Esitysarvioita

Arvioita esityksistä: FANATIC fIGURAS 2009

Johanna Piritta Peltonen & Antti Juhani Manninen

FANATIK FIGURAS. Nukketeatterin Opinnäytetyöfestivaali Turussa 25.4.-7.5.2009. Poikkeuksellisesti esityksiä on tällä kertaa arvioinut kaksi silmäparia; Johanna Piritta Peltosen lisäksi arvionsa antaa myös Antti Juhani Manninen.

SINIPARTA Ohjaus: Leena Lahikainen Esiintyjät: Paula Vilmi, Katri Pekri Nukenrakennus, lavastus, ohjaajan avustus: Katarina Muschiol & työryhmä Valot: Vilma Salmi Äänet: Joonas Suomalainen

Muovi voi olla yllättävän kaunista monikerroksisena ja valaistuna, mutta Siniparta jäi osittain materiaaliin ihastumisen vangiksi. Tekeminen oli pientä ja hankalan tuntuista. Pään irrotus oli onnistunut efekti, luukkuidea toistui liiankin kanssa. Valaistuksessa oli ongelmia, trikit kärsivät väärin kohdistetuista heittimistä. Varsinkin pienet naisnuket olivat samaa muovista kalpeutta, jonkunlainen korostus olisi tehnyt terää. Suonen näköiset haaruksista kasvavat putket joista kasvoi kukkia olivat mahtavia, älytöntä ja silti kaunista. Lopun ruhonosien leijuttelu oli tarpeetonta häntää. Kirkuvan sähkönsiniset partavarustukset oli raikas valinta, nykynuoren paksupohjakengät eivät oikein istuneet kuvaan. Ilmeily muuttui jatkuvana teennäiseksi ja jätti tunteiden ja kerronnan suunnat epäselviksi.

JPP

Esityksen läpinäkyvät nuket olivat mielenkiintoisia. Ne sopivat mukavasti yhteen ihmisen sisään pääsemisen ajatuksen kanssa. Tämän rajapinnan merkitys kuitenkin katosi kolmeen seikkaan. Siihen kuinka helposti naishahmo kulki Siniparran sisään ja ulos, siihen kuinka pieni asia rajapinnan läpäiseminen Siniparralle itselleen oli, ja siihen kuinka vaikeaa käytännössä tämä sisään ja ulos kulkeminen oli nukenkäsittelijälle.

AJM

LIISAN UNI Ohjaus: Emma Kärki Nuket ja lavastus: Kadri Kalda, Rosa Bigarras Parra, Jessica Kangasniemi, Emma Kärki Valot: Mikko Semi, Tero

Tässä Ihmemaan Liisan versiossa oltiin hyvien ideoiden ja toteutuksen välissä sijaitsevalla epävarmalla pohjalla. Blondi wannabe-lakinainen oli ajankohtaistava ja tunnistettava, sen esittäjällä oli suvereeni ote. Hahmoa olisi voinut paisutella enemmän kuin intron verran ja tehdä siitä selkeämmän kehyksen unille. Luin tyypin mukaan tuomisen ironisena kritiikkinä naisen mallia ja pinnallisuutta kohtaan. Kellojänis vieterijalkoineen oli veikeä. Trivial-tyyliset kakunpalat eivät napsahtaneet lokeroihinsa ja muutenkin tekemistä leimasi hapuilu. Peliviittaukset olivat selkeitä mutta myös helpohkoja. Valopallomato jonka piti lyödä osiaan yhteen että loistaisi häilyi kivan pöljyyden rajamailla. Monen kohdan olisi pelastanut täysi heittäytyminen, vaikeuksista huolimatta.

JPP

Tämä on vaikea pala. Esitys oli niin keskeneräinen, ennemminkin ”sattumanvaraisten ideoiden esittely” kuin varsinainen ”esitys jostakin”, että sitä on vaikea muuna arvostella. Musiikit olivat kyllä tarkoituksenmukaisia (kasibitti voittaa aina), ja ideoinnin turhan varovaisuuden puute plussaa. Mutta uni? Se vain on liian helppo ja merkityksetön tie outoihin ja selittämättömiin maailmoihin.

