Page 1

Debytoi runoilijana Miksi miehet lähettävät kalukuvia? Sarkia <3 Kailas Kun pelko läpäisee joka hetken Jäähyväiset sarvikuonojen maalle

Kirjallisen kulttuurin lehti • 3–4/2019 • 13 € • Iho


Päivän halki kantava riisuttu keho koittaa vartalossa toisen. Lihasmuisti veistää aikaa kuin kypsää hedelmää. Maailma ihon päässä.

-Atte Koskinen


Minun on hankalaa katsoa itseäni peilistä kokonaisuutena. On mahdollista, että olen katsonutkatsonut itseäni peilistä viimeksi 15-vuotiaana Hannan luona. - Heidi Backström, s. 44

Kaikkien metsässä elävien täytyy huomata toisensa: olla minuuksia toisilleen. - Ilja Lehtinen, s. 62

Mutta näin minä elän, ja se – pelko – tuntuu iholla. Se on läsnä jokaisessa hetkessäni. - Arda Yildirim, s. 69


SISÄLLYS

6 Ilmianna huono seksikohtaus 8 Lukijalta: sekä constipation että diarrhoea 10 Ajatellaanpa moderni subjekti uusiksi! Runoilija Tiina Lehikoinen löytyi vaellukselta 14 Che grande pistola! Aleksis Salusjärvi ja Maaria Ylikangas kuuntelevat puhuvaa penistä 22 M & Marilyn – Niina Holm katsoo pimeyteen 27 Kolumnisti Olga Palo eläytyy Descartesin äitiin 28 Runoja kolmelta debytantilta – kilpailu ratkesi 40 Essee, jossa Heidi Backström etsii meikkipussia 46 Nelli Ruotsalainen valkoisen särkyvyyden äärellä 50 Sarkia <3 Kailas. Artemis Kelosaari sukeltaa runoilijoiden rakkauteen 58 On aika hyvästellä sarvikuonot – Ilja Lehtisen pitkät jäähyväiset 63 Kaiken keskellä sininen! Kaija Rantakarin Lempikirja 64 Sofia Blanco Sequeirosin novelli katsoo Auroran 68 Arda Yīldīrīmin identiteetti on pelko 72 Kritiikeissä kuoleman merkitsemiä, äitien runoja, aprikulli ja ihana koti 80 Runo: vielä vähän Atte Koskisen kosketusta

4


PÄÄKIRJOITUS

Mato matkamies maan Vaikka kaikki muut aistit samenisivat ja puuroutuisivat, tunto jää. Ihmisolento on tuntonsa kääreessä, pistelyiden ja hankausten sylissä, se on kuin matoaisti, jonka jaamme ehkä koko elonkehän kanssa. Tuntu itsestä möhkäleenä tilassa. Kirjoittamalla rajaamme, määrittelemme ja kavennamme, se kuuluu kulttuurissamme järkitekojen piiriin. Näkemyksellisyys, kyky tulla kuulluksi, maun määrittely, heikkojen signaalien haistaminen – kaikki kovin tavoiteltavaa. Iholla tämä kaikki raukeaa painaumiksi ja lämmönvaihteluiksi. Iholla on kyky johtaa tunto mieleen, luoda kehollinen muisti kaiken nokkeluutemme rinnalle. Nuori Voima vie tällä kertaa kosketusten, halun, pelon ja runouden poimuihin. Silmä voi kuvitella näkevänsä kokonaiskuvan, kosketus käsittää vaaksan verran pintaa tai syvyyttä, ihoa tai uumenia. Olisiko sellaista kirjoitusta kuviteltavissa? Tämän lehden verkkoekstroina löydät ainakin Edith Södergranin läpi luettua kirjallisuutta ja Debytoi runoilijana -kilpailun voittajaäänitteet. Seuraa sivua! Maaria Ylikangas

Nuori Voima • Suomen vanhin kirjallisuuslehti, perustettu vuonna 1908. • ISSN 0785-6776 • Julkaisija Nuoren Voiman Liitto ry Fredrikinkatu 23 D 4 00120 Helsinki www.nuorenvoimanliitto.fi • Päätoimittajat Vesa Rantama ja Maaria Ylikangas • Ulkoasu Anna Mattsson, Mattsson & Mattsson, mattssonmattsson.fi • Nuoren Voiman tilaus: tilaukset@nuorenvoimanliitto.fi ja www.nuorivoima.fi • Nuori Voima ilmestyy 5 krt/vuosi (yksi on tuplanumero) • Tilaushinnat: Normaalitilaus 50 e/vuosi, Liiton jäsenille 25 e/vuosi, NVL:n jäsenmaksu 15 e/vuosi • Painopaikka Erweko, Oulu • Kannen kuva Lina Jelanski • Ilmoitushinnat 1/1 (nelivärinen) 600 €, 1/2 (nelivärinen) 400 €, 1/4 (nelivärinen) 250 €, Takakansi 720 € • Anna palautetta lehdestä toimitus@nuorenvoimanliitto.fi • www.nuorivoima.fi

5


kuva: Joonas Puuppo

Noidat elävät Noidan hahmossa intuitio yhdistyy kriittiseen ajatteluun. Feministiset noidat perustavat piirejään Suomessakin. Noidan arkkityypin avulla voi käsitellä ruumista, seksuaalisuutta , patriarkaattia ja kapitalismin kehi­ tystä. Ilmastokriisin yhteydessä ekofeministisen noidan arkkityyppi palaa poliittisille kentille entistä vihaisempana valmiina kiroamaan kaivoshankkeet, ikimetsien hakkuut ja hiilidioksiidipäästöistä piittaamattoman liikenne- ja elinkeinopolitiikan. Arkkityypissä risteytyy peloton ja yliluonnollisia voimia omaava noita-akka ja vuosisatoja kestäneiden vainojen uhri. Ranskassa välillä Toulouse-Rennes on noussut noitapiirejä alituisesti ja niiden jäsenet ovat jalkautuneet kaduille populisimia ja äärioikeistoa vastustaviin protesteihin. Suomessakin on noitapiirejä, ainakin Helsingissä ja Jyväskylässä. Noita kiehtoo ranskalaista elokuvaohjaaja-queeraktivisti Camille Ducelleria ruumiiden, sosiaalisten sukupuolien ja eri feminismien näkökulmasta. Hän identifioituu queer-noidaksi. Hänen tuotantonsa käsittelee noituutta ja esoteriaa historiallisesta näkökulmasta. Li-

säksi hän liittää 1980-luvun feminististä ajattelua, kuten Monique Wittigin heteronormativiisuuden kritiikin ja kyberfemismin teemat Donna Harawayn hengessä. Ducellier julkaisi viime vuonna ”Divinatorisen feminismin manifestin”: Divinatorinen feminismi on tie niille, jotka keksivät omat lakinsa ja niille jotka kehittävät herkkyyttään sosiaalisten normien ulkopuolella; samoin kuin niille, jotka toivovat syvästi kaiken järjestyksen räjähdystä. Koska divinatorinen feminismi kunnioittaa esoterian pääperiaatetta – Kaikkea on kaikessa–, se ei epäröi toisistaan ilmeisen kauas etääntyneiden maailmojen risteyttämistä. (suom. RA) Riikka Ala-Hakula Lue koko juttu verkosta osoitteessa www.nuorivoima.fi Tule kuulemaan noitakeskustelua Nuori/Voima-klubilla 23.8. Mukana Saara Kanerva Tamminen, Riikka Ala-Hakula ja Taija Roiha. Liput 6/8 €. Lavaklubi, Läntinen teatterikuja 1, Helsinki. Klubi on osa Runokuu-festivaalin ohjelmistoa.

6

Elokuu on runokuu! Eroottiset runosuositukset pimeneviin iltoihin: 1. Kaija Rantakari: Koko meren laajuus 2. Sapfo: Iltatähti, häälaulu. Suom. Pentti Saarikoski 3. Pablo Neruda: Meren ja yön portit. Suom. Pentti Saaritsa 4. William Carlos Williams: Kevät ja kaikki. Suom. Markus Jääskeläinen 5. Catullus: Kaikki runous. Suom. Jukka Kemppinen. 6. Hannele Pohjanmies: Oi miehen kaunis perse! 7. Marjo Isopahkala ja Mika Terho: Intohimon hullu huhtikuu 8. Walt Whitman: Ruohoa. Suom. Arvo Turtiainen. 9. Charles Baudelaire: Kielletyt runot. Suom. Antti Nylén


SIVUMENNEN

Huo

sin

n s o n ek

Nuori Voima tosi kauan sitten

o

a l ki n t

p Anna Mattsson

Helvetin kärventävät tuskat

Huonon seksin palkinto Ehkä luit kirjaa, pahaa aavistamatta. Ehkä vastaan tuli seksikohtaus, jonka huonous jäi kummittelemaan sänkykamaripainajaisiisi pitkäksi aikaa. Ilmianna se meille! Etsimme Suomen huonointa seksikohtausta kirjallisuudesta. Kyseessä voi olla millä tahansa kielellä Suomessa vuosina 2018-19 julkaistu kirja ja alle aukeaman mittainen kohtaus. Toivomme kuumia vihjeitä osoitteeseen huonoaseksia@nuorenvoimanliitto.fi. Ilmoita viestissäsi teostiedot, ja jos mahdollista, laita lukukelpoinen kuva katkelmasta liitteeksi. Kaikkien osallistuneiden kesken arvomme kolme Nuoren Voiman vuositilausta alkaen numerosta Kumppanit (6/2019). Asiantunteva tuomaristo myötäelää ja analysoi seksikohtaukset. Palkinto jaetaan Nuori/Voima -klubilla 13.12.2019. Palkintoa inspiroi Literary Review -lehden vuodesta 1993 jaettu Bad Sex in Fiction -palkinto. Lähetä ehdotuksesi 30.9.2019 mennessä osoitteeseen huonoaseksia@nuorenvoimanliitto.fi

10. Archie Ahola: Miten olisi hidas pano aitaa vasten? 11. Satu Manninen: Camouflage 12. Kaarlo Sarkia: Unen kaivo 13. Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret 14. Kätlin Kaldmaa: Rakkauden aakkoset. Suom. Anniina Ljokkoi 15. Edith Södergran: Rosenaltaret 16. Adrienne Rich: Twenty-one Love Poems 17. Elizabeth Barret Browning: Sonnets from the Portuguese 18. Ikkyuu: Riehaantunut pilvi ja Luurankouni. Suom. Kai Nieminen 19. Marina Tsevetajeva: Ylistys, hiljaa! Suom. Marja-Leena Mikkola 20. D.H. Lawrence: Birds, Beasts and Flowers

7

Vuonna 2006 helvetti pääsi valloilleen, kun Nuori Voima julkaisi teemanumeron aiheesta. Nuori Voima päällystää tien helvettiin länsimaisen kulttuurikaanonin loistojärkäleillä. On blaket ja wagnerit, platonit ja nietzschet. Numeron ehkä kiinnostavin juttu on Jarkko S. Tuusvuoren ja Tommi Uschanovin ”Painumisen paikka: poimintoja filosofien helvetistä”. Siitä ilmenee myös, mitä Sartre oikeasti sanoi: ”Tämä on siis helvetti. En olisi ikinä uskonut… Hassutusta. Ei tarvita mitään halstareita. Helvetti, se on Muut.” (suom. Marja Rankkala). Helvetin horisontti on tiukasti sekulaari. Jakke Holvaksen esseessä mustasta psykologiasta helvetti näyttäytyy katkeroituneen mielentilana. Musta psykologia nimittäin kuvaa taipumusta nähdä pahin muissa: ”Mustan psykologin puheissa juonittelu muuttuu totuudeksi ihmisestä. Ja petollisen vehkeilyn synkässä ilmapiirissä uusi älykkyyden muoto on epäluottamus. Muihin ei kannata sitoutua, irtisanoutuminen toisista sen sijaan on viisasta.” Juttu kritisoi aikansa antisosiaalisia tendenssejä, kuten kyynisyyttä ja teoriaa geenin itsekkyydestä. Käännökset ovat usein vanhojen numeroiden rikkaus, niin tälläkin kertaa: ”Valheellisen suggestion avulla olen oppinut irrottautumaan tuskasta, joka kiilautuu aidoimman todellisuuteni ytimeen, aistieni kohtaan, jossa ruumiin ja hengen maailmat liittyvät yhteen. - Valheen valaiseman hetken aikana kehittelen pakoajatuksen ja syöksyn väärään suuntaan vereni viemänä”, kuvaili Antonin Artaud tunnelmia teoksessaan Fragments d’un Journal d’Enfer (suom. Aina Berg­roth). Kolmetoista vuotta sitten Nuori Voima saattoi myös markkinoida itseään radikaalisti konservatiivisena julkaisuna. Onkohan kieli radikaalisti muuttunut, vai onkohan puhe helvetistä, tosiaan, radikaalia konservativismia?


Keskustelu sakenee

T

otuus ei pala tulessakaan, eikä kamppailusta voi vetäytyä esittämällä, että toista osapuolta ei ole olemassa. Mitä maallemme olisi tapahtunut kylmän sodan vuosina, jos ulkopoliittinen johto olisi päättänyt noudattaa Yli-Juonikkaan linjaa, ollut ottamatta Venäjää huomioon, alkanut suoraan kommunikoida Yhdysvaltojen kanssa. Uskon vakaasti, että maatamme olisi kohdannut ennen näkemätön kadotus ja koko maailmaa suursota, jonka pelkkä kuvitteleminenkin saa vatsan kääntymään ympäri. Vastineessaan minun vastineeseeni, joka oli vastaus Jaakko Yli-Juonikkaan minulle kirjoittamaan vastineeseen, Jaakko Yli-Juonikas yrittää taikoa minut näkyvistä ja häivyttää myös yhteisen menneisyytemme. Minun on mahdotonta ymmärtää tätä, ja siksi minun on tästä mahdotonta edes loukkaantua. Ikävä kyllä sen vuoksi, että en onnistu loukkaantumaan, en onnistu myöskään antamaan anteeksi. Pitkästä aikaa minusta vaikuttaa siltä, että en ymmärrä elämästä yhtään mitään, menneisyys kaikkoaa pois näkyviltä eikä nykyhetkessä ole lankaa, josta saada kiinni. Nekin, jotka ovat minua lähimpänä, ovat minusta tavattoman kaukana. Jokin tai joku todellakin vainoaa minua ja yrittää aiheuttaa minulle sekä henkistä että fyysistä harmia. Kaikki tulevat hyötymään tuhoutumisestani. Jaakko: osoitat sanasi suoraan päätoimittaja Maaria Ylikankaalle aivan kuin minua ei olisi olemassa ja väität vieläpä, ettei sinulla olisi minun yhteystietojani. Tämä on harvinaisen typerää lehdessä, jonka lukijoista noin puolet kuuluvat tuttavapiiriimme ja tuntevat avioerosi taustat ja sen, mitä olemme vuosien ajan merkinneet toisillemme. Yritätkö nyt samalla taikoa pois omisteet, jotka olet kirjoittanut kir-

Vastineessaan minun vastineeseeni, joka oli vastaus Jaakko Yli-Juonikkaan minulle kirjoittamaan vastineeseen, Jaakko Yli-Juonikas yrittää taikoa minut näkyvistä ja häivyttää myös yhteisen menneisyytemme.

jasi esilehdille? Väitätkö nyt, että omistus Harrylle on omistus jollekin aivan muulle? Voisit sentään olla sen verran rehellinen, että myönnät suhteemme nyt, kun kaikki muutkin siitä tietävät. Minä en ole vaihtanut puhelinnumeroa enkä sähköpostiosoitetta, joten jos tahdot saada minuun yhteyden, tiedät kyllä mitä tehdä. Voin lainata sinulle rahaa vailla korkoa ja myös majoittaa sinut pirkanmaalaiseen hotelliin (tiedät kyllä paikan), jos tahdot tavata kotiemme puolivälissä ja vielä kerran yrittää keskustella asioista kasvokkain. Muista, että minä en lähtenyt, vaan sinä; ja sinulla on ote minusta, vieläkin. Yrität päätoimittajan osalta juuri samaa halpamaista temppua, jonka olet tehnyt minulle: yhtäältä väität puhuvasi hänelle, toisaalta vähättelet hänen työtään ja julkaisuaan viittaamalla isänmaalliseen MV?!-lehteen. Sinun jos kenen pitäisi tietää, millainen halveksunta kulttuuripii8

reissä on isänmaallisuutta kohtaan silloinkin, kun sitä edustaa asiallinen verkkolehti eikä mikään oppimattomien maalaisten skiniporukka. Minä en voi loukkaantua Maaria Ylikankaan puolesta, mutta tahdon huomauttaa, että lehdellä on toinenkin päätoimittaja, Vesa Rantama. En voi olla ajattelematta, että suhtaudut kaikkiin vain oman itsesi jatkeena. Ylikangas, Yli-Juonikas, yli-ihminen... Pidät aina siitä, jos jokin muistuttaa edes hieman sinua itseäsi. Puhut vaikeasta vuodesta. En kiistä, e­t­ teikö sinulla olisi ollut vaikea vuosi. Tiedät itse, minkä verran olet siitä itse vastuussa. Päihteisiin turvautuminen ei ole toistaiseksi auttanut ketään, vain pahentanut ongelmia. Ymmärän kyllä, että juot yksinäisyyteesi, että juot pitääksesi harhat loitolla, mutta kuten olen ennen sanonut: sinun on pakko lakata juomasta ja nöyrtyä hakemaan apua. Itsesäälinkin keskellä kannattaa muistaa, että muillakin on hankalaa.


LUKIJALTA

Kirjailijoiden Salmenniemi ja Yli-Juonikas kirjeenvaihto jatkuu.

Tapaan tytärtäni enää vain kaksi viikonloppua kuussa. Omistusasuntoni tulen menettämään vuoden lopussa, ellei joku kirjallisuuspalkinto löystytä hirttosilmukkaani.

Ajattelepa vaikka minun vuottani: ensin menetän yhteyden perheeseeni, sitten riitaannun rakastettuni kanssa. Tapaan tytärtäni enää vain kaksi viikonloppua kuussa. Omistusasuntoni tulen menettämään vuoden lopussa, ellei joku kirjallisuuspalkinto löystytä hirttosilmukkaani. Minua on piinannut koko vuoden ajan sekä constipation että diarrhoea. Minulla ollut epämääräisiä abdominal pains; ajoittaisia, hyvin voimakkaita panic attacks, joiden aikana olen ollut varma lähestyvästä kuolemasta; epämääräisiä back, neck or other aches and pains, jotka tekevät liikkumisen hankalaksi ja rakkaan futsal-harrastukseni aivan mahdottomaksi; täydellinen facial paralysis, jonka vuoksi minusta ei ole voitu ottaa uutta markkinointikuvaa, ei vieläkään uutta markkinointikuvaa; toisinaan hankalaksi yltyvä food intolerance, jonka aiheuttajasta minulla ei ole mitään aavistusta; hiatus hernia ja shortness of breath;

interstitial cystitis; iltaisin yltyvä nausea ja muutaman kerran jopa vomiting; outoja oireita jaloissa, kuten numbness, itching, burning, tingling, reflex sympathetic disorder. Jalkani tuntuvat vierailta. Oikeastaan koko kehoni tuntuu täysin vieraalta. Minun on sanottava, että tänä vuonna olen käynyt lääkärissä useammin kuin lenkkipolulla, ja tämä kertoo kaiken olennaisen siitä tilasta, johon suhteemme minut jätti. Minä kuitenkin tunnen oppineeni jotakin. Tunnen kiitollisuutta. Olen oppinut vaikeuksien keskellä, että ihmisen on mahdotonta väistellä varjoaan lopun ikäänsä. Joskus pimeä puolemme saa meistä otteen, ja silloin elämän perustukset väistämättä hetkeksi sortuvat. Varjon paljastuminen on kuin yöllinen maanjäristys, pimeässä etenevä tuhovoima, joka sortaa rakennuksia mutta tekee myös tilaa jollekin uudelle. Sinä tiedät, että olen ker9

ran kokenut maanjäristyksen, sen verran voimakkaan, että elämäni olisi aivan hyvin voinut päättyä. Olin silloin Roomassa, olin silloinkin Roomassa... Nukuin vanhassa hevostallissa, heräsin siihen, että sänky liikkui, että kattopalkin yltä alkoi tippua hiekkaa ja rappauksia. Hetken päästä pyyhkäisi koko talon läpi hirvittävä aalto, joka huojutti seiniä ja soitti maljakoita. Ehdin olla paniikissa, ryntäsin ikkunaan katsomaan kuinka naapurit reagoivat. Näin ihmisiä, jotka olivat pyjamat päällä kadulla, he seisoivat siinä kohtalon armoilla, eivät tienneet mitä tehdä, eivät tienneet menettäisivätkö kotinsa ja rakkaimpansa, kuolisivatko heidän naapurinsa, avuttomina ja kylmissään he seisoivat vain kadulla ja toivoivat parasta, pelkäsivät pahinta. Niin, Jaakko: siltä minusta tuntui, kun tiemme ensi kertaa kohtasivat, ja siltä minusta tuntuu nyt.

Harry Salmenniemi


10


Mykkyydestä voi oppia Teksti: Vesa Rantama Kuva: Tommi Musturi

Tiina Lehikoisen (s. 1982) kuudes runokokoelma Terra Nova on poikkeuksellisen kunnianhimoinen yritys purkaa patriarkaatti, kolonialismi ja jatkuvan kasvun ideologia. Monipuolinen kirjailija ehdottaa tilalle kuuntelemista, herkkyyttä ja asioiden kunnioittamista sellaisenaan.

T

avoitan sinut vaellukselta. Missä olet ja miten päädyit sinne? Onko luonnossa kulkeminen tärkeää taiteellisen työsi kannalta? Kirjoissasi on tarkkaa ja herkkää luonnon havainnointia. Olen Muonion Jeriskylässä Kirjailijaliiton mökillä. Mukana olevan yksivuotiaan vuoksi teemme pistovaelluksia, emme yövy tunturissa tällä hetkellä. Lapsi on ollut viikon ikäisestä lähtien kantoliinassa, joten kantaminen on nyt yllättävän helppoa – olen juhta ja hän on ratsastaja. Olemme kivunneet kaikki Pallaksen kerot. Kantoliinaelämä on helpottanut myös taidenäyttelyissä käyntiä.

Minulle vaeltaminen on hiljentymisen ja juurituntuman säilyttämisen muoto. Myös työhön liittyvät ajatukset kehkeytyvät kävellessä. Kävely on yhtä paljon osa minua kuin runous. Molemmissa on kyse ulospuhaltamisesta ja sisäänhengittämisestä. Olet harvinaisen monilajinen taiteilija: aforistikkona aloittanut runoilija, sekä filosofian että taiteen maisteri, olet toimittanut lehtiä, esiintynyt muusikoiden kanssa, kirjoittanut novellikokoelmankin. Selittääkö uteliaisuus monipuolisuuden? Ovatko runous ja muu taiteen tekeminen sinulle samaa työtä vai selkeästi erottuvia osa-alueita?

11

KUUDESTI LAUKEAVA

Nuoren Voiman revolverihaastattelu laukeaa nyt kuudesti.


Olet runoissasi kirjoittanut eräänlaisia vaihtoehtoisia suurmieshistorioita. Isoympyräkatu-teoksessa (2011) kyseessä oli August Ehrensvärd, Samaan aikaan toisaalla Franz Anton Mesmer, nyt Kristoffer Kolumbus. Vaikka Kolumbus asuukin ”paitamme alla”, on kuin ekspansion ja fyysisten rajojen ylittämisen aikakausi olisi loppumassa. Näen tässä myös ajatuksen patriarkaatin lopusta. Myös länsimainen, lineaarinen aikakäsitys kyseenalaistuu. Ehdotat, että aikoja on monia, monilla tasolla, ja että meidän tulisi ”pystyttää aika joka alkaa maasta// vaalia aikoja, joiden kesto alkaa aineen kestävyydestä”. Lopulta aika ja tila ovat yhtä: jos aine ei kestä, aika loppuu. Kun kirjoitat vaikkapa Kolumbuksesta, onko se sinulle historian feminististä uudelleenkirjoitusta? Kyllä. On ollut kiinnostus pöyhiä historiaa ja kysyä samalla, että miksi se on kirjoitettu näin, ja mitä on jätetty pois. Moderni subjektius on sellaisen ajattelun tuotetta, jossa mennään jonnekin ja otetaan itselle jotakin, ”haltuun”. Se mitä lähestytään, nähdään itsestä irrallisena, objektina. Sellainen ajattelu ei enää riitä. Runous mahdollistaa spekulatiivisen leikin tai ajatusten koettelun. (Leikki on sinänsä vaarallinen sana: ajattelen että leikissä ollaan aina tosissaan, kuten lap-

Suurmiehet ovat ideologisia tuotteita, joilla pidetään yllä tiettyä käsitystä historiasta, ihmi­sestä ja todellisuudesta.

Olen aina ollut kiinnostunut juuri lajienvälisistä reuna-alueista ja niiden historiasta. Omat esikuvani ja innoittajani ovat tulleet siitä rajamaastosta. Esimerkiksi videotaiteilija Maya Derenin tuotannosta on todella vaikea sanoa, mitä se on. Konseptualistiset taide-elokuvat lähenevät runovideota ja tanssia, ja jotain esseististäkin niissä on. Minua kiinnostaa tehdä teoksia, joissa on jokin olemiseen liittyvä ehdotus. Useat kirjoistani ovat teeman tutkimuksia. Pyrin siihen, että käyttämäni muoto, materiaali ja laji tulevat osaksi teemaa. Lajit ovat tärkeitä historiallisina viitepisteinä, koska emme kirjoita umpiossa. Aiemmin kirjoitettu kaikuu kaikessa uudessa. Ensisijaisesti miellän itseni kirjailijaksi, ehkä siksi että kirjoittamiseen olen viime vuosina keskittynyt. Yksittäisten teosten kohdalla on kuitenkin aina kiva venytellä eri suuntiin. Runoilija ja kuvataiteilija Tiina Lehikoinen ovat samasta minästä lähtöisin, toteutan niitä samassa arjessa. Esimerkiksi maalaussarja ja kirja ovat toki prosesseina erilaisia, vaikka käsittelisin molemmissa samoja teemoja. Tässä vaiheessa uraa, kun esikoiskirjasta on yksitoista vuotta, olen alkanut hahmottaa teosten välisiä teemallisia kulkuja ja yhteyksiä. Esimerkiksi tajusin juuri, että esikoisesta uuteen Terra Novaan asti olen kyseenalaistanut modernin subjektin ration palvontaa ja siihen liittyvää samuuden logiikkaa.

12

setkin ovat.) Kolumbus on yksi läntisen historiankirjoituksen ikonisimmisista hahmoista, vaikka hänen henkilöhistoriansa ja aikaansaannoksensa ovat hyvin kyseenalaisia. Suurmiehet ovat ideologisia tuotteita, joilla pidetään yllä tiettyä käsitystä historiasta, ihmisestä ja todellisuudesta. Kolonialismin kaikuja kantava moderni subjekti pitää syrjäyttää ja ajatella suhde muuhun olevaan uusiksi. Silti vanhojen arvojen täysi romutus, väkivaltainen katkos, olisi samaa modernia logiikkaa, lineaariseen aikakäsitykseen perustuvaa jatkumoa. Todellisuudessa ei ole yhtä historian janaa, vaan jokainen eliö tai olio on omassa materiaalisessa eksistenssissään ainutkertainen myös suhteessa aikaan ja kokee ajan omalla tavallaan; eletyt ja koetut aikatasot risteävät. Tähän moneuteen meidän pitäisi liukua ja antaa toivolle tilaa. Etiikka pitää nopeasti laajentaa koskemaan kaikkia niitä asioita, jotka ovat jääneet ilman ääntä. Meillä olisi oppimista erilaisten esineiden ja asioiden mykkyydestä. Se, että ne eivät vastaa meille, ei johdu niiden epäsopivuudesta vaan meidän kysymyksistämme. Samalla tavalla, jos taideteosta ei ymmärrä, se ei tarkoita, että se olisi arvoton tai että siitä ei voisi oppia. Mykkyys voi päinvastoin olla kaikkein tärkeintä.   Olet Samaan aikaan toisaalla -teoksessa leikkinyt popkulttuurin kielellä ja samoin teet Terra Novan kollaasiosastossa ”Murheen rihmasto”. Runoilija Eino Santanen sanoi vastikään situationistisen ajattelun ja Guy Debordin vaikuttaneen tekemiseensä ja sen mediakritiikkiin voimakkaasti. Sama välittyy sinun työstäsi, mutta tunnut myös arvostavan popkulttuuria. Miten spektaakkeli voi nyt ja miten se vaikuttaa tekemiseesi? Elämme yhä Debordin kuvailemaa spektaakkelin aikaa, eikä tavarafetisismille tai elämän korvautumiselle kuvilla näy loppua. Päin vastoin, representaatioiden voima on vain vahvistunut netin myötä. Situationistien suosima detournament, eli jo olemassaolevien teosten, tekstien ja ajatusten käyttäminen omiin tarkoituksiin, on edelleen tehokas mediakritiikin keino. Mutta kriittiseen taiteeseen sisältyy aika usein kohteeseen suuntautunut ironinen ja nihilistinen taso, jonka mielekkyyttä olen alkanut epäillä. Ironia ei ole enää aidosti toimiva vastaääni, sillä spektaakkeli on ominut sen rekuperaation logiikalla (esim. Brechtin eeppisen teatterin ilmauksellinen kumouksellisuus on muuttunut nykyteatterissa vakioksi.) Pikemminkin minua kiinnostavat affektit. Ironia sensibiliteettinä tuntuu elähtäneeltä. Olen aidosti kiinnostunut niistä tunteista, joita ihmiset kokevat vaikkapa tiettyä sarjaa katsellessaan, sekä siitä, mistä tarve kokea juuri noita tunteita kum-


Edith Södergran on ollut esillä monissa tämän kevään runo- ja proosakirjoissa, omasi mukaan lukien. (Maria Matinmikko, Johanna Laitila, Aino Vähäpesola, Catharina Gripenberg). Onko tämä sattumaa vai onko Södergran juuri nyt erityisen ajankohtainen? Kotimaisessa naisrunoilijoiden traditiossa Södergranin paikka on kiistaton. Useilla sukupolveni naiskirjailijoilla on ollut tarve kirjoittaa dominoivan maskuliinisen kirjallisuushistorian rinnalle myös feminististä vastaääntä ja toisenlaista jatkumoa. Itselläni ainakin on. Södergran on teoksessani Terra Nova läsnä nimenomaan runonsa ”Maa jota ei ole” myötä, jonka päälle olen kirjoittanut oman utopioiden kaipuuta käsittelevän runoni. Myös Matinmikon queer-henkisessä runoromaanissa Kolkka esiintyy sama säe erään osaston otsikkona. Kun törmäsin siihen ekan kerran, hämmennyin, mutta toisaalta se tuottaa teosten välille kiintoisaa dialogia. Ajattelen Kolkkaa ja Terra Novaa eräänlaisina sisar-utopioina. Mainitsemasi viisi teosta eivät ole keskenään yhteismitallisia. Yhteistä niiden tavassa lähestyä Södergranin tuotantoa on kenties vain ihailu ja halu tunnustaa se. Mutta voi olla, että aikamme kutsuu esiin samanlaisia kysymyksiä, jotka askarruttivat Södergrania: mitä on ihminen? Entä totuus? Mistä asioista meillä voi olla elämässämme varmuus? Toisaalta herää myös epäilys, kuinka itsenäisesti lopulta kykenemme toimimaan edes taiteilijoina. Onko infosfäärimme ja historiahorisonttimme kaventunut jo niin, että yhtäkkiä meillä on vain yksi totuus ja yksi ikoni, josta kirjoittaa? Että Södergran on historian monista naiskirjailijoista kohta ainoa joka muistetaan? Pelottava ajatus. Södergranin ohella Terra Nova niiailee muillekin taiteilijoille, kuten Berlinde De Bruyckerelle ja Rose Low-

Onko infosfäärimme ja historiahorisonttimme kaventunut jo niin, että yhtäkkiä meillä on vain yksi totuus ja yksi ikoni?

puaa. Tapasin kerran tytön, joka oli katsonut Titanicin kymmeniä kertoja. Miksi? Niin, en osaa vastata siihen, mutta varmasti hänellä oli syynsä, ja haluan ottaa nuo syyt todellisina. Populaarikulttuuri on tunteiden ja affektien kulttuuria. Ja koska populaarikulttuurin kuvat ovat kaikkialla medioissa läsnä, niihin on syytä ottaa jokin suhde, sillä niiden työntäminen tyystin taiteen ulkopuolelle tuntuisi poliittisesti ja eettisesti arveluttavalta. Itselleni suhde on kriittinen, mutta yläpuolelta suunnatun moralisoinnin sijaan olen halunnut tuoda runoissani esiin myös ilmiöiden kompleksisuuden ja emootioiden tason. Yksioikoinen jaottelu taide (korkea) vs. populaarikulttuuri (matala), joka on usein sisäänkirjoitettu mediakriittisiin teorioihin, ylläpitää lajien välisiä hierarkioita, vaikka ne ovat osin keinotekoisia.

derille, mainitaan siellä Rihannakin. Kirjallisuuskäsityksessäni kaikki kirjoittuu aiemmin kirjoitetun päälle. Kyse on teosten välisestä rihmastosta. Olen halunnut puhkoa ja kirjoittaa tuota kokemuksellista ja ajatuksellista horisonttia näkyviin. Miten suomalainen runous ja sen tekijät ovat muuttuneet sinä aikana, kun olet julkaissut runoja? 2000-luvun alkupuolta hallitsi voimakas kiinnostus erilaisia kielellisiä kokeiluja ja kokeellisuutta kohtaan. Tuntui, että oli paljon tekijöitä, joilla oli halu testailla, mihin kaikkeen runoudesta on, ja mitä kaikkea kielellä voi tehdä. Mentaliteetti oli positiivinen ja toiveikas - tai sitten tuntemus johtui nuoruudestani. 2010-luvulle tultaessa buumi hiipui. Viimeistään Vastakaanonin (2011) ilmestyessä herättiin termin ongelmallisuuteen ja siihen, ettei ollut olemassa mitään yhtä kokeellisuutta. Luulen, että useat tekijät totesivat tahoillaan, että kokeellisuuden nimissä oli myös tullut tuotettua paljon sellaista, mikä ei ollut kovin kiinnostavaa tai kestävää. Ainakin itsestäni tuntui, että osa ilmiöstä jäi vain historiallisen avantgarden keinojen kierrättämiseksi, mikä ei tietenkään tarkoita, että kokeilut pitäisi lopettaa. Päin vastoin, runoudessa on mielestäni viime kädessä aina kyse koettelusta. Mutta ääntä/ääniä piti alkaa etsiä myös muualta, sillä historiallisessa avantgardessa oli omat käsitteelliset ongelmansa.   Vuonna 2008 sai alkunsa Helsinki Poetry Connection, mistä alkoi esittävän runouden ekspansio. Tai toki Turun runoliikehdintä 1990-2000-luvun taitteessa oli omaääninen millennium-ilmiönsä sekin, mutta HPC:n myötä syntyi voimakas klubikulttuuri ja runous löysi uusia yleisöjä. Medialla on ollut keskeinen rooli esittävän runouden nostamisessa 2010-luvulla. Osassa ilmiötä käsittelevissä jutuista on ollut harmittavana piirteenä, että lavarunous ja runous paperilla nähdään vastapooleina ja toisistaan erillisinä. Nähdäkseni kyse on eri yleisöille suunnatuista runouden ilmentymistä. Toisin sanottuna esittävä ja luettava runo elävät rinnan, ja hyvä niin. Moninaisuus on tärkeää. Ja painotettakoon, että myös kirjamuotoisella runolla menee hyvin: Suomessa kirjoitetaan todella laadukkaita kokoelmia, vaikkeivät myyntimäärät olekaan huikaisevia. Käännösrunouden tilanne on huolestuttava. Vastuu siitä on siirtynyt tyystin pienkustantamoille sekä kirjallisuus- ja kulttuurilehdille. Kielialueemme on pieni ja käännöksiä tarvitaan, ettemme umpioidu. Tai ettei tietyt estetiikat hegemonisoidu. Klassikoiden lisäksi toivoisin laajoja käännösvalikoimia nykytekijöiltä, kuten vaikkapa Aase Bergilta, Anna Hallbergilta, Anne Boyerilta ja Claudia Rankinelta.

