntyy ihmiskatseen merkityspainoa pakenevaa runokieltä. Posthumanististen näkökulmien voidaan säikähtää sysäävän meille niin rakkaan ihmisen syrjään, mutta niin ei näissä teoksissa käy: ennemmin katseen siirtyminen pois antaa kaikelle olevalle sen merkityksen ja arvon, minkä olemme tottuneet vain ihmisessä näkemään. ”Jos ei valoja erikseen sytytetä, / kaikki valaisee.” (Promessa, 66)


Lyijypainot Runoutta lyhyesti punnittuna. Koostaneet Vesa Rantama ja Maaria Ylikangas.

Miia Toivio: Sukupuutot. 85 s. Teos 2019.

T

ajusin, että Miia Toivio on yksi hienoimmista lavarunoilijoistamme, kun kuulin hänen lukevan ”Dystopian aakkoset” -runon uudesta kokoelmastaan. Vahvasti kirjamuotoon keskittyneen kokeellisen runon liikkeen myötä kentälle tulleen Toivion profiloiminen näin voi tuntua oudolta, mutta ainakin yhteistyöt edesmenneen Marko Niemen kanssa Suut-kokoelmasta (2013) lähtien viettivät esitystaiteen suuntaan. Sukupuutot on harvinaisuus, suuhun ja esitettäväksi kelpaava roolirunokokoelma, jonka puhujapositiot ja muotoratkaisut ovat sen verran ovelia, että se kestää useita lukukertoja. Teos on paras tuntemani kirjallinen esitys siitä loputtoman tuntuisesta etuoikeuden kuplasta, jonne alemman keskiluokan suomalainenkin usein tuntee syntyneensä: äärettömästä hauraudesta, joka silti jatkuu vuodesta toiseen samanlaisena kuin Siperian junaraiteet. Asuntomessualue symboloi tosiasiaa, jonka mieluummin unohtaisimme: meille on tänne rakennettu kalliit kaupalliset puitteet, joissa saatamme viihtyäkin ja jotka oikeudenmukaisempi yhteiskunta voisi pyyhkäistä pois.

Pirjo Kotamäki: Lehtiä kuolleitten kirjaan. 101 s. Mediapinta 2018.

M

erkkivuosien materiaalivyöryssä ottaa usein aikansa, että helmet saa eroteltua ryönästä. Asiaa ei auttanut Mediapinta-kustantamon satamääräiseksi aiottu, tuhannen kirjan rajan ylittänyt Suomi100-runokirjojen tykitys. Kun keskentekoisten kliseekimppujen joukosta löytää itselleen ystävän, olo on epäuskoinen. Lehtiä kuolleitten kirjaan saattaa hyvinkin olla merkittävin kirja, jonka sisällissodan satavuotismuistelo tuotti. Lähdemateriaali on erinomaisesti hallussa ja ääneen pääsee kaikenkarvaista lahtaria, duunaria ja hauraan keskitien tallaajaa. Sota pyyhkäisee kaikkien yli, mutta kokemukset eroavat huomattavan paljon: haudan lepo tasa-arvoistaa, vaikka jokainen kuollut on yksilö. Kotamäki osoittaa muodon tajua, vaikka myös pieni roso ja ylimäärä pukevat tämän aihepiirin kirjaa. ”[L]uodit liitelivät kuin harhailevat sonnit”, metafora voi ilahduttaa juuri epätarkkuuttaan, tai kun lunta ei voi kuvata kuin ”lumivalkeaksi”. Kyse on ihmisyhteisön epäonnistuneesta kumppanuudesta, mutta mukana roikkuvat eläinyksilötkin on kuvattu hartaudella: ”toverimme hevoset/ toverihevoset.”

70

Pertti Saloheimo: Ennustus linnuston tulevaisuudesta. 75 s. WSOY 2019.

