moraalisten ja sosiaalisten normien velvoittavuus voi perustua ainoastaan vastavuoroiseen tunnustamiseen ja tunnistamiseen (Anerkennung). Sokrateelle ja Hegelille – kahdelle filosofian historian suurelle dialektikolle – yhteistä on, että ajattelun dynamiikka on aina välittynyt inhimillisen, monen äärellisen ajattelevan olennon välisen vuorovaikutuksen ja kommunikaation kautta. Tällaista käsitystä voitaisiin per contra kutsua oikeuttamisen julkiseksi malliksi. Tällöin oikeuttamisella on ajateltava olevan aina perusta intersubjektiivisessa kommunikaatiossa ja sen ehdoissa; minkäänlainen humelainen uskomuksen intensiteetti ei takaa sen oikeutusta – riippumatta sen jumalaisesta tai puhtaan järjellisestä alkuperästä – vaan oikeuttaminen tapahtuu aina Sellarsin julkisessa ”perusteiden pyytämisen ja antamisen pelissä”. Tällöin ainakin kantilainen houkutus transsendentin a priori pelastuksen vaatimiselle menettää motivaationsa. Tällaisen mallin, jonka viimeaikaisia edustajia lienevät ainakin monet uuspragmatistit Rortysta ja Putnamista Habermasiin, filosofisten seurausten tarkempi luonnostelu ei kuitenkaan mahdu tämän kirjoituksen raameihin; ainakin Rorty on hahmotellut samankaltaista erottelua solidaarisuuden ja objektiivisuuden käsitteiden avulla.1
1
Erityisesti tässä kirjoituksessa jää avoimeksi kysymykseksi, miten vastavuoroisuuteen perustuvan julkisen oikeuttamisen mallin puitteissa tulisi hahmottaa oikeuttaminen olennaisesti ei-vastavuoroisissa mutta silti moraalisesti relevanteissa suhteissa (esimerkiksi ihmisen ja eläimen tai aikuisen ja lapsen välillä). Yksi mahdollisuus lienee ”kommunikaation” käsitteen ulottaminen erilaisiin
Saattaa vaikuttaa paradoksaaliselta, että juuri valistuksen ohjelmallisen ydinajatuksen – vaatimuksen inhimillisen järjen itsenäisestä käyttämisestä – johdonmukainen soveltaminen pyrkimyksessä oikeuttaa kaikki episteemiset ja moraaliset normit itsenäisesti voisi tarjota suotuisat kasvuolosuhteet transsendentin pelastuksen kaipuulle. Kuitenkin, niin kauan kuin tällainen itsenäisyys ymmärretään vastuun puuttumisena muille, vaarana on, että jonkinlainen transsendenssi hiipii kaikesta huolimatta takaisin moraalisen oikeuttamisen alueelle. Toisin kuin Heidegger antaa ymmärtää, ihmiskunnan pelastuksen mahdollisuus ei siis riipu jumaluuden väliintulosta inhimillisen historian kulkuun, vaan päinvastoin mahdollisuudesta Artaud’n sanoin ”päästä eroon jumalallisesta tuomitsemisesta”. Pour en finir avec le jugement de dieu.
Kirjallisuutta: Arendt, Hannah: ”Eichmann in Jerusalem”, The New Yorker. Badiou, Alain: Apostoli Paavali: universalismin perustaja, suom. Janne Porttikivi, Gaudeamus. Steiner, George: Martin Heideggerin Spiegel-haastattelu. Enää vain jumala voi meidät pelastaa, suomentanut Tere Vadén, Gaudeamus. Kant, Immanuel: ”Käytöllisen järjen kritiikki”, teoksessa Siveysopilliset pääteokset, suom. J. E. Salomaa, WSOY. Meillassoux, Quentin: ”Spectral Dilemma”, Collapse Vol. IV. Rorty, Richard: Objectivity, Relativism, and Truth, CUP. empaattisen kanssakäymisen muotoihin. 30