13


14


PENISARTIKKELI

Che grande pistola!

Henrik Tikkasen itsetuntoa hivelleistä sanoista kriittisen seksiartikkelin otsikoksi.

Seksuaalinen vallankumous nosti pystyyn puhuvan peniksen, joka odottaa kiitosta omasta uljaudestaan. Mutta kukaan ei halua kalukuvaa tuntemattomalta kikkelisankarilta. Teksti: Aleksis Salusjärvi ja Maaria Ylikangas Kuvitus: Sofia Koistinen

Olen saanut kalukuvan, tai kuvia. Ensimmäinen tuli, kun olin jokunen vuosi sitten Tinderissä. Se kikkeli sijaitsi Vantaalla, alle kahden kilometrin päässä minusta; se oli liilahtava ihonpunerva verevine kohtineen, ja upposi rusehtavaan utuun. En tiedä, mitä sen lähettäjä ajatteli saavuttavansa. Hänestä voi päätellä hyvin vähän, mutta ehkä kuitenkin yhden asian: hän uskoo kyrpään enemmän kuin sanoihin. En koskaan keksinyt, mitä sanoa mulkulle.

U

seat kalukuvia lähettävät miehet luulevat naisten kiihottuvan niistä. Näin ei juuri koskaan käy, vaan kuvaa seuraa hiljaisuus, joskus suuttumus. Lähettäjät eivät tunnu ymmärtävän, kuinka epätoivottuja ne ovat. Tutkimustietoa kuvien lähettäjistä on niukalti. Niitä pidetään pienenä kiusana, mutta niiden kytkös epätoivottuun seksuaaliseen käyttäytymiseen on selvä. Jos haluaa ymmärtää, miksi kalukuvia lähetetään, tietoa saa helpoiten anonyymeilta keskustelupalstoilta. Yksi sanoo saavansa tietää viestikumppanin seksuaalisen halukkuuden heti, koska suurin osa naisista 15

vaikenee saadessaan kalukuvan. Toiset kertovat kaipaavansa kehuja. Monet sanovat, että kyseessä on hetken huuma: seisokki vaatii kuvaa, kuva lähettämistä, ja siinä se.1 Miehelle jököttävä kalu on sekä lupaus että todiste. Se on kehon tuntoherkin elin ja miehisen kyvykkyyden lahjomaton mitta. Naisen voi olla hankalaa ymmärtää sitä infantiilia ylpeyttä, jonka erektio miehelle aiheuttaa. Jos heterokulttuuri määrittää naisen kokonaisuudessaan objektiksi, jonka on laittauduttava päästä varpaisiin, kalukuvamiestä määrittää objektina vain seisova elin. Erektioylpeys janoaa huomiota ja kehuja. Kalukuvan lähettänyt mies vilpittömästi uskoo, että suttuinen, tahmainen


mulkku synnyttää katsojassa saman reaktion, jonka eroottiseksi objektiksi asettunut nainen miehiltä saa. Vanhojen miestenlehtien novellit eroavat Regina-novelleista juuri peniksen verran. Miestarinat keskittyvät täysin kivikovana ja vaativana sykkivään mulkkuun, joka ei koskaan ole jököttänyt tanakammin eikä punertanut helakammin nupistaan kuin kuvatussa kohtauksessa. Miestarinoiden päähenkilönä on aina ja ikuisesti penis. Digitaalisessa maailmassa kalukuvat todistavat, miten kyvytön miessukupuoli on asettumaan vastapuolen asemaan. Freudin peniskateus on maskuliininen maailmanselitys kaikille itsensäpaljastajamiehille: pohjimmiltaanhan kaikki haluavat peniksen. Heidän onanistinen autoeroottisuutensa ylittää kyvyn ottaa toiset huomioon. Miehet suhtautuvat kalukuviin myös leikillisesti. Homokulttuurissa peniskuvat ja penisten ihailu ovat kanssakäymisen perustaso.2 Penis on aina eroottisen huomion keskipiste. Se on miesten välisen empatian purkautumiskanava kuvainnollisesti ja konkreettisesti. Maailma on erektioharhan vallassa etenevän miehen lihatiski. Mikä on ottaessa, kun otettava kumminkin haluaa sitä. Ajatus on kammottava, mutta tuntuu silti manifestoivan itseään kaikkialla. Miesten asiaton ja loukkaava seksuaalinen käytös on joutunut koko ajan huonompaan huutoon. Siinä missä 1900-luvun arvostetut kirjailijat saattoivat seikkailuttaa penistään teoksissaan, eivät 2010-luvun kirjailijat enää saa arvostusta samoilla keinoilla. Miehinen totuus, halu ja valta ovat kriisissä.

Peniksestään ylpeät miehet Aseman edessä tiemme erosivat, ja seuraavassa kadunkulmassa törmäsin huoraan. Seurasin häntä rähjäiseen hotellihuoneeseen, jossa hän tyydytti minut, eikä vain hetkeksi. Hänen sanansa che grande pistole! [sic] tekivät minut onnelliseksi eliniäkseni. Pidin näet hänen ammattimaista imarteluaan asiantuntijalausuntona. Henrik Tikkanen, Majavatie 11 (1976)

Kalukuvien maailma avautuu koko loistoonsa, kun lukee viime vuosisadan proosaa. Miesten- ja naistenmieskirjailijoiden erottuva hahmo on pippelisankarimies, joka usein artikuloi fiktiossakin yksikön ensimmäisessä. Hahmon infantiilius tyhjenee Henrik Tikkasen anekdootissa, jossa nainen, maksusta, kehuu hänen autofiktiivisen peniksensä kokoa. Mies ottaa tämän mitalin rintaansa vailla minkäänlaista ironiaa. Prostituutiokaan ei ole mikään ongelma. Huoripukin elämä on itsestäänselvyys jokaiselle pystyvälle miehelle. Penisylpeys on leimallista Jouko Turkan proosalle, kuten koko hänen lähipiirilleen. Jussi Parviainen julkaisi videomateriaalia kuin kirjallisen proosan jatkeeksi peniksestään työntymässä teinityttöön.2 Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa (1996) on käytännössä peniksen kertomus jatkosodasta. Milan Kunderan ja Henry Millerin kaltaiset kirjallisuuden suurpippelisankarit ovat luoneet Haruki Murakamiin jatkuvan poetiikan peniksestään ylpeistä miehistä. Heitä on kyseenalaistettu lähinnä naishahmojen kuvauksen ohuudesta. Sovinismisyytökset ovat osuneet vain karkeimpiin tapauksiin, kuten Harri Sirolan Kahteen kaupunkiin (1991), ja näissäkin tapauksissa kritiikki on ollut melko maltillista. Aivan kuin kukaan koko maailmassa ei olisi nauranut peniksestään ylpeille miehille, tai kyseenalaistanut heitä. Ihmisuroksen ilmeisesti kuuluu lajiominaisuutena mytologisoida ja personifioida elintään, jota ei julkisesti oteta esiin, mutta jonka valloitukset eivät koskaan jää henkilökohtaiseksi asiaksi. Pippelisankarin ylpeys peniksestään ylittää kaiken hienotunteisuuden. Vanha sanonta ”a gentleman never tells” tarkoittaa yksinomaan sitä, että penisylpeys pitää osata ilmaista oikein. Näiden kirjallisten sankareiden maailmankuvan läpi ei ole outoa, että Axl Smithin tai Ari Lahdenmäen kaltaiset henkilöt ylittävät arkijärjen ja lain rajat penisylpeytensä ajamina. Heidän tapauksessaan vain fiktion verhot unohtuivat välistä. Grande pistola motivoi ja oikeutti kaiken sen, mikä herätti oikeussalissa ihmisten pöyristyk16

sen. Mitä helvettiä näiden miesten aivoissa liikkui? No - he elivät kuten on opetettu. Samalla tavalla kuin jokainen kalukuviaan lähettävä mies tai poplaritakkiin pukeutunut ekshibitionistionanisti. Jopa raiskaaja saa itselleen oikeutuksen penisylpeydestä, jonka narratiivi on kirjallisuuteen lukemattomilla peniskertomuksilla juntattu. Kuinkahan moni nainen on kuullut raiskaajansa suusta: ”Halusit kuitenkin”? Oireellinen todiste tästä on esseisti Timo Hännikäisen viljelemä ”hevosen kyrpä” -slogan. Hän pyrkii korostamaan huteraa maskuliinisuuttaan kaikissa yhteyksissä. Hän ei kompensaationtarpeeltaan täysin hahmota omaa naurettavuuttaan. Pakkomielteisyyttään hän on selittänyt kirjassaan Ilman (2009), ja politisoinut Kunniassa (2015). Jos pysytellään kirjallisten todisteiden piirissä, tämän pippelisankarin psykologiasta syntyy ristiriitainen kuva. Näin käyttäytyvä henkilöhahmo tuskin kykenee seksiaktissa vuorovaikutukseen, joka ylittäisi libidon projektiot. Hän siis ähisee aikansa lutkan päällä ja kutsuu toimiaan grande pistolan murskavoitoksi. Jokin fysiologinen syy saattaisi myös selittää kompensaation tarpeen kiihkeyttä.

Vastaliike penisylpeydelle 1900-luvun seksuaalinen vallankumous vapautti ennen pitkää kaikki. Lainsäädäntö muuttui, graafista alastomuutta ja seksiä sisältävä materiaali pääsi pannasta, homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos, naisten seksuaalinen nautinto myönnettiin, aborttilainsäädäntö vapautui, raiskauksesta avioliitossa tuli rikos. Näiden oikeuksien ja vapauksien varassa pyörivät nykyiset länsimaiset yhteiskunnat, ja seksuaalisuuden ja sukupuolen moneus on laajassa mielessä vasta vapautumassa.4 Rohkeiden kirjoittavien penisten rintama vapautti rinnat pomppimaan valkokankailla ja riisuivat naisten alapäät aina vain rihmattomammiksi, alushousujen jälkeen lähti karvoituskin. Jostain syystä miesten full-frontal -alastomuus ei kuitenkaan koskaan valtavirtaistunut. Ehkä penis ei ole kovin haluttu näky.


Siinä missä 1900-luvun arvostetut kirjailijat saattoivat seikkailuttaa penistään teoksissaan, eivät 2010-luvun kirjailijat enää saa arvostusta samoilla keinoilla.

Mutta rakkauden kesän jaettu sangriakannu on pahasti lemmehtynyt. Australialaiskirjailija Van Badham kiteyttää kolumnissaan: ”seksuaalisesta vapaudesta on tullut jälleen yksi alue, jonka patriarkaatti valloittaa naisilta. Heti, kun vanhemmat feministit olivat saavuttaneet seksuaalisen vapautumisen, patriarkaatti määritteli sen naisten seksuaaliseksi saatavuudeksi miehille.”5 Siksi seksistä käytävän debatin polttopisteessä on nyt suostumus. Kalukuvan lähettäjän on ilmeisesti mahdoton ymmärtää, että naiset eivät yleensä halua saada kuvia pyytämättä ventovierailta. Ne herättävät likaista vaivaantuneisuutta ja kiukkua. Ne ovat maskuliinisuuttaan korostavan seksuaalisuuden varjopuolista ilmeisimpiä ja tavallisimpia: kalukuva voi osua kenen tahansa naiseksi identifioitavan inboksiin missä tahansa nettipalvelussa. Myös lasten. Kalukuva osoittaa ongelmallisuutensa nimenomaan heteroseksin alueella. Ja juuri tällä alueella kirjallisuuskin on muuttumassa. Henrik Tikkasen tai Jouko Turkan kaltaista panomiestä on vaikea kuvitella retostelemaan nykyisen kirjallisuuden keskelle. Panu Rajalan kertomukset pillunnuolennasta viimeistään naulasivat tämän arkun kiinni.6 Irstas setä on naurunalainen setä. Christer Kihlmaninkin Ihminen joka järkkyi on yhtä antikvaarinen rohkeana seksuaalisuusproosana kuin grogi vii-

napaukkuna. Sen tunnustuksellisuus on enimmälti kalun päännostelua sekoittuneena vasemmistolaisesti värittyneeseen pätemiseen, jolla kalun kantaja psykologisoi muita. Kihlmanin teoksen kikkeliproosa on vallan manifestaatiota, jossa kirjallisen alfauroksen autofiktiivinen penis paitsi luo tilanteet, myös selittää ne omasta näkökulmastaan. Muut tulkoot maatuiksi ja sanattomiksi. Jokainen hevosenkyrpä-huuto mylvii loukatun penisylpeyden kostonhalua. ”Respect the cock” ei ole koskaan ollut mikään vitsi. Jokainen kalukuva toisintaa alkuperäisen vaatimuksen. Pippeli puhelimen näytöllä on arkaainen luomus. Se on Turkan naurun kaiku, Tikkasen viinansumentama visio, Röyhkän takahuoneessa kähmimän tytön muisto, se on Parviaisen ”Totuus. Ankara totuus”. Paljas mies vailla muuta sankaruutta kuin erektionsa ja vailla halua saavuttaakaan muuta. Sublimaatio ei ole mutkistanut tämän joukon itseymmärrystä. Rajapinta tuntuu piirtyvän digitaaliseen kalukuvaan. Samalla kun tasa-arvon ja lainsäädännön polku on kulkenut kohti liberaalia yksilönvapautta, on syntynyt seksuaalinen katvealue. Vietin transgressiot kulkevat polulta metsään löytämättä paikkaansa. Tässä pisteessä järkeily lakkaa ja introspektio kuolee. Lyhin täsmällinen termi on hulluus. Digitaalisen peniksen levittämisen pakkomielle ei kommunikoi ollenkaan. Sellaista miestä ei löydy, joka haluaisi 17

julkisesti perustella kalukuvien lähettämisen tai myöntäisi tehneensä niin, edes parhaille kavereilleen. Psykologiaa kalukuvan taustalla pääsee tutkimaan syvemmin kirjallisten viitepisteiden kautta, lukemalla panomiesproosaa. Penisylpeyden synnyttämä omnipotenssi on kalukuvan taustalla. Se on lakkaamaton kiima-aika, joka saa uroksen nylkyttämään kaikkea sohvatyynystä soutuveneeseen.

Katoaako kikkelisankari? Nykyproosa hakee aktiivisesti itseymmärrystä seksistä. Peniskeskeisyys problematisoidaan, positioita kirjoitetaan esiin, fyysinen moninaisuus huomioidaan ja heteronormia murretaan. Seksikuvaus on ajateltua teoreettisuuteen asti. Pippelisankari voidaan kytkeä historiallisesti yhteiskunnan liberalisoitumiseen, joka vapautti käteenvetäjän häpeästä ja huoripukin syyllisyydestä - ja samalla teoriasta. Mainittu Rajala kuvaa Suomussalmen sulttaanissa Ilmari Kiantoa, joka joutui rakentelemaan päässään kaikenlaisia vapaan rakkauden teoretisointeja ennen kuin saattoi päästää kalunsa irti. Tällaista kainostelua ei pippelisankari tarvinnut enää 1900-luvun jälkipuoliskolla.

••• Oli yksi tilanne, jossa poikaystävä oli vapaa, rento, paljas ja omalla taajuudellaan: ­penetraatioseksi. Se oli asento ja perinne, jossa


hänellä oli johtoasema. Penis-vagina -tilanteessa minä vastaanotin ja hän oli äänessä, hänellä oli ideoita ja näkemyksiä. Ja silloin hän puhui paljon, nopeasti ja kovalla äänellä. Sellainen paneminen oli minusta fyysisesti epämukavaa, mutta en hennonnut viedä häneltä sitä ainoaa touhua, josta hän niin vapautuneesti nautti. Aino Vähäpesolan Onnenkissa (2019) problematisoi yhdyntäkeskeistä seksiä. Kirjan queer-henkinen tulkinta Edith Södergranin runoista vuotaa tekstiin ja löytää vastinparikseen kertojan muuttuvan seksuaalisuuden. Seksin kuvaus muuttuu kuvaukseksi sukupuoli-identiteetin etsinnästä. Esseessä ”Vierge moderne” Vähäpesola kuvaa ensimmäistä seksikokemusta naisen kanssa siirtymänä keskinkertaisesta seksistä hyvään seksiin. Seksi on emansipaation kenttä, hyvä seksi ”herätti minussa asianmukaisen kunnioituksen itseäni kohtaan”. Lesboseksi vapauttavana kokemuksena valjastuu sisarfeminismin käyttöön: ”Paras tapa muodostaa mutkattomampi suhde tyttöihin oli olla heidän lähellään, kannustaa ja rakastaa heitä kaikin mahdollisin tavoin. Jos tarvittiin rohkaisua, tuli sysätä eteenpäin, jos vessapaperia, ojentaa sitä oven ali, jos orgasmi, nuolla.” Maria Matinmikon Kolkka (2019) puolestaan vie utooppisuuden vielä pidemmälle kuvailemalla toislajisia nepnepiirejä, jotka ruumiillistavat queerin loputtomia mahdollisuuksia. Tässä maailmassa kalukuva on täydellisen arvoton, se on turha huuto kehujen, kunnian, naisen märän alapään, voittoputken perään. Se on ruokoton, heteroröhnötyksen eltaantunut julistus. Kalukuvan impulsiivisuus tuntuu molemminpuoliseen kunnioitukseen ja turvaan pyrkivässä kontekstissa pahalta. Rumalta.

Poikkeustilafantasia ja väkivalta Laiva lisää himoa, niin se on. Suljettu tila avomerellä. Kaikki muistaa Estonian; kuolemanpelko, se panee panemaan. Keskitysleirilläkin, joo-o, suihkussa kaikki rupes panee! - - ihan sama pommisuojassa, kun pommitetaan, bylsimään siellä ruvetaan! Kankkusessakin.

Kaikki haluu panna, kun keho luulee, että se kuolee, joo, lisääntymisvietti ajattelee että ei perkele, tässähän on kohta, niinku taival on käyty. - Kaide, M/S Romantic Miesten toistuva seksikertomus on poikkeustilanne. Intohimo yllättää, vie mennessään ja oikeuttaa itsensä. M/S Romantic -draamasarjassa tämä toimii komiikan välineenä, mutta kulttuurihistoriallisesti asiassa ei ole mitään naurettavaa. Heinrich Böll kuvaa aktia usein tilanteessa, jossa sota ja kuolemanpelko määrittelevät tietoisuutta. Tunnusomaista tälle intohimolle on anonyymiys. Toisilleen tuntemattomat ihmiset yhtyvät puhtaan vietin vallassa, eriskummallisten olosuhteiden ansiosta. Toisaalta sotatila myös tekee peniksestä vallankäytön, väkivallan ja valtaamisen välineen. Tätä on analysoinut kroatialaiskirjailija Slavenka Drakulić (1999), jonka romaani Aivan kuin minua ei olisi perustuu seksuaalista väkivaltaa Balkanin sodassa kokeneiden naisten haastatteluille. Il grande pistole osoittautuu tuhovälineeksi: nöyryytykset, kuolemat, raiskausten tuloksena syntyvät lapset, jotka symboloivat serbien invaasiota ja muslimien verenperinnön korvaamista omalla. Paul Auster kutsuu tällaista penisinvaasiota yhdysvaltalaiseksi tabuksi. Amerikassa juuri kukaan ei ole täysin musta, vaan populaatio on sekoittunut. Austerin mukaan se johtuu orjuuden aikaisesta systemaattisesta raiskaamisesta, josta ei puhuta julkisuudessa. Siksi rasismiongelma säilyy.7 Kullinvallan sukupuoliero on siis melkoinen: tavaksi tullut raiskaus voi hangata pitkään ylisukupolvisena traumana. Naiset usein pelkäävät epätoivottua peniskontaktia, oli kyseessä sitten kuva, jököttävän kyrvän puskeminen vartaloa vasten julkisessa tilassa tai puskapaljastus. Väkivallan uhka on läsnä aina, kun suostumus rikotaan.

Heteroerotiikka tuntuu vaikealta Miehet ovat ylpeimmillään peniksestään spontaaneissa tilanteissa. Ja kukapa ei nauttisi spontaanista seksistä. Nykykirjallisuudessa se on kuitenkin homokulttuurin 18

yksinoikeus. Kiihottavinta seksiä kirjoitetaan nimenomaan homojen välille, Call me by your name on kuuluisin nykyesimerkki kiihkosta, jota meillä Pajtim Statovci tai Laura Lindstedt voitokkaasti kuvailevat. Homoseksikuvauksissa kommunikaatio tuntuu niin selvältä, ettei jatkuvaa varmistelua tarvita. Tämän toteaa esimerkiksi Vähäpesola Onnenkissassa. Heteroseksissä henkilöhahmojen tausta ja sosiaaliset suhteet rikkovat intohimon. Seksi on niin selitettyä ja tietoista, että siitä puuttuu kiihko. Kun pippelisankarien aika on ohi, heteropanojen kuvaukset hakevat konsensusta ja uppoavat eufemismeihin. Heteroeroottisen romaanin kirjoittaminen on lähes tuhoontuomittua. Ville Hytösen Luumun polte (2019) pyrkii iloiseen ja vapautuneeseen kerrontaan, jossa penissankaruus ei olisi ainoa näkökulma, vaan mukana olisi myös naisen kokemus: ”Yllättäen mies jo ojenteli aisaansa Zoranan edessä, pöyhi kuin turkkilaista makeista ja kohotteli sitä ilmaan esittäen ylpeää, mutta sisimmässään häntä pelotti enemmän kuin koskaan. Nainen tupakoi vaivaantuneena mutta tarttui elimeen”. Kullinheiluttelu osoittautuu kuitenkin tulokselliseksi romaanissa, joka pyrkii selittämään maailmaa rakentamalla 1900-lukuisia symbolioppositioita. Serbi Srđanin mulkku rakentaa rauhaa Balkanille yhtymällä bosniakki Zoranaan. Luumun polte kenties pyrkii kirjoittamaan uudelleen etnisesti virittäytynyttä balkanilaista seksuaalimaisemaa, mutta eksotisoiden ja kikkeli kynänä. Erkka Mykkäsen romaani Something not good (2018) sijoittuu nuorukaisen seksuaalisen heräämisen kuumimpaan aikaan: ensimmäinen vakava seurustelusuhde ja niin monia virityksiä. Seksiä on, mutta kuvailu on aivan erilaista kuin entisenlaisessa miesproosassa. Veikko kietoutui Kaisan selkään kiinni - ja vei sitten kätensä Kaisan rintojen alle. Asentoa kutsuttiin lusikaksi. - - Jos esiteini-ikäiselle Veikolle olisi kerrottu, että 18-vuotiaana hän nukkuisi kaikki yönsä kivan ja söpön tyttöystävän kanssa lusikassa, poika olisi hypännyt ilmaan ja tuulettanut. Veikon seksuaalisessa käytöksessä ei ole kyse peniksen työntämisestä sinne, minne se mielii, vaan paremminkin pyrkimykses-


Penis vertautuu ritarin miekkaan, joka ilmestyy kreivin aikaan, kuin jumalankone, murskaamaan ongel­mat ja täyttämään elon tyhjyyden. Penet­raatioseksi on penisproosassa altruistinen teko. Elämän ihme on siinä, että sankarite­ko on nautinto.

tä kommunikaatioon naisten kanssa. Veikko näyttäytyy hahmona, joka kaipaa kivaa ja söpöä. Kerronta korostaa sitä, että Veikon lakanoissa ei ainakaan ole yhtään vaarallista (se olisi Veikostakin hirveää). Kun hänellä ei mene hyvin, hän katsoo naamallelaukeamispornoa ja rypee tunnontuskissa. Tällainen seksikuvaus on mahdollisimman ongelmatonta, ja siksi myös harmitonta. Post-penisproosassa seksi määrittyy moraalisten ja eettisten neuvottelujen tuloksena. Vaakakupeissa punnitaan sukupuolta, valtaa, väkivaltaa, representaatiota, ja kirjoitetaan kieli keskellä suuta. Haastetaan heteronormi, luodaan seksuaalisia utopioita, piilotetaan sankareiden kikkelit tuhruksi lusikanpohjaan. Vastakkain on kaksi estetiikkaa: digitaalisen kullin määrittelemä impulsiivisuus ja postpenis-proosa, joka määrittyy enemmän eettisten neuvottelujen tuloksena.

Kalu ei valehtele Olen saanut muitakin kalukuvia. Suunnilleen kaikki naiset, jotka käyttävät sosiaalista mediaa, ovat saaneet niitä. Vain 5% miehistä tunnustaa (tutkimuksessa) lähettäneensä niitä. Niihin tottuu, koska ne ovat niin samanlaisia. Sojottavaa punervaa harmahtavassa tuhnussa, surkeassa valossa, työtuolissa tietokoneen edessä. Et edes viitsinyt etsiä otollisempaa kuvauspaikkaa, vaan siinä pornolle tumputtaessasi...

Vaikeasti jaettavaa maskuliinista gloriaa kuitenkin jaetaan. Yksikään kohtaamani kyrpä ei ole ollut samanlainen kuin toinen, eivätkä ne ole inhottavia, mutta jokainen kuva muistuttaa toista. Se, mitä ei halua, todella tuntuu likaiselta, kuvissa tuntee kupat ja tippurit, vaikka niitä ei olisikaan. Munan kuvaamisessa ja surkean otoksen lähettämisessä on jotain todella vinksallaan. Kirjallisuuden kikkelisankariperinne liittyy usein rehellisyyteen ja autobiografisuuteen. Mulkunvalloittamat tytöt Röyhkän bäkkärillä asettuvat riviin Tikkasen milanolaisprostituoidun kanssa, Turkan nöyryytyksensekaiset tekstit taas hakeutuvat Kihlmanin kyrvänhuuruisen homopähkäilyn rinnalle. Tässä kertomusperinteessä penis on ongelmanratkaisun työkalu. Nuori tyttö, joka etsii paikkaansa maailmassa, yksin elävä arjen lannistama nainen, kuka hyvänsä elämän tarkoituksen kadottanut löytää peniksestä vastauksen. Penisproosa viestii kerta toisensa jälkeen, että naisen makaaminen on hänen auttamistaan. Penis vertautuu ritarin miekkaan, joka ilmestyy kreivin aikaan, kuin jumalankone, murskaamaan ongelmat ja täyttämään elon tyhjyyden. Penetraatioseksi on penisproosassa altruistinen teko. Elämän ihme on siinä, että sankariteko on nautinto. Peniksen suorapuheisuus on näyttäytynyt vapauttavana kaikille, koska peniksestä 19

- eli seksistä - puhuminen lannoittaa jokaisen kukkaa. Kalukuvamiehen puhelinsessioissa on siksi aina mukana myös vilpitöntä debiiliä auttamisenhalua. Tässä on miekka, jolla yhdentekevä elämäsi muuttuu merkitykselliseksi! Joskus miehet tuntuvat aidosti olettavan, että peniksen ”saaminen” toimii kuin taikasauvan heläytys kurpitsan päällä. Emansipaation luonne muuttuu kuitenkin tihentyen kuluvan vuosikymmenen loppua kohti. Queer, feminismi, yhdyntäkeskeisyyden kritiikki, ja uusien kuvaustapojen löytäminen heteroseksille ovat kirjallisen seksin keskiössä. Heteroseksikuvausten yhdyntäkeskeinen traditio on muuttunut nopeasti vallan näyttämöksi, jossa peniskeskeisyys saa vapista. Laura Lindstedtin Oneironia (2016) voi pitää oireellisena. Kirjan alussa kuolemanjälkeiseen tilaan putoava nuori nainen saa suuseksiä ja viimeisen orgasminsa muilta naisilta, ja lopussa paljastuu naisen (tytön) kuolintapa: hän on aikuisen miehen seksuaalisen väkivallan uhri. Seksuaalisuudessa ei ole mahdollista sivuuttaa sukupuolitettua maastoa. Emme pääse peniksestä, emme seksuaalisuuteen kuuluvasta yllätyksellisyydestä, impulsiivisuudesta ja transgressiivisuudesta. Kun Henrik Tikkanen kuulee prostituoidun suusta, että hänen mulkkunsa on mahtavan kokoinen, maskuliininen


f­ antasia toteutuu. Ehkä samaa haavetta jahtaa moni kalukuvan lähettäjä: ylistystä ja kiitosta muhkeasta uljaasta mulkusta, joka on lukuisten miestarinoiden todellinen sankari. Tarinan saatana on kyvyttömyys tai fysiologiset ongelmat. Näihin päiviin asti Hitlerin pahuutta on selitetty toisen kiveksen puuttumisella. Epämuodostuneen miehen tragedia sopii 1900-luvun sinfonisen penisproosan arkkiviholliseksi. Kikkelisankaritraditioon liittyy elimellisesti rehellisyyden aura (rehellisyys on sielun penis). Kaikki kirjallisuuden peniksestään ylpeät miehet ovat paljastajia - puolueellisia ja omalla asiallaan - ja autofiktiivinen rehellisyys on osa heidän taiteilijakuvaansa. Samalla he ovat synnyttäneet sapluunan, jonka ulkopuolelle jäävät hahmot ovat jonkinlaisia epäihmisiä. Miehen impotenssi tai peniksen pienuus eivät ole sankarille mahdollisia puutteita. Ne ovat traagisia ihmiskohtaloita, joille on melkein mahdoton löytää kasvoja. Jokainen mies kantaa sisällään epäilystä peniksensä koon riittävyydestä. Vielä silloinkin, kun yhdyntä satuttaa naista, mies toivoo suurempaa elintä. Ylärajaa ei ole, mutta alarajan tietävät kaikki miehet. Jos ei viivotinta pitkin yllä 12-13 senttiin, mitään ei ole tehtävissä. Kikkelisankarin voi kuitenkin olla mahdotonta nousta tuhnuisen kalukuvakulttuurin keskeltä uuteen loistoon. Kalukuva osoittaa vahvasti heteroseksiin sisältyvää kohtaamattomuutta, joka vaikuttaa umpikujalta. Se selittyy kulttuurisen kyrvän kaksoisvalotuksessa: Penis ei liity vain

seksuaalisuuteen, vaan sen narratiiviset polut kulkevat Gargantuan kalukukkaroihin asti, ja niistä taaksepäin halki kirjoitetun fiktiivisen historian. Penis on toimija, joka manifestoi suorituskeskeisyyttä. Se rehellisyyden aura, joka peniksestään ylpeää kirjallisuutta määrittää, kattaa olemattomasti epäonnistumisia ja puutteita. Joka jari, tomppa tai mikko, joka yön hämyssä pierunkatkuisessa pelituolissaan sihtailee kännykällä jölliään, todistaa osaltaan yhteistä traumaamme sankaruuden ja erektion samastamisesta toisiinsa. Eroottista on nimenomaan se, mikä jää vihjailun asteelle. Seisova mulkku ei ole vihjaus vaan suoritus. Lupaus ja todiste. Se sulkee ulkopuolelleen kaikki ne veltot mulkut, prinssinakit ja mitä erilaisimmat sukupuolielimet, jotka epäonnistuvat valio­ penistestissä, ja se alistaa säälittä kaikki ne kolot, jotka mielii täyttää. Siksi naiset saavat autenttisia kuvatodisteita pyytämättä ja yllättäen. Iso aukko kirjallisuudessa, ja ehkä koko kulttuurissa, näyttääkin jäävän yllättävään paikkaan: meiltä puuttuu penissankarin rehabilitointi. Kikkelisankaria ei ole kukaan pelastamassa tai määrittelemässä uudelleen. Meiltä puuttuu peniskeskeinen intohimo, joka ei ole limaisen naistenmiehen tai mieskompensaation määrittämää. Kun kalukuvat määrittävät ja tuhrivat miesnäkökulmaa peniksestä, on hankala päästä sen atavistisen riemun alkulähteille, jonka paisuvaiskudoksen täyttyminen verellä synnyttää.

20

Viitteet 1 ”What makes men send dick pics. The Guardian, 8.1.2019. https://www.theguardian.com/society/2019/jan/08/ what-makes-mensend-dick-pics 2 https://www. vauva.fi/keskustelu/3139953/dickpickeista-miehille 3 https://www.stara. fi/2011/10/07/saana-parviainen/ 4 Oikeudet eivät tietenkään ole itsestäänselviä tai ikuisia, abortti on esimerkiksi kohdannut vahvaa kyseenalaistusta. 5 https://www.theguardian.com/commentisfree/2018/ feb/02/thats-patriarchy-how-female-sexual-liberation-led-to-male-sexual-entitlement 6 https://areena.yle. fi/1-4196010 7 https://yle.fi/ aihe/artikkeli/2017/09/03/ paul-mita-ajattelet-ihmiselamasta-nyt-nain-sujui-sauli-niiniston-ja-paul

Kirjallisuutta: Drakulić, Slavenka: Aivan kuin minua ei olisi. Otava, 2000 (1999). Suom. Seija Uuskoski Kihlman, Christer: Ihminen joka järkkyi. Tammi, 1985 (1971). Suom. Pentti Saaritsa Hytönen, Ville: Luumun polte. Gummerus, 2019 Hännikäinen, Timo: Ilman. Savukeidas, 2009 Lindstedt, Laura: Oneiron. Teos, 2016 Matinmikko, Maria: Kolkka. SIltala, 2019 Mykkänen, Erkka: Something not good. WSOY, 2017 Rajala, Panu: Suomussalmen sulttaani - Ilmari Kiannon elämä. SKS, 2018 Röyhkä, Kauko: Kaksi aurinkoa. Like, 1996 Sirola, Harri: Kaksi kaupunkia. Teos, 2015 (1991) Tikkanen, Henrik: Majavatie 11 Herttoniemi, puh. 78035. WSOY, 1976. Suom. Elvi Sinervo Vähäpesola, Aino: Onnenkissa. Kosmos kirjat, 2018


Runokuu

2019 Kirjallisuusfestivaali

15.–25.8.

aistit

HELSINGIN KIRJAMESSUT 24.–27.10.

KOKOAIKALIPULLA VOIT KIERTÄÄ MESSUT RAUHASSA JA POIMIA PARHAAT PALAT NELJÄN PÄIVÄN OHJELMASTA!

Mattsson & Mattsson

Peace, Love & Graphic Design

KOKOAIKALIPUT NYT -20 % Kun ostat kokoaikalipun verkkokaupasta shop.messukeskus.com alennuskoodilla 4PÄIVÄÄ viimeistään 30.9., saat sen hintaan: aikuiset 24 €, muut 16 €.

mattssonmattsson.fi

AVOINNA: to–la klo 10–20, su klo 10–18 SAMALLA LIPULLA: Viini ja Ruoka -messut (K18)

HELSINGINKIRJAMESSUT.FI | #KIRJAMESSUT


Anna Erikssonin esikoiselokuva M purkaa Marilyn-myyttiä katsomalla naisena olemisen pimeään.

IKONIESSEE

Marilyn peileissämme

Niina Holm löysi Anna Erikssonin elokuvasta oman elinikäisen Marilyn-suhteensa.