AJM

LEHTI TUULESSA Ohjaus ja lavastus: Sini Peltola Esiintyjät: Perrine Ferrafiat, Ninni Finnberg Kuvitus: Mika Korento Toteutus: Työryhmä Valot: Juho Golnick

Vaikutuin mietitystä moniulotteisesta visuaalisuudesta, jota hallitsivat hallitusti valahtavat paperiliuskat. Paperisissa nukeissa oli rusehtavan lastenanimaation henkeä, liikuttelusauvat olivat välillä tiellä. En ymmärtänyt tapahtumista tarpeeksi. Ympäristönsuojeluteema jonka tarinasta poimin jäi jotenkin laimeaksi. Epäselvä, häilyvä varjo oli runollinen ja paperiin vedellä maalaaminen rauhoittavaa. Pöytätasopaperin kohoilukin oli kivaa. Käden varjoon toivoin kättä pidempää ideaa. Miksi maalarin piti tulla vielä pyöräilemään? Puupäähatturampa oli hassu, mutta puupäämäisyys mietitytti. Toisinaan olisi voinut harpata draamallisuuden tähden vaikka rauhallinen, hyräilevä kasvu ja elämän kulun kuvaaminen onkin tervetullutta. Aksenteilla siitäkin saa kaksin verroin terapeuttisempaa.

JPP

Lehti tuulessa oli viimeistelty, kokonainen ja ammattimainenkin. Itse en ymmärtänyt juuri mitään, kertova toiminta kun tuntui puuttuvan kokonaan. Mutta mitäpä siitä, kun kuvataiteellisena toimintana esitys muodosti kauniin kokonaisuuden.

AJM

HUVIPUISTO Ohjaus: Johanna Salo Esiintyjät: Satu Wiinikka, Perrine Ferrafiat, Benji Leblay Nukenrakennus ja lavastus: Perrine Ferrafiat, Sarùne Peciukonyte Musiikki ja äänet: Matti Salo Valot: Sanni Pekkala ja Janne

Alku oli mukavan outo: ihmisherra varjokuvana virkkaamassa. Vekkulin simppelissä mustavalkoisessa maailmassa kipitti paperihahmoja southparkilaisittain. Yksinäinen johtajaherra sai kiljuvista kakaroista tarpeekseen ja kehitteli kuoleman maailmanpyörän josta lapset lentelivät taivaanrantaan. Rytmitys kaipasi tiukennusta, alkupuoliskosta olisi voinut edetä ronskimmin äksöniin. En ihan tajunnut miksi herra kohteli yhtä lasta niin kiltisti. Johtajaherran vartalo ja pää eivät olleet ihan parhaassa yhteydessä keskenään. Laitteisiin asettelu hidasti pikkaisen kerrontaa. Isomman kokoluokan kamppailu varjokaruselliheppojen kanssa toimi värisyttävän painajaismaisesti. Polkupyöräpyörässä ja karusellissa tuikkivat tunnelmalliset sirkusvaloviritelmät.

Johanna Piritta Peltonen & Antti Juhani Manninen

Huvipuisto oli siisti yhdistelmä trashiä (harjoittelematon, mutta omalla tavallaan toimiva varjoteatteri) sekä tyylikkyyttä (paperimaailma kokonaisuudessaan). Tarina jäi etäiseksi, tulkinnanvaraiseksi, mutta julmuudessa uskallettiin jo astetta pidemmälle. Väittäisin kyllä, että todellisuudessa (jopa tämän esityksen maailmassa) stressistä on hieman pidempi matka lapsentappoon. Mutta mitä poneja! Efektejä! Lentäviä lapsia! Kyllä kiitos.