R

unokirjaan on mahdollista rakentaa puhuja, jolle ei voi keksiä vertaista mistään muualta. Tässä tapauksessa kaikkitietävyys, poleemisuus ja erehtyväisyys yhdistyvät tieteen, self-helpin ja aikalaismedian kieleen: jos jumalat puhuisivat näin, kukaan ei kuuntelisi. Runonlukijat ovat siis etuoikeutettuja. Pertti Saloheimon ”proosarunoelmaksi” nimetty esikoisteos Ennustus linnuston tulevaisuudesta hyödyntää materiaalia Darwinin päiväkirjoista Anthony De Mellon Havahtuminen-klassikkoon ja fragmentaarisena teoksena valloittaa aivan oman maaperänsä. Lopputulos on lupaava, synkkä ja paikoin myös kohottava, mutta aforistisempi aines olisi kannattanut jättää omaan kokonaisuuteensa. Herkän havainnon ja aiheita luovasti yhdistelevän kerronnan seassa jykevät väitteet ihmisestä vieraslajina ja rahasta ahneena toukkana tuntuvat ohilaukauksilta.

Muhaned Durubi: Ruosteisia luonnoksia Jumalan muistivihosta. Rusty sketches from God’s notebook. Suomentaneet ja toimittaneet Kalle Niinikangas, Sampsa Peltonen ja Andy Willoughby Enostone 2019

Paluu maahan / joka näyttää äidiltäni” Irakilaislähtöisen Muhaned Durubin Ruosteisia luonnoksia vetää hiljaiseksi. Tiiviit, puristuneet, suorastaan kovat säkeet sisältävät tietoa, jota ei ole koko elämänsä rauhan vallitessa ja vainon ulottumattomissa eläneellä. Samalla runot ovat loistavia – ainakin suomeksi ja englanniksi, arabiaa en osaa. Kirja on erityisen yhteistyön tulos. Säkeet ovat muotoutuneet englanniksi keskustellen, kääntäminen on ollut monivaiheista – on haettu aktiivisesti ennemmin merkityksen uudelleenkoodaamista kuin ”kääntämistä” (vaikka sitä kai kääntäminen on). Teos ei ole vain teksti, vaan myös kuvat. Taustavaikuttajana on Goyan Sodan kauhuja (1810-20). Upea ja raju on myös Ruosteisia säkeitä. Ahdistuksen ja toivon absurdi heiluriliike saa kirkkaan ilmaisunsa, maailma on yhtä aikaa sovittamattomampi ja kauniimpi.


K

aunokirjallisuuden kääntäjä on aina eräänlainen varjotaiteilija, kuten hollanniksi on tapana sanoa. Ehkä siinä mielessä, että kääntäjä työskentelee varjossa, yleisöltä näkymättömissä; tai siinä mielessä, että valokeilassa on aina ensisijaisesti alkuperäisen teoksen luoja – ­ il miglior fabbro, parempi tekijä. Anneke Brassingan kääntämisessä oli kyse toisen asteen varjotaiteesta, sillä Brassingan runous on mitä suurimmassa määrin käännetyn kirjallisuuden läpäisemää. Taustalla näkyy Brassingan oma työ kääntäjänä – hän on kääntänyt esimerkiksi Sylvia Plathin ja Ingeborg Bachmannin runoja – ja hänen runoistaan löytyy myös vieraskielisen runouden uudelleentulkintoja. Brassingan kieli hakee tietoisesti käännetyn runouden tuntumaa silloinkin, kun on kyse uudesta tekstistä: joissakin runoissa on epäselvä, ovatko esimerkiksi lainausmerkeillä merkatut kohdat aitoja sitaatteja ja käännöksiä vaiko sittenkin hänen omia sepitteitään. Leimallista Brassingan työlle onkin, että koko teksti sulautuu osaksi laajempaa ja osin tavoittamatonta sitaattien ja muiden kirjallisuuksien kenttää. Selkeimmin tämä näkyy ehkä vanhan testamentin kielen vaikutuksessa Brassingan runouteen. Esimerkiksi runossa ”Pelokas peura” Jobin kirja on voimakkaasti läsnä niin suorien sitaattien, outojen kuvien ja sanojen, kuin ylevän poljennon muodossa. Taustalla on nimenomaan vuoden 1637 käännös, ja Brassingan ilmaisu osin jäljittelee koukeroisessa kielessään, vanhahtavilla sanoillaan ja monimutkaisella lauserakenteellaan Vanhan Testamentin 1600-luvun käännöksen tuntumaa. Lopputuloksena