Teksti: Niina Holm Kuvat: Matti Pyykkö

Peilin toisella puolen on käänteismaailma missä mielisairaat tulevat terveiksi; missä luut kiipeävät ylös maasta ja vetäytyvät rakkauden ensimmäiseen limaan. Ja illalla aurinko on juuri nousemassa. -- Sellaisessa maailmassa on paljon surua, mikä tietysti on iloa. Russell Edson: Antimateria, suom. Aki Salmela

M

Miksi Marilyn, kun meillä on omatkin kuolleemme? Omakin kuolemamme. Tyttöjenhuoneen turkoosit seinät tummuvat yöllä. Kesäkuussa puoliltaöin näen silti lukea ilman valoa. Olen kaksin kirjani kanssa, enkä muista suurempaa nautintoa. Donald Spoton tuore elämäkerta on pudottanut minut ensi kertaa Marilyn Monroen arvoituksen äärelle. Luen hänen yksinäisyydestään, lääketokkuraisista aamuistaan ja suhteistaan

vaikutusvaltaisiin miehiin. Hänen halustaan kehittyä ja siihen liittyvästä häpeästä, naurunalaiseksi joutumisen pelosta. Hänen häpeällisestä syntymästään. Kuolemasta, joka säilyy salaisuuksista suurimpana. Kuvittelen lukitun makuuhuoneen, oven ali kulkevan puhelinjohdon. Viimeiset puhelut. Sopertavan, hätääntyneen äänen. Ajattelen alastonta kuollutta Marilynia, joka makaa ikuisesti vatsallaan sillä sängyllä siinä talossa. 12305 Fifth Helena Drive. Cursum Perficio. Käteni hänen vaihteeksi hoikalla uumallaan. 166, 90, 60, 90. (Vatsan arpi jää piiloon.) Nousen sängyltäni ja kävelen ikkunaan. Kesäyön varjoissa ei liiku kukaan. Peilissä huoneen vastakkaisella seinällä näen alastoman 17-vuotiaan itseni. Lihattoman, isonenäisen, suorahiuksisen. Vakavan. Suuni ei osaa avautua edes pakotettuun hymyyn. Ei mikään Marilyn. Silti pidän itsestäni, olenhan nuori ja vasta tulossa. Ajatte23

len häntä, hänen ihonsa nukkaa. Hän olisi lämmin ja loputtoman upottava, auki kaikelle. Silkkiä päältä ja sisältä. Niin ne miehet sanoivat. Oli myös naisia. Niin ei voinut olla, oivallan. Hän ei voinut kestää. Tässä maailmassa juuri hänen oli kuoltava.1 Marilynin tarina päättyy kerran toisensa jälkeen samoin: hänestä tulee kaunis nuori kalmo eräänä yksinäisenä lauantai-iltana elokuussa 1962. Marilyn ei kuitenkaan katoa, sillä emme osaa päästää irti hänestä. Anna Erikssonin esikoiselokuvassa M Marilynia muistuttava hahmo on jäänyt elämän ja kuoleman välitilaan, limbukseen, josta hän ei vapaudu koskaan. M etsii, kärsii ja kuolee vain aloittaakseen taas alusta. Hän ei ole nainen tai identiteetti vaan haluja ja pelkoja heijastava häilyvä pinta, kuoleman ja seksuaalisuuden, eroksen ja thanatoksen symboli. Ihannoitu ja torjuttu ämmän merkki. As in the meanest bitch in Hollywood.2


M on Marilynin varjo; hullu, kilahteleva ja kirkuva, loput­tomasti kuoleva pimeä puoli, se painajais­mainen peili jonka olemme aavistaneet, josta olemme lukeneet, mutta jota emme ole halunneet kohdata. ••• Eriksson näyttelee käsikirjoittamassaan, ohjaamassaan, leikkaamassaan ja äänisuunittelemassaan elokuvassa M-nimistä hahmoa, jonka voi tunnistaa Marilyn Monroeksi. Eriksson hahmottelee M:n nopein viivoin: platinanvaalea peruukki, hengästynyt ääni, keinuva kävely. Mutta M on rivompi, raivokkaampi ja toisaalta alistetumpi ja kiusatumpi kuin elokuvien, valokuvien ja uutisfilmien pupunpehmeä tyttönainen. Kuka olisi arvannut tämän iskelmätähti Anna Erikssonista? Tanssilavojen ja 2000-luvun alun viihdeohjelmien hillityn aistillisesta ”Kun katsoit minuun” -Annasta? Tai edes Teosto-palkitun Mana-levyn (2012) tummempiin sävyihin kääntyneestä itsenäistyneestä lauluntekijästä? Kenties jotain M-elokuvan käänteismaailmasta oli jo idullaan Manan ahdistuneissa lyriikoissa. Musiikkibisneksen suorasanaisesta kriitikosta saatoin aavistaa uudistuvan taiteilijan. ”Täysin paska maailma”, Eriksson sanoi alastaan vuonna 2013 ja lakkasi levyttämästä. Näin ensimmäiset promokuvat M-elokuvasta huhtikuussa 2018 ja olin pakahtua jännityksestä. Tunnistin kuvista omat pakkomielteeni ja tunsin ihanaa paljastumisen häpeää. En olekaan yksin, hämmästyin. Olin itseltänikin salaa odottanut Marilynin paluuta. Luin ensimmäiset jutut: kaikille tuttu laulajatähti Marilyninä. Alastonrooli, verta, lihaa ja eritteitä, lynchmäistä painostavuutta. Ja mikä huikeinta, Eriksson auteurin roolissa. Takana oli pitkä talvi #metoo-keskustelua, Aku Louhimiestä ja Harvey Weinsteinia. Riemullani ei ollut rajoja.

Sain elokuvan ennakkokatseltavaksi ja eräänä helteisenä iltapäivänä antauduin oudon vapauttavalle fantasialle, jota Eriksson oli työstänyt viisi vuotta yhdessä aviomiehensä, valokuvaaja Matti Pyykön kanssa. Elokuvan rakenne on kierteinen, sillä ei ole alkua tai loppua. Tarinattoman teoksen vaikuttavuus perustuu vahvoihin symboleihin, äkillisiin ja shokeeraaviin siirtymiin, intiimeihin rajauksiin, unenomaiseen tunnelmaan ja Erikssonin tulkitseman hahmon vaativaan läsnäoloon. M toimii unissakävelijänä omassa tilassaan epäelävänä mutta ei aivan kuolleenakaan. Hänen transsinomainen kulkunsa muistuttaa Maya Derenin naishahmosta Derenin ja aviomies Alexander Hammidin avantgarde-klassikossa Meshes of the Afternoon (1943). M on vankina vapaa: hän ei häpeä, ei kiertele eikä kaihda. Hän näyttää kaiken — senkin jota emme voi olla ajattelematta kun ajattelemme Marilynia.

••• Sitä törmää aina ihmisten alitajuntaan. (Marilyn Monroe viimeisessä haastattelussaan LIFE-lehdelle, 1962) ”Kuinka hyvin voi esittää kuumaa pillua pysytellen samalla viileän viattomana”, kirjoitti Norman Mailer vähättelevässä ja luovia vapauksia ottavassa Marilyn-elämäkertateoksessaan. Hänkin oli kaukaa rakastunut Marilyniin. Näin Mailerin rakkaus teoksessa ilmenee: Hän kuvittelee keskustelun nuoren tähden ja studiopomon välille. Suositun alastonkalenterin nainen on tunnistettu Marilyniksi. Pomo tivaa: ”Levititkö jalkasi?” Marilyn kieltää. Pomo jatkaa: ”Näkyykö persereikä?” Marilyn kieltää jäl24

leen ja puolustautuu hädissään. Se oli vain alastonkuva. Mailerin Marilyn on uhri, joka häpäistään sadistisesti yhä uudelleen. Vain mielikuvitus laittaa rajat Mailerin misogynialle. Samaa sadismia löydän myös Joyce Carol Oatesin Marilyn-romaanista Blondi. Oates pistää Marilynin kontilleen kuvaillessaan yksityiskohtaisesti tämän kuukautisia, keskenmenoja ja seksuaalisia nöyryytyksiä. Kumpikaan kirjailijoista ei anna tilaa Marilynille itselleen, vaan kuvailee häntä ulkopuolelta. Hänestä rakentuu surkuteltava, hauras, seksinnälkäinen mutta frigidi, hyväksikäytölle altis ja mielenvikainen hahmo. Poor Marilyn. Vaikka kirjailijat tähdentävät, että huomattava osa teosten tapahtumista on kuvitelmaa tai liioittelun tulosta, on kuva yhtä kaikki olemassa. Marilynia rakastetaan ja surraan toistamalla hänen tarinaansa yhä uudelleen, ja samalla totuus hänestä muuntuu kertojan lähteiden, arvojen, ennakkoluulojen ja tarpeiden mukaan. Sarah Churchwell purki Marilyn-apokryfien pitkää historiaa ansiokkaassa teoksessaan Marilyn Monroen monta elämää. Anna Eriksson on maininnut Churchwellin teoksen yhdeksi M-elokuvan innoittajista. Marilyn-myytin ääretön ja loputon kierrättäminen heijastaa hänen tarinansa herättämää mielihyvää ja kauhua. Churchwell kirjoittaa: ”Marilynin toisto, imitointi ja muistaminen on - - nautinnollista toistoa, tyydytyksentunteen odottamista. Mutta se on myös tuskaista toistoa, kun on juuttunut avuttomasti kaavaan pakkomielteen tai surun lumoissa. Se on tuhoisa tottumus, josta emme pääse irrottautumaan (Freudin mukaan toisto on osa suruprosessia).”


Olipa kerran tyttö jolla oli ja jolle annettiin, mutta joka alkoi kadota lohduttomaan tarinaan. Surressaan kuin taiottuna onnetonta, sammunutta tähteä hän kiersi omaa osattomuuttaan, yksinäisyyttään ja menettämäänsä viattomuutta. Totuus kysyy kuitenkin aina toista.

••• Erikssonin M purkaa Marilyn-myyttiä antautumalla sille kaikessa sen kiehtovuudessa ja hirvittävyydessä. M on Marilynin varjo; hullu, kilahteleva ja kirkuva, loputtomasti kuoleva pimeä puoli, se painajaismainen peili jonka olemme aavistaneet, josta olemme lukeneet, mutta jota emme ole halunneet kohdata. M on raivokkaan alaston, hänen lihallisuutensa ja ruumiillisuutensa heitetään katsojan silmille vuotoineen ja eritteineen. M suuntaa ajatukset sukupuolen esittämiseen ja katseen politiikkaan. Eriksson esittää naiskehon omaehtoisesti niin, ettei se määrity ensisijaisesti miehen katseen

kautta. Hänen Marilyn-hahmonsa on performatiivista performanssia hieman Cindy Shermanin tapaan — M tekee tiettäväksi oman toisto- ja esitysluonteensa. Kuten Shermanin teoksissa myös Erikssonin rakentamissa kuvissa katse ohjataan omaan voyeurismiinsa. Toisinaan Eriksson astuu M-hahmoon sosiaalisessa mediassa julkaisemissaan valokuvissa ja rikkoo näin teoksensa rajoja. M puolestaan jatkaa elämäänsä kuvavirtaa häiritsevänä fantasmana. Eriksson dekonstruoi myös omaa taiteilijakuvaansa. Luen M-elokuvaa luovana kostona: oman tähtikuvansa vanki, musiikkibisnestä julkisuudessa suominut Eriksson, näyttää voimansa omaehtoisena taiteilijana tutkimalla tähtien tähden myyttiä. Olen kuullut omistautuneista Eriksson-faneista, joiden on ollut erityisen vaikea katsoa elokuvaa. Etäältä ihaillun naisen alastomuus tuntuu rikkovan sanatonta sopimusta tähden ja hänen seuraajiensa välillä. Toisaalta Eriksson näyttää pitävän kiinni faneistaan: hän antaa haas25

tatteluja ja kiertää mielellään festivaaleilla kertomassa elokuvastaan. Kesämekkoon — vaikka miten paljastavaan ja uurrettuun — puettu Marilyn olisi muuttanut koko elokuvan. Alastomuus on perusteltua jo historiallisista syistä. Marilyn viihtyi kotonaan alasti ja asteli eevanasussa mahdollisista silminnäkijöistä piittaamatta. Lisäksi Marilynin viimeinen rooli keskeneräiseksi jääneessä Something’s Got to Give -elokuvassa sisälsi etukäteen kohutun alastonkohtauksen. Sanotaan että uransa ja ahtaan tähtikuvansa kanssa kipuillut Marilyn pyrki uusiutumaan roolia varten, jossa hän halusi olla aiempaa kypsempi ja rohkeampi. Kenties tämä elokuva olisi näyttänyt paitsi paljaamman myös todellisemman Marilynin? Marilynin kuolema avasi ja jätti jälkeensä kysymyksiä, joihin tuskin saadaan vastauksia. Marilynin mysteeri yltää myös hänen persoonaansa ja elämäntarinaansa. Hänen elokuvaroolinsa eivät koskaan pärjänneet kaikennielevälle Marilyn Monroe


-hahmolle. Elokuvatutkija Antti Alanen kirjoitti teoksessaan Marilyn — alaston naamio Marilynin tähtiroolista: Valhe ja bluffi olivat olleet Marilyn Monroen elämän keskeistä sisältöä 18-vuotiaasta alkaen. Hän oli kertonut elämänsä vaiheet kymmeninä erilaisina versioina, aina tilanteen vaatimusten mukaisesti. Nuori Marilyn näyttää tahtoihmiseltä, mutta hänen määrätietoisuutensa perustuu illuusioihin ja valheisiin. —Hän omaksuu elämäkertansa tähden retrospektiivistä. Kermanvalkoinen, kaikki miehiset tarpeet täyttävä jokanainen. Täydelliseksi puettu, kammattu ja meikattu luonnonlapsi, jonka äly on kiistanalaista ja ei-uhkaavaa. Amerikkalaisen yltäkylläisyyden kuva huutavissa technicolorväreissä. Nopeasti kyllästyvässä viihdemaailmassa — mutta myös kulutusyhteiskunnassa — juuri hänen oli kuoltava. Sillä iki-ihana Marilyn alkoi toistettuna kulua. Aika ajoi hänen ohitseen, tuli uusia naistyyppejä: itsenäisempiä, suorempia ja kypsempiä. Luonnollisempia. Todempia. Mutta pian traagisen kuolemansa jälkeen maailman kuvatuin nainen palasi voitokkaampana kuin koskaan: hän jos joku voitti kuolemallaan kuoleman. Hän elää yhä peileissämme. Suuni asettui hänen suunsa kuvajaiselle, lantioni seuraili hänen lantionsa kaarta hahmottaessani omaa 17-vuotiaan kehoani. Marilynin varoittava naistarina määrittää yhä mielessäni kielletyn ja sallitun rajoja. Se on itsetuhon, väkivallan, hulluuden ja riippuvuuksien tarina, vaikka se voisi kertoa myös määrätietoisuudesta, lahjakkuudesta, vapautumisesta ja toivosta. Vasta M-elokuvan myötä olen alkanut ajatella tarinaamme toisin.

••• Ystäväni, sinä, jota kutsuin kirjeissäni lyhyesti C.:ksi, myös sinä ihailit Marilyn Monroeta. En koskaan kysynyt miksi, totesin vain mielessäni että tässä taas yksi meitä yhdistävä seikka. Luultavasti Marilyn oli sinustakin toteutumaton lahjakkuus, jota miehet, hännystelijät, studiot ja media hyväksikäyttivät. Ne idiootit.

C., uskon että samastuit Marilyniin. Sinäkin värjäsit hiuksiasi, kunnes ne kuluivat kuivaksi valkoiseksi heinäksi. Viimeisinä aikoina katsoin vaihtuvia profiilikuviasi Facebookissa ja ajattelin, kuinka kaunis olet pienine piirteinesi. Aika lailla suodinta ja käsittelyä, silmämeikkiä, mutta silti. Kaunis ja vähän kajahtanut. Et välittänyt mitä sinusta puhuttiin. C., sinä et ollut näyttelijä, vaan opettaja, mutta neuroottinen ja väärinymmärretty olit. Ja kiistattoman säkenoivä. Otit tilan ja tilanteen haltuun minne ikinä menitkin. Vihasit pikkusieluisuutta ja rakastit elokuvia, kirjallisuutta, väittelyjä, valkoista magiaa. Ja kissoja. Parhaimmillasi olit terävä ja kirkas. Opit uusia kieliä tuosta vain, espanjaakin ihan vain jotta saatoit keskustella jalkapallosta espanjankielisten Messi-fanien kanssa. Muistan äänesi, sekin oli terävä. Kykenit julmuuteen, mutta sinulla oli jalkapallokentän kokoinen sydän. Olit vapaa sielu, vapaimpia tuntemiani, ja sinulla oli villi menneisyys. Miehet lakosivat edessäsi, mutta kuitenkin pelkäsivät ja pettivät sinua. Näin miten käperryit sisäänpäin, aloit masentua ja kärsiä unettomuudesta. Saatoit ivata kitkerästi päätöstäni perustaa perhe. Tunsin että alla oli surua ja annoin paljon anteeksi. Mutta kahden viimeisen vuoden aikana en enää juuri vastannut puheluihisi. (C. soittaa.) Yksinkertaisesti väsyin sinuun. Viimeisen puhelumme aikana sävysi oli aggressiivinen, puhuit uhkaavasti masennuksestasi ja lääkkeistäsi, vippasit minulta rahaa. Valitit miten sisko oli pistänyt välit poikki. Puhelun jälkeen voin pahoin, enkä ihmetellyt siskon päätöstä yhtään. Saatoin ajatella sinusta lämpimästi enää etäältä. Mutta tehdään se nyt selväksi: ajattelen sinusta lämpimästi aina. Säihkyntäsi nousi mielestäni syvemmästä lähteestä kuin monen, vaikka kaikki eivät sitä nähneet. Olit outolintu, vanha sielu, edellä aikaasi ehkä. Kapinassa jäykistävän, masentavan maailman kanssa. Viime syksynä sairastuit jälleen. Kerroit Facebook-seinälläsi miten tunsit rauhoittavan läsnäolon vierelläsi siinä sairaalavuo26

Lähteet: Anna Eriksson: M. (Suomi 2018) Antti Alanen: Marilyn — alaston naamio (Valtion painatuskeskus 1982) Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää (Ajatus 2006, suomentanut Inka Parpola) Norman Mailer: Marilyn: A Biography (Grosset & Dunlap 1973) Joyce Carol Oates: Blondi (Otava 2001, suomentanut Kristiina Drews) Donald Spoto: Marilyn Monroe (Tammi 1993, suomentaneet Raija Mattila ja Jaana Lahtinen) Viitteet 1 Elokuvaohjaaja Billy Wilder oli toista mieltä. Hän sanoi: ”Hollywood didn't kill Marilyn Monroe, it's the Marilyn Monroes who are killing Hollywood.” 2 Jälleen Billy Wilder: ”Marilyn was mean. Terribly mean. The meanest woman I have ever met around this town. I have never met anybody as mean as Marilyn Monroe or as utterly fabulous on the screen.”

teessa maatessasi. Silloin tiesin. Kaksi kuukautta myöhemmin olit poissa. Olit kuollessasi 44. Kuolemasi ei yllättänyt minua. Mutta miksi pidin selviönä että se oli tulossa? Maailma voitti, eikä sinun tarinaasi tunne kukaan. En edes minä, jota pidit ystävänäsi. Sinä et koskaan ollut minun tarinani, minun maailmani. Tämäkin teksti tuntuu väkivallalta.


Descartesin äiti Olga Palo

O

len ystäväni kanssa usein kiistellyt siitä, voiko ihminen kokea mitään välittömästi vai tuleeko ajattelumme heti väliin. Vanhana sosiaalikonstruktivistina olen tavannut ajatella, että kaikki havainnot ja aistimukset poimivat tahtomattaankin merkityksensä sisältämme. Emme voi antaa maailman tulla hahmottomana tai järjestäytymättömänä luoksemme, vaikka kuinka haluasimme. Ihmisenä merkityksellistän, arvotan ja lokeroin. Yliopistossa tankkasin epistemologiaa ja olin yhä varmempi ajattelumme ylivertaisuudesta – tai ennemmin kai ajattelusta eräänlaisena ihmisyyden pakkopaitana. Tiedolliset asiat näyttivät ensisijaisilta, erillisiltä suhteessa ontologisiin. Leijuin tukevasti irti maanpinnasta. Länsimaisen ajattelun helmet tuntuvat usein syntyvän mystisestä suhteettomuudesta. Descartes ajattelee ennemmin kuin kokee ajatusten tulevan hänelle. Leikittelen toisinaan mielikuvalla Descartesin äidistä. Olen miettinyt, millaisina historian suuret ajatukset näyttäytyisivät, jos ne olisi kirjoitettu ”toisen” positiosta käsin. Olen nimittäin alkanut kaivata jonkinlaista siltaa maailman ja mieleni väliin, olemista suhteena maailmaan. Jos sanat, jotka tulisivat päätymään peruskiveksi merkittävään osaan länsimaista ajattelua olisikin lausunut Descartesin äiti, kuinka toisenlainen älyllinen painolastimme olisi? En ole kiinnostunut äitiyden essentialismista, vaan (tuon ajan) naisen muuttuvasta

suhteesta maailmaan. Descartesin äiti oli varmasti elämänsä aikana ensin jonkun tytär, sitten jonkun puoliso ja lopulta neron äiti. Ehkä hän olisi kokenut, ettei ole paljasta tietoisuutta, ettei ole minua, joka ajattelee ennen kuin on se kaikki muu johon suhteessa ajatukseni syntyvät ja tapahtuvat? Feministiteoreetikko Karen Barad käyttää termiä onto–epistemology tietämisestä olemisena, suhteena maailmaan. Kehoni käsitteellisyyden rinnalla olen alkanut ajatella tietoisuuteni kehollisuutta. Mitä enemmän luen, analysoin ja ”ymmärrän”, sitä vahvempana minussa kasvaa tarve ottaa käteen ennemmin kivi kuin teoreettinen teos tai laittaa jalat rantaveteen. Meri ei ”tarkoita” yhtään mitään. Rakastan teknobileitä ja sitä, etten ”tajua” musiikkia. Uusien taidemuotojen äärelle vaeltelu on herättänyt ihastuttavan kokemuksen, ettei minulla ole kykyä tai tarvetta analysoida teosta teoreettisesti. Päälle vyöryvät aistimukset purkavat ylimääräisiä kerroksia ja naulaavat olemaan tavalla, joka pakottaa minut pois päästäni. Samalla kollektiivinen kyllästyminen ironian haaleanviileään etäisyyteen ja kaiken pakenemiseen nextille levelille on tehnyt tilaa vilpittömyydelle, jota tarvitaankin taistelussa ilmastokatastrofia vastaan. Sisäinen ja ulkoinen, minä ja maailma muodostumme toisissamme, kohtaamisessa, ja siksi kai on tärkeää pitää välillä kädessään kiveä. Pään sisällä jumittaessa voi nimittäin käydä niin, että maailma alkaa purkautua ympäriltä.

27

PALO

Kokikohan filosofin äiti paljasta tietoisuutta?


Suoruutta, lavarunoa ja lemmenärjyä – 25. Debytoi runoilijana -kisa on ratkennut Vesa Rantama ja Maaria Ylikangas

O

i rakkaus. Tuomaristo kävi läpi satoja liuskoja flirttiä, erotiikkaa, riemua, eroa ja särkynyttä sydäntä. Kokemus ei ollut vain elähdyttävä, vaan myös turruttava. Runoilijat, mäsäyttäkää rakkauden kieli rikki ja tehkää uusi! Luontolyriikassa ilmastokriisin tulkintahorisontti painaa päälle. Aihepiiristä löytyi useita lupaavia töitä, mutta lopulta voittajien joukkoon ei valikoitunut yksikään. Tälle saralle odottelemme korvat pitkällä uusia kykyjä. Feminismi, naisruumiillisuus ja tyttörunous nousivat vahvoina esille. Nämä olivat myös kilpailun humoristisinta ja yhteiskunnallisinta antia. Omaelämäkerralliset tekstit olivat usein vahvoja, törkeän rohkeita, monitasoisen hupaisia ja sydämeen saakka pistävällä tavalla suorapuheisia. Lavarunous on tehnyt läpimurtoa myös painokelpoisen runon lajina. Saimme jonkin verran tankata runoa, joka ei ollut aivan ideaaliformaatissaan, ja tuntui jähmeältä

mustina merkkeinä valkoisella pohjalla. Tämän vuoksi ääniteosallistuminen avattiin! Mutta luimme myös tekstejä, jotka poimivat lavarunoestetiikasta onnistuneesti hiljaa luettuna toimivia elementtejä: suoruuden vaikutelman, nopeat leikkaukset, puheenomaisuuden ja huumorin. Säe etsii hieman paikkaansa kirjoitetussa lavarunoudessa tarkemmin sanoen: se tuppaa venähtämään. Parista asiasta kunnon tuomariston kuuluu huomauttaa. Viimeistely ei ollut monenkaan kilpailijan vahvuus. Rouheutta etsimme, emme risusavottaa. Moni erittäin hyvä teksti putosi kärjestä, koska rönsyily teki niistä hankalaa luettavaa, ja herätti tuomareissa editorin. Runous ponnistaa paitsi yksilön lahjakkuudesta, myös omista perinteistään. Sivistyksen puute ei ole ylpeilyn aihe. Minäpuhujan käyttö voi olla suoraa, mutta se voisi olla myös monitasoista, kekseliästä ja löytää minuuksia pelkän oman paljaan äänen sijaan. Älä pelkää olla leegio. 28

Vielä viime vuonna vain kirjeitse toiminut kilpailu sai ennätyksellisen vähän lähetyksiä. Nyt osanottajien määrä tuplaantui, kun kilpailutyöt saattoi lähettää sähköpostitse ja avasimme uutena kategoriana äänitteet. Niiden taso oli kaikkiaan rohkaiseva. Ensi vuonna jatketaan siis samaan malliin. Yhteensä runoja lähetti 192 osallistujaa, joista äänitemuodossa neljätoista. Voittajia löysimme viisi, kaksi äänitettä ja kolme painotuotteeksi käypää, joista yksi yhdistelee tekstiä ja kuvaa. Äänitteet on julkaistu lehden verkkosivuilla, osoitteessa www.nuorivoima.fi. Debytoi runoilijana -kilpailu käytiin 25. kertaa. Kilpailuun lähetettiin lähes 200 työtä, jotka lukivat Vesa Rantama ja Maaria Ylikangas, molemmat runokriitikoita ja Nuoren Voiman päätoimittajia. Debytantit esiintyvät Nuori/Voima-klubilla 23.8. (Lavaklubi, Läntinen teatterikuja 1, Helsinki. Liput 8/6 euroa. Osa Runokuu-festivaalin ohjelmistoa).


DEBYTOI RUNOILIJANA

Minäpuhujan käyttö voi olla suoraa, mutta se voisi olla myös monitasoista, kekse­liästä ja löytää minuuksia pelkän oman pal­jaan äänen sijaan. Älä pelkää olla leegio.

Maria Laakso Laakson runot ovat erittäin onnistuneita paitsi teksteinä myös kuvina. Ne eivät syleile maailmaa, vaan ottavat tarkasteltavaksi rajatun elämänalueen, kaavakebyrokratian ja sen vaikutukset parisuhteeseen ja mielenterveyteen. Ne asettuvat samaan jatkumoon esimerkiksi Arja Karhumaan vuonna 2015 pärjänneiden runojen kanssa, jotka asettelivat Eino Leinoa Kelan kaavakkeisiin. Laakson runoissa tunnelma on maanisempi, byrokratian yöpuolen todellisuus, kun virastot ovat kiinni, sähköt poikki ja rahat loppu. Lomakkeista voi tunnetusti tehdä lennokkeja, mutta runot ovat kestävämpi vaihtoehto. Suomalaista sosiaaliavantgardea parhaimmillaan!

Minni Moody Nopeiden leikkausten runoja ääninauhalta, vaihtelua absurdista huumorista yhteiskuntakritiikkiin. Luontevaa, rytmikästä esitettäväksi tarkoitettua runoutta, joka nostaa sanat pintaan kuin hien. ”Ollako vai kantaako kalloa ympäriinsä”, kysyy runo, ja vaikuttaa kantavan kalloa ympä-

riinsä. Moodyn tekstien taianomaisuus on vikkelää, säkeet täysiä kuvasta ja merkityksestä, liike lakkaamatonta kuhisevien kollektiivien ja puhujan terävän katseen välillä. Minni Moodyn runot tuovat elävän ja vahvan äänen runolavoille.

Salla Nieminen Sarja ”Minä en ole Virginia” erottui kilpailutöiden joukosta laadukkaana proosarunoutena. Salla Nieminen hallitsee muodon hyvin. Runot käyvät tiukkaa neuvottelua Virginia Woolfin kanssa kirjoittavan naisen tilasta ja paikasta, mutta miehen vartalon alla Virginian neuvot loppuvat kesken. Nieminen kirjoittaa perinteisen taitavaa mutta samalla raikkaan suorapuheista runoa tulvilaan salakavalaa huumoria ja ilmeistä maailmantuskaa. Tästä potkua kotimaiseen proosarunouteen.

Juha Orvo Juha Orvon ääninauha etenee ämmästyttävällä luontevuudella aiheiden välillä ja kietoo ne yhteen ja samaan kaikuun. Kuulijaa puhutellaan, ollaan kokoonnuttu 29

yhteen paikkaan useiden eliölajien kesken. Pohditaan perustavanlaatuisia abstrakteja kysymyksiä jostain ja ei-mistään, ja saman tien ollaankin keskellä arjen konkretiaa. Uhkaava tunnelma roihahtaa kertosäkeissä: ”Sika maistuu muuttumattomalle keskilämpötilalle/ Tehtaanpuiston laukausfantasialle”. Toisessa osassa poljento rentoutuu lempeäksi americanaksi, kunnes runo päättyy yhtä nopeasti kuin alkoikin. Hämmentävän hyvä Orvo edustaa aivan uudenlaista tekijää suomalaisen runomusiikin kentällä.

Enni Yli-Hynnilä Enni Yli-Hynnilä tuli kilpailuun täysin omasta kulmastaan ja voitti tuomariston puolelleen nokkelilla, kaunistelemattomilla runoilla. Rakkausrunojen joukosta ne erottuivat ylivoimaisina - ei höttöistä pilvenreunusta, mutta ei myöskään huumorintajutonta terapia-arkirealismia. Huumoria riittää, ylisanoja ja hybristä myös, mutta jokainen yksityiskohta Metripizzasta Lauri Ylöseen tietää paikkansa. Yli-Hynnilän runoja soisi joskus näkevänsä myös kirjan kansien välissä - niissä on tarttumapintaa hyvin laajalle yleisölle.


Virginia, minulla on nyt oma huone. Siinä on 24 neliömetriä ja vintagelamppu, jonka ostin kauneussyistä, mutta jota en uskalla käyttää paloturvallisuussyistä. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa. Käyn töissä ja myyn siellä muiden kirjoittamia kirjoja muille ihmisille, joskus hiljaisina aikoina luen hajanaisia lauseita satunnaisista kirjoista hyllyjen välissä ja unohdan kysyä asiakkailta, haluaisivatko he, että minä autan heitä. Yleensä eivät halua. Olen lähettänyt käsikirjoituksen kustantamoon, mutta kustantamoista ei vastata mitään, paitsi siitä yhdestä, josta vastattiin, että he eivät halua julkaista käsikirjoitustani. Enimmän aikaa yritän olla ajattelematta koko asiaa. Näen öisin unia, joissa hampaat hajoavat suuhuni, ja päivisin kuljen Aleksanterinkatua sillä tavalla itsevarmasti niin kuin kuvittelen, että asiaan kuuluu, mutta tukkani on aina väärällä tavalla.

30


nainen tarvitsee aikaa.

Raha ja aika sopivat niin kovin huonosti yhteen.

Lasketaanko ajaksi tämä, kun luen tunnin korituolissa sillä aikaa, kun pyykit peseytyvät?

Lopetan, koska olen nukahtaa istualtani herättyäni aikaisin töihin.

Nousen ylös ja ripustan pyykit.

31

DEBYTOI RUNOILIJANA / SALLA NIEMINEN

Ennen kaikkea, Virginia,


Virginia, minä yritin niin hirveästi kuulua siihen maahan, jossa syödään eväsleipiä koulussa ja kirjoitetaan jokaisen, pienimmänkin viestin perään: ystävällisin terveisin, voi hyvin, kaikkea hyvää, paranemisia, aurinkoa, halauksia. Mutta en voinut sille mitään että olen kasvanut maassa jossa lapset puetaan paksuihin talvihaalareihin puolet vuodesta, ja sellaisissa oloissa ystävälliset terveiset ovat sivuseikka. Talvihaalareissa kasvaneet ihmiset oppivat kirjoittamaan lyhyitä ja ytimekkäitä viestejä, jotka loppuvat viimeisen, asiapitoisen lauseen pisteeseen, ja sen lauseen alle kirjoitetaan vain nimi, ei muuta. Tai korkeintaan: Terveisin. Eikä se tarkoita, etteivät toppahaalari-ihmiset olisi ystävällisiä, mutta he ovat todenneet, että pääsee nopeammin sisään lämpimään, kun ei jää sitä erikseen julistamaan. Niin että minä en koskaan oikein tuntenut oloani kotoisaksi siinä eväsleipämaassa, koska maan asukkaista näkyi, että he pitivät minua jäykkänä tapauksena eivätkä ymmärtäneet, että se johtui lapsuuden toppahaalareista. Minua rasittivat heidän eväsrasiansa ja järkkymätön ystävällisyytensä, ja siinä vaiheessa kun asiat alkoivat mennä todella huonosti aloin kirjoittaa viestieni loppuun: Eväsleipäterveisin sillä minä olin nääntymäisilläni, eikä pelkällä ystävällisyydellä elä.

4

32


Minulla ei enää ole omaa huonetta, sillä huoneessani on mies. Hän makaa sängyssäni, kun herään, ja hän makaa siinä edelleen, kun keitän puuroa, ja kun istun ratikassa matkalla töihin ja kirjoitan tätä, kuvittelen, miten hän makaa siellä edelleen. Minä arastelen miestä enkä uskalla imuroida tai käyttää papiljotteja, sillä pelkään sen pilaavan huoneemme tunnelman. Miehen mielestä minun ei tarvitse olla täydellinen mutta minua nolottaa, kun sotken syödessäni, katselen pöytäliinaa ja ajattelen, että se pitäisi silittää.

33

DEBYTOI RUNOILIJANA / SALLA NIEMINEN

Virginia!


Runot Nää runot on sun guilty pleasure jotka menee samaan joukkoon kuin Metripizza Kummeli ja Tiktakin kuunteleminen oo yksin nauti ja muista vilkaista ympärilles ettei vaan kukaan nähny.

Altavastaava Kun mä kömmin sun alta mä haisen jumalalta aurinko katsoo mua kun mä sytytän tupakan älä pyydä anteeksi älä sano kiitos huokaan hiljaisuuteen höyryä kunnes taas rakastan.

34


Jos joku maalaisi meidät nyt sinä makaisit raukeana sängyllä ojentaisin käteni sinua kohti kuin olisin vielä jotain vailla maalauksen nimi olisi kyltymätön sinulla ei tietenkään olisi housuja ja minulle maalattaisiin uhkeammat rinnat kuin ne todella ovat siitä huolimatta sijoittaisin maalauksen eteiseen jotta näen sinut aina kun tulen.

35

DEBYTOI RUNOILIJANA / ENNI YLI-HYNNILÄ

Maalaus


Miten Sät oot mun Yoko Ono vaikka ootkin mies ja nyt yritän kirjoittaa sulle jotain jossa kerron miten paljon miten miten miten paljon - - mut en onnistu siinä oon vaan nainen jonka sydän huutaa sun ja Lauri Ylösen perään mut jos oikeesti pitäis päättää sut vai Lauri mä ottaisin sut vaikken vieläkään oo kertonu miten paljon miten miten miten paljon - - pelkään että joku ampuu sut.

36


Olen miettinyt pitäisikö ostaa kylpyhuoneeseen matto vaikka se muuttuu ällöttäväksi kastuessaan onneksi minä en muutu joka aamu kylpyhuoneessa kaikuu kaikki minä esitän nukkuvaa sinä esität nukkuvaa mutta kyllä me molemmat kuullaan sen jälkeen on vähän noloa hiipiä toisen kainaloon hakea sellaista oloa että on haluttava nainen.