AJM

HER CUP OF TEA Dramaturgia ja ohjaus: Roosa Halme Ohjaajan assistentti: Cecile Lemaitre Esiintyjä: Katariina Tamm Nuket: Roosa Halme Kitaristi: Ilkka Turta Varjoteatterin toteutus: Työryhmä

Odottamisesta ja kaihosta pettymyksen kautta suruun ja taistelun kautta takaisin kehiin, siinäpä slaavilaisen samaistuttava kaava. Vanja-enoon perustuva esitys ei liiemmin yllättänyt mutta vierasperäisen aksentin omaava esiintyjä oli suloisen uskottava tsehovilaisessa settingissä. Kökömmästä ilmaisijasta olisi jäänyt vähemmän käteen. Nukkehahmojen ja kertojapäähenkilön tekstin suhde ei ollut ihan kirkas, toivoin että esinehahmoille olisi annettu enemmän lava-aikaa. Teepusseista rakennettu nukke hurmasi mutta sen liikutteluun ei saatu tarpeeksi voimaa ts. persoonallisuutta. Ihanaa että samovaaria käytettiin oikeasti. Morsiuslaahuksena nouseva pöytäliinan reuna teki vaikutuksen. Ruoalla leikkimiset olivat näppäriä ja tunnelman muutokset luontevia. Jotakin terää jäin kaiken nieltyäni kaipaamaan.

JPP

Her Cup of Tea oli teinipäiväkirjansivunomainen pikku tarina, ymmärrettävissä alusta loppuun asti. Tätä olisi helppo kritisoida liian yksinkertaiseksi. Mutta yksinkertaisen tarinan kertominen ajatellaan liian helposti helpoksi. Tässä kertoja ymmärsi mitä kertoo, alusta loppuun, ja se on harvinaista. Ja nautinto katsoa. Tosin 40 minuuttia näppäilykitaraa on, vaikka suloista, liikaa, kenelle tahansa. Ainoa mitä jäin kaipaamaan tässä nukketeatterin opinnäytetyössä, oli itse nukketeatteri.

AJM

SIRKUS GELSOMINA Ohjaus ja dramaturgia: Laura Hallantie Esiintyjä: Sandra Lange Nukenrakennus ja lavastus: Perrine Ferrafiat, Laura Hallantie, Katharina Muschiol Apulaisohjaus, valo- ja ääniajo: Nanna Mäkinen Valot: Marko Kallela Äänet: Tom Sundberg

Reilusti La Stradaan pohjaava mutta silti omannäköisensä show valloitti sympaattisuudellaan. Tunnusmusiikkiakin käytettiin heti alussa tunnelmakanavien avaamiseksi. Esiintyjä oli aidosti, lämpimästi roolissa ja pelasti parit mokat tipahtamatta. Sirkustunnelma oli luotu kaikkien sääntöjen mukaan pieniä punaisia verhoja myöten. Jotkut sirkusviritelmät oli tehty turhan monimutkaisiksi, kiinnostus herpaantui kun lankoja piti viritellä ja osasia säätää. Zampano oli hieno, ronski ja metallinen. Muutenkin esineistä rakennetut hahmot olivat oivallisia. Veitsenheittokohtaus oli ihanuutta, talouskoneen terät potentiaalisina heittovälineinä seinällä herkullinen yksityiskohta. Turhimpia puuhailuja olisi voinut karsia ja rakentaa pidempiä kehittelyitä esimerkiksi matkalaukun kolistelusta.

JPP

Sirkus Gelsomina oli esityksistä kenties ainut, jossa kiinnosti mitä tarinassa seuraavaksi tulee tapahtumaan. Se oli valmis, viimeistelty esitys täynnä mielenkiintoisia nukketeatterillisia ideoita ja viritelmiä. Mikä tärkeintä, tarinaa kerrottiin nukeilla. Ja näyttämöllä oli nähtävissä syitä (kulkuri esiintyy romuilla, kun muuta hänellä ei ole, tietenkin!) Tyhmääkin katsojaa autettiin kädestä pitäen turvallisesti läpi koko tarinan. Viekää tämä esitys kaikille sirkusfestareille, heti!