syntyy runoutta, jossa yhdistyvät outo ilmaisuvoima ja aavistus pyhän tai kosmisen voiman kosketuksesta. ”Kosminen runous” ei välttämättä käsittele suoraan uskonnollisia aiheita, mutta toistuvasti se syleilee ihmisen ja suuremman mysteerin välistä suhdetta, milloin uhmakkaasti, milloin leikkisästi, mietteliäästi. Käännöstyö eteni siten, että Lieven Ameel teki raakakäännöksen ja Maria Matinmikko käänsi sen pohjalta tekstit runokielelle. Raakakäännös on melko lailla sanatarkasti alkuperäistekstiä muistuttava, tässä tapauksessa käännös hollannin kielestä suomen kielelle. Raakakäännös tuo valoon runon sanat, jotka nekin seuloutuvat monien muiden vastaavien sanojen joukosta. Alustavaan luonnokseen kuului laaja pohjatyö alkuperäisrunon kontekstisidonnaisten sana- ja lauseratkaisujen selvittämisen ja tulkinnan äärellä. Matinmikon tehtävänä oli muokata Ameelin työn pohjalta runot viimeisteltyyn muotoon, joka ensinnäkin on sujuvaa suomen kieltä, toiseksi tavoittaa poeettisen ajattelun moninainen logiikka suomeksi ja kolmanneksi alkuperäisrunon estetiikka ja sisältö.  Tieto siitä, että käännökset oli tarkoitettu ääneen luettaviksi Runokuun Poetry Mixtape -tapahtumassa, vaikutti myös osittain käännösratkaisuihin. Minkälainen (merkitys)kerros runoihin puhaltuu kirjoitetun päälle tai sisään, kun ne ruumiillistuvat lausuttuina? Poetry Mixtape -tapahtumassa varjotaiteilijat astuivat parrasvaloihin, kun Ameel haastatteli Brassingaa ja Matinmikko lausui ääneen Brassingan runojen suomennoksia hollantilaisen runoilijan vieressä. Lieven Ameel & Maria Matinmikko 71

RUNO / JOHDATUS

Anneke Brassingan runojen kääntämisestä

Lue runot takakannesta ja etusisä­ kannesta.


0

Nostalgia Salama on iskenyt päivien läpi; jokin on antanut uskolliselle, aina yhtä päätäpahkaisen hyväuskoisena käskystä kohti hölkkäävälle menneisyydelle armoniskun. Ei tarvittu kuin kypsän päärynän tai tuoreen leivän tuoksua tai jonkun äänen ajattelua – ja sieltä se taas saapui kuten lähes hellä, painava, tappava karhu musertamaan meidät halauksella, pistämällä vahvan kielen korvaamme. Missä ovat korkeat salit? Ne, joissa tupakansavun sininen unikasvi, läpinäkyvä kaipaus, ikivanha tähtikuvio lupaavasti välkkyy jokaisen silmässä? Onni oli liikettä riippumatta mihin; aika oli lähdettä ja uomaa, joka kermaisesti meidät vei virrassaan – kuten eläimet jotka tien jo tuntevat aavistamatta mikä perillä odottaa. Kuka olisi voinut tietää että eräs tulevaisuus kuolee ennen meitä? Karhu itse on iskenyt kyntensä omaan sydämeensä.

-Anneke Brassinga, suom. Lieven Ameel & Maria Matinmikko

785677

662019

Profile for Nuori Voima

Nuori Voima 6/2019: Kumppanit  

Joululahjaksi suomea lukevalle maailmalle Nuori Voima tarjoaa uusimman numeronsa kaiken kansan luettavaksi! Riikka Ala-Hakula & Taija Roiha...

Nuori Voima 6/2019: Kumppanit  

Joululahjaksi suomea lukevalle maailmalle Nuori Voima tarjoaa uusimman numeronsa kaiken kansan luettavaksi! Riikka Ala-Hakula & Taija Roiha...

Advertisement