Aika Ollaanko silloin pariskunta kun maksetaan samasta saippua on loppu kumpi ostaa lisää tankkaan itseni sen jälkeen auton sitten voit täyttää minut kunnes minut täyttää lapsi tämän kappaleen muistan lakanat on mankeloitu

37

DEBYTOI RUNOILIJANA / ENNI YLI-HYNNILÄ

Kylpyhuoneen matto


38


DEBYTOI RUNOILIJANA / MARIA LAAKSO

39


Meikittömän haju Onko meikkipussilla lopultakaan syytä löytyä? Teksti: Heidi Backström Kuvat: Otso Kähönen

E

letään helmikuun loppupuolta, olen lähdössä ensi-iltaan. Olen kiillottanut kengät, pessyt hiukset ja silittänyt mekon, alan meikkaamaan. En vain löydä meikkejäni. Muistan nähneeni ne viimeksi jouluaattona. On mentävä ilman. Ajattelen, että muut ensi-iltajuhlijat pitävät tapahtumaa minulle merkityksettömänä, koska en ole laittautunut. Olen tavallista syrjäänvetäytyvämpi. Kuvittelen, että haisen, että henkeni haisee. Seuralainen ei ymmärrä, miksi vaikeilen: ”Ethän sä meikkaa koskaan.” Tietysti meikkaan. Kaikkihan meikkaa. En vain meikkaa paljon enkä erityisen hyvin.

••• Teininä, kun aikuiset olivat poissa viikonlopun, ahtauduimme Hannan perheen vessanpeilin eteen meikkaamaan. Neljä tai seitsemän tyttöä, kukin omien taitojensa mukaan punaamassa, rajaamassa, häivyttämässä, kikattamassa yhdessä. Oli ihanaa. Luulen, että samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta en ole kokenut sittemmin yhdenkään naisryhmän kesken. Kaikki oli viatonta ja kuplivaa, siinä me piilotimme tyttöyttä pois ripsivärein ja pinsetein. Toisilla oli tissit ja toisilla ei. Kaikilla oli neitsyys tallella, osalla ensisuudelma kokematta. Me joimme lämmintä, makeaa siideriä ja meikkasimme Anttilasta ostetuilla halvoilla meikeillämme. Vaikka emme olleet menossa minnekään. Meikkasimme toisiamme varten. Itseämme varten. Ehkä eniten elämää varten.

••• Katselen netistä dokumentteja meikkaamisesta. Niitä on yllättävän paljon. Ne noudattavat kaikki samaa kaavaa: On naistoimittaja, joka suhtautuu meikkeihin intohimolla. Hän haastattelee ostoskeskuksissa ja uimahalleissa henkilöitä, joilla odo-

tetaan olevan vahva omakohtainen suhde puuteriin ja rajauskyniin. Meikkaamisen kokemusasiantuntijoina on joukko eri ikäisiä, kokoisia ja värisiä naisoletettuja. Ikään kuin monimuotoisuudella todisteltaisiin jotain. Miksi meikkaat? Miksi et meikkaa? Ikään kuin meikkaamiselle olisi löydettävä ehdoton syy ja tarkoitus. Valtaosa vastaajista kikattaa kiusaantuneena. Kertomusten väleihin haastatellaan sovinistisilta kuulostavia evoluutiopsykologeja, ja tiputellaan faktoja luolaihmisten ja muinaisten egyptiläisten ehostustraditioista. Kameran eteen raahatut historioitsijat ja sosiologit muistuttavat silmät tuikkien, että miehillä oli tapana meikata vielä 1800-luvulla. Ikään kuin siinä olisi jotain täysin järjetöntä. Dokumenteissa haastateltavat kertovat meikkaavansa itseään ja itsevarmuuttaan varten. Valtaosalle ehostaminen on osa arkirutiinia, mutta monelle se on myös jonkinasteinen harrastus tai rituaali. Kaikille se on osa omaa tyyliä, enemmän tai vähemmän identiteettikysymys. Henkilöt, jotka kokevat meikkaamisen tärkeäksi osaksi omaa ilmaisuaan, sanovat liikkuvansa harvoin ilman meikkiä. En löydä meikkipussiani etsinnöistä huolimatta.

••• En ole vuosiin pohtinut, mitä meikkaamisella yritän sanoa. Se on vain luutunut tapa, hampaiden harjaukseen vertautuva pakollinen toimenpide. Äh. Nyt valehtelen. Ajattelen meikkaamista varmasti yhtä paljon kuin moni, joka on meikkitrendeissä kiinni. Minä en meikkaa näyttävästi, koska se on minusta kiusallista. Ajattelen, että näyttävällä meikillä keräisin tarkoituksella huomiota itseeni. En halua olla huomion kohteena. En halua, 40

että ihmiset ajattelevat minun haluavan olla huomion kohteena. Onhan tämä identiteettikysymys. Itsetuntokysymys. Luonnekysymys. Tietoinen päätös.

••• Rekkalesbo, himouskovainen, kiihkofeministi. Naisoletetun meikkaamattomuus nähdään usein jonkin arvon, ideologian tai (ala)kulttuurin ilmentämisenä. Minä en kuulu mihinkään sellaiseen viiteryhmään, jossa meikkaamattomuus loisi yhteenkuuluvuutta. Minulle meikkaamattomuus ei


ole feministinen teko. Se ei ole minkäänlainen teko. Se on teon vastakohta, antiteko. Se on nimenomaan jonkin asian tekemättä jättämistä. Lähinnä siksi, että en muista meikata tai varata sille aikaa. Se ei tunnu niin merkittävältä. Se ei kiinnosta. Jokin kiinnostaa enemmän. Silti etsin meikkipussiani.

••• Miksi meikkaat? Miksi et? Mikä on kysymysten tarkoitusperä? Ne hakevat oikeutusta tekemiselle tai tekemättä jättämiselle.

Miksei ennemmin kysytä milloin meikkaat tai miten meikkaat? Vastaukset kertoisivat vastaajasta paljon herkullisemmin. Juhlapyhin. Kun maailma ahdistaa. En koskaan. Joka aamu. Maalaan kulmat ja huulet. Piilotan rypyt. Nautiskellen. Pakosta. Rutiininomaisesti. Laulaen.

••• En löydä meikkipussiani vieläkään, mutta kesäpuuterini kyllä. Alan käyttämään sitä, vaikka se on kaksi astetta tum41

mempi kuin talven kalventama ihoni. Youtubessa voimakkaasti meikatut henkilöt antavat vinkkejä, kuinka meikata paremmin. Myös minulla on tapana katsoa YouTubesta videoita, joiden avulla opettelen minulta puuttuvia taitoja. Suosituimmalla silakanperkuuvideolla on 39 tuhatta näyttöä. Meikkaustutoriaaleilla on miljoonia katselukertoja. Lifehack. Hämmennyn pahasti, kun monta kerrosta meikannut nainen viimeistelee meikkinsä piirtämällä koko komeuden päälle pisamia. For more natural look, you know.


42


43


••• Kun supertähti, laulaja-lauluntekijä Alicia Keys vuonna 2016 ilmoitti lopettavansa meikkaamisen, uutisoitiin aiheesta laajasti ja sitä pidettiin rohkeana vetona. En saa kiinni ajatuksesta, miten meikkaamattomuus olisi erityisen rohkeaa. Samaan aikaan ymmärrän, että juuri sitä se on. Enteellistä ehkä, Keys oli kirjoittanut meikkaamattomuusuutistaan ennen kappaleen ”Girl Can’t Be Herself”, jossa lauletaan: ”In the morning from the minute that I wake up / What if I don't want to put on all that makeup / Who says I must conceal what I'm made of / Maybe all this Maybelline is covering my self-esteem.” Mitäpä jos meikki peittääkin ihmisen itsetunnon eikä korosta sitä? Niinä kertoina kun minulla on ollut meikkiä tavallista enemmän, olen tuntenut itseni vieraaksi ja pöyhkeileväksi, minua on alkanut hävettää samaan tapaan kuin olisin päästänyt äänekkään, hitaasti leviävän pierun keskellä ihmisjoukkoa. Aina kun pistän huulipunaa, pyyhin sen taskun pohjalta löytyvään kuittiin tai nenäliinamuhjuun jo kotitalon hississä.

••• Konsumissa oli meikkiosasto, jossa myytiin Rimmel-merkkistä kosmetiikkaa. Katselin moista ihanuutta kauempaa, mutta en koskaan uskaltautunut lähemmäs. Meikki ei ollut olioita varten. Pelkkä ajatus siitä, mitä tapahtuisi, jos olion nähtäisiin tonkivan Rimmelin tuotteita, riitti pitämään minut niistä asiaankuuluvan välimatkan päässä. Mikä minä olin edes yrittämään päästä rajan yli hyvännäköisten maailmaan? Malin Lindroth liittää meikit esseeromaanissaan Vanhapiika (Atena 2019, suom. Hannimari Heino) johonkin, johon vain osalla tytöistä on luonnollinen lupa tarttua. Vaikka kosmetiikkaosastolle uskaltaudunkin, tunnistan olevani olioiden sukua ja huonetta. Minun on hankalaa katsoa itseäni peilistä kokonaisuutena. On mahdollista, että

olen katsonutkatsonut itseäni peilistä viimeksi 15-vuotiaana Hannan luona. Meikkipussini pysyy kadoksissa. Ostan tarpeeseen harjapäisen kulmakynän.

••• Meikkaaminen on asia, jossa onnistuminen on pienen marginaalin sisällä. Liikaa meikkaavaan naisoletettuun liittyy mielikuvia kuten huorahtava, kevytkenkäinen, tyrkky. Liian vähän meikkaava signaloi poikkeavaa, sotkuista, hylkiötä. Olioiden klaanit. Meikkaamista käsittelevien tv-dokumenttien esittämässä todellisuudessa on yksi ihmisjoukko, jolla on oikeus olla turhamaisia ja vaatia loputtomasti tyttömäistä kauneutta ympärilleen: vakavasti sairaat ja vammautuneet. Kuvassa on jotain häiritsevää. Ikään kuin normista poikkeavalla (naisella) olisi enemmän lupa korostaa feminiiniä turhamaisuuttaan kuin normin mukaisella. Haiskahtaa jopa velvollisuudelta. Haiskahtaa tv-viihteen pystyyn pistämältä esitykseltä, joka näytellään normien vahvistamiseksi eikä niiden purkamiseksi. Uskon ymmärtäväni, millainen merkitys ehostautumisella on radikaalin ulkonäkömuutoksen kokeneelle henkilölle suhteessa itsemäärämisoikeuteen ja estetiikkaankin, mutta ainoana kuvana se on rajoittunut. Miksi kukaan ei haastattele hiuksensa menettänyttä syöpäpotilasta, joka ei suhtaudu meikkaamiseen aiempaa kummemmin? Miksi terveen naisen täytyy perustella tai hillitä meikkaamistaan? Seitsemän kuolemansyntiä, ensimmäisenä turhamaisuus.

••• Juon kuohuviiniä kaverini kanssa. Puhumme meikeistä ja naiseksi kasvamisesta, oletuksista ja normeista. Tapaamisemme on päivittynyt kevytversio Hannan siiderihuuruisesta kylpyhuoneesta. 90-luvulla en tuntenut sanaa normi, vielä vähemmän ajattelin, että se olisi asia, jota pitäisi purkaa tai horjuttaa. Nyt minua vai44

vaa ajatus, että cis-naisena otan meikkaushommat jollain lailla joko liian vakavasti tai itsestäänselvyytenä. Minä voin päättää, meikkaanko vai enkö, ja olkoonkin olion tunne tai oudon leima, kukaan ei kyseenalaista naiseuttani. Kaverini Mira on trans­ nainen. Hänellä on meikin merkityksellisyydestä toisenlainen kokemus. Ensimmäinen meikki oli Miralle käänteentekevä. 25-vuotiaana Mira kuvitteli olevansa heteromies, joka ehostautui gender blend -teemaisia bileitä varten. Kun juhlameikki oli valmis, tunnisti Mira itsensä elämänsä ensimmäistä kertaa peilistä. Tuo meikki käynnisti Miran sukupuolenkorjausprosessin. Meikillä oli siinä oleellinen rooli muutenkin. Mira muistelee, että alussa meikki vahvisti omaa itsetuntemusta, kaivoi esiin omia kasvoja ja auttoi representoimaan naiseutta muille, niin tutuille kuin tuntemattomille. Onnistunut meikki oli sellainen, jossa kukaan ei kyseenalaistanut Miran sukupuolta. Nykyisin Mira meikkaa vähemmän kuin prosessinsa alussa. Enää hänen ei tarvitse vakuutella meikin kautta ketään. Ääneenlausumaton naiseuden testi, jonka valtaosa naisista suorittaa teinivuosina puolihuolimattomasti, on hoidettu.

••• (”Vastaanottaja: minä Aihe: Maskiaikataulu Viesti: Moi. Maskiin on varattu miehille 10 minuuttia ja naisille tunti. Aikataulu liitteenä. Terveisin, kuvaussihteeri”)

••• ”Alakoulun viimeiset vuodet ja seitsemännen luokan alun yritin olla kuin kuka tahansa tyttö. Pukeuduin Mic Macin farkkuihin, ostin topatut rintaliivit ja meikkejä. Yritin sulautua massaan, jotta saisin olla rauhassa ja yksikseni.” Riina Mattila käsittelee omaelämäkerrallisessa romaanissaan Eloonjäämisoppi (Kosmos 2019) kasvua tyttöoletettuna, mallissa johon ei täysin samaistunut, mutta johon pyrki, koska se oli


helpompaa. Epäilen, että moni tyttönä kasvatettu Y-sukupolven edustaja tunnistaa kuvauksen. Meikki on normi. Tutkijoiden mukaan naiset meikkaavat nimenomaan, jotta eivät herättäisi huomiota ei-meikkaamisellaan. Meikkipussini pysyy hukassa. Minä etsin meikkejäni, sillä ajattelen, että en pärjää ilman. Että tulee sellainen tilaisuus, johon ei ole sallittua mennä ilman. Samaan aikaan haluaisin kirjoittaa esseen, jossa todettaisiin, että naisen ei tarvitse meikata kuuluakseen joukkoon ja että miehillä tulee olla oikeus meikata ilman, että joutuu joukon ulkopuolelle. Jopa kynsien lakkaaminen on edelleen tabu miesoletettujen kohdalla. Lakka on sallittu gooteille (mustana) ja drag-artisteille (työyhteydessä). Meikkaava miesoletettu kerää ikäviä kommentteja, pahimmillaan väkivaltaa. Ajatus siitä, että miehet voisivat ilmaista persoonallisuuttaan meikeillä vapaasti, tuntuu yhtäkkiä hyvin kaukaiselta. Uuvuttaa.

••• Piilotettavaa: Näppylät, arvet, punoitus, väsymyksen ja ikääntymisen merkit Minulla oli varhaisteini-iässä akne. Naamassani oli jatkuvasti paikkaansa vaihtavia maapähkinänkokoisia, pakottavia palleroita. Keltaisia, räkäisiä mätäpäitä. Niitä oli mahdoton peittää millään pakkelilla. Opin katsomaan peilistä siten, että tiedän ettei naamassani ole hammastahnaa tai hampaissani ruoanjäänteitä, mutta niin etten katsokatso itseäni.

••• Yleisessä keskustelussa maailma jakautuu meikkaajiin ja ei-meikkaajiin. Meikkaajista valtaosa tavoittelee luonnollista ulkonäköä, moni suurella vaivalla. Kuitenkin vahvasta meikistä, joka ei tavoittele saunanraikasta illuusioota, on tullut yhä hyväksyttävämpää. Ei-meikkaajien jengissä on kaksi ryhmää, meikkaamisen vastustajat (anti make

up) ja meikistä vapaat (make up free). Kumpikin tuntuu vieraalta leiriltä itselle. En minä vastusta meikkaamista vähääkään. En minä ole myöskään meikistä vapaa, en näe syytäkään olla. Feministinen keskustelu meikkaamisen ympärillä jakautuu yhtälailla kahtia: yhtäällä ovat ne, joiden mielestä meikki on patriarkaatin ylläpitämä tapa pitää naisten itsetunto ohjaksissa ja kosmetiikkateollisuuden pyörät pyörimässä. Toisaalla ovat ne, jotka näkevät meikin sen nykyisin sukupuolittuneen käytön vuoksi asiana, joka nimenomaan kuuluu feministeille. Meikkaamista ja muuta naiselliseksi miellettyä on yleensä pidetty typeränä tai tarpeettomana. Niinpä näyttävä meikki on tapa ottaa tila haltuun omin ehdoin. Meikkipussini löytyy viimein. Kassillinen käytettyä joulupaperia tippuu siivouskaapista päähäni, kun kaivan lattialuuttua esiin. Mustassa kestokassissa lukee ”Inspiration”. Lumihiutalekuvioitujen paperitollojen alta realisoituu niukka meikkivarantoni.

••• Tosiasiana hyväksytty 1: Vain outo nainen ei meikkaa. Tosiasiana hyväksytty 2: Vain outo mies meikkaa. Tosiasiana hyväksytty 3: Meikkaaminen on täysin sukupuolittunutta ja binääristä. Tosiasiana hyväksytty 4: Miesten ulkonäköihanne on toiminnallinen, voimakas, fyysisesti ja henkisesti pystyvä. Ihannenainen on puolestaan siro ja passiivinen, herkkä nuppu. Tosiasiana hyväksytty 5: Suosituimmista meikkivloggaajista moni on miesoletettu.

••• Pitkään toivoin keksiväni jonkun helpon, persoonallisen tavan meikata. Ihailin (edelleen ihailen) ihmisiä, jotka käyttivät aina voimakasta huulipunaa tai joilla oli siniset kulmakarvat. Kokeiluista huolimatta en keksinyt tavaramerkkitapaani meikata. 45

••• Inventoin meikkipussini. Meikkivoide 02, puuteri 03, roosa poskipuna, musta ripsiväri, pinsetit, ripsientaivutin, vihreä kajali, ruskea kulmakynä, meikkiteroitin, teleskooppisivellin. Kymmenen vuotta sitten pussi painoi yli puolet enemmän kuin nyt. En tiedä mitä tapahtui. Pelkään, että jotain pahaa. Että luovutin jollain lailla.

(• • •) Näen unta kyborgeista, seksiroboteista ja tytöstä, joka piirtää lateksisen ihonsa päälle ensin pisamia, sitten naururyppyjä, lopulta tuhkarokkoarpia ja tummennetut silmänaluset. For more natural look, you know.

••• Eroottinen pääoma. Mikä kiihottava sanapari. Se nousee usein esiin meikkausta käsittelevissä artikkeleissa. Oletuksena on, että meikkaaminen lisää naisoletetun eroottista pääomaa. Luin parikymppisenä Cosmopolitan-lehdestä, että ryppyvoiteiden käyttö olisi pitänyt aloittaa jo teini-iässä, jotta siitä olisi vastaavaa hyötyä. Otin tiedon vastaan helpottuneena. Oli jo myöhäistä! Saatoin unohtaa koko jutun. Nyt luen sosiologian tohtori Catherine Hakimin tutkimuksia eroottisesta pääomasta. Hakimin mukaan eroottinen pääoma on ennen kaikkea kauneutta sosiaalisissa taidoissa, eloisuutta, huomioivia käytöstapoja sekä karttunutta karismaa. Sillä on hyvin vähän tekemistä meikkaamisen kanssa. Mikä on hyvä, sillä totta hitossa haluan eroottista pääomaa. Haluan olla eroottisen pääoman multimiljonääri, itse asiassa.

(• • •) Tätä nykyä omistan kaksi kulmakarvojen korostamiseen tarkoitettua kynää. Jos vaikka opettelisi piirtämään Frida Kahlon kulmat.


Whitey, mee himaas Valkoisuus, dekolonisaatio ja turhat tunteet Usein valkoiselle hyvikselle tulee syyllinen ja epämukava olo oman paremman aseman vuoksi. Mitä jos siinä ei enää ryvettäisi? Nelli Ruotsalainen

O ”Onko täällä loukkaantuneita valkoisia?” runoilija Lesley-Ann Brown kysyy pääosin valkoiselta yleisöltä. Yleisö, akateemikkoja ja aktivisteja, on hiljaa. Brown, Brooklynissa syntynyt trinidadilais-amerikkalainen runoilija-aktivisti, on juuri esittänyt runonsa ”Whitey, go home”. Ennen esitystä hän avasi keynote-puheenvuoronsa toteamalla: ”Haluaisin kerätä nimiä vetoomukseen”. ”Sen ideana on”, hän jatkaa, ”että Euroopan on korkea aika kutsua hänen [her] jälkeläisensä kotiin. Nauran, mutta olen tosissani”, Brown toteaa leveästi hymyillen. Hän käyttää taitavasti huumoria samalla, kun hän marssittaa yleisön eteen armeijan epämukavia totuuksia. ”Minua etenkin naurattaa, kun eurooppalaiset valkoiset ihmiset kummeksuvat yhdysvaltalaisten

valkoisten toimintaa. Haloo, he ovat your people!” Browin runon otsikko viittaa Gil Scott-Heronin ikoniseen lauluun ”Whitey on the Moon” 1970-luvulta. Siinä rinnastuu Kuuhun pyrkivä ja siellä keikkuva whitey ja minäpuhuja, jonka vuokranantaja perii yhä enemmän vuokraa, jonka raha tuskin riittää ruokaan tai lääkärimaksuihin, ja jonka siskoa puri rotta. Rinnastus paljastaa, miten whitey – valkoinen eurooppalainen tai hänen jälkeläisensä – etsii aina uutta valloitettavaa. Whiteylle ei riitä edes Maa, vaan hän kilpajuoksee Kuuhun. Samalla whiteyn aikaisempien valloituksien, ja sitä seuranneen sorron, kohteeksi joutuneet yrittävät parhaansa mukaan selvitä elämän perusasioista, kuten vuokranmaksusta. Whitey on itsekin kuin Kuu - kaiken yllä valvova valkoinen, kasvoton taho: ”I think I'll sen' these doctor bills / Airmail special / (to Whitey on the moon)”. Vaikka lääkärilaskut lähetettäisiin kuuhun – tai rodullistetussa luokkahierarkiassa ylempänä olevalle taholle – on valkoisuudesta vaikea saada ketään vastuuseen. Se on näkymätön normi, jota vastaan toiseutta tuotetaan. Toiseus taas on konkretiaa: maksamattomia laskuja ja rotanpuremina. Lesley-Ann Brownin ”Whitey go home” -runossa huomio kääntyy sorretuista sortajiin1. Runon kertoja tekee whiteylle sen, mitä whitey on luullut voivansa tehdä vas46

tuuta kantamatta kansoille ja luonnolle pitkin maapalloa: riisuu tältä viimeisenkin kunnian ja tykittää kohti. Brown aloittaa runonsa: ”te, jotka nimeätte yhtiönne niiden metsien mukaan, joita tuhoatte / te jotka raiskaatte meitä ja kutsutte meitä raiskaajiksi / te jotka olette tietämättömiä verisestä historiastanne / te jotka luulette olevanne ylivoimaisia / te jotka ette kyseenalaista alkuperiänne / te jotka ette kyseenlaista hierarkioita / te jotka keksitte hierarkiat…” Te, eli te valkoiset eurooppalaiset, te koloniaaliset sortajat – myös me itsemme hyviksiksi mieltävät akateemikot ja aktivistit, jotka istumme parhaillamme valloitetulla ja asutetulla maaperällä Pohjois-Norjassa. Kun Brown pääsee runon loppuun, yleisö pidättää hetken henkeään, kunnes auditorio täyttyy aplodeista.

Epämukava valkoisuusnormi Ennen Brownin esitystä olen saanut tietää, että auditorio, jossa istun noin kuudenkymmenen muun kanssa, ei olekaan Trondheimissa, vaan Tråantessa. Yksi paneelikeskustelun osallistujista pyytää huomioimaan, että maa, jolla seisomme, kuuluu eteläsaamelaisille, ja siksi on tärkeää kutsua paikkaa sen oikealla nimellä – ei sillä nimellä, jota kolonialistinen sortaja käyttää. Tråante, ei Trondheim.


Dekolonisaatio purkaa kolonialistisia rakenteita. Se voi tarkoittaa autonomisten alueiden rakentamista, val­tion kyseenalaistamista, mielenmaisemien jälleenrakentamista, talouspoliittisia uu­distuksia tai kielten ja kulttuurien elvyttä­mistä.

Seminaarin aihe on dekolonisaatio pedagogiikassa. Osallistujia yhdistää ajatus siitä, että maailma on edelleen koloniaalisten hierarkioiden määrittämä. Kolonisaatio viittaa toisen maan valloittamiseen, väkisin asuttamiseen ja taloudelliseen hyväksikäyttöön. Kolonisaatio sisältää ideologista, kehollista, taloudellista ja ylisukupolvista väkivaltaa. Dekolonisaatio purkaa kolonialistisia rakenteita. Se voi tarkoittaa autonomisten alueiden rakentamista, valtion kyseenalaistamista, mielenmaisemien jälleenrakentamista, talouspoliittisia uudistuksia tai kielten ja kulttuurien elvyttämistä. Koska minut on kasvatettu tyttönä ja minut kohdataan naisena, koen olevani jossain suhteissa sorron kohde ja joissain toisissa etuoikeutettu. Haluan tietää, miten voin kantaa korteni kekoon paremman maailman puolesta. Istun auditoriossa selkä suorana, kynä sauhuten. Olen saapunut seminaariin väitöskirjaprojektini takia. Minua kiinnostaa, miten oikeudenmukaisemman maailman puolesta kamppailevat ihmiset – feministit – jäsentävät omaa asemaansa suhteessa normeihin ja hierarkioihin. Miten verrattaisissa etuoikeusasemissa olevat henkilöt tulevat sinuiksi sen kanssa, että he hyötyvät sortavista rakenteista ja ylläpitävät niitä omalla toiminnallaan? Olen ajautunut aiheen pariin, koska olen itse valkoisesta etuoikeudesta hyöty-

vä henkilö maassa, jossa valkoisuus on kyseenalaistamaton normi, jota vasten toiseutta tuotetaan. Miellän itseni feministiaktivistiksi, jonka maailmankuvaa määrittää pyrkimys tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Paikannan oman työni kriittisen valkoisuudentutkimuksen kentälle, mutta tuossa kentässä on perustavanlaatuinen ristiriita. Kun valkoisuus otetaan tarkastelun kohteeksi, se asetetaan jälleen keskiöön. Itse valkoisuus-sanaakin voidaan pitää ongelmallisena, sillä ei ole olemassa [biologisesti toisistaan eroavia] ’rotuja’ – on keinoja, joiden avulla luodaan ja ylläpidetään epätasaista vallanjakoa. Niinsanottuun valkoisuusnormiin kääriytyvät henkilöt voivat elää arkeaan joutumatta jatkuvasti kyseenalaistetuiksi..2 Ylläpitääkseen valkoisuusnormia ja ylivaltaansa valkoisuudesta hyötyvät teeskentelevät, että yhteiskunnallinen vallanjako ja etuoikeudet eivät perustu valkoisuudelle. Suomen roolia koloniaalissa maailmanjärjestyksessä usein vähätellään. Yleensä korostetaan Suomen historiallista roolia valloitettuna ja alistettuna alueena, ja kolonialismi paikannetaan toisaalle. Vaikka Suomi ei toiminut itsenäisenä valtiona 1800-luvun kolonialistisessa ja imperialistisessa järjestelmässä, se oli silti osa tuota järjestelmää ja hyötyi siitä taloudellisesti. Tekosyihin tukeutuminen jättää huomioi47

KOLONIAALIESSEE

Tråante on Trondheimin tosinimi.

matta yhä jatkuvan sorron Suomen rajojen sisällä saamelaisia, Suomen romaneita ja rodullistettuja vähemmistöjä kohtaan. Ajatuksemme suomalaisuudesta kuitenkin kytkeytyy eurooppalaisuuteen ja valkoiseen länsimaalaisuuteen, joka toimii tavoiteltuna viiteryhmänä. Suomi myös hyötyy maailmantalouden koloniaalisesta järjestelmästä. Monet arkemme perusasioista, teknologiasta vaatteisiin, on tuotettu hyväksikäyttämällä entisten siirtomaiden luonnonvaroja ja työvoimaa.

Loukkaantuneet, särkyvät valkoiset Lesley-Ann Brownin kysymys loukkaantuneista valkoisista ennakoi yleisön reaktiota, joka tunnetaan nimellä white fragility (valkoinen särkyvyys).4 Se viittaa (­ tunne) tilaan, jossa valkoinen toimija reagoi jopa varovaiseen huomautukseen ihonväristä tai rasismista erittäin torjuvasti. Sen takia valkoiset toimijat usein välttelevät rasismia, rodullistamista, ja etenkin valkoisuutta koskevia keskusteluja, ja täten ylläpitävät ns. valkoista mukavuutta. ”En näe väriä” tai ”näen kaikki tasa-arvoisina” kuulostavat hyväätarkoittavilta, mutta niiden tarkoitus on suojella lausujan positiivista minäkuvaa. Hierarkioiden purkamisen kannalta ne ovat jopa haitallisia. Tällaisten väittämien käyttäjät eivät tingi


Meni jonkin aikaa, kun­nes ymmärsin, että silti nautin Yhdysval­loissa, Suomessa, koko maailmassa valkoi­sesta etuoikeudesta.

omasta mukavuudestaan tunnustamalla, että yhteiskuntamme jakaa valtaa ja etuoikeutta eri perustein eri ihmisryhmille. On ihan sama, näkeekö joku (valkoinen) yksilö kaikki tasa-arvoisina, jos tasa-arvo ei toteudu palveluissa, koulutuksessa, työmarkkinoilla, turvallisuudessa, representaatiossa, poliittisessa vallassa jne. Keskustelu etuoikeuksista etuoikeutettujen kanssa on usein kimuranttia. Tavallista on, että heikommassa asemassa oleva nostaa esiin epäkohtia, ja vahvemmassa asemassa oleva perseilee, tavalla tai toisella. Jos keskustelu pääsee (valkoisen) särkyvyyden ääreen, vastassa on rypäs torjuntakeinoja. Etuoikeutetummassa asemassa oleva usein pyrkii viattomuuteen toteamalla, ettei hän voi sille mitään, että hänelle on (passiivisesti) ”annettu” etuoikeusasema (”ei ole minun syyni, että synnyin Suomeen/cis-sukupuoleen/vammattomaksi”). Etuoikeudet eivät kuitenkaan ole sattuma, niitä on rakennettu alistamalla vuosisatoja. Muutin 18-vuotiaana opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Minua harmitti keskustelu rasismista, ja vetosin mielessäni siihen, että minun suomalaiset esivanhempani eivät omistaneet orjia. Meni jonkin aikaa, kunnes ymmärsin, että silti nautin Yhdysvalloissa, Suomessa, koko maailmassa valkoisesta etuoikeudesta. Vielä kauemmin kesti huomata niitä lukuisia tapoja, joilla ylläpidin ja vahvistin valkoista ylivaltaa. Vaikka oman etuoikeusaseman tunnistaminen on tärkeää, yhdysvaltalaisen Zeus Leonardon mukaan keskittyminen etuoikeudesta puhumiseen ei välttämättä pura epätasa-arvoa. Etuoikeudesta puhuminen henkilöi rasismin, ja siksi se vie huomion pois rasismista rakenteellisena ongelma-

na. Jos valkoiset toimijat kokevat yksilöinä olevansa syypäitä rasismiin, he huolestuvat siitä, pidetäänkö heitä rasisteina. Uskallan veikata, että Suomessa asuvat rodullistetut ja rasismia kohtaavat henkilöt löisivät rahoiksi, jos he saisivat euron aina, kun joku valkoinen kysyy: ”et kai vaan kutsunut minua rasistiksi?” Moni valkoinen toimija, joka pitää itseään ”hyviksenä”, ei halua tulla leimatuksi rasistiksi. Esimerkiksi aktivistien tai feministien kuva itsestä rakentuu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kannattamiselle. Sen sijaan, että he tunnistaisivat sorron muotojen eroja ja yhtäläisyyksiä, syyllisyyttä omasta etuoikeudesta etäännytetään ”kilpailemalla” siitä, kuka on sorretuin.4 Moni valkoinen cismies sanoo kuuluvansa vähemmän etuoikeutettuun sosioekonomiseen luokkaan, mutta käyttääkin hetken päästä naisvihamielistä kieltä. Moni valkoinen nainen korostaa kokemaansa seksismiä, mutta ei tunnista omia rasistisia toimintatapojaan. Tarkoitus ei ole häivyttää kenenkään sorron kokemuksia, vaan tuoda ilmi, miten valkoisuus ei ainakaan tuo lisää sortoa heille, jotka ovat valkoisuusnormin piirissä. Syyllisyys (omasta etuoikeudesta) on luonnollista. Vallan ja resurssien uudelleenjakamiseen tai stereotypioiden ja ennakkoluulojen poistamiseen siinä vellominen ei kuitenkaan auta. Pahimmillaan valkoisten rypeminen vie helkutisti tilaa ja pitää heidän tunteensa huomion keskipisteenä. Yhdysvaltalainen musta lesbo feministi runoilija Audre Lorde (1934-1992) esseessään ”Uses of Anger: Women responding to racism” (1982) kiteyttää hyvin syyllisyyden ongelmallisuuden: ”- - [S]yyllisyys on vain 48

toinen sana voimattomuudelle, kommunikaatiota tuhoavalle torjunnalle. Siitä tulee väline tietämättömyyden suojelulle ja sille, että asioiden annetaan olla sellaisenaan. Viime kädessä syyllisyys takaa, ettei mitään muuteta” (suom. NR).

Mutta minne menisimme? Pian Tråantesta lähdettyäni olen jälleen niinsanotuissa Yhdysvalloissa, missä olen syntynyt ja varttunut aikuiseksi. Ns. Yhdysvallat on alusta asti ollut valkoisen ylivallan projekti, joka on rakennettu alkuperäiskansojen kansanmurhan, orjuuden, luonnonvarojen häikäilemättömän hyväksikäytön ja yhä jatkuvan imperialismin ja globaalin talousalistamisen varaan. Ns. Yhdysvallat tunnetaan alkuperäiskansojen nimellä Turtle Island. Kerron innoissani ystäville Brownin ”Whitey go home” -runosta ja vetoomuksesta, jonka tarkoitus on saada eurooppalaisten jälkeläiset takaisin ”kotiin”. Yksi ystäväni, valkoinen nainen ja feministi, kiteyttää aikamme paradoksin kysyessään vilpittömästi: but, like, where would we go? Niinpä. Aikana, jolloin miljoonat joutuvat jättämään kotinsa niin neoliberalismin kuin sotien ja ilmastokatastrofien takia, kysymys ”where would we go?” on ironiasta sakea, kun se tulee valkoisen, länsimaalaisen ja vieläpä ns. Yhdysvalloissa asuvan suusta. Puhumattakaan syistä, jotka ovat johtaneet siihen, että ihmiset joutuvat jättämään kotinsa! Avaisiko Eurooppa vihdoin rajansa, jos ”hänen jälkeläisensä” eli valkoiset amerikkalaiset ja valloittajien jälkeläiset ”tulisivat kotiin”? Luennollaan Brown kysyy, tiesimmekö, mistä sana ”genocide”


Viitteet 1 Brown on pyytänyt, ettei runoa tallenneta, koska se on vielä keskeneräinen. Sain häneltä sähköpostitse luvan siteerata sitä. Runon ydin välittyy katkelmastakin. 2 Keskinen, Suvi, Lena Näre, and Salla Tuori. "Valkoisuusnormi, Rodullistamisen Kritiikki Ja Sukupuoli." Sukupuolentutkimus 4 (2015): 2-7. Print. 3 DiAngelo, Robin. White fragility: Why it's so hard for white people to talk about racism. Beacon Press, 2018. 4 Fellows, Mary Louise, and Sherene Razack. "The race to innocence: Confronting hierarchical relations among women." J. Gender Race & Just. 1 (1997): 335 5 ”Kiisteltyä rautatietä vetävä Angry Birds -mies sai täyslaidallisen saamelaisilta – ‘Kasvot saamelaiskulttuurin tuholle.’” 10.5.2019, yle.fi/ uutiset/3-10776626

Mitä teem­me, kun rajojemme sisällä tapahtuva ko­lonisaatio saa uusia muotoja?