AJM

RUSALOCHKA Ohjaus: Nanna Mäkinen Apulaisohjaus: Maëlle Le Gall Esiintyjät: Katri Pekri, Cécile Lemaitre,Vitalia Samuilova Musiikki: Maëlle Le Gall Valot: Jukka ja Haba

Pieni merenneito-aihelmassa kahiseva muovimeri aaltoili täyttäen tilan. Tytön ja pojan leikissä fokus oli hieman hukassa, oikealla hiekalla leikkiminen oli hupaisaa. Olisin halunnut tietää mitä maahan haudattiin. Tytön meressä oleilu ja uiskentelu kesti kauan, odotin jotain eteenpäin sysäävää tapahtumaa. Milloin fiilistellä ja milloin edetä, tuo vainoava kysymys. Neidon pyrstö oli uskottavan suomuinen, mutta sen riisuminen kävi liian helposti. Miksi tyttö muuttui? Rauhallisuus ja liplattava tyyneys oli hyvästä mutta draamakohoumia ja tiivistymiä olisi saanut upottaa mukaan. Roikkuvat, heiluvat lasipurkit olivat kuin muistoja ihmisten maailmasta. Niiden heiluttelussa oli dynamiikkaa. Lopussa tyttö meni lasipurkkiin, tuliko hänestä pojalle muisto vai vanki? Ainakin jäi pohdittavaa…

JPP

Rusalochka johdatti katsojan audiovisuaalisesti kauniiseen, innovatiiviseen ja kokonaiseen maailmaan. Mutta taas: mikseivät nukkehahmot puhuneet ääneen? Ne selkeästi keskustelivat sanallisesti, mutta volume oli väännetty nollille, puhe oli vaihdettu eleisiin, jotka kuvastivat kuitenkin taas puhetta. Tyhmänä katsojana kaipasin enemmän selkeyttä ja syitä toimintaan ja symboleihin, sekä jännitteitä hahmojen välille. Kysymys: riittääkö taiteessa katsojalle kauneuden kokemus? Vierustovereilleni riitti, kyynelet virtasivat avoimesti.

AJM

KIURU Ohjaus: Johanna Kultala Esiintyjät: Sarune Peciukonyte, Mirko Rajas, Katarina Tamm Visuaalinen suunnittelu: Sarune Peciukonyte Nukenrakennus: Sarune Peciukonyte ja Johanna Kultala

Jeanne D’Arcin oikeudenkäyntiin pohjautuva (taustatieto toi esitykseen tasoja) Kiuru oli riisuttua nukketeatteria. Esitys toi näkyväksi sekä sisäisen että ulkoisen voimien taiston. Tykkäsin karusta estetiikasta – nukke, näkyvät nukettajat ja muutama pylväs. Ja tilaa halkovat nauhat. Elementeistä saattoi lukea

viitteitä moneen suuntaan. Alussa kehonosat löysivät toisensa kuin magneetit. Nuketus oli hyvin pätevää, oli upeaa miten hahmoon saatiin parhaimmillaan yhtä aikaa voima ja hauras herkkyys. Nukkea oli tutkittu, siihen luotettiin ja siitä saatiin paljon irti. Liikkeet olivat soljuvia, mutta koska juttua mainostettiin tanssiteatterina odotin kokonaisuudelta enemmän tanssillisuutta ja koreografista ajattelua.

JPP

Kiuru oli kaunis, välittäen ja huolella tehty. En ymmärtänyt siitä käytännössä katsoen mitään, oliko mitään ymmärrettävissä, en tiedä. Enemmän kuin varsinaiselta esitykseltä, Kiuru tuntui tutkimusmatkalta tämän hienon nuken mahdollisuuksiin. Nukke tosin oli niin vaikea käsitellä, ettei se todella herännyt eloon missään vaiheessa. Hyvin mielenkiintoinen se kyllä oli. Mutta mitä tapahtui? Koko esitys jätti jälkeensä vain kysymyksiä. Esimerkiksi, kasasiko Kiuru itseään? Vai kasattiinko sitä? Vai kasautuiko se? Ja miten mikään liittyi Joan D’arciin?

