Luonnonvoimia

Malikkeen syysseikkailulla 2018 Hanna ja Otto, 12, nukkuivat yön ulkona Hossan kansallispuistossa. ”Se on ollut paras ja mieleenpainuvin reissu kaikista.”

Äiti ja poika ammentavat reissaamisesta iloa ja voimaa, ja makeimmat yöunet saa ulkona. Malikkeen telttaretkellä Hanna Orell ja Otto Lämsä oivalsivat, että sekin on heille mahdollista.

Oululainen Otto Lämsä, 15, kulki jo pienenä äidin ja isoveljen mukana, kun velipoikaa vietiin harrastekisoihin Suomessa ja ulkomailla. Äidin mielestä erityisen helppoa pyörätuolin kanssa on matkustaa lentäen. ”Sen kun nappia painat, niin joku tulee ja vie koneeseen ja sieltä pois. Mistään ei tarvitse itse huolehtia”, kertoo Hanna Orell. ”Ensimmäisellä ulkomaanreissulla Otto taisi olla viiden. Riikassa oli veljen kisat ja sinne mentiin porukalla. Sen jälkeen on käyty muun muassa Espanjassa, Ranskassa ja Tanskassa. Yleensä mukana on ollut Oton mummu tai muu aikuinen, mutta ihan kolmisin ja kaksinkin on pärjätty.”

Kun lapset olivat pieniä, mentiin heidän ehdoillaan, mutta mitään erityisiä rutiineja ei Oton vuoksi ole ollut. ”On menty junalla, laivalla ja lentokoneella. Koskaan ei ole sattunut mitään – tai no ehkä äidille niitä kommelluksia on voinut tulla”, Hanna nauraa.

Otolla on L1 CAM -syndrooma, johon liittyy hydrokefalus, kehitysvammaisuus, alaraajojen liika lihasjännitys, vaikeus ymmärtää ja tuottaa puhetta sekä adduktoituneet peukalot. Hän ei puhu, mutta äidin mukaan Otosta näkee kyllä, että matkustaminen on mieleistä. Pojan unenlahjat ovat hyvät ja uudet maut, nähtävyydet ja maisemat kiinnostavat.

Enää matkaan ei tarvita leluvarastoa, mutta iPad pelastaa, kun pitää odotella tai istua pitkiä aikoja ilman, että ikkunasta pystyy seuraamaan maisemaa. Hymy on herkässä ja esimerkiksi junassa Otto pitää mielellään ovea auki muille matkustajille. Äidin mukaan poika on helppoa ja hauskaa matkaseuraa.

”Pienempänä oli tietysti kaikenlaista, mitä nyt lasten kanssa reissatessa tulee. Otto räppäsi mielellään lentokoneessa ikkunasuojaa tai laskettavaa pöytää ja turvavyötä kiinni ja auki. Junassa keksin nostaa hänet pyörätuolista penkille istumaan, ettei poika karkaisi omille teilleen”, Hanna muistelee.

Vaikka Pariisin Disney Land ja Tanskan Legoland ovat vaihtuneet aikuisempiin ympyröihin, on matkaaminen edelleen parivaljakolle tärkeä yhteinen harrastus. Silloin kun siihen äidin voimat ja säästetty matkakassa riittävät.

Metsänkaipuu

Vaikka äiti ja poika olivat tottuneita reissaajia, metsään meneminen ja siellä yöpyminen tuntuivat pitkään mahdottomalta ajatukselta Oton pyörätuolin vuoksi. Sitten parivaljakko päätyi Malikkeen järjestämälle telttaretkelle Hossan kansallispuistoon. ”Olen huomannut kaipaavani luontoon ja metsään yhä enemmän. Sieltä saa uskomatonta voimaa. Itse lataudun parhaiten, kun pääsen vaeltamaan ja yöpymään teltassa. Olin ajatellut, että tämä kokemus olisi hienoa jakaa Oton kanssa, mutta poika on jo isokokoinen ja ajatus pyörätuolin työntämisestä metsäpolulla ja pojan siirtäminen telttaan nukkumaan tuntui mahdottomalta”, Hanna Orell kertoo.

