4 minute read

Arvioita esityksistä

Arvioita esityksistä:Hurraa 2009

Johanna Piritta Peltonen

Advertisement

MIKÄ-MIKÄ KUORIUTUU?

Teatteri SudenEnne Käsikirjoitus, nuketus, nukenrakennus, lavastus: Iisa Ilona Tähtinen Ohjaus: Hanna Heinonen, Iisa Ilona Tähtinen Koreografia: Leena Harjunpää

Tytöksi puhkeamisessa oli herkkää nuketusta ja ihmettelevää tunnelmaa. Samaa kankailla venyteltyä ”möhkeröstä olioksi”-meininkiä muistan myös Turussa näkemästäni esityksestä. Tähtisen tyylin rauhallisuus on kiitettävää. Nuken kasvot olivat yksinkertaiset seurata, mutta silti kiehtovan oudot. Jaloilla hapuilu ja kevyen honkelot tanssiaskeleet olivat viehättäviä. Kokonaisuuden dramaturgia jäi haaleaksi, kaipasin liikkeellisiä ja kerronnallisia aksentteja vellovaan vaaleuteen. Jättikukka oli niin iso elementti, että siltä odotti enemmän. Muuntuvan olennon ja kukan jännitettä ei päästetty kasvamaan. Jatkuvampi musiikkitausta olisi antanut pehmeille ja vaivihkaisille tapahtumille voimaa. Pieni punainen leppäkerttu regressoi mukavasti. Lattiatason tapahtumat ovat Annantalon tilassa ongelmallisia, monen aikuisenkin täytyi kurkkia ja venytellä kaulaansa nähdäkseen.

OFELIA JA VARJOJEN TEATTERI

(perustuu Michael Enden samannimiseen romaaniin) Nukketeatterikeskus Poiju Sovitus, visualisointi, ohjaus: Iida Vanttaja Esiintyjät: Teija Muurinen, Anne Lihavainen

Arvostan sitä että tehdään reilusti kaunista, vanhahtavaan malliin. Vanhuuden arvostamisesta ja kuoleman lähestymisestä kerrottiin lempeällä otteella. Minun makuuni puhetta oli liikaa ja osa siitä tuli tarpeettoman kovaa. Ofelia-nukke oli todella hienosti tehty ja nousikin arvonsa ja luonteensa mukaisesti ylitse muiden. Ofelian viimeiseen asti kukkiva kyynistymättömyys oli tärkeää tasapainon kannalta. Esiintyjien tarinankerronnassa ei ollut bongattavissa imellyttävää ”runollistamista”. Rokkaava autoilukohtaus korostui turhan paljon. Perinteisten käsivarjojen käyttö Värjynä oli ilahduttavaa, muut varjohenkilöt olivat siihen nähden jäykkää perussettiä. Kuoleman saapuminen töksähti pikkaisen, vaikka toteavuus oli hyvä valinta. Sylikuva oli niin kääräisevä että yleisö alkoi taputtaa ennen aikojaan, mutta tarinankertojien loppuvalssi veti lähemmäksi elämää. Yksinäisten vanhusten teema kuvastui kaikesta.

PIXY

Lumottu Prinsessa Käsikirjoitus: Max Andersonin samannimisen sarjakuvan pohjalta Outi Sippola ja Liisa Laitinen Ohjaus: Outi Sippola ja Liisa Laitinen Musiikki: Markus Heino Valot: Markus Heino Esiintyjät: Liisa Laitinen, Outi Sippola ja Lotta Virtanen

Törkeä töpöttäjä Pixy oli kyllä ihan ykkönen. Söpö riiviösikiöksi. Esityksen tyylissä teollistuminen kohtasi teknon ja söi romantiikan jätettä päälle. Hullun professorin kumipuvuista kehittyvät ”vaihtautujat” oli ihanan älytöntä kehitelmää. Lyhyet dialuennot toivat fyysisestikin nastan lisätason. Isin ja sikiön huvittelu Manalassa olisi tullut vähemmälläkin selväksi. UV-valo on tehokas keino, mutta alkaa rasittaa pitkään tuijotettuna. Näkyvillä soitettu musa oli nasakkaa ja tuki sekoja siirtymiä, parissa kohdassa oli vaikea kuulla puhetta musiikin yli. Pirun hyvä oli hidastunut kohtaus maan alla. Mainiosti toimivat kohdat joissa käsinukkien suunnat ja asennot olivat erityisen kirkkaat ja tarkat, sekä äärimmäinen vispaaminen. Elämän ja kuoleman kysymykset taustalla ja tylyn absurdi kerronta hanskassa, eihän sitä voi kuin diggailla.

Mikä mikä kuoriutuu, nuket ja visuaalisuus Iisa Ilona Tähtinen, kuva Linn Autio.

Ofelia ja varjojen teatteri, nuket Iida Vanttaja, kuva Tom Nyman.