AJM KUNINGATAR K Ohjaus: Maija Linturi Esiintyjät: Essi Nummelin, Alma Rajala, Riina Tikkanen, Kaisa Selde Nuket ja lavastus: Lena Kiessling, Maija Linturi ja työryhmä Äänet ja sello: Aino Juutilainen Valot: Heini Kotilainen

Rämisevän peltipurkkiestetiikan maailma symboleineen oli kokonainen. Ohjaajalla oli ollut vahvoja visioita, mittasuhde-erot olivat rohkeita. Laura Ruohosen näytelmän tekstiä oli otettu kunnianhimolla mukaan, mutta sen tykittämisessä oli myös ongelmia. Samanasteisena toistuva voimallisuus vei tehoja rämistelyssäkin. Mielenosoituksellinen jokikouruun astuminen oli tehokas ele mutta kun jokiputkeen lenteli tavaroita, vesi menetti tehokkuuttaan. Fallossymbolit eivät olleet ihan tuoreita, mutta niitäkin käytettiin reippaasti, runkkaamiseen asti. Sello oli upea kontrasti ja livesoitto toi ilmaa ja pehmeyttä. Ankerias oli vaikuttavampi puheen ja mielikuvituksen tasolla, sen pitkällinen kiemurtelu oli alleviivaavaa. Mustatut naamat olivat kiinnostava häivytyskeino ja ne synnyttivät ristiriitoja muun muassa Ruotsista ja Lapista puhumisen kanssa.

JPP

Tarinaa kuljetti pikemminkin tekstin mahtipontinen ja vahva lausuminen kuin toiminta hahmojen, nukkien välillä. Tästä huolimatta Kuningatar K. oli ammattimainen, näyttävä ja ansiokas teos, omassa oudossa tyylilajissaan hiottu lähes täydelliseksi. Lähes. Miksi itse kuningatarta ei koskaan haluttu laittaa näyttämöllä alakynteen? Hän pysyi loppuun asti voittamattoman vahvana. Ja tarina pysyi samalla yhtä pienenä. Entä missä piileskeli kuningattaren luvattu nerous?

AJM

THEY WON’T STAY DEAD Ohjaus: Sirpa Järvenpää Esiintyjät: Sandra Lange, Toni Kandelin, Nanna Mäkinen Nukenrakennus: Alina Kilpinen, Cecile Lemaitre, Sirpa Järvenpää, Sandra Lange, Toni Kandelin

Tämä sammaleisessa maastossa vedetty evilbarbie-show oli hurtisti tehty oman tyylilajinsa mukaisesti. Kieli poskessa, asiaan uskoen. Juoksevan nuken tekniikka sopi esitykseen kuin veri päähän. Samoin ahdas rosoisen leikkimisen meininki. Katsoja onnistuttiin voittamaan puolelleen olemalla avoimesti kökköjä, lapsenmielisellä yksinkertaisuudella. Tyyli pelasti senkin että ajoitukset eivät olleet ihan kohdillaan eivätkä nuket täysin hallinnassa. Esiintyjien repeilyt antoi nekin anteeksi. Helikoptereista, älyvapaista pelastusoperaatioista ja lupauksista tuli jopa Irakin sota-mielleyhtymiä. Splätter-ruiskusta ropisi vielä jekkupisteitä. Loppu oli niin töksähtävä että siitäkin seurasi pelkästään riemureaktio.