(kansanmurha) tulee. Kukaan ei vastaa. Hän kertoo, että sana keksittiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. ”Eli keksitte kansanmurhalle sanan vasta, kun se tapahtui teidän omalla mantereellanne”, hän toteaa. Ajatusleikkinä ”Whitey go home” vähintään haastaa kuuntelijansa nyrjäyttämään globaalit valtasuhteet ja onnistuu paljastamaan niiden epäkohdat. En tiedä, voiko ”whitey tulla himaan”, mutta sen tiedän, että hänen jälkeläisillään, kaikkialla, on töitä tehtävänä. On houkuttelevaa osallistua keskusteluun kolonialismista kohteissa, jotka ovat kaukana Suomesta, hyödyntäen teoriaa, joka tuotetaan muualla, ja siteeraten aktivisteja, jotka eivät osoita juuri meitä sormellaan (niin olen tehnyt tässäkin esseessä.) Kuitenkin, dekoloniaaleissa pyrkimyksissä, meidän on paikannettava itsemme. Miten annettuna otamme ”Suomen”, sen ”kansan” ja sen rajat? Entä mitä teemme, kun rajojemme sisällä tapahtuva kolonisaatio saa uusia muotoja? Esimerkiksi kiistelty Jäämerenrata-hanke etenee saamelaisten vastustuksesta huolimatta suoraan heidän maidensa läpi vaarantaen perinteisiä elinkejoja, jotka on suojattu muun muassa Suomen perustuslain saamelaiskulttuurin heikentämiskiellolla. Hankkeen veturiksi ryhtynyt Peter Vesterbacka vaientaa saamelaisten kritiikin julkisessa keskustelussa käyttäen perinteisiä ”vallantemppuja” eli syyttämällä saamelaisia liioittelusta ja ”mustavalkoisuudesta”. Näin hän siirtää häpeän kritiikin esittämisestä saamelaisille. Olemmeko hiljaa, jäämmekö rypemään syyllisyyteen, vai rikommeko roolimme whiteyn sukupolvia jatkuneen alistamisen ketjussa?

49

Lähteet: Brown, Lesley-Ann. ”Whitey, Go Home.” 5 Apr. 2019, NTNU, Tråante / Trondheim, Norja, Exploratory Workshop Organised by DENOR: Decolonial Perspectives on Education. DiAngelo, Robin. White fragility: Why it's so hard for white people to talk about racism. Beacon Press, 2018. Fellows, Mary Louise, and Sherene Razack. "The race to innocence: Confronting hierarchical relations among women." J. Gender Race & Just. 1 (1997): 335 Keskinen, Suvi, Lena Näre, and Salla Tuori. "Valkoisuusnormi, Rodullistamisen Kritiikki Ja Sukupuoli." Sukupuolentutkimus 4 (2015): 2-7. Print. Leonardo, Zeus. ”The Color of Supremacy: Beyond the Discourse of ‘White Privilege.’” Educational Philosophy and Theory, vol. 36, no. 2, 2004, pp. 137–152., doi:10.1111 /j.1469-5812.2004.00057. Mulinari, D., Keskinen, S., Irni, S. & Tuori, S. Complying with Colonialism: Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Farnham, England: Ashgate, 2009. Print. Lorde, Audre. "The uses of anger: Women responding to racism." Sister outsider 127 (1984): 131. Scott-Heron, Gil. "Whitey on the Moon." The Revolution will not be televised (1970).


Jäätikön pojat

RUNOUSARTIKKELI

Runoiljat Kailas ja Sarkia rakastivat toisiaan ja muita miehiä aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikollista.

Äärimmäisyydet värittivät maailmansotien välisen ajan miesrunoilijoiden käsitystä elämästä, miehisyydestä ja miestenvälisestä halusta. Teksti: Artemis Kelosaari Kuvitus: Anna Mattsson

S

e oli totisesti rakkautta ensi silmäyksellä – tai jo ennen ensi silmäystä. Kun Uuno Kailas (1901-33) tapasi runoilijatoverinsa Kaarlo Sarkian (1902-45) ensi kertaa syksyllä 1931, hänellä oli tälle valmiina kiihkeä rakkausruno. Kailaan kauniilla käsialalla 4.9.1931 kirjoittama runo on painettu Sarkian koottujen Runojen (1951) ensimmäisille sivuille. Se huokuu vakuuttuneisuutta siitä, että kirjoittaja on löytänyt kauan hakemansa sielunkumppanin luettuaan tämän runoja. ”Olet jäätikön poika, unessa nähnyt palmun. / Kaks kukkaa, tuttua mulle, on sielussasi: / terät mustan orkidean ja heleän valmun. / Sinut tunnen läheiseksi ja – kaukaiseksi…” (s. V) Sarkia ihaili Kailasta yhtä paljon kuin tämä häntä. Kun he tapasivat, heidän välillään leimahti kiihkeä ihastus. Talven 193132 he viettivät kiinteästi yhdessä. Heillä oli paljon yhteistä: Kumpikin oli ollut yliherk51

kä lapsi, jonka läheisiä ihmissuhteita varjostivat toistuva hylätyksi tuleminen ja ulkopuolisuus.1 Molempien merkittävä esikuva oli ranskalainen symbolistisen runouden edelläkävijä ja ”dekadenssin ylipappi” Charles Baudelaire (1821-67). Symbolismin ja dekadenssin tapaan myös Kailaan ja Sarkian runot ovat täynnä aistillisen unenomaista kuvastoa. Toisaalta kumpaakin riivasi ikuinen syyllisyydentunto, joka toi runoihin masokistisia kaikuja ja kauhutematiikkaa. Muun muassa Sarkian elämäkerturi Magnus Björkenheim on kiinnittänyt huomiota tähän ”dualistiseen elämänasenteeseen”, jossa yhdistyvät tuskallisesti ”puhtaudenkaipuu ja nautinnonhimo”, heleä valmu ja musta orkidea. Tämä on tuskin mikään ihme. Kivun ja kuoleman uhka oli molempien elämässä läsnä, sillä kumpikin poti tuberkuloosia eli keuhkotautia. Lapsena torjuttu jää usein kärsimään ikuisesta epävarmuudesta,


johon ei pysty löytämään muuta lääkettä kuin sen kääntöpuolen, eli suuruudenhulluuden. Oman homoseksuaalisuuden hyväksyminen ei ollut helppoa kummallekaan. Elettiin aikaa, jolloin homoseksi oli Suomessa kirjaimellisesti rikos. Siitä huolimatta Kailas oli jo vuodesta 1928 ollut jokseenkin avoin mieltymyksistään. Sarkia kirjoitti runossaan ”Ainoa sana” (Velka elämälle, 1931): ”Sua rakastan, sua, minä tässä / - sana se näin kuuluva on - / sua rakastan häpeässä, / läpi vaivan ja ahdingon, / sinut tahdon, muuta en mitään / - mitä muuta­ma etsinkään! - / sua seuraan lännestä itään, / ja pohjasta etelään, / sua seuraan, kun kuolema kerran / vie tuomiolle sun, / olen omasi edessä Herran, / ja sun syystäsi puolet on mun.” Runo ei luultavasti kerro Kailaasta, sillä se on kirjoitettu ennen runoilijoiden kohtaamista. Sen sijaan Sarkian kerrotaan kirjoittaneen runon ”Georgiini” (Unen kaivo, 1936) syksyllä 1931, juuri heittäydyttyään suhteeseen Kailaan kanssa. Hekumallista kukkakuvastoa pursuava runo julistaa hetkeen tarttumista, rakastamista ilman huomista. Ei Kailaan ja Sarkian suhde kauaa kestänytkään. Se katkesi riitautumiseen keväällä 1932. Sarkian runo ”Daalia-uni”, selkeä jatko-osa ”Georgiinille”, antaa ymmärtää hänen jälkeenpäin muistelleen romanssia jonkinlaisena kauniina houreena. Vaikka miehet lyhyen välirikon jälkeen olivat vielä tekemisissä keskenään, heistä ei enää tullut yhtä läheisiä. Kiihkeä ihastus jatkui viileän kohteliaana ystävyytenä.2 Silti Kailaan ja Sarkian suhteella on paikkansa dekadentissa ja homoeroottisessa traditiossa sekä sotienvälisen Suomen kulttuurielämässä.

Eros ja Idea Kailaan elämäkerrassa hänen mainitaan rakastaneen useita miehiä palvovasti ja idealisoiden. Sarkia oli heistä viimeinen. Runoilijoiden suhteen päättymisen jälkeisenä syksynä, 1932, Kailas lähti hoitamaan tuberkuloosiaan Nizzaan. Hän ei koskaan palannut, siellä hän kuoli seuraavana

vuonna. Tämä oli Sarkialle suuri järkytys. Tiedetään – Sarkian kertoman pohjalta – että Kailaan runot ”Crescendo” ja ”Polvistunut” (Uni ja kuolema, 1931) on kirjoitettu Sarkialle. Kumpikin on sellaista umpi-ihastuneen palvovaa vuodatusta, jota yksikään meidän banaalin aikamme ihminen ei voisi julistaa ilman ironian suojakilpeä. Kailaan runoilijanääni on kuin jumalolennon nöyrä palvoja: ”Siten jäsentes täydellisyyttä sun / syvin syleillä tunteeni saisi mun - / se vaippasi autuas oisi. Käsi luova jo maailman aamuna jos, / rakas, muovannut ois sinun olentos, / ei muita se olentoja loisi.” (s. 190-191) Aiemmin Kailas oli tuntenut samoin muun muassa Bruno Schildtiä kohtaan, jonka rinnalla oli taistellut Aunuksessa. Schildt oli kadonnut sodassa, mahdollisesti joutunut venäläisten vangiksi, ja Kailas tunsi hänen kohtalostaan kalvavaa syyllisyyttä koko ikänsä. Schildtin muistolle hän kirjoitti novellin ”Bruuno on kuollut” (postuumissa kokoelmassa Novelleja, 1936), jossa kaatuneen ystävän ”aatelisprofiili tuttuine sukupiirteineen” kuvaillaan kuin hekumallisessa blason-runossa. ”Tein ystävästäni Bruunosta itsestäni pyhimyksen, jonka kuva on lähtemättömästi ihanan nuorukaisylevyyden perikuvana, mieskunnon symboolina, ajallista ja ajatonta kauneutta säteilevänä syöpynyt syvälle sieluuni”, Kailaan itsensä niminen kertoja vuodattaa. Idealisoidulle rakkaudenkuvaukselle voi löytää vertauskohdan keskiaikaisesta hovirakkaudesta, jossa ritari palvoo etäistä Rouvaa. Kyse on uusplatonistisesta ajattelusta, jossa ikuisilla, henkisillä ideoilla on materiaaliset heijastuksensa maan päällä. Rakastettu edustaa Ideaalia isolla i:llä, kaikkea kaunista ja hyvää. Hovirakkauden tyypillinen roolijako on heteroeroottinen. Sen sijaan alkuperäisen platonismin mukaan Eros eli rakkaus on jalostavimmillaan kahden toisiaan ihailevan miehen välillä. Naistahan pidettiin miestä heikompana ja eläimellisempänä olentona. Uusplatonismi heräsi henkiin ensiksi renessanssin aikana – se kaikuu muun muassa William Shakespearen soneteissa, joissa puhujan sydämen ovat vallanneet 52

jalo nuori mies ja häijy nainen. Myöhemmin symbolistis-dekadentin liikkeen piirissä Wilde vetosi oikeudenkäynneissään ajatukseen miesten välisestä henkisestä rakkaudesta. Baudelaire loi runossaan symbolismin teorian ”vastaavaisuuksista” (les correspondances) konkreettisen ilmiön ja ideaalisen maailman välillä. Hänellä oli myös sekä henkisen että aistillisen rakkauden kohteet, jos kohta molemmat olivat naisia. Sarkia oli hänkin perehtynyt Platonin filosofiaan. Palvova rakkaus toistuu hänen tuotannossaan, esimerkiksi kokoelmassa Unen kaivo on hekumallinen runo ”Rakkaudestani”: ”Korulausein en rakkaudestani haasta: / vähä sinulle ois kumu helskyvän vasken! - - Jos kelvata saan, rakas, portaaksi tiesi, / yli rintani käy lujan, hellän ja hartaan!” Runossa rakkauden kohdetta ei ole sukupuolitettu. On vain henkinen, mutta sitäkin kiihkeämpi Eros. Kyse ei ole biologisesta vietistä. Tästä näkökulmasta ei ole ihme, että Kailas viehättyi nimenomaan samankaltaisuudestaan Sarkian kanssa. Platonilaisessa eroksessa sama vetää samaa puoleensa, niin kuin antiikin ajattelussa muutenkin. Jossain on idean täydellistymä, ja saman idean epätäydellisemmät muodot pyrkivät sitä kohti.

Elämää suurempi masokisti Runoilijana Kailaalla oli esikuva, jota hän ei ollut koskaan ehtinyt tavata – tämä oli nimittäin kuollut taisteltuaan sisällissodassa valkoisella puolella. Juhani Siljo (18881918) oli Kailaalle ”Kuninkaanpoika”, kuten hän oli otsikoinut tälle omistetun runonsa. ”Alas painui, puoleen maan / pääs, otsas korkea liian varhain - - ” (Paljain jaloin, 1928) Kailaan elämäkerturi mainitsee, että runoilijan silmissä Siljo edusti täydellisyyttä. Siljo oli Kailaalle pyhimys, läpeensä kaunis, tosi ja hyvä. Jos Siljo olisi elänyt, Kailas olisi luultavasti ollut, tai halunnut olla, hänen toistakymmentä vuotta nuorempi ystävänsä, joka olisi palvovan rakkauden kautta tullut hänen kouluttamakseen ja jalostamakseen.


Aivan kuten antiikin Kreikassa, Platonin maailmassa, jossa tällaiset ns. pederastiset suhteet nuorukaisen ja vanhemman miehen välillä olivat yleisiä. Vanhempi ystävä toimi nuorelle pojalle esikuvana, samastuvan ihailun kohteena. ”En ole hän – tunnen kuitenkin: / ­häneksi, häneen täytyy minun tulla. / ­ Hän katsoo minuun kasvoin ihanin – / ja rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla”, Kailas kirjoitti runossaan ”Kuva” (Paljain jaloin, 1928). Kyseinen runo kertoo todennäköisesti Yrjö Gustafssonista, jota Kailaan mainitaan niin ikään (yksipuolisesti) rakastaneen. Siljon ja hänen seuraajiensa kohdalla kirjallisuudentutkijat ovat puhuneet eettisestä rigorismista: ankarasta tahdonvoiman kultivoinnista. Tähän ”Siljon linjaan” on luettu Kailaan lisäksi Yrjö Jylhä ja Aaro Hellaakoski. Heitä yhdistävät ennen kaikkea korkeat, paatokselliset, taistelua korostavat ihanteet – ja niiden kääntöpuolena melankolia. ”Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun. / Sain auringolta käskyn ja määrän / ma kukkuloille nousta elon kirkastetun / ja käydä ohi tien monen väärän”, Siljo kirjoittaa. Kyse on pohjimmiltaan stoalaisesta soturietiikasta. Mies ottaa vastaan sen, minkä elämä hänelle antaa, eikä valita. Tällainen filosofia myöntää sen, että elämä ei ole reilua – ja hyväksyy, vaikenee ja pyrkii nousemaan sen yläpuolelle. Ei ole vaikea nähdä, miksi kärsimyksen kanssa koko elämänsä kulkenut Kailas näki tämän vetoavana. Hän julisti stoalaisuuden sanomaa puhtaimmillaan runossaan ”Paljain jaloin”: ”Mutta niin kuin / matkan aloin, / päätän myös sen / paljain jaloin. / Silloinkin, kun / tuska syvin, / viiltää, virkan: / Näin on h ­ yvin. / Tapahtukoon / tahtos ­sinun, / K ­ ohtaloni, / eikä minun.” 3 Asiaan kuuluu myös vahva miehisyyden paatos. ”Luoda sekä hävittää – kas siinä / miehen toimi on ja tarkoitus; / ainahan se historiasta nähdään: / rappeutumisaikoina vain, niinä, / jolloin sylikoira miehest’ tehdään, / vallas’ on vain veltto rakkaus”, Siljo kirjoitti sotaisasti nimetyssä runossaan ”Ruudinhajua”. Vuosisataista, ellei –tuhan-

Sarkian kerrotaan kir­joittaneen runon ”Georgiini” syksyllä 1931, juuri heittäydyttyään suhteeseen Kailaan kanssa. Hekumallis­ta kukkakuvastoa pursuava runo julistaa hetkeen tarttumista, rakastamista ilman huomista.

tista, soturietiikkaa tämäkin: miehen on kuljettava omia teitään, tehtävä verisiä urotekoja, eikä hänellä ole aikaa naisille ja perheelle. Samassa hengessä Platon julisti, että miehiä rakastavat miehet ovat parhaita ja miehekkäimpiä kaikista, koska he käyttävät aikaansa suuriin tekoihin. Lähes kuka tahansa nimittäin osaa tehdä lapsia. Huomattavasti harvempi osaa luoda kuolemattoman maineen taiteen tai sodan sankarina, tehdä itsestään suuren ja erityisen. Sankari on naimisissa kunnianhimonsa kanssa, ja koska suurten tekojen areenat – sota tai taide – ovat olleet enimmäkseen miesten aluetta, kotipiiriä hallitsevan ja lapsia synnyttävän naisen on katsottu tulevan toista miestä enemmän miehen ja hänen kunnianhimonsa väliin. Kailas ei mennyt koskaan naimisiin, mikä pitkään haluttiin selittää nimenomaan omistautumisella taiteelle. Hänen runossaankin ”Kellojen legenda” (Uni ja kuolema) esitetään vastakkainasettelu taiteen ja perheen välillä: kellojenvalaja päätyy miehekkäässä päättäväisyydessään tappamaan rakkaan tyttärensä luodakseen 53

täydellisesti soivat kellot ja varmistaakseen oman kuolemattomuutensa. Taide, ideaali, osoittautuu lihaa ja verta olevia ihmisiä tärkeämmäksi. Excelsior, kuului Siljon iskulause ja edellä siteeratun runon nimi - korkeammalle. Se oli myös uusplatonistien pyrkimys: pois tästä alhaisesta maailmasta johonkin korkeampaan ja kauniimpaan todellisuuteen. Jäätikön pojat, jotka kovettavat itsensä tässä maailmassa, uneksivat tropiikin palmuista. Tällaisen sielunkumppanin Kailas Sarkiassa tunnisti.

Aistillinen soturi Siljon ei tiedetä halunneen muita kuin naisia. Tosin hänen aforismeistaan huokuva naisviha ja miehisyyden ylistäminen on sen verran raakaa, että se herättää kysymyksen syvimpien halujen tukahduttamisesta. Ehkei hän kyennyt löytämään tai hyväksymään niille samanlaista traditionaalista kontekstia kuin Kailas ja Sarkia (ja Wilde). Siljossa on kuitenkin kiehtovia yhtäläisyyksiä niin ikään ensimmäisessä maailmansodassa taistelleeseen


saksalaisprosaisti Ernst Jüngeriin. Tämä kuvasi romaaneissaan sotaa jonkinlaisena orgastisena miehisyyden täyttymyksenä, ”miehisenä vastineena synnyttämiselle”. Siljon tapaan Jünger julisti luomisen ja hävittämisen miehen ydintehtäväksi. Elämän ja kuoleman ykseys, vierekkäin kukoistavat heleät ja mustat kukat. Siljo puhui ”anarkistisesta monarkismista”, Jünger ”preussilaisesta anarkismista”, joilla he tarkoittivat sodan tai taiteen kanssa naimisissa olevaa, tahdonvoimansa vapauttamaa miestä. Friedrich Nietzschen yli-ihmisteorioiden vaikutus heihin on niin ikään ilmeinen. Jüngerin estetisoidut ja nautinnonhalua huokuvat väkivallan kuvaukset ovat yhtä paljon velkaa Baudelairelle kuin sotakirjallisuuden traditioille. Häntä sanottiinkin ”Weimarin tasavallan dandyksi”. Kirjallisuudentutkija Heikki Länsisalo on pannut merkille myös Jüngerin teosten homoeroottisuuden. Taistelukuvaukset ovat peittelemättömän aistillisia; miehet kiihottuvat sotimisesta toisiaan vastaan, veri kuohuu suonissa, falliset asiat kohoavat taivasta kohden. Eikä naisia näy missään.4 Lempeämpi versio naisia kaihtavasta levottomasta miehestä on aistittavissa Kailaan runossa ”Sumurun prinssi” (Uni ja kuolema), jonka hän kirjoitti Sarkialle. Runon prinssi torjuu kauniin vaimonsa, koska haluaa ulos kedolle vuohia paimentamaan! Homonationalismi ja ns. militantti homoseksualismi olivat todellisia ilmiöitä Weimarin tasavallassa, ja niiden kulmakivenä olivat Jüngerin kirjoituksista tuttu miehisyyden palvonta yhdistettynä kaiken naiselliseksi mielletyn – mukaan lukien demokratian – halveksuntaan. Natsikuvasto oli yllättävän homoeroottista: nuoria vahvoja miehiä voimistelemassa ilman paitaa luonnonympäristössä. Tämän pani 1930-luvulla merkille myös Olavi Paavolainen, Kailaan ystävä ja vanha Tulenkantaja-toveri, käydessään Saksassa. Kailas kyllästyi 1920-luvun lopulla Tulenkantajien liberaaliin kulttuuripolitiik-

kaan ja loikkasi astetta isänmaallisempaan joukkoon, kirjailija Martti Merenmaan luotsaamaan nk. Toukokuun ryhmään. Sarkia sen sijaan oli vakaumuksellinen pasifisti, joka joutui Italiassa pidätetyksikin vastutettuaan julkisesti Mussolinia. Sarkiaa ja Kailasta verratessa useampi kuin yksi tutkija on pannut merkille Kailaan selvästi kiivaamman - soturimaisemman - luonteen. Silti hänellekin fasistit olivat vain halveksittavia ”kääpiöitä, jotka forumilla / eleitä caesarien apinoivat” (”Hajaannus”, Uni ja kuolema, 1931). Ei kukaan näistä jäätiköiden pojista, näistä anarkistisista monarkisteista, olisi voinut koskaan kuulua sellaiseen massaan kuin kansa. Eivät he olleet viime kädessä kiinnostuneita muusta kuin itsestään, eivätkä platonilaiset ideat noudata kansakuntien rajoja. Taide oli minuuden rakentamista, ei minkään isänmaan puhtoisen kulttuuritradition vaalimista. ”Pääteokseni: ipse ego”, Siljo julisti. Vaikka Paavolainen kutsui natsismia ”moderniksi spartalaisuudeksi” ja ”uudeksi hellenismiksi” tiedostaen hyvin Kreikka-viittausten homoeroottisen kaiun, Wildella oli jo 1880-luvulla uudelle hellenismille täysin toinen, mutta yhä homoeroottinen merkitys. Se oli uusplatonismin ja hedonismin polttopisteessä ylväänä seisova, dandyistinen individualismi. Ja ”dandy voi olla veltostunut ihminen, hän voi olla kärsivä ihminen, mutta hän kärsii kuin lakedaimonilainen ketun raadellessa häntä”, kuten Baudelaire kirjoitti. Tällä hän viittasi antiikkiseen kertomukseen spartalaispojasta, joka ennemmin kätki varastamansa ketunpennun paitansa alle ja antoi ilmeenkään värähtämättä sen raadella mahansa auki ennemmin kuin jäi kiinni teostaan.

Miehisyyden kaipuu 1920–30-lukujen suomalaisessakin kirjallisuudessa oli tapana esittää homomiehet 54

sairaalloisina ja ylihienostuneina hahmoina - vähän sellaisina kuin Sarkia oli. He edustavat ”vanhaa maailmaa” eli fin de sièclen dekadenssia, jonka tervehenkinen moderni maailma tulisi pyyhkäisemään tieltään. Tätä kaavaa hyödynsi mm. Mika Waltari romaanissaan Suuri illusioni (1928). Seksuaalisuutta ei vielä tuolloin välttämättä nähty ihmisen olemuksen ytimenä, vaan osana elämäntapaa. Tuolloin miesrakkaudessa oli ylevää kapinallisuutta. Paavolainen kritisoi ärhäkästi ylihienostuneen miestyypin kuvauksia pamfletissaan Suursiivous, eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932). Hän julisti nauravansa ”valitteluille ja ruikutteluille länsimaiden perikadosta” ja suhtautui ”nykyaikaan” mitä suurimmalla optimismilla ja uteliaisuudella. Hänellä oli paljon yhteistä italialaisten futuristien kanssa; näiden eetos taas ei ollut kovinkaan kaukana Jüngeristä. Paavolainen ihaili sotilaallista elämää ja käyskenteli usein sotilassaappaissa, ratsupiiska kädessä; sotilasarvoltaan hän oli luutnantti. Hänen Pariisissa näkemänsä ehostetut tanssijapojat aiheuttivat hänessä lähinnä vastenmielisyyttä. Waltarikin toisaalta ylisti muissa teoksissaan miesten välistä, jopa kohtalokkaan romanttisia sävyjä saavaa ystävyyttä ja spartalaista miehisyyttä (mm. romaanit Rykmentti marssii, 1930, ja Kuka murhasi rouva Skrofin, 1939). Yhdessä Paavolaisen kanssa julkaisemassaan koneromanttisessa runokokoelmassa Valtatiet (1928) hän valitsee modernin, kauniin, voimakkaan ikinuoruuden kuvaksi Antinousin. Tuo myöhäisantiikin aikaan elänyt nuorukainenhan oli Rooman keisari Hadrianuksen rakastaja, joka joko hukkui tai hukuttautui Niiliin. Surun murtama keisari korotti mahtikäskyllään hänet puolijumalaksi kuin suurenkin sotasankarin. Paavolainen puolestaan ylisti Valtatiet-kokoelmassa miehistä elinvoimaa kirjoittamalla aistillisesta Kristuksesta (”Pitkäperjantai”), joka vertautuu enemmän


55


Kirjeessään Kailas ylistää vuolain sa­noin Sarkian hyvää luonnetta, suree heidän suhteensa päättymistä ja pyytelee anteek­si omaa hillittömyyttään, luonnehtii ol­leensa muun muassa karkea ja hysteerinen.

Bacchus-jumalaan kuin uhrautuvaan Jumalan Karitsaan. Toisaalta myös Bacchus, kreikkalaisittain Dionysos, miellettiin usein aistillisen feminiinisiä piirteitä omistavaksi mieheksi. Paavolaisen runossa ”Jack London” houreisten, miltei himokkaiden näkyjen keskiössä on erämaan keskellä seisova rosoisen miehekkyyden perikuva, maagissävyisellä tulikuvastolla terästettynä: ”Hän on alaston, / hänen aivonsa ovat tuli. // - - Ja minä tapaan sinut, Jack, / ehkä kolmenkymmenentuhannen vuoden takaa, / minä seison rinnallasi – / ja Jumala puhuu meille, / susien Jumala, koirien Jumala, / vahvojen lihasten, vahvojen sydänten Jumala.” Myös Paavolaisella oli miessuhteita, ensimmäinen 16-vuotiaana nuoren ratsuväenupseerin kanssa. Matti Kurjensaari muistelee kirjoittamassaan Paavolaisen elämäkerrassa, miten tämä ”puhui homoseksualismista koko kesäisen yön” vuonna 1933. Kun Paavolainen kohtasi tulevan Tulenkantaja-kollegansa Yrjö Jylhän ensi kertaa, hän hehkutti: ”Vihdoinkin olen kohdannut miehen!” Jylhä harrasti nyrkkeilyä ja hänen runoutensa julistaa soturietiikan mukaisia

arvoja siinä missä Siljokin: kova miehinen paatos, fyysisyys, yli-ihmishaaveet. Kailas ja Jylhä arvostivat ja tukivat toisiaan, mutta eivät tiettävästi koskaan olleet intiimissä suhteessa keskenään. Kumpikin tunnettiin Waltarin sanoin ”aika mahdottomana ihmisenä”, isot egot kirskahtelivat toisiaan vasten kuin barokkiylimysten välienselvittelyissä konsanaan. Kailas oli lopulta liian dekadentti spartalaiselle Jylhälle.

Narkissoksen kohtalo Antinousin hahmo oli suosittu symbolistis-dekadentissa taiteessa. Hänet on yleensä kuvattu feminiinisen kauniina ja ennenaikaista kuolemaa korostaen, jonkinlaisena miespuolisena ”kukkana”. Arvattavasti Antinousin herätti henkiin myös Sarkia: ”Kuvastui veden punastuvaan hopeaan / kuvankaltainen nuorukaispää yli kaiteen. / Hänet muovasko veistäjä, loi tuli taiteen? / Ihanaa noin ei tomu synnytä maan!” (”Antinoos”, Velka elämälle, 1931). Kailaan novelli ”Muutamia sairaita päiviä” (Novelleja, 1936) varioi legendaa ja kertoo Tiberiin hukkuneesta ylevästä taiteilijanuorukaisesta. Taustalla oli ennen muuta hänen 56

itsensä kokema tragedia, kun vuonna 1928 hänen senhetkinen palvonnan kohteensa Yrjö Gustafsson hukkui/hukuttautui Seineen. Elämä ja taide jäljittelevät toisiaan. Veden pintaa katsova, kaunis mutta passiivisena elämästä kieltäytyvä nuorimies on esiintynyt taiteessa toisellakin nimellä. Homoeroottinen Narkissoksen legenda oli dekadenssitaiteilijoille vielä tärkeämpi: kaikki neidot ja nuorukaiset torjunut mies rakastui omaan peilikuvaansa lähteen pinnassa. ”Narsismin” käsite, jonka valossa dandyismikin on nähty, periytyy tunnetusti tästä myytistä. Dandy, tai anarkistinen monarkisti, rakastaa enemmän itseään kuin muita. Hän ei palvele mitään tai ketään muuta kuin ylvääksi taideteokseksi muovaamaansa omaa itseään. Passiivinen, kaunis, kuolemaa kohti taipuva mies (Antinous, Narkissos) sekä aktiivinen, voimakas, täysillä elävä mies (jüngeriläis-futuristinen aistillinen soturi) täydensivät sujuvasti toisiaan sadan vuoden takaisissa homoeroottisissa visioissa. Kuin yö ja päivä… tai kuin luominen ja hävittäminen, jäätikkö ja tropiikki sekä ”terät mustan orkidean ja heleän valmun”. Tämä perimmäinen dualismi muovasi sekä Kailaan että Sarkian runoutta. Henki ja aine, elämä ja kuolema - mutta kumpi lopulta on kumpi? Ainakin Sarkia vaikuttaa enemmänkin halveksineen soturityyppiä liian materiaalisena, karkeana ja tuhoavana, siinä missä Siljolle liika uneksiminen merkitsi aistillisuudelle periksi antamista ja (oman minän) kuolemaa.

Jumaloidut eivät saa kumartua tomuun Palmuista uneksiva jäätikön poika – yhtä hyvin Kailas olisi voinut kirjoittaa itsestään. Karun pohjoisen kasvatti, joka tunsi vetoa sekä tinkimättömään taistelijan moraaliin että aistillisuuteen. Voisi ajatella, että Narkissoksen tapaan hän rakastui omaan peilikuvaansa runoilijatoverin silmissä, tai kuvaan siitä mikä hän itse halusi olla. Sellaiseksihan hovirakkautta ovat syyttäneet sekä feministit että 1900-luvun


Viitteet 1 Myöhemmin Kailas kompensoi hintelyyttään harrastamalla voimistelua sekä lähtemällä vapaaehtoisena Aunuksen heimosotaretkelle vuonna 1919. 2 Sentään sellaista dramatiikkaa ei ollut näkyvissä kuin viisikymmentä vuotta aiemmin toisten kuuluisien dekadenttien miesparien tapauksessa: Paul Verlaine ampui toistakymmentä vuotta nuorempaa rakastajaansa Arthur Rimbaud’ta käteen ja joutui vankilaan. Tai Oscar Wilden ja lordi Alfred Douglasin suhteessa, jonka vuoksi ensin mainittu joutui niin ikään vankilaan. 3 Tuskinpa on sattumaa, että tämä oli Sarkian lempiruno Kailaan tuotannossa, vaikka hänen omista runoistaan huokuu huomattavasti armollisempi henki. 4 Esifasistien joukossa oli paljon homomiehiä, kuuluisimpana natsien SA:n johtaja Ernst Röhm. Oman puolueen kilpailijat murhasivat hänet ns. pitkien puukkojen yönä 1934. Natsien noustua valtaan Jünger puolestaan vetäytyi julkisesta elämästä ja vastusti totalitarismia romaanissaan Auf den Marmorklippen (1940).

alun arkkimisogyyni Otto Weininger: mies projisoi omia, pohjimmiltaan narsistisia ideaalejaan naiseen. Miksei sama voisi tapahtua miestenkin välillä? Ehkä Kailas ja Sarkia olivat liian samanlaisia keskenään kaikkine heikkouksineen. Kuten Wilden klassikkoromaanissa, Narkissoksen kauniista heijastuksesta tulikin pilkkaava muotokuva. Elämäkerroista jää vaikutelma, että Kailaan intohimoinen palvonta oli liikaa herkälle ja epävarmalle Sarkialle. Kailaan jäähyväiskirje Sarkialle on säilynyt jälkipolville, ja sen perusteella suhde oli pahimmillaan sadomasokistinen ruuvikierre: ”Ymmärrän hyvin, että en ole enkä ole koskaan olevakaan sinun vertaisesi - sen tiedät kyllä; sanoitkin sen minulle jokseenkin suorasti. - - Minkätähden tahdoit pukea päällesi nöyryyden kaavun silloin, kun minä näin ja tahdoin nähdä Sinussa henkisen ihanteen?” Kirjeessään Kailas ylistää vuolain sanoin Sarkian hyvää luonnetta, suree heidän suhteensa päättymistä ja pyytelee anteeksi omaa hillittömyyttään, luonnehtii olleensa muun muassa karkea ja hysteerinen. Samalla hän vakuuttelee tunteidensa aitoutta ja pyyteettömyyttä. Kailaan omien sanojen mukaan syy suhteen kaatumiseen oli se, että Sarkia oli ”liian hienoa sielunainesta, minä liian karkeaa”. Uneksivalla Antinousilla ja stoalaisella dandy-soturilla voi olla lopulta melko vähän yhteistä keskenään. Ennen kaikkea kyse lienee siitä, että ideaali ei yksinkertaisesti saa muuttua liian eläväksi. Narkissos saattoi rakastua vain mieheen, jota hän ei voinut koskaan saada omaan kuvaansa. Siljo, Schildt, Gustafsson: kaikki kuolivat ajoissa pilaamasta kaunista ideaalia maallisella epätäydellisyydellään, niin kuin kaikki sankarit ja pyhimykset tekevät. Tai niin kuin Kailas sen itse muotoili Sarkialle kirjeessään: jumaloidut eivät saa kumartua tomuun. Sarkia olisi ehkä vastannut tähän platonilaisia ideaaleja seuraten, että puhtain ja kaunein rakkaus on aina ollut sitä, joka päättyy onnettomasti. Each man kills the thing he loves, voisi Wilde lisätä, vankilassa kirjoittamansa balladin sanoin.

57

Kirjallisuus Achté, Kalle: Uuno Kailas – runoilija psykiatrin silmin. Helsingin yliopisto 2001. Björkenheim, Magnus: Kaarlo Sarkia. WSOY 1952. Järvelä, Juha: Waltari ja sukupuolten maailmat. Avain 2013. Karonen, Vesa & Rajala, Panu: Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija. Otava 2009. Kailas, Uuno: Novelleja. Sanasato 2011. Kailas, Uuno: Runoja. WSOY 2002. Kurjensaari, Matti: Loistava Olavi Paavolainen. Tammi 2009. Laamanen, Ville: Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939. Turun yliopisto 2014. Länsisalo, Heikki: ”Aistillinen soturi. Ernst Jüngerin homoeroottinen fasismi”. Teoksessa Pervot pidot. Homo-, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen. Toim. Lasse Kekki ja Kaisa Ilmonen. Like 2004. Rajala, Panu: ”Kaarlo Sarkian arvoitus”. Internet-lähde osoitteessa https://www.panurajala. fi/kirjoituksia/kaarlo-sarkian-arvoitus . Sarkia, Kaarlo: Runot. WSOY 1951. Siljo, Juhani: Runot. SKS 1999. Tihinen, Juha-Heikki: ”Hurmaavat homot – Tulenkantajien ja muiden kuvauksia miesten homoseksuaalisuudesta”. Teoksessa Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola & Johanna Pakkanen. Like 2007. Waltari, Mika & Lauri, Olavi: Valtatiet. Otava 1982.