HOX Company Käsikirjoitus, ohjaus: Terhi Tuulia Lintukangas Esiintyjä: Timo Väntsi Nukenrakennus: Hanna Pärssinen Valot: Timo Ollila Äänet: Erno Selänne Tekninen tuki: Anna-Kaisa Väänänen

Tasokas ja mietitty jäivät päällimmäisinä sanoina mieleen Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan Henry W:n vapautumistarinasta. Runsaassa puheessa oli aika ajoin kiirehtimisen tuntu. Alun nopeassa lähdössäkin ohitettiin dandymäisen nautiskelun paikkoja. Vaalealla stailatussa sellissä takaumat näpsyteltiin shakkinappuloilla ja valkoisia hansikkaita käytettiin symbolitasoa myöten herkullisesti. Pistelevään melodraamaan heittäytyvät säärikäsinuket olivat hyvinkin eloisia. Jensin sormitanssimuuveissa klassiset keinot käytettiin makeasti. Baarikohtauksen miimiset asiat ärsyttivät, sammakko ja muut hassutteluväliäänet saivat puolelleen. Valoefektit olivat tehokkaita ja isosti tehtyjä. Lopun eloonherääminen poisti kasvavan turhauman siitä, että Dorianin rintakuvaa liikuteltiin vain ohimennen. Kommenttikatseista yleisöön tuli tunne, että tässä on kuitenkin kaiken kertojana Timo V. Ei paha taso ollenkaan, mutta sitä suuremmalla syyllä Henryn ja esim. kuulustelijan hahmoon olisi voinut kaatua pidemmälle (en tarkoita klisheistä håmåkeikistelyä!).

KOLME WALTARIA – kasvu taiteilijaksi

Teatteri Lempi Käsikirjoitus: Marja-Leena Kaskinen, Inke Rosilo Ohjaus: Inke Rosilo Nuket: Ippe Enge Esiintyjät: Ippe Enge ja Marja-Leena Kaskinen Lavastus ja puvustus: Inke Rosilo Lavastuksen toteutus: Asennuspalvelu Koskinen ja työryhmä Puvustuksen toteutus: Leena Österlund Valot: Markku Tuominen Valotekniikka: Milja Leppänen

Mika Waltarin esityksellinen muotokuva oli paneutuen tehty. Alun esittely selkeytti seuraamista, varsinkin pienimmille ja lajiin tottumattomille. Waltari lapsena oli hurmaava, elävästi nuketettu ja kirjoitettu hahmo, ääntä myöten kokonainen. Waltarin äidin ilmaisu liukui pateettisen puolelle. Kohtausten väliset siirtymät olivat luontevia ja ripeitä. Kärryä käytettiin näppärästi muuntaen. Ranskalaisessa lehtimyyjämuorissa oli sanattoman tekemisen riemua. Nuori huivikaulainen Waltari liikkui sulavasti hänkin. Ongelmallisinta oli käsillä ja työtuolilla rakennettu aikuisen Waltarin hahmo, joka jäi epämääräiseksi. Myös teksti näissä kohdissa oli selittelevää ja ääni uskottavuuden rajoilla. Vanhan Waltarin kanssa kommunikoiva Sinuhekin liikkui aika jäykästi. Kirjoituskoneen hakkaamisen maaninen ääni kera porsliinikupin kilinän kuvasi terävästi äärirajoilla puurtavaa ja visioiden vallassa työskentelevää mieltä sekä vaimon yrityksiä saada mieheensä inhimillinen kontakti.

FRAGILE

Kuuma Ankanpoikanen Vimmassa Turussa 15.10.2008 Ohjaus: Merja Pöyhönen Käsikirjoitus: Merja Pöyhönen ja työryhmä Nuket, lavastus ja puvut: Outi Herrainsilta Musiikki: Antti-Juhani Manninen Lavalla: Anna-Kaisa Väänänen, Lotta Virtanen, Antti-Juhani Manninen

Tässäpä hemmetin tärkeä aihe helposti särkyville. Mahtavaa, että nuoria ja ikuisia seksuaalikysymyksiä lähestytään vaihteeksi nukketeatterin keinoin. Alkukuvassa nukkuvien kädet ja jalat alkavat kurottaa kohti pöydän alla odottavaa pahvilaatikkoa, jossa lukee Fragile. Unesta herättää Hekuman enkeli, kumikorvainen epävarmuutta ruokkiva riiviö, joka laukoo ”totuuksia”. Enkeliä heiteltiin reippaasti esiintyjältä toiselle, esineiden leikinomainen näennäisen välinpitämättömästä säikäyttävän totiseen liukuva kohtelu sopi aihepiiriin. Fokuksen vaihtaminen nukeista näyttelijöiden välisiin jännitteisiin toimi yllättävän luontevasti. Esiintyjät olivat aidon tuntuisia aikuisuuden portilla hengaavina nuorina. Joissain kohdin olisin toivonut hieman rauhallisempaa nukenkäsittelyä ja vähemmän raastavaa pahis-örinää. Lempeästi pölvästi terveydenhoitaja valistusluentoineen ja pornopupuset hersyttävät takuulla tunnistuksen ja helpotuksen nauruja myös kohdeyleisöstä. Toivottavasti esitys ja he löytävät toisensa.

Seurapiirikuninkaat, nuket Hanna Pärssinen, näyttelijä Timo Väntsi, kuva Timo Jerkku.

Kolme Waltaria, nuket Ippe Enge, näyttelijä Marja-Leena Kaskinen, kuva Juha Eronen.

This article is from: