Työpaja Islannissa

Kuoleman monet kasvot

Työpaja lasten- ja nuortenteatterin tekijöille Reykjavikissa, elokuussa 2009

Assitej:n alullepanema, kansainvälinen lasten -ja nuortenteatterintekijöiden työpaja, joka pidettiin ensimmäisen kerran marraskuussa 2008 Caracasissa Venezuelassa, kuljetti minut tänä syksynä Islantiin. Venezuelassa puhuimme tabuista lastenteatterissa ja kulttuurissa. Islannissa otimme yhden tabuista syvempään käsittelyyn. Keskityimme siihen, kuinka kuolemaa käsitellään lasten- ja nuorten teatteriesityksissä. Voidaanko kuolemasta puhua, ja kuinka siitä kerrotaan näyttämöllä eri ikäisille lapsille? Näiden kysymysten kanssa teimme tiivistä yhteistyötä paikallisten lasten kanssa. Mukana työpajassa oli minun lisäkseni näyttelijöitä, kirjailijoita ja ohjaajia Ruotsista, Espanjasta ja Islannista.

Viikon ajan teimme yhteistyötä 5- vuotiaiden ja 10- vuotiaiden lasten kanssa. Ensimmäisellä tapaamisella esitimme tarinan, joka syntyi työpajassamme Caracasissa. Se on sanaton, valkoisilla erikokoisilla papereilla kerrottu rakkaustarina perheestä, jossa on isä, äiti ja kaksi lasta. Isä sairastuu ja kuolee, mutta kuoleman jälkeen isä on lähellä perhettä muistoissa, toisessa olomuodossa. Tämä tarina kosketti jokaista lasta. Koskaan aikaisemmin he eivät olleet nähneet näin puhdasta esineteatteria. Isompien lasten oli kuulemma ensin vaikea uskoa hahmoihin, koska ne ovat vain papereita, ja paperiinhan koulussa vain piirretään ja kirjoitetaan. Ei paperilla voi esittää teatteria! Se oli heidän mielestään hieman omituista. Mutta toisaalta lasten mielestä tarina tuntui surulliselta ja henkilöihin pystyi samaistumaan, ja kaikki ymmärsivät mitä kertomuksessa tapahtui. Esitys tuli jokaista lähelle ja siitä syntyi paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Olimme yllättyneitä siitä, miten avoimesti lapset kertoivat meille omia näkemyksiään kuolemasta: ajatuksia tunteista, kuoleman jälkeisestä elämästä, uudelleen syntymisestä, elämän kiertokulusta. Kuolema ei ollut tabu lasten mielissä. Lasten ajatukset ja kysymykset kuolemasta johdattivat meitä työssämme eteenpäin seuraavien päivien aikana. Teimme uusia kohtauksia; pieniä tarinoita, jotka esitimme jälleen heille. Yhteiseksi näyttämökieleksi nousivat sanattomat, symbolein ja kehollisen ilmaisun kautta kerrotut tarinat, joita mukana ollut muusikko säesti erilaisin instrumentein. Syntyi tarina, jossa kenkä oli lemmikki kilpikonna, joka jäi ruohonleikkurin alle, ja tarina kahdesta klovnista, ikuisista ystävistä, jotka löytyvät samasta haudasta. Superlonipallot esittivät Urpoa ja Turpoa, joiden äiti on sairastunut syöpään. Tämä oli tarina siitä kuinka lapset kokevat äidin sairastumisen ja sairaalaan lähtemisen. Yhteistyömme sujui upeasti ja olimme kiitollisia lasten läsnäolosta työpajoissamme. Kaikesta voidaan puhua, kaikesta pitää puhua, kunhan vain se tehdään hienovaraisesti ja tuntosarvet tarkkoina. Tämä kansainvälinen työpaja osoitti sen, että nukketeatterin avulla voidaan sukeltaa yhdessä syvempiinkin vesiin. Pääsemme helposti käsiksi muistoihin ja tunteisiin, jotka voidaan välittää ja jakaa ilman sanoja. Tunteisiin, joiden olemassaolosta me emme itsekään ole tienneet . Näyttämöllä valkoinen lenkkikenkä voi olla niin herkkä ja hauras ja haavoittuvainen.

Ikuiset ystävät.

Islantiin uusi nukketeatterikeskus!!

Työpajan päätyttyä teimme retken Borgarnesiin, noin yhden tunnin ajomatkan päähän Reykjavikista. Makaavat vuorijättiläiset seurasivat alta luomiensa pienen auton matkaa pitkin rannikkoa kohti Borgarnesia, tapaamaan Bernd Ogrodnikia. Figuren Teatterin sielua ja henkeä, miestä, jota nukketeatteri