Jäähyväiset paksunahoille Ilja Lehtinen näki sarvikuonoja ensimmäistä ja luultavasti viimeistä kertaa vuonna 2017. On aika hyvästellä heidät. Teksti: Ilja Lehtinen Kuva: Albrecht Dürer

M Muistan kuinka näin sen ensimmäisen kerran. Luultavasti myös viimeisen. Olimme päätyneet keskelle savannia. (Älkää kysykö miten.) Ilmassa leijaili kellertävä tomu. Asettukaa jonoon, käskettiin. Siten emme vaikuttaisi uhkaavilta. Maastopukuiset riistanvartijat kulkivat edeltä. Vähän matkaa autoilta talsittuamme vastaan tuli ryhmä äänettömiä kiinalaisia, niskat kumarassa: selailivat järjestelmäkameroilla ottamiaan kuvia. Jatkoimme. Polku kiemurteli kulottuneen heinikon halki. Ja sitten. Paksulehtisen pensaan takana levittäytyi aukea. Siellä ne seisoivat: vaiteliaina, välinpitämättöminä, ruohoa maasta nyhtäen. Kummalliset, muinaisen tuntuiset olennot. Nyt saa ottaa kuvia, sanottiin. Teimme työtä käskettyä.

Taivaalla hehkui Sambian aurinko. Sen tungettelevan kirkkaassa valossa kimaltelivat niin kameroiden linssit, otusten naarmuiset sarvet kuin riistanvartijoiden tummanpuhuvat kalashnikovitkin. Sarvikuonot heiluttelivat korviaan; tuskin edes huomasivat meitä.

••• Katso, katso! Tuossa se on! Eläinten kohtaamisessa on aina jotakin lapsenomaisen riemukasta. Arkaainen, kevyesti läikähtelevä tunnistamisen ilo: tuo, juuri tuo on sarvikuono – tuo eikä mikään muu. Hetki tulvii itsestäänselvää merkityksellisyyttä. Huomaa vapautuvansa tulkitsemisen vaatimuksesta. Voi vain katsella. Otusten liikkeet – vaikka kuinka pienetkin – ovat täydellisen pakottomia, ilmeisiä. Silti niihin sisältyy outo, ennakoimaton voima: lumous, paradoksi. Theodor Adorno huomasi tämän. Eläimiä katsellessaan masentunut frankfurtilainen marxistifilosofi näki kaistaleita ei-identtisestä: vaihdettavuuteen ja hyötyyn pohjautuvan markkinaperiaatteen ulkopuolisesta. Eläimissä häälyi jokin kapitalismin yhdenmukaistavalle voimalle vieras. Adornon mielestä ”utopia verhoutui” niihin. Koska eläimet ovat olemassa vailla mitään ihmiselle tunnistettavaa tarkoitusta, ne esittävät nimensä jonkinlaisina ilmauksina – jona-

58

kin kokonaan vaihtosuhteiden ulkopuolisena. Tästä syystä lapset pitävät eläimistä; tästä syystä eläinten katselu tekee onnelliseksi. Sarvikuonon hahmo tarkoittaa: minä olen sarvikuono.1 Olin lukenut tuon Minima Moralian lauseen vuosien varrella useaan otteeseen, mutta vasta sambialaisen savanniaukean laidalla seistessäni ymmärsin, mitä Adorno oli todella tarkoittanut. Katselin omaan nahkaansa verhoutunutta, elävää tautologiaa – ja aika lakkasi virtaamasta. ”Minä olen sarvikuono.”

••• En usko enää koskaan palaavani Mosi-O-Tunyan luonnonpuistoon. Minut sinne tuolloin – vuonna 2017, ollakseni täsmällinen – johdattaneet olosuhteet tuskin enää toistuvat. Ylimalkaankin kaukomatkailu on parin vuoden sisään käynyt kertakaikkisen vastenmieliseksi. Ei huvita lähteä kotoa kovinkaan kauas. (Etenkään ilmateitse.) Tokkopa sarvikuonosafari muutenkaan kestää päivänvaloa. Asetelmaan nivoutui monenlaista hankaluutta, eikä vähiten taloudellisella tasolla. Paikalliset riistanvartijat olivat järjestäneet meidät paikalle ikään kuin puolisalaa, jonkinlaisena ystävänpalveluksena: luonnollisesti he odottivat laupeamielisyydestään korvausta. Seteleiden


Arkaainen, ke­vyesti läikähtelevä tunnistamisen ilo: tuo, juuri tuo on sarvikuono – tuo eikä mikään muu. Hetki tulvii itsestäänselvää merkityk­sellisyyttä.

59

ELÄINESSEE

"Minä olen sarvikuono". Hän oli lukenut lauseen lukuisia kertoja.


vaihtaessa omistajaa tuntui kuin olisimme pulittaneet villieläimistä suojelurahaa. Tilanne oli tietenkin kaikin puolin ”ongelmallinen”. Länsityylisen ekoturismin – vaikka sitten kuinka seikkailevan ja madventures-henkisen – puolustelu lienee käynyt koko lailla mahdottomaksi. Silti. Tuon kohtaamisen seurauksena jokin kiistämättömän merkityksellinen – tai ehkä paremmin: merkillinen – on jäänyt kehooni kiertelemään. Sarvikuonot vastaansanomattomasti koskettivat minua. Kenties näin saattoi käydä juuri siksi, että noissa olosuhteissa mistään yhteydestä ei voinut olla puhettakaan . Etäisyys, jonka takaa noita olentoja katselimme, leveni äärettömän suureksi.

••• Lapsuudessani lueskelin aika ajoin Babar-norsun seikkailuja. Noissa iloisen, syyntakeettoman kolonialismin läpäisemissä tarinoissa sarvikuonoille oli varattu uppiniskaisen juntin rooli. Jean de Brunhoffin paternalistisessa universumissa ne muodostivat eurooppalaiselle sivistykselle avoimen, lempeän elefanttikansan vastapelurin. Sarvikuonojen heimo oli feodaalinen, sulkeutunut ja militaristinen peräviidakon rymyjengi, joka kuningas Babarin täytyi neuvokkaasti päihittää ennen kuin rauha ja edistys saattoivat rantautua Elefanttimaahan. Näkemys juontuu kaukaa. Jo Plinius vanhempi maalaili Luonnonhistoriassaan sivilisatorista kahtiajakoa savannieläinten kesken. Tässä läntisen sivistyksen kulmakiviin kuuluvassa klassikossa kuvaillaan vuolaasti ihmiselle suopeita, oppivaisia norsuja ja heti perään kerrotaan näiden verivihollisista, ilkeistä sarvikuonoista; ne kuvataan aggressiivisina, kovapintaisina pukareina, jotka Afrikan pimeillä perukoilla teroittavat sarviaan kivenlohkareisiin repiäkseen niillä säyseiden elefanttien vatsat auki.2 Uudemman ajan eurooppalaiseen mielikuvitukseen sarvikuonon jyrnykkään perusolemuksen sementoi puolestaan – Pliniusta seuraillen – Albrecht Dürer. Vuonna 1515 renessanssitaiteilija ikuisti eläimen

erääseen suosituimmista ja laajimmalle levinneistä puupiirroksistaan. Kuulopuheiden sekä silminnäkijältä saadun luonnoksen pohjalta Dürer hahmotti sarvikuonon jonkinlaisena kävelevänä panssariautona. Otuksen iho näyttää piirroksessa läpitunkemattomalta haarniskalta. Niskaan on varmemmaksi vakuudeksi ilmestynyt uhmakkaasti jököttävä lisäsarvi. Kuvaa katsellessaan ei voi olla varma, onko passiivis-aggressiiviseen nahkalinnakkeeseensa teljetty eläin oloonsa salakavalan tyytyväinen – vai kajastaako sen silmistä kenties murhemielinen, tyhjä kaipaus? Oli miten oli, sarvikuonot ovat läpi länsimaiden historian saaneet edustaa luoksepääsemättömyyttä, tunnottomuutta sekä nurkkakuntaista vihamielisyyttä. Humaanin avoimuuden merkitysavaruuksista ne on sysätty mahdollisimman kauas. 1800-luvulla ajatus sarvikuonojen kertakaikkisesta tunnottomuudesta sementoitiin pseudobiologiseen lahkomääritelmään pachydermata – ”paksunahat”.3 Halki historian ne on voinut kohdata ainoastaan turvaetäisyyden päästä. Symbolisesti ottaen välimatka on ollut mittaamaton.

••• Ruohoaukealla pari vuotta sitten vallinnut perustunne on helppo palauttaa mieleen. Tilanteen yllä leijui silkinohut melankolia; kummallinen, hiljaa hohkaava haikeus. Väitetyn karkeutensa alla nuo olennot tuntuivat äärimmäisen haurailta. Eikä vähiten siksi, että ne tiesi erittäin uhanalaisiksi. Siitähän aseistettu vartiosto oli paikalla meitä muistuttamassa. (Täysin varmasti ei kuitenkaan voinut tietää, ketä tässä suojeltiin – ja miltä.) Olennaisemmalta tuntuu kuitenkin tuossa hetkessä lihan läpäissyt oivallus, jota paremman sanan puutteessa voinee kutsua mimeettiseksi. Sarvikuonot ymmärsi eläviksi kuten mekin. Siinä ne hengittivät, värisivät; liikehtivät, puhisivat! Ohikiitäväksi sekunniksi savannilla avautui tila, jossa elävä tunnistaa elävän. Ei älyllisesti; puhun iholla kihelmöivästä tunnusta. 60

Niin, todella: kuivan ruohikon laitamilla seistessäni huomasin, kuinka jokin minussa tahtoi päästä kiinni noihin karheisiin, lämpimiin eläimiin. Hamusin niiden kosketusta; kaipasin ihotuntumaa noihin maagisiin olentoihin, jotka olivat minulle tuttuja vain kuvista. (Suomen kieli saattaa (sivumennen sanoen) tarjota reittejä tällaisen kokemuksen ymmärtämiseen. Meikäläisittäin ”tunnistamista” ja ”tunnustamista” merkitsevät sanat palautuvat, kiinnostavaa kyllä, tuntoaistiin. Niiden indoeurooppalaiset vastineet – recognition, acknowledgement, Erkennung, reconnaissance – ovat etäisempiä, juridisia rakennelmia. Ugrilaisen ”tunnustamisen” taustalla häilyy lapsenomainen, kömpelömpi gestiikka. Tuntea jokin, tunnistaa jokin – sanat muistuttavat imeväisen ensikosketusta puukapulaan: haron sitä nakkisormin, puristelen; otteen saatuani tungen sen suuhuni.) Tunnustelu oli tietenkin noissa olosuhteissa mahdonta – siitä pitivät huolen niin riistanvartijoiden rynnäkkökiväärit kuin eläinten patinoituneet sarvetkin. Tuskin sarvikuonoja on muutenkaan ”tarkoitus” millään muotoa käpälöidä. Kehoon jäi yhtä kaikki häilymään syvä kaipaus: toive animaaliseen lämpöön sulautumisesta, kosketuksen onnesta. Se ei edelleenkään ota rauetakseen. Affekti puristaa esiin oivalluksen: ehkä niin eläinten katseleminen kuin niiden valokuvaaminenkin ovat jonkinlaisia korvikkeita. Katkenneen yhteyden sirpaleita? ”Minä olen sarvikuono…”

••• Kriitikko John Berger kirjoitti aikanaan, kuinka eläimet on läntisessä kapitalismissa sysätty elämänpiirin laitamaille. Bergerin mukaan eläimet muodostivat aiemmin ”ensimmäisen ihmistä ympäröivän piirin”: ne olivat välittömin kosketuspintamme maailmaan. Teollisen yhteiskunnan kasvun myötä ne on aste asteelta hävitetty, marginalisoitu: joko valjastettu tuotantokoneiston näkymättömiksi orjiksi tai sitten suljettu kauas, hupeneville luon-


tolaikuille tai eläintarhoihin: epäpaikkoihin, jossa niillä ei ole tilaa, maailmaa tai itseyttä. Eläimet eivät kykene pitämään omaa paikkaansa. Ne on tuomittu merkityksettömään puoliolemiseen; niitä katsellaan… antamatta niille mahdollisuutta vastata katseeseen omilla ehdoillaan. Eläintarhassa kulkija ei voi missään kohdata eläimen katsetta. Enintään eläimen katse häilyy ja siirtyy sitten eteenpäin. Ne katsovat sivusuuntaan. Ne katsovat sokeina kaukaisuuteen. Ne skannaavat mekaanisesti. Eläimet on tehty immuuneiksi kohtaamiselle.4 Teollisen yhteiskunnan puitteissa eläinten ja ihmisten suhde on muuttunut peruuttamattomasti.5 Emme jaa olemistamme, emme asuta samaa maailmaa. Juuri tätä katkosta sisälläni vellova mimeettinen kaipuu kaiketi pyrki kuromaan umpeen. Tunsin jonkinlaista häilyvää nostalgiaa eläintä kohtaan. Kokemus on sarvikuonosafarin vetovoiman ytimessä. Sambialainen luonnonpuisto tarjoili minulle mahdollisuutta ikään kuin mahdollisuutta ylittää teollisen erkaantumisen tila. Näennäisestihän tapasimme sarvikuonot luonnonoloissa, jossa ne saivat ikään kuin olla ”omillaan”. Tosiasiassa kohtaamistamme määritti kuitenkin epäsuhta: noitakin eläimiä ympäröi näkymätön aitaus. Ne oli puolihuomaamatta jo siirretty irralleen omasta elinympäristöstään, pois paikoitaan. Villieläimistä oli tehty oman villiytensä eläviä kuvia. Niiden näennäinen tarkoituksettomuus,”villiys”, niiden adornolainen ei-identtisyys oli silmiemme alla muutettu niiden tarkoitukseksi. (Tämä paradoksaalinen ympärikääntyminen on tavallaan kirjoitettu adornolaiseen eläinsuhteeseen sisään. Elämäkertatietojen mukaan Adorno katseli rakastamiaan villieläimiä nimenomaan Frankfurtin eläintarhassa. Siellä, ahtaissa aitauksissa, lajityypillisistä ympäristöistään ja yhteyksistään eristettynä ne hehkuivat sitä ei-identtisen auraa, jota Adorno piti niiden utooppisena ulottuvuutena.) Sarvikuonoista oli tullut merkkejä; tarkkarajaisia, tunnistettavia hahmoja – kuten Dürerin piirroksessa.

Tuo, juuri tuo on sarvikuono… Kenties tällainen eläin on kohdattavissa vain ikonina, paperilla: ei-paikassa. Utooppisen eläinkokemuksen edellytyksenä on eläinsuhteen irrallisuus, altistuksen puutteesta kumpuava atooppisuus. En ollut ryhmästämme ainoa, joka hetken sarvikuonoja katseltuaan huomasi nieleskelevänsä kyyneleitä.

••• On muuten sangen mahdollista, että puistossa tapaamamme yksilöt ovat tätä kirjoittaessani jo historiaa. Vuoden 2018 kesänä Mosi-O-Tunyan luonnonpuistossa ammuttiin kaksi sarvikuonoa, jotka kuuluivat näkemäämme laumaan. Kaksoismurha oli mitä todennäköisimmin riistanvartijoiden tekosia. Tuntuu kammottavalta ajatella, että otusten nahan puhkoneet luodit on ammuttu niistä samoista kivääreistä, joilla eläimiä väitettiin suojeltavan. Moralisointi on kuitenkin hankalaa. Paikalliset valtionpalkat elättävät perheellistä vartijaa vain vaivoin. Houkutus sarvivarkauteen kasvaa helposti sietämättömäksi, leijaileehan sarven kilohinta mustassa pörssissä parhaimmillaan 100 000 dollarin liepeillä. Painoonsa nähden sarvi on kalliimpaa kuin kulta tai kokaiini. Mainittakoon, että se koostuu lähinnä keratiinista, samasta tavarasta, josta hiuksemme ja kyntemmekin. Lienee jonkinmoista yleistriviaa, että syynä sarviaineen käsiin räjähtävään kysyntään on kaukoidän perinnelääketiede. Valistuneina länsimaisina tietenkin tuomitsemme mokoman barbarian; meidän empiriaan perustuva parannustaitomme on tehnyt perusteellisten kliinisten kokeiden myötä selväksi, että sarven myyttis-medisiiniset vaikutukset ovat lähinnä homeopatiaan vertautuvaa hörhöilyä. Kiinalaisen lääketieteen käyttämä sarvijauhe ei toimi ”oikeasti”, vaan placebo-efektin kautta: lähinnä kait siksi, että sarvikuonoon liitetään maagisia ominaisuuksia ja voimia. Otusparka on siis symbolisesti ylimääräytynyt. Sivistymättömät itämaiset! Pitää nyt luonnonkappaletta fetissinä – ja vielä tap61

paa mokoman taikauskon tähden, tuhahdamme. Onneksi me tiedämme paremmin.

••• Takaisin autolle kävellessämme kukaan ryhmästämme ei pukahtanut. Aurinko jatkoi porotustaan, okranvärinen maa pölisi edelleen. Sarvikuonot jäivät taakse, jatkamaan olemistaan miten taisivat. En usko, että tuollaisen kokemuksen jälkeen on mahdollista sanoa toviin mitään. Kaikki olivat kuin surumielisen lumouksen vallassa. Tai siltä ainakin pintapuolisesti vaikutti. Kävellessäni minut valtasi äkkiarvaamatta suunnaton rauha, seesteisyys ja onni. Että olinkin saanut kaikesta huolimatta saanut kokea jotakin moista. Väärin se silti kaiketi oli. Välittömästi jokin minussa ryhtyi toivomaan, että nuo sarvikuonot – ei, kaikki sarvikuonot – yksinkertaisesti jätettäisiin rauhaan. Koskemattomiksi? Toive on tietenkin jo sinänsä toivoton. Mitään itsekseen olemisen autuutta ei sarvikuonoilla ole eikä tule – jo siitäkin syystä että tällä ihmisen aikakaudella ei kukaan eikä mikään pääse fossiilikapitalismin pitkien sormien ulottumattomiin. Voi hyvin olla, että sarvikuonot ovat lajinakin jo käytännössä historiaa: vaikka ne selviäisivät kiihtyvän salametsästyksen paineesta, on hyvin mahdollista etteivät ne enää millään kykene sopeutumaan edessä oleviin ympäristöolosuhteiden mullistuksiin. Sukupuuttoaalto pyyhkäisee ne ennen pitkää tiehensä. Ja sitäpaitsi: ketkä ”me” sarvikuonoja edes uhkaavat? Ja ketkä ”me” niitä suojelevat? Keheen minä voin tässä sotkuisessa verkostossa kokea samaistuvani: riistanvartijoihin, salakuljettajiin, suojeluviranomaisiin, valtionhallintoon? Sarvikuonoihin itseensä? Kuuluuko asia minulle lopulta millään tavalla? Olinhan siellä vain katselemassa… Autoille takaisin päästessämme lumous oli jo alkanut haihtua. Tunnelma vapautui asteittain. Kerroimme vitsejä, nauroimme ja rupattelimme oppaidemme kanssa.


Viitteet 1 Adorno, Minima Moralia, s. 261. 2 Plinius, Naturalis Historia, Liber VIII. 3 παχύς pachys, "paksu" ja δέρμα derma, "iho". 4 Berger, ”Why look at animals?”, s. 26. 5 Antropologi Tim Ingoldin sanoin olemme hiljalleen siirtyneet luottamussuhteesta alistamiseen. Ks. ”From Trust to Domination”.

Mieleen putkahtaa muistitieto: yhtenä ainoana vuonna maailmassa valmistetaan enemmän muovisia Sophie-kirahvileluja kuin mitä Afrikassa on kirahveja jäljellä.

­ eveästi hymyillen he asettuivat riviin kuL vattaviksi. Kuvauksen päätteeksi puristimme kullekin käteen setelin. Sitten nousimme metallikuoriseen Land Roveriimme ja käynnistimme moottorin.

••• Kotiinpaluusta on jo aikaa. En ollut ajatellut sarvikuonoja pariin vuoteen oikeastaan lainkaan. Sitten, eräänä iltapäivänä, aivan hiljattain, ne palasivat mieleeni. Kenties ne olivat odottaneet aikaansa: aiemmin en olisi osannut lähestyä niitä. Salaa kenties tiesin, että jos kirjoittaisin niistä jotakin, joutuisin kirjoittamaan jäähyväistekstin. Nyt, esseetä työstäessäni, lueskelen antropologi Eduardo Kohnin teosta How Forests Think. Kirjassa kerrotaan quechua-kansan elämäntavoista Ecuadorin syrjäseudulla. Kohnin mukaan sademetsän liepeillä asuvan alkuperäiskansan elämä edellyttää jatkuvaa toisten maailmassa liikkuvien elollisten tunnistamista, tunnustamista ja ymmärtämistä. Quechuat liikkuvat keskellä ”itseyksien ekologiaa” (eco-

logy of selves), jossa käsitys toisten viidakkoa asuttavien otusten motiiveista, haluista ja tarkoituksista on kaiken olemisen, elämisen, selviytymisen ja kukoistuksen välttämätön edellytys. Kaikkien metsässä elävien täytyy huomata toisensa: olla minuuksia toisilleen. Entä sarvikuono?, pohdin. Ehkä se on ollut minulle aina etupäässä kuva; korkeintaan jonkinlainen symboli. Yhteiselomme on määrittynyt kulttuurisissa puitteissa, joissa kerrokset, etäisyydet ja eristykset ovat aina olleet etusijalla, ei konkreettisten yhteyksien rakentaminen. Niin… onko yhteiselo koskaan ollut meille mahdollista? Mieleen putkahtaa muistitieto: yhtenä ainoana vuonna maailmassa valmistetaan enemmän muovisia Sophie-kirahvileluja kuin mitä Afrikassa on kirahveja jäljellä. Tunnen sisälläni nousevan aallon. On pakko avata ikkuna. Lähimännyn juurella seisoskelee yksinäinen koiranulkoiluttaja. Sen latvasta kuuluu raakuntaa: varisten poikaset lienevät kuoriutuneet. Ikkunan edustalla, kallion vesilammikoissa kylpee rastaita ja västäräkkejä.

62

Kirjallisuutta T. W. Adorno: Minima Moralia. Reflexionen aus dem beschädigten Leben. GS 4. Frankfurt: Suhrkamp 2003. (alk. 1951) John Berger: ”Why look at animals?” teoksessa About Looking. New York: Pantheon Books 1980. Jean de Brunhoff: Matkaan Babar. Tammi 1997. (alk. Le Voyage de Babar, 1932.) Tim Ingold: ”From Trust to Domination” teoksessa The Perception of the Environment: Essays on Livelihood, Dwelling and Skill. Routledge 2000. Eduardo Kohn: How Forests Think. Toward an Anthropology beyond the Human. University of California Press 2013. Eduardo Mendieta: ”Animal is to Kantianism as Jew is to Fascism: Adorno’s Bestiary” teoksessa John Sanbonmatsu (ed.): Critical Theory and Animal Liberation. Rowman & Littlefield 2011. Plinius vanhempi: Naturalis Historia. http://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/ Roman/Texts/Pliny_the_ Elder/home.html Zambian Daily Mail: ”2 White Rhinos Killed in Mosi-O-Tunya Park”, 30.9.2018. http://www.daily-mail. co.zm/2-white-rhinoskilled-in-mosi-o-tunyapark/


LEMPIKIRJA

Maggie Nelson: Sinelmiä

Myrkytyksen oireet Kaija Rantakari

P

yydettiin kirjoittamaan kritiikki. Sanoin, etten minä sellaisia osaa, ja sitä paitsi siitä tulisi vain rakkauskirje. Pyydettiin rakkauskirjettä. Tässä, olkaa hyvä. Maggie Nelsonin Sinelmiä tuli elämääni neljä vuotta sitten, syntymäpäiväni aattoiltana. Silloin se tosin oli vielä vain Bluets (Wave Books, 2009). Yhdenillanjuttu, joka jäikin värittämään kaikkia sen jälkeen tulleita ahmien ja armotta nautittu. Tuntui kuin kirja olisi tutkielma erinäisistä hulluuden lajeista ja minulla diagnoosi niihin kaikkiin. Parantuminen ei edelleenkään ole mahdollista. Nyt Bluets on kuitenkin myös Kaijamari Sivillin hienosti suomentama Sinelmiä (S&S, 2019). Kielellä kuin kielellä se on huumaava kokoelma fragmentteja sinisestä väristä, halusta, surusta, pakkomielteestä, muistista, ihmisyydestä. Numeroidut fragmentit kiertyvät toistensa ympärille, vuotavat toisiinsa mitä nautinnollisimmilla tavoilla tapojaan selittelemättä. Keskipisteenä on Nelsonin pakkomielle siniseen väriin, mutta fragmentit kaappaavat mukaansa moniaalle suuntautuvaa kipua ja kaipuuta. Nelson poimii ajattelijoilta ja monen eri alan taiteilijoilta tiuhaan sitaatteja, jotka yhdessä täydentävät kirjan tieteellisen ja kokemuksellisen luonnostelman sinisestä värinä. Sinisestä on tosiaankin kirjoitettu paljon aiemminkin, mutta ei koskaan näin, ja kyllä tässä maailmassa sinistä riittää. Englanninkielisen kirjan takakannessa lukeva non-fiction -luokitus tuntuu poikkeuksellisen painokkaalta: tämä ei ole kuviteltua, tämä on totta. Yves Kleinin sininen gallerian seinällä on todella liikaa, sinisilmäinen ystävä todella halvaantuu. Nelsonille sinisestä on tullut korostuneen merkityksellinen väri, kuin kaik-

ki siniset asiat olisivat merkkejä jumalalta. Miksi juuri sininen väri? Nelson sanoo, ettei osaa vastata, mutta vastaa kuitenkin melko tyhjentävästi: ”Ei ihminen pääse valitsemaan, mitä tai ketä rakastaa, haluan sanoa. Ei sitä voi valita.” Englanniksi loppu viiltää minua vielä vähän syvemmältä: ”We just don’t get to choose.” Kaiken keskellä sininen ja sinä. ”Haluan ennen kaikkea lakata ikävöimästä sinua.” Ajattelen haluani ja kaipuutani enemmän kuin minulle on hyväksi. Sinelmien sivuilla on minunkin ankarassa puutteessa tykyttävä pilluni. Sinelmien rivit ovat sen sisällä liikahtelevat sormet. Annan kirjan lietsoa itseni siihen kaipuuseen ja äkisti haluan ennen kaikkea lakata kaipaamasta itselleni totaalisen fiktiivistä sinua (joka ei edes yritä olla versio kirjan sinästä!) ja kuitenkin samaan aikaan ajatella vain sitä miten sinun fiktiiviset silmäsi näkevät minussa jotain itsellenikin salaista. Kaiken älyllisen pyörityksen keskellä kirjassa pulppuaa vuolaana epätoivossa tislaantunutta kohtalonuskoa - juuri tämä yhdistelmä vetää minua puoleensa. Jossain valossa silmäni ovat vihreät, jossain sinisenharmaat, enkä aina usko näkemääni. Masennuksen itsehoito-oppaassa naiset oppivat erottamaan depression puheen omasta puheestaan. Siihen Nelson vastaa: ”Niin kuin muka voisimme raaputtaa iiriksestä värin pois ja silti nähdä.” Tunnistan tämän erottamattomuuden. Kyllä, tunnistan tämänkin, ja niin paljon muuta. Sinelmissä sininen kiehtoo niin, että pigmentti houkuttelee syömään - aivan kuin sinisen nieleminen tarjoaisi ratkaisun tai avaisi oven sinisyyden ytimeen tai alistaisi ympäröimisen teolla sinisen valtaansa. Lopullista varmuutta ei löydy mistään. Sininen on pharmakon, rohto. Ehkä lääke, ehkä myrkky. Kaipuu on sinistä.

63


Aurinkoa ja lunta Novellissa katsotaan Miia Tervon ohjaama AURORA -elokuva. Sofia Blanco Sequeiros

Taas kaikki on alusta asti aivan helvetillisen pielessä. Vaalea könsikäs tuijottaa naista eikä sano mitään. Kaikkialla on lunta ja joudun takaisin Ouluun. Sitten käynnistetään kurjuusjuna, joka vie suoraan Aku Louhimiehen elokuvaan. Tunnistan sillan, jolla nainen kävelee ja hoksaan, ettei ollakaan Oulussa, vaan vielä pohjoisemmassa ja maalaisemmassa kurjuudessa. Näytetään lihavan Juicen näköinen alkoholisoitunut isä, joka ei hymyile, vaan nukkuu sikaa muistuttavan kihlakunnanvoudin vierailun läpi. Köyhyys on pateettista ja tunnistettavaksi tarkoitettua: isä, lepotuoli, yleinen ryönä, nainen; nahkapenkki, lonkero, sika, tupakka, nainen, isä. Mennään vastaanottokeskukseen, jossa turvapaikanhakijat remuavat pienestä lapsesta piittaamatta. Sergei nukkuu komerossa, rauhallista on ainoastaan ahtaassa, kolkossa suihkutilassa. Syntyy hirvittävä kuva suomalaisten kyvystä tarkastella mitään muuta kuin järvimaisemaa tai itseään tarkastelemassa järvimaisemaa: vastaanottokeskuksen asukkaat ovat muukalaisia, joita vaaleat naiset auttavat vastentahtoisesti ja väsyneesti, moraalin ja velvollisuuden vuoksi. Yksi naisista turhautuu surkeuteen ja ottaa isän ja tyttären luokseen. - Mutta vain yhdeksi yöksi sitten, hän sanoo. Viisi minuuttia ja ollaan syvimmässä kansallismielisyydessä, joka yrittää naamioitua ajankohtaista aihetta humaanisti käsitteleväksi romanttiseksi komediaksi.

Isä ja tytär esitellään aviomiehelle. Isä kysyy: Eikö aviomies ole suomalainen? Aviomiestä vituttaa. Luulen, että hän on kuullut kysymyksen muutaman kerran aiemminkin. Ensimmäistä kertaa yleisölle näytetään, millaista se on: joku yrittää työntää pois akselilta, jonka ei tiennyt olevan olemassa. Isä vitsailee aviomiehen varmasti pelaavan koripalloa. Vitutus kasvaa. Alan epäillä omaa turhautumistani: entä jos kaikki ei olekaan hirvittävän kurjaksi viritettyä? Vaikutti siltä, että katsoja on täydellisen latteuden ja tavallisuuden, täydellisen alakulon, uskomattoman yhdentekevän banaliteettivyörytyksen ja kaikenkattavan passiivisen nihilismin armoilla. Entä jos elokuva onnistuukin hienovaraisuudessa, kauneudessa ja inhimillisyydessä, eikä runttaa aivoja kolmepäiväiseen ahdistukseen palvomalla alkoholin, huumeiden ja seksin ihanaa synkkyyttä? Tai herätä hirvittävää elämäntahdotonta apaattista surua taantumalla alkeelliseen antisankarikomediaan, jonka keskeisin henkilö on typerä mies?

••• Alusta asti muistan pohjoisen. Talvi-iltana on yksi paikka, alkoholista ja hiestä sakea. Päähenkilö ja hänen ystävänsä puhuvat samalla tavalla kuin iso osa tuntemistani ihmisistä puhuu; silti heitä ei leimata tyhmiksi tai huonosti maailmaa ymmärtäväksi fanaatikoiksi. Yleensä näytelty humala taipuu aiheensa parodiaksi. Nyt näyttelijät ruumiillistavat ihmiset, jotka tunnen, tai jotka ainoastaan muistan. On kylmä. On känni ja äidin kuoleman vuosipäivä. Naiselle tulee kiire päästä baarista pois ja viedä kukkia haudalle. Hän varastaa tiskin vierestä jouluvaloin koristellun palmukasvin, sellaisen, jonka vie hautausmaalle vain ihminen, jota ei kiinnosta mutta joka välittää. Kasvi on avain päähenkilön maailmaan, koskettava, hieman liian erikoinen, hautausmaalle vieras, sen välittämä suru tuttu. Miestä ei manipuloida, hän ei ole saalistaja tai uudestisyntyneen puhdas, vaan ajatuksiinsa

••• Alusta asti kaikki on toisin. Saavutaan auttajan kotiin. Turvapaikkaa hakeva mies alkaa puhua. Miestä ja tytärtä auttanut nainen on tuskastunut ja varastosta kantautuva aviomiehen ääni vastentahtoinen. Ääni epäilee miestä rikolliseksi, ja minä epäilen elokuvan yritystä luoda komiikkaa kääntämällä stereotypiat ylösalaisin, kun käy ilmi, ettei yrmy puolirasistinen aviomies olekaan valkoinen. 64


Kuinka syvän vaikutuksen naisen kurjan onnellista välitilaa muistut­tava elämä tekee ihmiseen, joka on tottunut näkemään taidet­ta, jossa hänen kaltaisensa ihmiset elävät elämää, joka on laif­fia, ja potevat surujaan.

uppoava, tuttuja ja tuntemattomia isiä muistuttava mies, joka ei tiedä mitä tehdä. Hän ei ole lapsenomaiseksi stereotypiaksi kastroitu kuva, jolla ei jostain syystä ole piilotajuntaa, pelkkä tavallista suomalaista miellyttävä eksoottinen tuntematon. Palaan Ouluun, mutta nostalgian saattelemana.

LEFFANOVELLI

Elokuvassa pohjoinen on kerrankin tunnistettava.

Sitten pahaa-aavistamaton mies kohtaa aidon, brutaalin, karjalanpiirakoita leipovan tädin. He tapaavat ensimmäistä kertaa, ja hetkessä täti on huudahtaen kutsunut miestä sekä Saudirinssiksi että Husseiniksi. Hän näkee, että Saudirinssi & Hussein on surullinen, ja komentaa: Nyt lauletaan surut pois. - Minun vittuni meni Venäjälle, hän aloittaa. Tapahtuu jotain. En tiedä onko se tarkoitus, mutta kohtaus tekee pilaa tädin kustannuksella niin osuvasti, että hajoan nauramaan. Olen kuullut vuorosanat aiemminkin, vuosien ajan, koulutettujen, eri ikäisten suomalaisten keksiessä typeriä lempinimiä ihmisille, joiden hiukset, kasvot tai käsivarret, etunimi, kieli tai ammatti vihjaavat, että sellainen on ansaittu. Kun heidän huomionsa siirtyy pois paksuista, kosteista kiharoista, kun puhelimessa siskolleen puhuva mies käyskentelee näkökentän ulkopuolelle, alkaa ihailu. Se kohdistuu tarinoihin ydinperheistä ja moreenista, ruotsinlaivoista, lähiöostareiden väsyneistä ohuista hiuksista, miehistä siellä mihin miehet keksivätkään joutua, onnellisen kurjista välitiloista, jotka ovat kiinnostavia silloin, kun niissä asuvat heidän kaltaisensa polot toistuvine tarinoineen. Mitä muutakaan he voisivat ihailla? Tämä on tietysti liioittelua. He eivät tiedä serkuksista etsimässä valokuvia sukulaisista valkoisille taloille siivilöityvässä auringonvalossa maassa, joka on korkea ja kuiva. Hyvällä onnella kuvista saattaa löytää hiuksia, neniä ja silmiä, joiden mukaan serkukset on nimetty, mutta kaikki tietävät maan menneen ja muuttuneen historiaksi. Ja nyt he ovat täällä. Elokuva jatkuu. Täti patistaa, on miehen vuoro laulaa. Suomenkielinen perinnelaulu kietoutuu farsiksi laulettuun lauluun, joka on täynnä vierasta, eksoottista surua. Elämä on lohdutonta, yhtä patetian täyteistä tapahtumaketjua, jossa normaalit ihmiset tuijottavat elämäänsä saapunutta muukalaista, eikä sen ulkopuolella ole mitään.