JPP

Tässä eräs yleisön suursuosikeista, todellista tämän päivän nukketrashiä. TWSD oli hyvinkin uskollinen esikuvalleen NOTLD:lle, myös pitkälle viedyssä kökköydessään. Mutta miten kompensoida elokuvan hurja kamerankäyttö, vimmainen alivalotus tai raastavat kontrastit? Trash vaatii, kaipaa vastapainokseen jotain virtuoosimaista, edes hetkeksi. TWSD on eheä, siisti, kiva kokonaisuus, lempeää ja kilttiä kauhukomediaa kouluikäisille pojille, tai baareihin, parhaimmillaan promillen, parin nousuhumalassa. Suosittelen.

AJM PERFUME Ohjaus: Jani Naskali Esiintyjät: Ninni Finnberg, Kaisa Selde, Kadri Kalda Nukenrakennus: Ninni Finnberg ja työryhmä Lavastus: Ninni Fredberg, Jani Naskali Äänet: Tapio Laitinen Valot: Ilmari Pursiainen

Elokuvaan perustuva teatteri on ongelmallista, tavallaan armotonta. Jos on nähnyt elokuvan, täytyy taistella että pystyisi katsomaan teatteria omana teoksenaan. Samoin on haaste tuoda elokuvan maailma lavalle kopioimatta, mutta niin että katsoja jolle elokuva ei ole tuttu pääsee kärryille. Perfume-elokuva oli tunnelmiltaan niin vahva, että se vainosi katsomiskokemusta. Vertailukohta oli kohtuuton, odotin samankaltaista makaaberin ja kauneuden liitosta. Suurin ongelma oli että dramaturgisesti olennaiset pointit kuten karmaisevan hajusteenvalmistusmenetelmän motiivit eivät korostuneet. Lyhtyraajaisissa nukeissa oli humoristisemman suunnan hetkiä, joita himmensi ylimääräinen toiminta ja sumppuuntuminen. Valoa heijastelevat lasipullot olivat kiehtovia. UV-valossa haisteleva irtonenä pomppasi alkemistihengestä. Miksi juuri tämä aihe ja tarina?

JPP

Mietin koko esityksen ajan, miksei dialogia puhuta ääneen. En keksinyt vastausta. Vuorosanat oli jostain syystä korvattu elehtimisellä, joka kuitenkin kuvasi epämääräisesti puhetta. Mutta ei esitykseltä ansioita puuttunut. Koko tarina kerrottiin nukeilla, ja tässä todella yritettiin kertoa kokonainen tarina. Sanaton esitys tarvitsee jonkinlaisen toiminnallisen maailman, jossa on luonnollista olla puhumatta. Tässä juuri on eräs nukketeatterin ikuisista haasteista: miten siirtää useimpien kertomusten sisältämät dialogit, kohtaamiset ja asetelmat toiminnaksi (tai ainakin toiminnalliseksi) ilman että tuloksena on vain näiden viitteellisiä kuvia?

TODELLISUUDELLE VIERAS Ohjaus: Satu Wiinikka Esiintyjät: Leena Lahikainen, Linda Vapalahti, Hilla Väyrynen Lavastus: Tytti Wiinikka Musiikki: Matti Salo Valot: Kirsi-Marjut Alén

Tilat rakentuivat taitavasti abstrakteilla muodoilla, viitteellisillä valoilla ja äänillä. Esitys jätti kysymyksiä, enimmäkseen hyvässä mielessä. Luisenlaiha nukke liikkui herkästi ja sen sokeus oli oivallus. Alkukuvassa luotettiin uskottavasti vain nukkeen ja sen liikkeeseen valokeilassa ja se kantoi. Mies kohtasi naisellisia hahmoja, kuten paperikukan. Kukan repiminen oli ilmeinen ja arkinen, jopa raaka teko. Pappishahmolta anottiin turvaa ja armoa ja sitä mies saikin, ainakin hetkeksi. Valkoinen jauhe jota siroteltiin oli kenties tuhkaa. Lopussa mies käveli kohti toivoa, avoimempana kuin ennen. Kasautuvat avautumattomat ideat ja tasarytmisyys saivat kaipaamaan ytimekkäämpää asiaan menemistä. Esitys kulki epäilyttävän hyvin pisteestä toiseen, pari äkkipysähdystä matkalle olisi ollut hyväksi.