Pari vuotta sitten mahdoton muuttui mahdolliseksi, kun Hanna päätti uskaltautua mukaan Nuku yö ulkona -haasteen retkelle Malikkeen kanssa. ”Retki oli hyvin matalan kynnyksen tapahtuma, paikka esteetön ja Malike pystyttänyt teltatkin valmiiksi. Vähän niitä taisi hymyilyttää ja ehkä kysyi-

vätkin olenko ihan varma asiasta, kun tuppasin Oton päälle vaatetta monta kerrosta, ettei vain tule teltassa kylmä. Poikaparka taisi hikoilla ja tajusin itsekin, että jatkossa ei ehkä kannata ihan niin paljon pukea”, Hanna sanoo. ”Siitä se kuitenkin lähti, jokin kolahti. Sain konkreettisen oivalluksen, että tämä on meille ja minunkin lapselleni mahdollista! Siksi se on ollut paras ja mieleenpainuvin reissu kaikista.”

Myös Otto nautti teltassa nukkumisesta. Kotona olevaan viikkokalenteriin unohtunut teltan kuva olisi ollut mieleinen valinta myös myöhemmin, mutta pienen flunssan takia telttailemaan ei heti uskallettu. Sittemmin poika on yöpynyt teltassa sekä kaverin mökin pihassa että tunturissa. Seuraava juhannusyön Otto vietti Hannan isän veneellä ja toisen yön teltassa. Ulkona unet maistuivat, vaikka ympärillä oli paljon ihmisiä ja musiikki soi.

Äiti ja poika ovat käyneet myös Rukalla ja Särkitunturilla Muoniossa. Särkitunturille johti esteetön kivituhkapolku, mutta mäkinen maasto teki siitä yhdelle työntäjälle haastavan. Onneksi mukana oli myös Oton mummu, joka auttoi ylä- ja alamäessä. Tunturia ympäröi kauneus, joka palkitsi kaikkien vaivan. ”Tulisteluilla” äiti ja poika käyvät jo melko säännöllisesti. Se tarkoittaa retkeä nuotiolle esimerkiksi mak-

Hanna ja Otto jälleen Hossassa, Muikkupuron laavulla. Ulkona nukkumisesta tuli tapa. Kiutakönkäällä elokuussa 2020.

karan- tai letunpaistoon. Ulkona kokkaaminen on paitsi mukavaa, myös vaihtelua arkeen, ja Otto nauttii saadessaan itse paistaa letun tai hampurilaisen.

Reppuun rohkeutta ja varasuunnitelma

Hossan kivituhkapolulla pyörätuolin työntäminen onnistui, mutta Hanna sanoo silti, että ”nokkapyörä on ollut meidän pelastus”. Sen työntäminen ja vetäminen sujuu kuivassa kangasmaastossakin kevyesti, kun apuna on toinen käsipari.

Maastossa saa eri tavalla kosketuksen ympäröivään luontoon ja tuntee todella olevansa keskellä metsää. ”Kaipaisin myös esteettömiä reittejä, jotka tekisivät pienen lenkin. Nyt kokeilemamme reitit ovat olleet ’sinne ja samaa polkua takaisin’ -tyyppisiä ja se on vähän tylsää. Esteettömälle ympyrän kulkevalle polulle, jonka puolessa välissä olisi laavu tai autiotupa, olisi varmasti kysyntää”, Hanna sanoo.

Eniten telttaretkillä ovat auttaneet perustaidot tulenteosta ja teltanpystytyksestä, mutta myös rohkeus mennä ja tehdä. Ensikertalaista Hanna neuvoo ottamaan etukäteen selvää reitistä ja mielelläään kulkemaan sen ensin yksin. Onko paljon ylämäkiä? Kuinka paljon tavaraa on mahdollista kantaa mukana? Onko koko reitti esteetön ja millaisia ominaisuuksia pyörätuolilta tai toimintavälineeltä vaaditaan? Mukana on hyvä olla apukäsiä, sillä fysiikka joutuu koville, jos kaikki nostaminen ja kantaminen on tehtävä yksin. ”Jos reitillä on vaikka pitkospuut, sinne ei ole Oton kanssa menemistä. Tätäkään asiaa ei välttämättä huomaa ennen kuin paikan päällä. Teltta kannattaa pystyttää kertaalleen jo kotona ja varmistaa, että se on ehjä ja kaikki osat ovat mukaan. Meillä vanha kunnon kupoliteltta on ollut toimivin ratkaisu, koska Otto on jo niin iso, että häntä on vaikea siirtää putkitelttaan”, Hanna kertoo. ”Eväät ovat oleellinen osa metsäreissua. Varusteita kannattaa miettiä myös siltä kannalta, kuinka pitkiä siirtymät ovat ja mitä jaksaa kantaa. Valmiiksi väsyneenä ei kannata lähteä kovin pitkälle. Pitää olla myös varasuunnitelma, varsinkin jos aikomus on yöpyä autiotuvassa, sillä joskus ne ovat täynnä.”