••• Alusta asti on selvää, että nainen ja mies kohtaavat. Nainen on rasisti, mikä ei yllätä miestä. Mies kertoo, että hänellä on kaksi vaihtoehtoa: hankkia kulissiavioliitto tai kuolla. Vain siten tytär voi jäädä Suomeen. -Hyvää yötä ja hyvää elämää, nainen toivottaa. Siedetään pakkanen niin kuin se pohjoisessa siedetään: lumen keskellä, sukkahousuissa, nilkkureissa ja päissään. Samalla pidetään mielessä vanha, turvallinen kurjuusnäkökulma: miltä suru näyttää tavallisen, suomirokin kliseet tuntevan, jo nuorena keski-ikäisen katsojan näkökulmasta. Kuinka syvän vaikutuksen naisen kurjan onnellista välitilaa muistuttava elämä tekee ihmiseen, joka on tottunut näkemään taidetta, jossa hänen kaltaisensa ihmiset elävät elämää, joka on laiffia, ja potevat surujaan. Nainen ja mies jatkavat puhumista, molemmat tahoillaan. He puhuvat itselleen, tutuilleen, perheenjäsenilleen ja ystävilleen. Heidät näkee yhä paremmin, he tulevat lähemmäs ja lähemmäs, yhdentekevyys ja latteus häviävät.

••• Alusta asti on selvää, että mies ja nainen tapaavat taas. Niin käy, ja tehdään diili: yhdellä velkaa, toisella säästöjä. Nainen lupaa auttaa kulissivaimon etsinnässä. Nainen muuttaa hölmöjen, keskiluokkaisten Fuengirola-suomalaisten kotiin huolehtimaan haistattelevasta vanhasta tädistä. Yhdessä he ovat anarkistinen pari. Elämä tasaantuu, naisen ja miehen keskinäiselle kemialle saadaan enemmän tilaa. 65


Nordisk Film

Täti liikuttuu ja kutsuu miestä Joséksi. Haluan hypätä järveen. Etsin Josén ja isoisoisä nauraa paikassa, jossa maa on korkea ja kuiva. Hijita, hän sanoo. Hiljaiset kansat eivät ole tottuneita ääniin, joissa ei soi äänettömyys Se tarkoittaa, että heillä on korvat. Pyörittelen silmiäni. Ja sinulla, hän jatkaa, on parempaa tekemistä kuin valitella sitä, ettet löydä nenääsi valokuvista. Eikä sinua edes ole nimetty kenenkään mukaan. Alkaa tuntua, että on parempi liueta paikalta ja jatkaa elokuva loppuun. Sitä paitsi: - Hmm oho, joo, tuli kyllä parempi olo, mies sanoo lopetettuaan laulun.

tunut. Eikö se ole piste, jota suomalaisen elokuvahistorian kartalla ei aiemmin ole ollut? Elokuva näyttää jokaiselle tunnistettavan kurjuuden, ryyppäämisen, lonkeron ja talven, avannon ja saunovat miehet, turvallisen ja hauskan talvisotahuumorin, ja sitten armottoman uuden katseen, ei näkyjä, ei varjoja. Hunajaista juhlintaani häiritsee vain miehen ja naisen riitely, joka katkaisee pussailun, joka on epätodellista, pehmeää huijausta, mutta silti ihanaa. Synkkä ja banaali tietoisuus siitä, että suutelu voi kestää vain hetken, on tehdä hulluksi.

••• Alusta asti on tapahtunut paljon ja ollaan jo lopussa. On nähty naisen ja miehen tuhatkertaisesti alleviivattu epätoivo ja mahdollisuuksien puutteet, tuhatkertaisesti alleviivatut esteet heidän rakkaudelleen, molempien tuhatkertaisesti alleviivattu elämänjano. Autuas suutelu, jonka tehtävä on muistuttaa siitä, miten rakkaus on mahdollistava voima kaikissa olosuhteissa, ja päätyy muistuttamaan rakastetun kaipuusta liesituulettimen alla. Nyt turvapaikanhakuprosessi etenee ilman naista. Parhaansa tekevä mutta tyhmä Migrin edustaja haastattelee miestä varmistaakseen, ettei kulissivaimo ole kulissivaimo. Viranomainen kyselee tyhjällä äänellä tyhjästä kulissivaimosta, jonka aitouteen tyhjäpäisyyttään ilmeisesti uskoo. Osoitetaan, kuinka suomalainen yhteiskunta kohtelee muualta tulevia ihmisiä mielivaltaisesti ja tyhjästi, yhtä aikaa haluttomasti ja turhantärkeästi. Viranomainen muistelee kulissivaimon isää tyytyväisyydellä, joka saa kenet tahansa normaalin ihmisen puhkeamaan epätoivon ja säälin kyyneliin.

••• Alusta asti odotan kahta asiaa: suudelmaa ja riitelyä. Miehelle löydetään sopiva kulissivaimo, itsetietoinen karikatyyri valkoisesta auttajasta. Hahmo on karmaisevan osuva eikä silti sisällä tarpeeksi itseironiaa. Mies ja nainen pussailevat kylvyssä kulissivaimon tietämättä. Yhä uudelleen tulee mieleen: jos ihmisyyttä voidaan kuunnella näin, eikö muutos olekin mahdollista? Eikö se tarkoita jotain, että kylpyammeessa on kaksi ihmistä, jotka yleensä kuvataan äänettöminä, puhumattomina, sisällöttöminä, lapsen kaltaisina, ja nyt pelkkä ajatus samanlaisesta tyhjyydestä tuntuu mahdottomalta? Millaista heitä onkaan näytellä. Sanallistaa turhautumisen pinta, näyttää välähdyksiä raivosta ja juhlia eloa itse. Kulkea taas näköpiiriin inhimillisen kentälle, katsoa muita tuijottamassa heitä kykenemättöminä ymmärtämään, mitä on tapah66


Nordisk Film

Lopulta Migrin edustaja kysyy, kuinka mies tapasi rakkaansa. Grillillä, mies kertoo, vihasin häntä ensiksi. Hän oli humalassa ja rasistinen. - Ulla? Viranomainen kysyy kulissivaimosta tyhjän hämmentyneenä. Lopulta ainoa vaihtoehto on lähteä. Kunnostetaan asuntoauto, jolla pääsee Ruotsiin.

••• Alusta asti tiedän, että lopussa päästään raastavaan jälleennäkemis- ja rakkauskohtaukseen, jossa yritetään tavoittaa se, mikä on menetetty. Mies ajaa kohti Ruotsia ja nainen kohti miestä. Kevättalven kirkkaudessa nainen ohittaa tien sivuun ajaneen asuntoauton. Rajalla hän juoksee sisään, näyttää rajavartiostolle kuvan miehestä, kysyy, oletteko nähneet. Nainen ei huomaa pihaan ajavaa asuntoautoa. Hän astuu ulos rakennuksesta ja sytyttää tupakan. Jälleennäkemisen hetkellä joku sieluton ihminen parkkeeraa valtavan kuorma-auton miehen ja naisen väliin ja peittää heidät toisiltaan. Rekka peruuttaa tuskanhien tiivistyessä iholleni. He tuskin ehtivät nähdä toisensa, kun jo hymyilevät. He eivät sano mitään, eikä vaikeneminen johdu siitä, ettei kukaan käsikirjoittajista osaa kuvitella oikeita sanoja. He katselevat toisiaan; he halaavat; sitten he jäävät paikoilleen. Viimeinen kuva on onnellinen. Siinä raja ei erota, vaan yhdistää. Näkökulma ei enää ole miehen, ei naisen, heidän kertomuksensa on ohi. Kaikkialla on aurinkoa ja lunta.

Novellin pohjatekstinä on käytetty Harry Salmenniemen novellia ”Mies ei vastaa”, joka ilmestyi Nuoren Voiman numerossa 1/2018, ja löytyy myös lehden verkkosivulta osoitteesta www.nuorivoima.fi.

67


Yellowstonen varjossa – miksi pelko on identiteettini Arda Yīldīrīmille pelko on niin arkista, että hän ei voi kuvitella elämää ilman sitä. Pelko voi kohdistua mihin vain, mutta siitä on hyödytöntä pyristellä eroon. Naapurin Markkanenkin paljastui kuuluisaksi Volvo-Markkaseksi.

A Teksti: Arda Yīldīrīm

Ajattelen isoa räjähdystä. Räjähdys saa voimaa kaikesta massasta ympärillä. Kolme sylivauvaa, neljä vastarakastunutta paria, muutama, jotka ovat matkalla tapaamaan perhettään, kymmeniä työmatkalaisia paiskautuu posket tyhjiössä hulmuten heitä iskeytyvää ilmaa vasten. Päästä pakeneva verihiutaleiden pataljoona saa heidän kehonsa räjähtelemään ennenaikaisesti maalaten ikkunat ja seinät sekunnin murto-osissa tahmeaan ja viininpunaiseen, veriseen maaliin. Kun joku läheisistäni tai sairas, paikallaan olosta ahdistuva mieleni ehdottaa ulkomaanmatkaa, käyn jokaikinen kerta läpi päässäni saman skenaarion. Ulkomaanmatka on nykyään yhtä kuin lentomatka. Ei siis kaksi lentomatkaa, sillä jo ensimmäinen koituu mielessäni kohtalokseni.

Lentäminen kehollistuu katalina, psykosomaattisina tuntemuksina. Tärisen itseni maaniseen, adrenaliinin täyteiseen fyysiseen lukkoon. Se murisee klassisesti vatsan pohjassa asti. Hengitykseni tihenee ja leposykkeeni on sekunnissa rasituslukemissa. Oikeastaan useimmiten unohdan kokonaan hengittää. Vedän kymmenen sekunnin välein pitkiä ja raskaita hengenvetoja, jotka kuulostavat siltä kuin olisin joko hukkumassa tai hyvin, hyvin ärsyyntynyt. Pitkäai­kainen ja yli­mi­toi­tettu mureh­ti­ minen on it­se it­seään ruok­kiva toimi­mat­ tomien aja­tusten ket­ju ja selviy­ty­misst­ra­tegia, jo­ka yllä­pitää ahdis­tusta. Sil­le on tyypil­listä virheel­liseen tul­kintaan perus­tuvan uhka­ kuvan suuren­ta­minen ja us­komus, et­tä pe­ lätty tapah­tuma on vältet­tä­vissä mureh­ti­ misen avulla. 1 Ennen tulevaa kuolonmatkaa kaikki romantisoituu päässäni. Hekumoin elämääni, sillä tunnen sen päättyvän hetkenä minä hyvänsä (tarkemmin ajateltuna puoli tuntia nousukiidon jälkeen). Käyn siis läpi sen klassisen elämä vilisee silmissä -hetken, mutta hidastettuna. Arki on yhtäkkiä täynnä unohtumattomia nauruja, hykerryttävän tuntuisia auringonsäteitä, suloisen makeita suudelmia, lapsuuden viattomuudesta muistuttavia sikermiä. Elän kuin viimeistä päivää. Viva la vida. Carpe diem. 68

Tarkoitinkin sitä, että jokin aikaisemmin tapahtunut ahdistava tapahtuma herättää pelkoa uusiutua. Huoli, että uusii, vaikka täyttä varmuutta uusiutumisesta ei todellisuudessa ole, on vain ennakkopelko. Nimimerkki lammenmutka, Suomi24 (14.6.2017, klo 18.22) Olen suhteellisen herkkä, joku voisi kutsua erityisherkäksi. Liika valo tuntuu kropassani väkivaltaisena, odottamattomat äänet pysäyttävät sydämeni vähän liian pitkäksi aikaa, bussissa viereeni istuutuneen leidin yksi parfyymisuihkautus saa minut voimaan pahoin ja etsimään katseellani paikkaa, johon sen voinnin voisin puklata. Matkan lähestyessä mieleni käskee minut kuitenkin havaitsemaan ja aistimaan enemmän kuin jo normaalisti joudun kokemaan. Maistelen lapsuudesta tuttua saunailtojen kunkkua – pannukakkua hillolla – suolaisten kyyneleideni lävitse: tämä olisi viimeinen kerta. Hempeät uusklassisten talojen värit muistuttavat minua historiasta, historia menneestä, mennyt kuolemasta. Ihmisten eroavaisuudet muistuttavat minua siitä, kuinka samanlaisia me loppujen lopuksi olemme. Mureh­ti­minen ta­pahtuu kolmi­vai­hei­ sesti. Kuormit­t ava pako­no­mainen ajatus juo­lahtaa mie­leen. Tä­mä ajatus ak­tivoi kiel­


teisen usko­muksen tapah­tumien ku­lusta joh­taen mureh­ti­misen kier­teeseen.1 Ylös kirjoitettuna tämä vaikuttaa naurettavalta ja raskaalta. Mutta näin minä elän, ja se – pelko – tuntuu iholla. Se on läsnä jokaisessa hetkessäni. Iho on päivästä suurimman osan kananlihalla, hyvässä ja pahassa. Hyvässä: itken paljon, ja se puhdistaa. Pahassa: säikyn ja stressaan mahdollisia säpsähdyksiä, ja se kuormittaa. Ihoni alla myllää kuolemanpelko. Pelottaa, että sairastun vakavasti. Kuolemanpelko on jokapäiväistä ja päiviä värittää myös ainaiset paniikkikohtaukset. Aina jos joku paikka on kipeä niin alan aina pelätä pahinta ja joskus saan paniikkikohtauksenkin. En osaa enää nauttia elämästä, kun odotan kokoajan, että milloin minulle tai läheisilleni tapahtuu jotain pahaa. Miten tästä pääsee eroon? Nimimerkki enjaksaenää, Suomi24 (4.10.2018, klo 18.02) Sanavarastoni keskeisin sana on pelko. Pelkään ampiaisia, mehiläisiä, hyttysiä, salakavalia pikkuhämähäkkejä, maanjäristyksiä, terrorismia, pinaattikeittoa ja sen aiheuttamaa kakomisrefleksiä, naapurin Markkasta (joka loppujen lopuksi osoittautui Volvo-Markkaseksi), huomiota, karhuja, susia, varpaita syöviä haukia, trooppisia kuoliota aiheuttavia loisia, yhtäkkistä aivo-

syöpä-diagnoosia, e-pillereiden aiheuttamia veritulppia, sitä, että kaikki paljastuu valheeksi kuten Truman Show'ssa, sikainfluenssaa joka sairastuttaa kolmanneksen Suomen väestöstä2, kylmää paprikavoittoista gazpachoa (kts. pinaattikeitto), ahtaita paikkoja ja väenpaljoutta (kts. terrorismi), Yellowstonen vulkaanista maaperää, alati laajenevaa universumiamme. En keksi elämän osa-aluetta, jota en olisi pelännyt, tai en nykyään pelkäisi. Onneksi tajusin jo ala-aste-ikäisenä, etten ole pelkoineni yksin. Vaikka Woody Allen onkin nykykatsannossa ongelmallinen hahmo, olen tuntenut hänen elokuvissaan kaikesta niille luonteenomaisesta sekoilusta huolimatta rauhan. Allenin luomat neuroottiset, elämää yli kaiken pelkäävät päähenkilöt tuntuvat näkevän maailman omien pölyisten lukulasieni lävitse. Olen kokenut heihin sielunkumppanuutta ja saanut heiltä ymmärrystä. I feel that life is divided into the horrible and the miserable. That's the two categories. The horrible are like, I don't know, terminal cases, you know, and blind people, crippled. I don't know how they get through life. It's amazing to me. And the miserable is everyone else. So you should be thankful that you're miserable, because that's very lucky, to be miserable. Alvy Singer, Annie Hall (1977) 69

PELKOESSEE

Liika valo tun­tuu kropassani väkivaltaisena, odotta­mattomat äänet pysäyttävät sydämeni vähän liian pitkäksi aikaa, bussissa vie­reeni istuutuneen leidin yksi parfyymi­ suihkautus saa minut voimaan pahoin ja etsimään katseellani paikkaa, johon sen voinnin voisin puklata.

Pelko on vivahteikas tunne vaikka onkin aina sama, osoittaa essee.

Jotkut voisivat väittää, että näiden hahmojen voimaannuttamana pelot ovat saaneet mielessäni vielä enemmän tilaa, liikaa tilaa. Olen antanut niille turvatilan, askarteluhuoneen ohimolohkoni mantelitumakkeessa3, alleviivannut niille, että kaikki mieleen pinttyneet ajatukset ovat sallittuja, tervetulleita. Pelko kulkee suvussa. Tieteen Kuvalehti (18/2014) uutisoi yhdysvaltalaisen Emoryn yliopiston kokeesta, joka osoittaa, että ”pelon periytyminen voi joissakin tapauksissa selittää sellaisten ihmisten stressitiloja ja pelkoja, joiden vanhemmilla on ollut traumaattinen kokemus.” Traumamme ja niistä syntyvät pelkotilamme jättävät siis jälkensä punottuun dna-ketjuumme. Pelkojeni alkuperää on siis syytä peilata muun muassa sotaa Karjalasta paenneen Suomen isoäitini sekä maanjäristyksessä siskonsa menettäneen Turkin isoäitini kokemuksiin. Myös isoisäni ”pessimisti ei pety” -lausahdus soi ikuisesti päässäni. Ahdistuneisuushäiriöiseksi diagnosoitu saa vastaanotolla ohjeeksi antaa ahdistusten ja pelkotilojen tulla ja mennä. Ohjenuoran ymmärtää, sillä kuten mihin tahansa muuhunkin itseltään kiellettyyn, alkaa mieli muodostaa pelkoihin jonkin asteista pakkomiellettä tai riippuvuutta. Tipaton tammikuu, hallittu helmikuu? Harvoin näin. Ohjenuora on myös ongelmallinen, sillä se antaa peloille arvon ja nostaa ne


kaikkien muiden ajatusten kaltaiseksi. Yhtäläisiksi, saman arvoisiksi. Vaikka kuinka pyrin pois näistä pelkotiloistani niistä puhumalla, sanoittamalla, en pääse yli pelon tunteesta. Sen fyysisyydestä, ihollisuudesta. Kuten suurin osa ihmisistä, myös minä pelkään kipua. Pelkään sitä yli kaiken. Hammaslääkärissä katselen jo kauhuissani viattomiin ikeniini penetroituvaa aivan liian paksua neulaa. Tiedän sen olevan liian paksu, kun puudutusnesteen läpäisevä reikä neulan päässä on ihmissilmän nähtävissä. Hyväksyn neulan aiheuttaman kivun, sillä se säästää minut mahdollisesti suuremmalta kivulta. Tuolta hermoradoissa jyystävältä, lähes orgastiselta kidutukselta. Vaikka pelkään kuollakseni lentämistä, rakastan uusiin kulttuureihin tutustumista. Ja vaikka pelkään kipua, saatan katsoa tummanpuhuvan rikoselokuvan, jossa paloitellaan ihmisiä tylsillä sahoilla ja kaivetaan silmiä ulos kuopistaan. Vaikka vain kivun ajatteleminenkin saa sisuskaluni etsimään itselleen hätäuloskäyntiä, koluan ulkomailla ollessani käsiini aina keskiaikaan, erityisesti kidutukseen liittyvän museon. Tunnistan itsessäni vojeristisen halun nähdä inhottavaa, niin kovin absurdin epähumaania toimintaa.

••• Pelkoni saa jo pakko-oireisia piirteitä. Pitää toistella mielessä lukusarjoja ym. Mietin sairauksia koko ajan. Mietin kaikkia tuntemuksiani kehossa koko ajan. Jos löydän yhden oudon mustelman, saan kauhean ahdistuskohtauksen ja henkeä alkaa ahdistaa. En pääse ajatuksistani eroon. Nimimerkki Vierailija, Vauva.fi (15.8.2018, klo 15.17) Nykyään on erittäin tavanomaista kehottaa toinen toistamme ”ylittämään pelkomme”. Milloin näemme nuo rohkaisevat sanat ennen maailman pisintä riippusiltaa (494 metrin pituinen Europabrücke-silta Sveitsin Zermattin kylässä 85 metrin korkeudessa) tai oravanpyörässä polkevan sähköpostissa kohdemarkkinoituna eat, pray, love -tyylisen valmismatkan mainoksena. Pelkomme ovat nykyään niin vaarattomia, että niitä ei tarvitse vaalia. Ne on kohdattava, ja kuopattava. En usko, että mustan surman aikana

kansalaisia kehotettiin syleilemään rakkaitaan heidän kuolinvuoteellaan tartuntariskiä uhmaten. ”Ylittäkää pelkonne, kyllä rutto ylittää teidät”, huutaisi banaali trubaduuri kirkon portailla luuttuaan rämpyttäen. Tavat, puheet, elämänkatsomukset muuttuvat - jopa moraali muuttuu, mutta pelko pysyy, kirjoittaa yhdysvaltalainen dekkarikirjailija John Dickson Carr teoksessaan The fear is the same (1956). Kuinka raastavan rehellisesti sanottu. Pelko on oleellinen osa elävän olion selviytymistä. Yhdistämme tietyt äänet, värit, ilmeet ja eleet uhkaan. Uhka on silmänräpäyksessä pelkoa, joka estää meitä tekemästä asioita, perääntymään lähtöruutuun. Kollegani muutaman vuoden takaa kehotti minua korvaamaan useasti käyttämäni sanan pelko jollain muulla. Eikä hän ole ainoa. Tähän kehotetaan mainoksissa, elokuvissa, artikkeleissa ja jollain sosiaalisesti hyväksytyllä mittarilla elämässään menestyneiden ihmisten henkilöhaastatteluissa. Miksi? Miksi täysin relevantti substantiivi, joka kertoo minusta itsestäni niin paljon, pitäisi korvata? Olenko minä pelkoineni liian arka tähän maailmaan? Onko maailmanloppua ennustavien purkautuvien Yellowstonen tulivuorten kaltaiset ja niistä väännetyt klikkiotsikot vain minunlaiseni pelkurit paljastava salaliittoteoria? Eikö kukaan muu tunne ihossaan päivittäin pelonsekaisia väristyksiä, vatsanväänteitä ja lamaannuttavan syvää surua? Fobia määritellään vähintään puolen vuoden pituisen, potilaan itsensä nimeämän irrationaalisen pelon kokemukseksi.4 Pelko siis itsessään on täten täysin järjellistä. Voiko kukaan oikeastaan arvioida toisen kokeman pelon joko järjelliseksi tai järjettömäksi? Onko raja mieleltään terveiden ja mt-ongelmaisten välillä keinotekoinen? Ovatko kaikki ihmiset todellisuudessa mt-ongelmaisia ja ihmisten välillä on siinä korkeintaan vain aste-eroa? Nimimerkki filosofinenkysymys, Suomi24 ( 6.3.2019, klo 5.53) Herran vuosina 1346–1353 vaelsi ympäri maita ja mantuja itseään verille ruoskivia miehiä ja naisia. Ruoskinta karkotti kehos70

ta saastan. Ruoskinta symboloi syntien katumista ja näin ollen sen ajateltiin säästävän kuolemalta. Aivan kuten ripittäytymisellä yhä edelleen ostetaan mielenrauhaa ja taivaspaikka. Tämä vaeltava joukko kidutusmuseossa saa henkeni salpautumaan pelonsekaisista tyydytyksen tunteista, tiellä kohdattuna pyörtymään tarttumisvaaran pelosta.5 Duodecimin Terveyskirjastoon eksyn useammin kuin tahdon, tai edes huomaan. Huomatessani vaivani talttuvan itsehoidolla huokaan helpotuksesta: saan elää. Pelkoja voidaan lievittää usein erilaisin harjoituksin, joissa peloista kärsivä totuttelee asteittain kohtamaan pelkoa aiheuttavan kohteen tai tilanteen.Yksinkertaisten pelkojen hoitoon on kehitetty itsehoitoon sopivia nettiterapioita.6 Kiitos keskustelupalstat, kirotut keskustelupalstat. Pelkään myös, että kehitän itselleni uuden fobian muiden vaikutuksille alttiina. Nimimerkki Nielijä (30.6.2009 klo 22.40) jakaa fobiansa Suomi24:n armottomalla foorumilla. Psykologisista syistä vaikeuksia tuottaa päivittäinen nielemisen akti. Pahimmillaan Nielijä jumiutuu miettimään ruoan nielemistä helpottavaa sylkeäkin. Ylimiettiminen, se on meille pelkääjille yhteistä. Kokeile syödä kuivaa näkkileipää. Sitä pitää pureskella aika kauan ja silloin se kostuu syljestä. Se on helppo niellä. Jos hulautat ruuan alas ruokajuomalla se on väärä tapa. Kun opit kostuttamaan ruuan syljellä, ongelmasi poistuu varmaan. Voit syödä ilman ruokajuomaa ja juoda aterian jälkeen. Nimimerkki xx.., Suomi24, vastaus Nielijälle (3.7.2009, klo 19.45) Vaikka kuinka Morgan Freemanin ja Jack Nicholsonin viitoittamaa pelotonta elämää tavoittelisimmekin7, uskon kuolemanpelon olevan läsnä meissä kaikissa. Edes sellaisina pieninä luupin läpäisemättöminä hiukkasina. Maailma ilman pelkoa merkitsisi myös todellisuutta, jossa ei olisi onnistumisen tunteita. Ei olisi sitä toiseksi yleisintä motivaatiovalmentajien myyntilausetta, nimittäin itsensä ylittämistä. Pelko kuuluu normaaliin tunteiden joukkoon, lohduttelee psykiatri Jyrki Kor-


Lähteet: 1 Nykopp, Johanna. (3.2.2015). Yleinen ahdis­ tu­nei­suus­häiriö saa murehtimaan liikaa. Potilaan Lääkärilehti. Haettu 07.03.2019 osoitteesta http://www. potilaanlaakarilehti.fi/ artikkelit/yleinen-ahdistuneisuushairio-saa-murehtimaan-liikaa/. 2 Yle. (11.8.2009). Sikainfluenssa voi maksaa Suomelle yli miljardin. Haettu 26.02.2019 osoitteesta https://yle.fi/ uutiset/3-5861313. 3 Hartley, C. A., & Phelps, E. A. (2009). Changing fear: the neurocircuitry of emotion regulation. Neuropsychopharmacology : official publication of the American College of Neuropsychopharmacology, 35(1), 136-46. 4 American Psychiatric Association. (2013). Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (5th ed.), Arlington: American Psychiatric Publishing, pp. 190, 197–202. 5 Gottfried, S. Robert. (1983). The Black Death: Natural and Human Disaster in Medieval Europe. New York. Free Press.

keila8. On kuitenkin olemassa hyväksyttyjä ja väheksyttyjä pelkoja. Korkeiden ja ahtaiden paikkojen kammot nauttivat sosiaalista hyväksyntää. Niitä kun kokee moni kulttuurin sympatiseerattu, joskin usein heikko naishahmo. Lentopelon myöntäminen saa vierustoverit aitoon hämmennykseen. Miten... yhä edelleen... kaiken järjen mukaan… tilastoissa kyllä sanotaan. Ihmettely on kiinni aikamme sosiaalisista normeista. Luomamme yhteiskunta tekee joistain asioista normaalimpia kuin toisista, varsin vinksahtaneilla tavoilla. Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivän, hänen läheistensä ja työtovereidensa on tärkeätä ymmärtää, että oireiden ilmeneminen ja niiden itsepäisyys on tahdosta riippumaton tila, joka aiheuttaa henkilölle itselleen tavattomasti kärsimystä. Tämä on tärkeää ymmärtää oireita pahentavan kielteisen itsekuvan välttämiseksi. Syyllisyys ja häpeä oireista on omiaan vain pahentamaan oireita. Psykiatrian erikoislääkäri Matti Huttunen9 Monia pelkojani yhdistävä tekijä on kontrollin menettäminen. Ajatus siitä, että jokin muu taho, kosminen voima tai bakteerikanta päättäisi minulta itseltäni piilossa kohtalostani. Kontrollin menetyksen pelko on niin voimakasta, että johtaa usein ahdistuneisuushäiriöön. Häiriö antaa sen kantajalle vain pieniä levollisia, täysin pelottomia hetkiä. Joissain tapauksissa kuljetaan läpi elämän lievässä stressitilassa. Mutta näinhän suurin osa elävistä olennoista elää. Siis vailla tietoa tulevasta. Myrkkykäärme voi huitaista hampaallaan oksalla kuorsaavan simpanssin jalkaa, pinnassa kiiluva makoisa mato voikin kätkeä sisäänsä ahvenen suolistavan metallikoukun. Me, ihmiset, päätämme niin monen muun kohtalosta, että pelon luulisi olevan viimeinen asia, joka päässämme liikkuu. Mutta niin vain tunnen taas pulssini kiihtyvän. Päähäni noussutta kuhmua on kutittanut aivan liian kauan.

*Dokumentti esitettiin tammikuussa 2019 Helsingin DocPoint-dokumenttielokuvafestivaaleilla.

71

6 Huttunen, Matti. (2018). Määräkohteinen pelko (fobia). Kustannus Oy Duodecim. Haettu 07.03.2019 osoitteesta https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/ tk.koti?p_artikkeli=dlk0039. 7 Reiner, Rob. (2007). The Bucket List. 8 Gnosspelius, Maria. (5.9.2011). Pelko paloiksi ja pinoon. Hyvä terveys. Haettu 07.03.2019 osoitteesta https://www. hyvaterveys.fi/artikkeli/ mieli/pelko_paloiksi_ja_pinoon. 9 Huttunen, Matti. (30.11.2018). Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Duodecim. Haettu 07.03.2019 osoitteesta https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/ tk.koti?p_artikkeli=dlk00555.


Kuolema iholla ja suru ihon alla Kuolema haastaa elävät riippumatta siitä, onnistuvatko kuoleman koskettamat ihmiset näille määrätyissä tavoissa surra vai eivät. Kuolema jättää häpeätahran – mutta onko siitä kirjoittaminen likaista työtä? Heidi Kosonen

Katriina Huttunen: Surun istukka. 319 s. S&S 2019. Astrid Swan: Viimeinen kirjani. 288 s. Otava 2019. Ilona Pajari, Jussi Jalonen ja Kirsi Kanerva (toim.): Suomalaisen kuoleman historia. 415 s. Gaudeamus 2019.

K

aksi menetystä ja kaksi surutyötä: tyttären itsemurha, jonka myötä nainen eristäytyy, ja parantumaton syöpä, jonka keskellä toinen päättää elää. Kaksi keväällä 2019 julkaistua omaelämäkerrallista teosta, joissa kuoleman merkitsemät naiset sanoittavat kokemuksiaan kulttuurissa, jonka kuolemasuhde määrittyy usein kieltäväksi. Katriina Huttusen Surun istukassa kääntäjän tytär on vienyt henkensä. Ystävät eivät ymmärrä naisen surun suunnattomuutta,

joten hän erakoituu: ryhtyy oman surunsa asiantuntijaksi ja elää elämäänsä hautausmaalla sekä tyttären viimeisissä hetkissä. Syyllisyys ei päästä hänestä irti. Eikä katkeruus, viha, jota nainen kantaa tyttärensä pettäneitä ammattilaisia kohtaan ja kaikkia niitä kohtaan, jotka jatkavat elämäänsä ja odottavat hänenkin jatkavan omaansa. Nainen tunnistaa, että yhden surun sijaan hänellä on monta surua. Tyttären menetys ja kokemus epäonnistumisesta äitinä molemmat vieroittavat hänet vallitsevasta elämänrytmistä. Syöpää sairastavan muusikon Astrid Swanin Viimeinen kirjani koostuu elämää sykkivistä hetkistä ja fragmenteista: lapsuusmuistoista isän alkoholismin ja äidin poissaolevuuden värittämässä perheessä, hetkistä kiertueella, rakkaussuhteista, äitiydestä, ja lopulta elämästä sairauden ja vääjäämättä lähestyvän kuoleman kanssa. Muistelma on samanaikaisesti tribuutti eletylle elämälle, yritys päästää irti surutyön keinoin. Kanssaih-

72

misten reaktioissa heijastuu pyrkimys kieltää, että elämä on niin herkästi hajoavaa kuin sairautensa kanssa kamppaileva muusikko ihossaan ilmentää. Teoksissa käsiteltävien kuoleman ja sen suremisen tabuasema on esillä myös Ilona Pajarin et al toimittamassa Suomalaisen kuoleman historia -teoksessa, jossa näitä teemoja lähestytään etäämpää, tieteellisen katseen takaa. Artikkelikokoelmassa kuolemaa lähestytään historiantutkimuksen tarjoamista perspektiiveistä käsin, jotka valottavat kuolemaa, suremista ja näitä säätelevien käsitteiden ja normien suhdetta aikaan, kulttuuriin ja yhteiskuntarakenteisiin.