JPP

Todellisuudelle vieras sisälsi kavalkadin hienoja, irrallisia ideoita. Se tuntui tuhlaukselta: miksi näin näyttäviä kuvia ei valjasteta mihinkään tehtävään? Todellisuudelle vieraan maailma oli kuitenkin selkeä, täällä hahmon oli luonnollista olla vaiti. Tarina, tai tarkoitus, taas ei ollut selkeä, tai sitten sitä ei lainkaan ollut. Tässä toinen suuri ikuisuuskysymys: jos esityksellä ei ole syitä, merkitystä, tarkoitusta, eikö se silloin jää merkityksettömäksi? Miksi tehdä jotain merkityksetöntä?

AJM

ROOMIE-PAL! Ohjaus: Hemmo Kauppinen Esiintyjät: Toni Kandelin, Johanna Salo Nukenrakennus: Jessica Kangasniemi Valot: Maria Hannonen

”Sitcom for idiots”- tyyliselle showlle oli löydetty todella hyvä lähtökohta, sarjakuva. Yleisö alkoi nauraa jo ennen kuin päähenkilö oli tehnyt mitään, hyvä merkki. Yksinkertaisin vaattein ja naamioin oli luotu hahmo, joka liikkui naamioteatterin rytmityksin ja pelkistyksin. Henkilö tilasi pakettikaverin joka oli kuin miehen negatiivi, valkoinen pieni virkamies. Helposti seurattavan, vinksahtaneen hahmon kanssa voi pelata arkisiin esineisiin liittyvillä odotuksilla ja yksityiskohdilla pitkäänkin. Alla oli vakavampaa pohdintaa yksinäisyydestä, omistamisenhalusta ja tylsyydestä - ja siitä jos edellä mainitut menevät överiksi. Ajankäyttö oli onnistunutta, tekemiselle ja olemiselle annettiin tarpeeksi tilaa, mutta kokonaisuus oli saatu pätevästi alle puoleen tuntiin. Tarkkuuden hiomisella ja joustavammalla liioittelulla tässä on vastaansanomaton paketti.

JPP

Tämä tarina oli mukavan selkeä ja yksinkertainen (sillä pienessäkin tarinassa on paljon kertomista). Toisaalta tämä pieni tarina ei ollut mielenkiintoinen eikä oivaltava. Visuaalisesti Roomie-Pal! oli rouhean raikas, tyylikäs ja yhtenäinen. Mutta naamio(ja fyysinen)teatteri on vaikea taiteenlaji, joka vaatii valitettavasti huomattavasti enemmän harjoittelua. Muuten löydetty liikemateriaali jää usein väsyneen kliseiseksi, kuten tässä. Eipä sillä kai väliä, sillä katsojat tuntuivat olevan aivan riemuissaan.

AJM

SEESAW Ohjaus: Paula Vilmi Esiintyjät: Mirko Rajas, Johanna Kultala Nukke ja naamiot: Paula Vilmi ja Mirko Rajas Musiikki: Altti Karjalainen Valot: Oskari Ellilä

Kauhun ja nukketeatterin yhdistämisessä on viljalti mahdollisuuksia. Elokuvaan Saw I perustuvassa pelottelussa mehevimmät mahdollisuudet missattiin, vaikka jo tilaan mennessä jännitti. Oletettiin kai että kaikki diggaavat elokuvaa jo valmiiksi. Kellariin vangitun pojan ahdistus sai karvat pystyyn mutta vääristä syistä, se oli turhan totista kauhun karjahduksineen. Kauhukliseet kuten uhkausääninauha ja lapsuuden traumaattiset leikit huvittivat. Avaimen etsimiskuvioon ei rakentunut riittävästi kierroksia. Kirkkaanpunaiset esineet tehostivat merkityksiä, itse uhkaavaa sahaa käytettiin yllättävän vähän. Odotin strobovaloja käytettävän karmiviin vaihtoihin ja yllätyksiin. Yleisöä olisi saanut pelotella enemmänkin, vaikka esitystilan lukitulla ovella. Naamiot sopivat juttuun kuin kirves päähän.

