Pääkirjoitus

MERJA MÄÄTTÄNEN

PÄÄTOIMITTAJA

Eksymisen uhkaan sisältyy aina löytämisen mahdollisuus. Jokapäiväinen päätös

ROHKEUS EI OLE pelottomuutta, vaan päätös kohdata ja ylittää pelko.

Vuoden viimeisen Tukiviestin teema Uhka vai mahdollisuus? kutsui luokseen monenlaisia aiheita. Niitä yhdistää yksi asia: epäonnistumisen tai eksymisen uhka, ja uuden löytämisen mahdollisuus.

Tässä lehdessä ylitämme matkanteon kynnyksiä. Yhdelle se tarkoittaa bussinkäytön opettelua omilla arkireiteillä, toiselle seikkailuja maalla, merellä ja ilmassa – pyörätuolista tai muista hidasteista huolimatta. Pureudumme harvinaisten oireyhtymien geenihoitojen herättämiin kysymyksiin, ja toivoon. Pohdimme, miten tuetun päätöksenteon avulla voisi laajentaa ihmisen itsemääräämisoikeutta ja toimintakykyä. Kerromme ihmisistä, jotka ovat uskaltaneet kokeilla jotain uutta.

TODELLISUUTTAMME HALLITSEVA pandemia itsessään on sekä uhka että mahdollisuus.

Siinä pelottaa moni asia, itse sairauden lisäksi. Pitkittyvä poikkeustila sulkee ja kaventaa elämää. Se ajaa alas arjen rakenteita, jotka luovat yhteisyyttä ihmisten välille. Se kiristää hyvinvointivaltiota pyörittävää taloutta ja tuottaa toimeentulo-ongelmia yksilöille ja perheille. Se vaikeuttaa tuen ja palveluiden saamista ja jättää jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa elävät entistä yksinäisemmiksi.

Silti tämä outo aika on myös mahdollisuus. Kun vanhoja keinoja ei voi käyttää, on pakko keksiä uusia. Koko maailman yli pyyhkäissyt digiloikka on haastanut mukaan myös tukiliittolaiset. Olemme koonneet tähän lehteen hienoja esimerkkejä loikista, joita kehitysvammaiset ihmiset, heidän läheisensä ja yhdistykset ovat joutuneet ottamaan. Samalla on tapahtunut yllättäviä hyviä asioita: toiminta on tavoittanut monet sellaiset, joiden olisi muuten vaikea päästä mukaan.

Minun on helppo samaistua melkein mihin tahansa pelkoon. Hassua kyllä, erityisen helppo minun on eläytyä kammoon uusia härveleitä kohtaan, vaikka työkseni pyörin verkossa niin monien sovellusten ja alustojen kautta, että en jaksa edes laskea. Olen myös lopulta aina selvinnyt uusien asioiden haltuunotosta, joskin välillä kolhiintuen ja taisteluarpia keräillen.

Tästä minulla ei ole tutkimustietoa, vaan näppituntuma: aika usein uskaltaminen lopulta palkitaan.

PÄÄTÖS PITÄÄ TEHDÄ aina uudestaan, jokaisen pelottavan asian kohdalla erikseen. Ja kun yhden kesyttää, kulman takana odottaa seuraava.

Vaikeuskerroin kasvaa, kun rohkeuspäätös pitää tehdä jonkun muun kuin itsensä puolesta. Juuri tämä taitaa olla vanhemmuuden suurin ristiriita. Omaa lastaan suojelisi vaikka hengellään – ja silti pitää uskaltaa päästää irti, jotta hänellä on tilaa kasvaa rohkeammaksi.

Tapaamme tässä lehdessä myös nuorisovaltuutettu Topi Pihlajamäen, joka kehottaa kuuntelemaan ihmisten lisäksi jumalia, koska siitä tulee inspiraatiota. Topin oma lempijumala on rohkea, jyrisevä Zeus.

Kun Topin äitiä jännittää esimerkiksi työhön liittyvä esiintymistilanne, nuorukainen lohduttaa: Äiti, se vähän niin kuin kuuluu asiaan.

Kun nyt digiloikista puhutaan, pakko sanoa ihan suoraan: tässä ruudun ääressä todella, todella kaipaa ihmistä. Antaisin mitä tahansa, jos voisimme loikata aikaan, jossa yhteen kokoontumisen mahdollisuus oli itsestäänselvyys.