Kuoleman tahra ja tabu

Läntisestä kuolemasta puhuttaessa huomioidaan usein sen samanaikainen näyttäytyminen tabuna ja tabuasemansa jo menettäneenä ilmiönä. Näennäistä paradoksia voi selittää Suomalaisen kuoleman historiassa painottuva


KRITIIKKI

huomio siitä, eri tavoin ja erilaisissa konteksteissa sekä yhteiskuntaluokissa tapahtuvat kuolemat eivät suinkaan ole samanarvoisia. Ville Kivimäen, Tuomas Teporan ja Jussi Jalosen artikkeleissa piirtyy voimakkaasti esiin erityisesti itsemurhan ja siitä käsitteellisesti erotettujen kuolemien välinen ero, joka väreilee aina kuolemiin kohdistuvista diskursseista niiden suremiseen. Muiltakin osin ”erilaisista yhteiskunnallisista ja kokemuksellisista ulottuvuuksista” (SKH, 337) rakentuva kuolemankulttuuri erottelee kuoleman koskettamia ihmisiä eriarvoisiin asemiin, kuten häpeällistä itsemurhakuolemaa surevan Huttusen ja syöpää sairastavan Swanin teokset ilmentävät. Huttusen paariaa voi selittää läheisen itsemurhan lisäksi Anna Haverisen ja Pajarin argumentti, jonka mukaan kuolemaa ja kuolemasta puhumisen tapoja säätelevässä ”yhteiskunnassamme voimakkaan surun näyttäminen on - - suurempi tabu kuin itse kuolema” (335). Julkisen suremisen ja surevana näyttäytymisen karsastuksen voi nähdä resonoivan kulttuurintutkija Sara Ahmedin tunnistaman onnellisuuden imperatiivin kanssa, ja heijastuvan erityisesti katkeruuteen, jota Huttunen ilmentää teoksessaan. Ihmettelen Huttusen teosta läpäisevän katkeruuden minussa aiheuttamaa halua kääntyä pois. Itsemurhamenetykseen kytkeytyvä viha ei ole itselleni tuntematon— kun ei tule kohdatuksi surussaan, on helppo erakoitua katkeruuteen. Miksi sitä on siis niin hankala ottaa vastaan kirjallisessa surutyössä? Jään pohtimaan negatiivisten tunteiden spektriä hallitsevaa hierarkiaa, jossa suru ylevöitetään helpommin kuin katkeruus, mikä heijastuu myös Haverisen ja Pajarin tunnistamaan sääntelyyn, jossa ”kaikki tunteet eivät julkisesti esitettyinä ole samanarvoisia” (336). Toisaalta pohdin tunteiden sukupuolittumista maskuliinisiin ja feminiinisiin, joista ensimmäiseen juuri Huttusen ilmentämien tunteiden voitaisiin nähdä paikoittuvan. Kiitollisuuden läpäisemä Viimeinen kirjani mukautuu vallitsevaan, sukupuolitettuun tunteiden kulttuuriin paremmin, kun taas Surun istukka haastaa sitä monin eri tavoin. Tabua kuolemassa eivät kuitenkaan ole yksinomaan siihen liittyvät voimakkaat tun-

teet. Swanin esittämät huomiot osoittavat, että kuolema haastaa elävät riippumatta siitä, onnistuvatko kuoleman koskettamat ihmiset näille määrätyissä tavoissa surra vai eivät. Vaikka aikalaissairaus syöpä on pyritty kesyttämään taistelun metaforiin, tuntuu se edelleen kantavan Susan Sontagin tunnistamaa stigmaa, sillä vastaantulijat kavahtavat sairasta ja näin sysäävät tätä pois näköpiiristään ja hyväksymästään järjestyksestä. Menetyksen pysyvä tabuus taas näkyy Huttusen kohtaamissa vaivaantuneissa hiljaisuuksissa, välttelyissä kadulla ja katkaistuissa yhteydenpidoissa. Sekä Swan että Huttunen kuvaavatkin teoksissaan kuoleman heihin jättämää häpeätahraa: ”Minusta on tullut pelkoa herättävä kuoleman merkitsemä hahmo, jonka näkeminen puistattaa.” (VK, 257) ”Minusta on tullut näkymätön.” (SI, 137) Kuoleman koskettamien ihmisten ”abjekti,” normaalin piiristä pois sysätty ja kuoleman pysyvästä tabuudesta puhuva asema ei ole läntiselle kuolemankulttuurille vieras. Suomalaisen kuoleman historian artikkeleissa kuoleman abjekti ja häpeätahra nousevat esiin erityisesti kuoleman ammattilaisiin, kuten ruumiinpesijöihin tai pyöveleihin (esim. SKH, 231), liitetyissä peloissa kuoleman tarttuvuudesta. Kuten Huttunen kuvaa, kokemusta vastaavasta asemasta voi tuottaa nykyään myös kuolemasta ja siihen liittyvästä surusta kirjoittaminen: ”Niin monet ovat sanoneet minulle, että he ovat sanattomia. Että heillä ei ole sanoja. - Minun on pakko antaa surulleni sanat, vaikka kukaan ei haluaisikaan kuulla. - - Jonkun on tehtävä likainen työ, ja se joku olen minä - Olen likainen.” (SI, 54)

Kuolemasta kertomisen (sukupuolitettu?) tragedia ja tarpeellisuus

Sekä Surun istukka että Viimeinen kirjani, omaelämäkerrallisia teoksia molemmat, sopivat kuvaamaan Haverisen ja Pajarin artikkelissaan tunnistamaa paradoksia, jossa ”suru ja menetys ovat - - samaan aikaan tiukemmin yksityistä, omaehtoista, individualistista suremista sekä julkista yhteisöl-

73

lisesti jaettua surun - - julkiseksi tekemistä” (336). Swania ja Huttusta yhdistävät taiteilijan ja äidin roolit, joiden voisi heidän tapauksissaan nähdä mahdollistavan yksityisen surun julkisen käsittelyn. Kuolema kruunaa taiteilijan traagisen kärsimysnäytelmän, ja äidin surun ylevöitetystä asemasta taas puhuu Suomen sotia kuvaavassa artikkelissaan Ville Kivimäki (297). Jään pohtimaan, ovatko naisen suru ja sairaus kiinnostavimpia silloin kuin niihin liittyy narratiivisista konventioistamme tuttu, kuoleman traagisuutta korostava äitiys? Näistä tietyllä tapaa kuolemaa ”kotoistavista” positioista huolimatta kumpikaan teoksista ei jätä haastamatta lukijaansa. Kuolema on vääjäämätön eikä surulle näy loppua, siitä huolimatta, että diskurssimme pyrkivät takaamaan, että taistelu voitetaan, ja määrittelemään suruprosessin keston ja kulun. Huttunen ei voi tarjota tragediaan kuuluvaa katarsista kahden vuoden jälkeenkään, ja kaikki kuolevalle asettamamme vaatimukset kimpoavat Swanin tekstistä, joka on samaan aikaan kiinni sekä elämässä että kuolemassa. Tällöin kummankin sanat luovat todellisuutta kulttuurisia kehikkojamme haastavalla tavalla. Kuten Huttunen ja Swan kuvaavat tarvettaan kirjoittaa, ajatella kuolemaa sen kieltämisen sijaan ja myös tuottaa sitä näkyviin: ”Ajatukseni ovat ajatuksia vasta kun niille on annettu sanat. Kieli tekee niistä näkyviä.” (SI, 66) ”Nimien ääneen sanominen antaa ääriviivat. Nimi on olemassaoloa. Nimi antaa mahdollisuuden tunnistaa, jakaa ja olla keskustelussa.” (VK, 23) Molemmat myös puolustavat lupaansa olla samaan aikaan kuolemassa kiinni ja silti omilla tavoillaan elossa: rikkonaisina, irrallisina, suunnattomina. Huttunen kuvaa päämäärättömyyttään itseltään kielletyssä surussa: ”Vertaistuessa surusta puhutaan matkana. En tiedä minne olen menossa." (SI, 50) Ja Swanin elämää sykkivissä sanoissa tämä suunnattomuus asettuu ihmisen tilaksi: ”Minussa elää samaan aikaan mennyt ja tämä hetki. Ehkä myös tuleva, sellaisena kuin tämä hetki sitä tuottaa: tuntematon, vieras ja mahdoton kontrolloida.” (VK, 147)


Se mitä vain nainen voi kirjoittaa Äitiys on kauhua, läheisyyden painamaa ruumiillisuutta ja maailmansyntymyytin uumenista pusertuvaa hämmästystä. Katriina Mujunen

Silene Lehto: Kultapoika/ kuplapoika. 80 s. WSOY 2019 Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa. 96 s. Teos 2019. Sanna Karlström: Alepala. 56 s. Otava 2019.

K

irjoittaminen operoi siellä, missä ihminen ei vielä ole astunut kielen normittavan vallan piiriin, vaan on ruumiinsa tiedon varassa ja kirjoittaa sen läpi. Väliä on ennen kaikkea sillä, miten ja mistä kirjoitetaan; mikä on tekstin sukupuoli. Näin väittää ranskalainen naiskirjoituksen teoria. Naiskirjoituksessa kielen ohella tärkeään asemaan nousevat tekstin teemat, keskeisimpinä sukupuolitetut elämänalueet, kuten ruumiillisuus ja seksuaalisuus. Ja ehkä perustavanlaatuisin naiseuteen liittyvä ruumiillinen kokemus: äitiys.

Äitiys onkin yksi naiskirjallisuuden vakioaiheista. Omaelämäkerrallisuuden hyökyaaltomainen lisääntyminen kaunokirjallisuudessa on tehnyt mahdolliseksi myös äitiyden käsittelemisen tavalla, joka problematisoi vanhat roolit. Lyriikka on varsin hedelmällistä naiskirjoituksen aluetta ja siksi luonnollinen paikka purkaa ja uudelleenrakentaa myös äitiyden kokemusta. Niin ovat tehneet esimerkiksi runoilijat Johanna Venho, Anna Elina Isoaro ja Sirpa Kyyrönen. Tuoreissa runokokoelmissaan äitiydestä kirjoittavat Silene Lehto, Miira Luhtavaara ja Sanna Karlström.

Äitiyden etiikasta

Silene Lehdon kolmas kokoelma Kultapoika, kuplapoika (2019) on teos äideistä erilaisissa ristiriitatilanteissa ja lapsista vailla turvaa. Runojen puhujina kuullaan muun muassa runoilija Sylvia Plathia ja harvinaisen immuunipuutoksen takia muovisessa kuplassa elänyttä David Vetteriä sekä vuorikiipei-

74

lijä Alison Hargreavesia. Teos asettuu osaksi roolirunouden tendenssiä, jossa historialliset henkilöt ja fiktiiviset puhujat muodostavat yhtenäisen temaattisen kokonaisuuden. Lehdon teoksen pintapuolinen helppous on silmänlumetta: teksteistä hahmottuu tiheäkuvainen ja moniääninen maailma, jonka intertekstit ulottuvat satuperinteestä runouteen ja historiankirjoitukseen asti. Esimerkiksi tarina Hamelnin pillipiiparista sekä englantilaisten lastenlorujen Tyyris Tyllerö ja tapettu punarinta toimivat vertauskuvina lasten viattomuudelle, joka on tuomittu särkymään. Lehdon runoissa äitiyden kysymykset ovat eettisiä ja moraalisia. Ne pohtivat syvällisesti lasten hankkimiseen liittyvää vastuuta sekä roolia, johon nainen itsensä äitinä asettaa. Pelko ja syyllisyys ovat aina hänen ilonsa kääntöpuoli: ”miksi kukaan ei kertonut miten lähelle maailma tulee, / kaikki sen terävät kulmat, alison sanoo, / niin kuin olisin kuorestaan repäisty simpukka, / niin kuin istui-


KRITIIKKI

Samalla hän puolustaa lasta, maailmaan sysättyä lasinhaurasta olen­toa, joka tarvitsee aina kuplansa.

sin tässä/sairaalan kahisevalla lakanalla/monitoreiden ja kätilöiden ympäröimänä, / lapsi sylissäni, ja katsoisin suoraan / teloituskomppanian kiväärien piippuihin, / lohkareeseen, / joka poukkoilee alas vuoren seinämää”. Teoksen äideistä ei ole kiiltokuviksi. Joukossa on itsemurhan tehnyt äiti, vakavasti sairaan lapsen äiti sekä lapsensa hylännyt äiti. Heitä kuvataan moralisoimatta. Lehto on naisiaan kohtaan ennen kaikkea hellä, sillä he kaikki joutuvat tasapainoilemaan lähes mahdottomilta tuntuvien odotusten ja elämänkohtaloiden kanssa. Samalla hän puolustaa lasta, maailmaan sysättyä lasinhaurasta olentoa, joka tarvitsee aina kuplansa.

Naiskirjoitusta parhaimmillaan

Toisessa kokoelmassaan Sinusta roikkuu valoa (2019) Miira Luhtavaara piirtää psykologisesti uskottavan kuvan perheen muotoutumisesta, sen yksityisestä ihmeestä ja kivusta. Kokoelman voi lukea jatkuvan siitä, mihin Luhtavaaran yhteyden ja erillisyyden problematiikkaa käsittelevä esikoisteos Ruohikon luut (2014) loppuu. Roolirunojen puhujista Margot on säilynyt, Victor on vaihtunut Borikseen, ja heille on syntynyt Lulu, jonka ympärille oleminen keriytyy. On ajoittain vieraalta tuntuva keho ja lähes pakahduttava hellyys, johon sekoittuu hellittämätöntä kaipausta, vaikka koko elämä on käsillä ja kulttuuriset kertomukset lupaavat yksinkertaista onnea. Luhtavaaran runot ovat aistivoimaisia ja fyysisiä, sillä ihminen kiinnittyy maailmaan ja lähisuhteisiinsa ennen kaikkea ruumiillaan. Äidin ja lapsen suhteessa kahden kehon rajat hämärtyvät, ja siksi läsnä on myös äitiruumiin melankolia. Äitiys muuttaa kokemusta omasta kehosta, sen ääriviivoista. Margot ei enää tiedä miten haluaa tulla kosketetuksi: ”En taida haluta, en taida saada mistään enää uutta / ruumista, sellaista joka ei olisi jatkuvasti pukenut toisen kenkiä, / lait-

tanut ruokaa toisen suuhun, pessyt alapäätä, nostanut tuoliin, / leikannut kynsiä, harjannut tukkaa. Ne ovat mustelmia, pieniä / koukkuja ja kukintoja, joihin iho on jäänyt kiinni.” Runojen ruumiillisuus tulee esiin siinäkin, miten ne käsittelevät ihmisten, erityisesti miehen ja naisen välisiä etäisyyksiä. Luce Irigarayn sukupuolieron etiikkaa mukaillen Luhtavaaran runot osoittavat miten rakkauden perustana on oltava toiseus, ei samuus. Toisen ihmisen ihmeen äärelle on tultava aina uudestaan tuorein silmin, jos haluaa rakkauden säilyvän. Runojen kieli on herkullisen rönsyilevää ja ajoittain absurdia. Se yhdistää toisilleen vieraita maailmoja ollen samalla tarkoituksenmukaista ja käsittämättömän tarkkaa. Luhtavaara löytää sanat vaikeasti sanoitettavalle ja hiljaisuudet sille, mistä voi puhua vain vaieten. Läheisyyden ja etäisyyden vuoroliike aaltoilee runojen kielessä, rytmissä ja typografiassa tavalla, joka on naiskirjoitusta parhaimmillaan. Lehdon ja Luhtavaaran kirjoissa roolirunon muoto mahdollistaa naisen kokemuksen kuvaamisen samastuttavasti. Ne kasvavat yhteiskunnallisiksi kannanotoiksi naisen ja äidin rooleista.

Äidin pastissi

Sanna Karlström ottaa viidennessä kokoelmassaan Alepala (2019) äitiyteen kahta edellämainittua metaforisemman näkökulman. Ilmaisultaan tiiviin teoksen ensimmäinen säe ”Alussa oli Alepa” virittää lukijan absurdiin luomiskertomukseen. Myymälä, jonka käytävillä runon puhuja seikkailee, kasvaa jälkimodernin yhteiskunnan vertauskuvaksi. Tulevaisuus on autio ja tyhjä, runon puhuja kuoppa, joka ei tiedä onko syvä vai tyhjä, ja ostoskärryjen kahleet kilisevät. Olemiselleen sisältöä etsivä puhuja ottaa haudottavaksi munan, joka vertautuu kohdussa kasvavaan lapseen. Hautominen osoit-

75

tautuu haastavaksi, sillä puhuja ei pääse eroon pelonsekaisesta sisäisestä monologistaan. Kuoren alla elävä olento näyttäytyy hautojastaan kipeän erillisenä ja tuntemattomana. Ajatus lapsesta on hauras kuin munan kuori ja äitiys tuntuu sattumanvaraiselta, jopa päälleliimatulta: ”Olet täydellisen mitätön, päätön ja särmätön, / minusta valettu outo sattuma risukasassa / mutta välillämme on jotain, / se mikä sinä olet: kuori / Ole nyt siinä, niin minä olen höyhenpukusi / yllesi ripustettu lainanahka / äidin pastissi tai moottorisaha” eikä lapsi kuulukaan kuluttajansuojan piiriin. Munavertaus saa myös myyttisemmät mittasuhteet. Alepan arkinen kananmuna rinnastuu luomistarujen alkumunaan, jonka pirstoutumisesta syntyy maailma. Teoksen intertekstiksi Raamatun rinnalle nousee esimerkiksi Kalevala, jossa sotkan munasta kuoriutuu todellisuus. Luomisen ja syntymisen kuvissa naiseus on ennen kaikkea äitinä olemista: säilyttämistä ja sukupolvien jatkumoa, joka ei olisi mahdollista ilman naisruumista, vastahakoistakin. Karlströmin runot ovat hellän humoristisia uusinnoksia ikivanhoista aiheista, mutta niissä on myös tujaus purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Alepan hyllyjen välissä eletty valintamyymäläihmisyys näyttäytyy irvokkaassa valossa, kun se asetetaan vasten uuden elämän muodostumista ja toisaalta kuolemaa, elämän vääjäämätöntä kiertokulkua. Lehdon, Luhtavaaran ja Karlströmin teoksissa naiseus kytkeytyy erottamattomasti lapsen synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Kokoelmissa käydään kohti niin äitiyden hellyyttä kuin tabuaiheitakin. Keskeisessä osassa on äitinaisen eletty ruumis, sen kokemuksellisuuden luovuttamaton totuusarvo. Runoilijoiden persoonallinen tapa ilmaista naiseutta näyttää, että äitiyden tematiikasta voi kirjoittaa tuoreesti ja kunnianhimoisesti, uudenlaista poetiikkaa luoden.


Kultivoitu aprikulli Voiko koskaan tavoittaa sitä hetkeä, jolloin rakastuminen alkaa? Onko jokin saanut alkunsa jo ensimmäisestä äänenpainosta, tavasta tervehtiä, jonka asenteessa on jotain samanaikaisesti ärsyttävää ja houkuttelevaa? André Acimanin romaanissa yksi huoletta huikattu tervehdys – ”Later!” – toimii proustilaisena porttina muistojen kesään ja ensirakkauteen. Joonas Säntti

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi (Call Me By Your Name, 2007) Suom. Antero Tiittula. 317 s. Tammi 2019.

L

uca Guadagninon elokuva Call Me By Your Name (2017) oli monille katsojille, myös minulle, poikkeuksellisen voimakas katsomiskokemus, jossa nuoren rakkauden huuma tuli hämmentävän samastuttavasti iholla aistittavaksi. Kymmenen vuotta aiemmin julkaistun romaanin kvalia, eli miltä-se-tuntuisuus, on hyvin erilaista. Kirjan vahvuus on tarkkuudessa, hidastetun mielen liikkeiden kuvaamisessa ja monikerroksisessa asetelmassa, jossa kertojana toimiva vanhempi Elio tarkastelee nuoremman minänsä epävarmoja tuntemuksia – ei kuitenkaan etään-

nyttäen tai kriittisesti, vaan pikemmin tavoitellen sanoilla menneen kokemuksen täyttä painoa. 1980-luvun italialaiseen maaseutukylään sijoittuvan romaanin kertojana toimii varhaiskypsä 17-vuotias Elio, jonka vanhemmilla on tapana majoittaa kesävieraiksi nuoria akateemikoita. Tämän kesän vieras on tutkimuskirjaa viimeistelevä Oliver, rentoa amerikkalaista itsevarmuutta huokuva ”il cauboy” ja ”muvistar”. Suurin osa romaanista kuvaa rakastuneen Elion kaipuuta, odotusta ja epäilyä. Hartaasti odotetun lemmenhetken koittaessa Elio toteaa rakastaneensa ”tuon hetken egalitarismia”, kahden toisiaan ymmärtävän sielun kohtaamista. Elio on 17, Oliver jo 24, mutta kahden nuoren älykön välinen suhde esitetään täysin vailla tietoisen vallankäytön tai hyväksikäytön sävyjä.

76

Aciman kuvaa professoriskodin asukkeja, joiden dialogi hypähtelee kevyesti arkiesineistä taidehistoriaan ja erektiosta filosofisiin abstraktioihin. Kyseessä on juuri sellainen romaani, jossa kesken dramaattisen tunnustuksen keksitään keino viitata Montaignen ja Emily Brontën sanoihin romanttisesta ystävyydestä. Rakkauden poltetta jäähdytellään rupatellen Herakleitoksen tulkinnasta ja kokeillen Bachia eri soittimilla. Pikantteja keskusteluja ruokapöydässä ryydittää pieni sivuvivahde ylemmän keskiluokan diasporaa. Tämä kaikki voisi olla kovin vaivaannuttavaa, jonkinlainen keinoauringossa eltaantuneiden taideromaanikliseiden cocktail. Onneksi näin ei ole. Kutsu minua nimelläsi toimii varsin aidon tuntuisena ja herkästi myötäelävänä kuvauksena voimakkaasta rakkaudesta, johon verrattuna muu voi olla vain


KRITIIKKI

Pakkomielteitään häpeävä Elio toteuttaa halujaan Oliverin uimahousuihin ja pehmeään persikkaan. Tällaiset kohtauk­set edellyttävät tarkkaa tyylitajua.

”rinnakkaiselämää”. Uskottavuuden kannalta on tärkeää, että Elion tuskat eivät jää pelkän rakastuneen mielen sisälle vaan ruumiin tarpeetkin pääsevät muutaman kerran purkautumaan. Rakkaus tuntuu myös varpaissa ja pyllynreiässä, joten ylevästä siirrytään nopeasti iholle, kuten aprikoosien etymologiasta ”aprikulliin”. Pakkomielteitään häpeävä Elio toteuttaa halujaan Oliverin uimahousuihin ja pehmeään persikkaan. Tällaiset kohtaukset edellyttävät tarkkaa tyylitajua, ja jotenkin Aciman onnistuu tekemään kaikesta romanttista, ei lainkaan tirkistelevää. Seksi poikien välillä on niin intiimiä, että heidän minuutensa tuntuvat sulautuvan toisiinsa, kuten teoksen nimikin ilmaisee. Kuvatessaan kahden miehen välistä rakkautta romaani ei silti ole perinteisin kertomus homoidentiteetin löytämisestä. Eliolle rakkaus näyttäytyy yksilöiden välisenä, joten seksuaalista nautintoa löytyy myös naisten seurassa. Elio on siis biseksuaali tai kuten hän itse toteaa, joku joka haluaisi ”olla sekä mies että nainen – sekä miehen että naisen kanssa”. Monikäyttöisen persikan keskustakin auttaa pitämään mielessä vaihtoehtojen kirjon, koska se muistuttaa ”paitsi anusta myös vaginaa”. En sanoisi, että näillä elementeillä pelaavia vakavahenkisiä rakkausromaaneja on maailmassa vielä liikaa. Huomasin toivovani, että miesvartalon pehmeyttä ja huokuisuutta, himoa kokevan miehen hämmennystä ja pohjimmiltaan ”feminiinistä” haurautta kuvattaisiin useammin näin sävykkäästi. Peniksethän ovat harvoin falloksia ja enemmän fillettejä, pikkutyttösiä, kuten ranskalaistaiteilija Louise Bourgeois oivaltavalla veistoksellaan osoitti. Acimania lukiessani en voinut olla aprikoimatta, miksi tämä tulee useammin esiin miehen ja miehen, naisen ja naisen välisen seksin kuvauksissa. Varsinkin romaanin alkupuolella harjoitetaan välillä pitkiä ja kimurantteja virkkeitä, joissa pohditaan halun hippaleikkiä: ymmär-

tääkö toinen, että minä tiedän hänen teeskennelleen, kun oli olevinaan huomaamatta katsettani? Tällaisissa Aciman on hyvin taitava. Jos yhtään nauttii realistisen proosan lukemisesta, on vaikea vastustaa toisiinsa kietoutuvien häpeän, pelon ja himon jännitysnäytelmää. Samalla romaani pyrkii osoittamaan, miten etevä ihmismieli on keksimään kiertoreittejä sille mitä on koko ajan salaa itseltään tavoitellut. Vahvasta yhteyden tunteesta huolimatta poikien suhde on täynnä epäilyksiä ja salailua. Ensimmäisen kerran jälkeen hän haluaa puhdistua iholleen lentäneestä siemennesteestä kuin jonkinlaisesta olemukseen syöpyneestä häpeätahrasta. Näin romaanissa käsitellään myös homoseksuaalisuuteen liittyvää stigman kokemusta, vaikka Elion perhe on hyvin suvaitsevainen ja turvallinen. Rakkaus kieleen johtaa välillä itsearvoiseen sanaherkutteluun, jossa virkkeen puolivälissä kohtaavat ”sydämen kammiot samoin kuin himon salaluukut, ajan madonreiät ja identiteetiksi kutsumamme vetolaatikon valepohjat”. Periaatteessa olen hitaan ja kuvailevan kerronnan suuri ystävä, mutta kun lakanoita pitkin liikkuvaa jäseniä verrataan tiedustelupartioon ja muita ruumiinosia yökerhon jonottajiin, jotka ”polkevat jalkaa ulkona kylmässä”, tekisi kieltämättä mieli kehottaa säästämään metaforia. Pankaas nyt jo! Ilmaisu on tosiaan suurieleistä ja täynnä pakahduttavaa tunnetta. Ehkä juuri henkilö-kertojan käyttäminen maadoittaa tällaiset ilmaisut lopulta uskottaviksi, koska ensirakkauden huumaa elävän teini-ikäisen kokemusmaailmassa teatraalisuus ja vilpittömyys eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia. Satuttaisinko itseäni ja antaisin hänen ymmärtää kaiken vasta myöhemmin, Elio tuskailee liian vanhoja kirjoja lukeneen kärsivän rakastajan tapaan. Aciman kirjoittaa näyttävästi perinnetietoista proosaa, josta paistaa läpi päivätyö kirjallisuuden professorina. Asetelma itsessään

77

on enemmän kuin hieman proustilainen, koska kadonnutta aikaa tässä ollaan palauttamassa. Lähtöasetelma, jossa amerikkalainen älymystö löytää itseään Euroopassa, muistuttaa esimerkiksi Henry Jamesista, toisesta queer-kaanonin kaapinpäällimmäisestä. Psykologinen tarkkuus mustasukkaisuuden ja epäilyn kuvaamisessa tuo mieleen myös Coletten lyhyet romaanit. Näiden klassikoiden lumoavuuteen Aciman ei yllä, mutta sellaista tuskin kehtaisi odottaa. Tunnelma muuttuu romaanin lopussa, joka elokuvaversiosta poiketen kuvaa aikuisiksi kasvaneiden päähenkilöiden myöhempiä kohtaamisia useiden vuosien ajan. Niiden kautta romaanista tulee elegia kadotetuille mahdollisuuksille, yhden ihmeellisen kesän hautakirjoitus. Henkilöhahmon käyttäminen kertojana toki tuo tähän realistiselle proosalle ominaista tulkinnanvaraisuutta: millä tavalla toisen osapuolen totuus olisi erilainen? Amerikkalaisen kustantamonsa mukaan Aciman julkaisee piakkoin romaanille jatko-osan, jossa näkökulmia laajennetaan. Luin romaanin mielelläni kahdesti, mutta Guadagninon filmatisointi on kiinnostavampaa elokuvataiteena kuin Acimanin teos sanataiteena. Osaksi se johtuu tuttuuden kokemuksesta, enkä tarkoita pelkästään tarinaa, jossa miesten välinen rakkaus päätyy jälleen yhdenlaiseen kaappiin kätketyksi. Elokuvan avoimempi lopetus oli mielestäni toimivampi ratkaisu.    Antero Tiittulan käännös tavoittaa hyvin kirjan vakavan tunnelman ja lukujen väliset sävynvaihdokset. Kustantamo olisi voinut kunnioittaa suomennosta hieman tyylikkäämmällä painoksella, koska kirjaesine näyttää nyt vähän halvalta sivutuotteelta. Vaikutelmaa ei varsinaisesti paranna se, että kaikista mahdollisista asiantuntijoista takakannen mainostekstissä on päätetty siteerata yhdysvaltalaista muotisuunnittelijaa. Hänen mielestään kirja oli leffaa parempi.


Silitettyä pellavaa Koti on elävä suojapaikka, josta Sara Karlsson on kirjoittanut tyylikkään elämäntaito- ja sisustusoppaan. Tarja Hallberg

Sara Karlsson: Asioita jotka tekevät kodin. 177 s. Otava 2019.

J

onathan Bate kuvaa ekokriittisesti suuntautuneessa teoksessaan The Song of the Earth (2001) asumisen ainutlaatuista merkitystä ihmislajille. Koemme asumiseen liittyen niin monia tunteita siksi, että olemme tietoisia suojan menettämisen uhasta: ”Home and dwelling matter to humans because we also know homelessness and alienation. Other species dwell perpetually, are always at home in their ecosystem, their territory” (274), Bate kirjoittaa lajillemme ominaisesta tavasta asua. Riippumatta siitä, mitä mieltä olemme eläinten kokemusmaailmasta tai tietoisuuden tasoista, Bate sanoo jotain merkityksellistä: asumme aina kodittomuuden uhan tiedostaen – ja lisäksi ympärillämme elää toisia, erilajisia olentoja.

Olen asunut elämäni aikana monenlaisissa paikoissa: rauhattomissa lähiöissä ja kaupungin vaurailla alueilla, rivitaloissa, kerrostaloissa ja omakotitaloissa. Kerran olin koditon. Omaisuuteni oli sijoitettuna johonkin pääkaupunkiseudun varastoista, ja nukuimme silloisen kumppanini kaverin eteisessä, Sörkässä. Olimme nuoria ja kaikki järjestyi lopulta hyvin, eikä rakkauteni sisustuslehtien täydellisiä kiiltokuvakoteja kohtaan lakastunut silloinkaan. Pidän edelleen hyvästä suunnittelusta, toimivista työkaluista ja kauniista esineistä – ovat ne sitten antiikkia tai kitschiä. Sara Karlssonin uutta kirjaa lukiessani olen ihastellut hänen Instagram-kuviensa (@ sarakarlsson, @minutes.fi) vähäeleistä, rentoa tyylikkyyttä ja Italian valoa. Karlssonin perheellä on koti Helsingissä ja Keski-Italiassa. Designin ja muodin parissa työskentelevän kirjailijan opas Asioita jotka tekevät kodin yhdistää elämäntaitoa ja sisustamista, eikä siinä juurikaan ole valokuvia. Opas esittelee kokonaisval-

78

taisen elämäntavan, jolla luoda kodista viihtyisä ja kodikas – ja asukkaista kukoistavia. Asioita jotka tekevät kodin on kieltämättä keskiluokkaisen elämäntavan tiivistymä, mutta siitä huolimatta se on päässyt asumista käsittelevien suosikkitekstieni joukkoon. Se ei pelkästään kuvaa unelmaa täydellisestä kodista, vaan unelman täydellisestä kirjoittajan elämästä tuossa kodissa. Karlsson myy tuon idean niin hyvin, että huomaan päiväkausia ajatelleeni häntä kirjoittamassa Italian-villansa puolivarjoisessa puutarhassa – samalla kun juuri sopivan lämmin tuulenvire väreilee hänen eleganteilla, valkoisilla silkkivaatteillaan. Päätän itsekin kokeilla. Kun kuljen läppärini kanssa kohti pölyisen puutarhakeinun symboloimaa luonnonrauhaa, kuulen samalla, kuinka jossakin naapurissa käynnistyy moottorisaha. Filosofi Gaston Bachelard (1884–1962) kirjoittaa klassikossaan Tilan poetiikka (2003, alk. 1957) talon arkkityypistä. Bachelardin talo


KRITIIKKI

Asioita jotka tekevät kodin on kieltämät­tä keskiluokkaisen elämäntavan tiivistymä, mutta siitä huolimatta se on päässyt asumista käsittelevien suosikkitekstieni joukkoon.

on uneksittu talo, ja talo, jossa uneksitaan. Se on konkreettinen talo ja kodin mielikuva samaan aikaan, malli sielun kodista: ”Sielu on asumus” (68), Bachelard sanoo. Bachelardin yksi asumuksen vertauskuvista, linnunpesä, on täynnä linnun elämää. Sellaisena se on ”elävä, asuttu pesä” (228). Kuten puu suojaa linnunpesää, antaa koti suojan luonnonvoimilta (ja työteliäiltä naapureilta). Tällainen koti on intiimi ja ympärille kietoutuva. Karlssonin mukaan sisustusta elähdyttävät avoimien ja suljettujen tilojen vaihtelut sisällä asuinhuoneissa. Siellä on kääriytymisen ja rauhoittumisen paikkoja. Pia Ingström, joka tuo Bachelardin asumis- ja ihmiskäsitystä nykyaikaan, kiteyttää Bachelardin poeettisen talokäsityksen kirjassaan Tunteilla on tilansa. Kirjoituksia kodeista (2014): ”[Bachelard] etsii tunnetta, joka on paikka, joka on tunne. – – Koti on äidin syli ja isän vartiopaikka” (30, 36). Karlssonille koti on suoja, pesä ja muistuma sylistä, turvan symboli. Hän kuvailee upottavia ja selkänojallisia kalusteita, jotka kätkevät syliinsä ja vaimentavat ympäristön hälinän. Bachelard sanoo: ”Vain se joka osaa käpertyä, voi asua väkevästi” (70). Kodissa ja asumisessa on siis kyse perustavanlaatuisista ihmisenä olemisen kysymyksistä. Koti on ”yhtä lailla tunnetila kuin paikka. Kun kaipaan kotiin, huomaan ennen kaikkea kaipaavani jotain tuttua ja turvallista”, Karlsson kirjoittaa. Hänelle puhdas ilma, mäntysuopa ja kotoisa ruuan tuoksu ovat tuttuja tuoksumuistoja lapsuudenkodista. Ruoan valmistus on arjen pyhyyttä, joka vetoaa kaikkiin aisteihin. Se on kuin sakramentti, tavallinen asia, joka kerää perheen päivittäin yhteen kokkaamaan ja syömään yhdessä. Viikonloppuina ruoka kypsyy ylellisesti hiilloksella, Karlsson kuvailee. ”Muistot asuvat koko ole-

muksessamme, eivät pelkästään aivoissamme. Myös ihomme, koko ruumiimme jollakin tavalla muistaa” (97), kirjoittavat Johanna ja Juha Tanska kirjassaan Talo minussa, minä talossa. Meditatiivinen sisustuskirja (2011). Karlsson suosii ympäristössään luonnollisia tuoksuja. Se tarkoittaa hedelmien ja yrttien omaa tuoksua: sitruunan kuoren tuoksua, rosmariinin lehdistä välittyvää tuoksua, kun kasvin lehtiä hipaisee, tuulta ja uunissa kypsyviä kasviksia. Luulen, että meillä jokaisella on muistoja paikoista, tuoksuista ja ehkä myös tietyistä materiaaleista, joiden tuoma turvan tunne voi edelleen olla hyvin konkreettinen ja voimakas. Asioita jotka tekevät kodin seesteinen tunnelma kohottaa. Kirjassa on mieltä ja kotia virkistäviä listoja, kuten ”Materiaaleja joita on ihana koskettaa”. Kun Karlsson esittelee asumisfilosofiaansa Tunne ennen tyyliä, omille aistikokemuksille ja -muistoille syntyy tilaa kuin huomaamatta. Karlssonin mukaan ”syvällinen viihtyminen ja mukavuuden tunne pohjautuu ennemmin läsnäoloon, huolenpitoon ja sydämellisyyteen kuin vaikkapa rajattomaan budjettiin ja täydelliseen sisustukseen.” Hän kuvaa muun muassa viehtymystään painavasta pellavakankaasta valmistettuihin liinavaatteisiin, jotka vähitellen käytössä ohentuvat. Pellavakankaan hidas huoltaminen on ylevöittävää, mummolan ekologista estetiikkaa. ”Tavarat ja koti saavat merkityksensä sielusta, jonka me niille annamme” (65), sanoo Pia Ingström. Jos uutta hankitaan, hankitaan laadukasta ja vähän, Karlsson opastaa. Näin vähemmän on enemmän: kauniimpaa ja kestävämpää. Tutuille esineille voidaan luoda uusia merkityksiä sen sijaan, että hankittaisiin uutta, hän esittää. Viime aikoina huomaan ajatelleeni, että jokainen, jonka tietokoneen näytös-

79

sä on joskus ollut särö, tietää kuinka kauniita väriliukuja sen ympärille voikaan syntyä. Tuskin Karlsson aivan tuota tarkoittaa, mutta tästä olemme samaa mieltä: kauneus seuraa hyvästä suunnittelusta. Karlsson kannustaa hankkimaan tavaroita, jotka kestävät vuosikymmeniä. Ajattelen, että yhdellä kertaa hankittu sisustus olisi hänestä kuin synteettinen tuoksu, jollaisia kuvaillaan kodin tuoksumaailman yhteydessä: ohut. Sellaisessa sisustuksessa ei ole kerroksia, on vain uutta. Ei mitään sielulle, ei viihtymistä. Eläminen kodissa, joka on elävä suojapaikka (vrt. Lefebvren eletty tila, le vécu), merkitsee väistämättä epäjärjestyksen vastavirtaan kahlaamista. Esineet kasautuvat, koti vaatii kunnostusta siellä ja täällä. Koti onkin prosessi. Se on jatkuvassa muutoksen tilassa, kuten asukkaansakin ja ympäröivä maailma. Kodin kaaos kesyyntyy onneksi järjestelemällä: ”Pöyhin sohvatyynyjä ohi kulkiessani, järjestelen hedelmiä kulhoon uudelleen ja nautin puhtaan pyykin tuoksusta viikatessani liinavaatteita kaappiin”, Karlsson kuvailee tapaansa asua. Niille, joita näin harmoninen kotiunelma ei miellytä, suosittelen Josh Amatore Hughesin sisustuskirjaa Punk shui. Kodinsisustusta anarkisteille (2007). Se kehottaa tekemään kaiken toisin. Mieli pysyy virkeänä kohtaamaan arjen haasteet, kun maailman yllätyksellinen kaaos tuodaan omaan kotiin. Asioita jotka tekevät kodin kaaos on pienimuotoisempaa ja keskiluokkaisempaa. Asuminen uneksuntana on hyvän elämän mielikuvien luomista ja toteuttamista samassa hetkessä. Tuossa järjestelemisen hetkessä sisustuslehtien kuvasto tulee lihaksi. ”Ylellisyys on läsnäoloa ja huolenpitoa”, Karlsson sanoo. Kauneus ei piile täydellisessä kodissa, vaan kodissa, joka on elossa.


0

Keskeltä hetkeä putoaa kasvoille hymy, ojentuen läpi korkeuden, etäisyyttä veistäen. Ääriviivat katoavat suudelmien laukkaan. Sormet etsivät mitä eivät löydä, poimivat kosketusta kosketuksen vuoksi.

-Atte Koskinen

785677

632012

Profile for Nuori Voima

Nuori Voima: Iho (3-4/2019)  

Nuori Voima: Iho (3-4/2019)  

Advertisement