Arjen tuki ensin

Reissaaminen on Hannan henkireikä, joka myös vahvistaa äidin ja pojan suhdetta. Se voimauttaa ja avartaa kokemusmaailmaa. Voimia ja resursseja siihen kuitenkin tarvitaan. Ilman Oton omaa henkilökohtaista avustajaa ei olisi esimerkiksi kiivetty luonnonportaita Kiutakönkäälle.

Jotta myös äiti jaksaa fyysisesti vaativat taipaleet ja yhteiset harrastukset, on kuormituksen arjessa oltava hallittavissa. Rättiväsyneenä ei reissaaminenkaan auta, ei vaikka maisemat olivat miten henkeäsalpaavia.

Hanna Orell oli vuonna 2018 mukana vanhempien yhteisessä kantelussa, jossa Oulun kaupunkia vaadittiin parantamaan erityislasten perheiden kohtelua, tiedottamista ja tukea. Ratkaisussaan aluehallintovirasto totesi, että kantelussa tuli ilmi vammaisten palveluihin liittyviä kehittämistarpeita.

VASEMMALLA: Koitelinkoskella Kiimingissä lätynpaistossa elokuussa 2020. Instagramiin Hanna laittoi kuvatekstiksi ”Kun tympii sisällä tehdä ruokaa niin ulkona on kivempaa”.

KESKELLÄ: Papan veneessä elokuussa 2013.

OIKEALLA: Pilkillä Oulun edustalla maaliskuussa 2019. Kalaa ei saatu mutta mukavaa oli.

Oulun kaupunki on tiedostanut esiin nostetut ongelmat ja ryhtynyt toimenpiteisiin. Palveluista tiedottamista on parannettu, henkilöstöä on koulutettu ja asiakasnäkökulmaa painotettu palvelujen järjestämisessä. Hannan mukaan kantelu ei tuonut muutosta hänen arkeensa, mutta joillekin mukana olleille perheille siitä on ollut hyötyä.

Omaishoitajana toimiva äiti kaipaa työelämään, mutta Oton hoidon järjestäminen on osoittautunut kaupungille mahdottomaksi tehtäväksi. Lähihoitajana aiemmin työskennellyt Hanna on tehnyt joitain kouluavustajan sijaisuuksia Oton koulupäivän ehdoilla, mutta päivä on auttamatta liian lyhyt täysimääräisiin työtunteihin. Lisäksi pitäisi jäädä aikaa arjen pyörittämiselle ja tukihakemuksien täyttämiselle.

Lopulta Hanna päätyi kouluttautumaan artesaaniksi. Monimuoto-opiskelu mahdollistaa joustavan arjen, mutta on raskasta sekin. ”Kun hoitaa yksin kaiken, on omat voimavarat pakko kuunnella tarkkaan. Aina ei jaksa. Varsinkin loputon paperisota ja se, että itse pitää ottaa kaikesta selvää, on uuvuttavaa”, Hanna sanoo.

Unelma kirkkaista vesistä

Kasvava poika alkaa olla äidille raskas nosteltava. Se ei estä Hannaa haaveilemasta kirkkaammista vesistä vähän kauempana. Kun koronapandemia hellittää ja matkustaminen on taas mahdollista, hän haluaisi lähteä Oton kanssa Arabiemiraatteihin tai manner-Espanjaan. ”Olen kuullut, että Dubaissa on vesipuisto, johon Ottokin voisi päästä laskemaan.”

Kun poika oli pienempi he kokeilivat kerran Suomessa yhtä vesipuistoa ja Hanna päätti, että ei ikinä enää. ”Selkä oli sen päivän jälkeen niin kipeä ja kahluualtaita paljon. Kunnon vesipuisto olisi erilainen elämys. Jospa siellä pääsisi laskemaan renkaalla kahdestaan. Espanjassa on kuulemma ranta, jolla avustajat auttavat hiekalta veteen. Sinne pitäisi vielä päästä!”

Kaukomatkoista haaveillessa on hyvä tuijotella tuleen ja nuuhkia Suomalaisen metsän tuoksuja. Ehkä Lapistakin löytyy vielä jokunen koski kuunneltavaksi.