JPP

Saksan kielessä on sana unheimlich (tai das Unheimliche), jonka voi kääntää yhtä aikaa niin tutuksi kuin vieraaksi. Sen kokemus kaikessa epämiellyttävyydessään taitaa olla kaiken kauhun edellytyksenä. Tässä esityksessä kaikki oli niin lähellä, tuttua, tunnistettavaa ja tässä, että samanaikainen vierauden kokemus, ja samalla kauhu, jäi saavuttamatta. Paitsi hetkeksi, aivan lopussa, liian paljon aitojen kasvojen näköinen naamio ylitti tämän rajan. Esityksen toinen ansio oli sen herättämässä runsaassa keskustelussa siitä, onko nukketeatterin keinoin ylipäänsä mahdollista tehdä (pelottavaa) kauhua.

AJM

PYYKKI Työryhmä: Meeri Sorjonen, Riina Tikkanen, Hemmo Kauppinen, Irina Ainasoja, Marja Sundgren, Tero Aalto, Essi Nummelin, Susanna Airaksinen

Parisuhdeaihetta jynssättiin suht kulunein keinoin mutta mukana oli kumminkin aitouden tuntua. Märällä rätillä läiskintä ja siihen yhtyvä lakanarytmi oli lupaava. Tekstihaasteeseen oli taasen tartuttu innolla. Lakonisuutta ja yleisölle kommentointia olisi voinut käyttää enemmän hyväksi, replikointi jäi yksitotiseksi. Vauvakääröt olivat niin ennen nähtyä, että helpotuin kun niitä tungettiin mekon alle. Masturbaatiokohtaus pesukoneen päällä oli yksi parhaista, koska se a) yllätti ja b) se vietiin tarpeeksi pitkälle. Nuketus oli viihdyttävää keskitasoa. ”Lähdetään Berliiniin”- tyyliset älyttömyydet hörähdyttivät. Lisää liioittelua vaan peliin. Askarruttavien kysymyksten sarjaan tuli yksi lisää - Miksi homon exän kengät eivät olleet valkoiset? Saippuakuplakone meni ihan ekstrakikkailun puolelle mutta nauratti juuri siksi. Lopuksi haluan kiittää Pesupullomiehen penistä.

JPP

Energinen ja rytmikäs Pyykki sukelteli syvimmistä nukketeatterikliseiden pohjamudista trash-avant-garden aallonharjoille ja taas takaisin. Keskeneräisen tuntuinen esitys haastoi itseään välillä täysillä (kuten mahtavassa synnytyskohtauksessa) ja välillä taas sortui kulkemaan helpoimman kautta (laimeista laimein pesuainepurkkien pariutuminen). Esitys oli puheteatterina mielenkiintoinen ja ansiokas, nukketeatterina ei. Loppua kohden paukut tuntuivat loppuvan, itsemurhan uhasta päästiin turhan helposti yli, eikä absurdiudessakaan menty tarpeeksi pitkälle.

AJM

Kommentti:

Inkvisiittori Manninen käy Fanatik Figuras –festivaalilla Yritin katsoa kaikki Turun taideakatemian nukketeatterilinjan opinnäytetyöt vähintään kahdesti, mutta läheisen Linna-klubin ylenpalttinen ohjelmatarjonta teki sen joittenkin esitysten kohdalla jotakuinkin mahdottomaksi. Kaikissa esityksissä oli ansionsa, kaikista esityksistä löytyi jotain mielenkiintoista ja inspiroivaa alan ihmiselle. Olen itse mieluusti ns. tyhmä katsoja, en siis suostu näkemään esityksessä enempää kuin sen näyttämöllepanossa todella on. Ja jos on kysyttävää, beibi, kysy toki: amourintiikeri@gmail.com