Kustannus-Mäkelä Oy, 50 vuotta

KRIITIKON TERVEISET Kustantamon punaisena lankana on ollut johdattaa suomalaisia lapsia pienestä pitäen kirjojen pariin.

SIVU 3 Teräväkynäisestä toimittajasta kustantajaksi

SIVU 12 Kirje kääntäjältä

E ”Jännittääkö ekalle luokalle meno?” kysyi Karkkilan Tienoo -paikallislehti tulevalta toimitusjohtajalta syksyllä 1973.

ipä arvannut yrityksen perustaja, isäni Orvo Mäkelä, että vuonna 1971 julkaistu kirja Pai­ kallislehden tekemisestä poikii usean tuhannen nimikkeen kirjavalikoiman tulevina vuosi­kymmeninä. Toisaalta enpä arvannut minäkään vuonna 1973 Karkkilan kirjastosta sylin täydeltä kuvakirjoja kotiin kantaessani, että tulisin kustantamaan runsain määrin samantyyppisiä kirjoja perheyrityksen työn jatkajana.

Kustannus-Mäkelä Oy kuuluu tätä nykyä Suomen yhä harvalukuisempaan itsenäisten, saman perheen omistuksessa vuosikymmeniä säilyneiden kustantamoiden joukkoon. Tasavuosien täyttyessä voimme olla ylpeitä pitkästä taipaleesta, mutta ennen kaikkea siitä, että niin monet lapset ympäri Suomea saavat onnistumisen elämyksiä ja oppivat lukemaan Mäkelän kirjojen avulla.

Itsenäisenä kustantamona aiomme pysyä, sillä on tämä niin mukavaa puuhaa. Jatkamme siis työtämme menestyksen eteen. Hentoja vinkkejä

olen saanut siitäkin, että kolmas sukupolvi on kärkkymässä kustantamon palvelukseen.

Käsissäsi oleva historiakatsaus sisältää poimintoja Mäkelän matkan varrelta. Katsaus on tehty lehden muotoon, koska juuri lehtien parissa isäni Orvo Mäkelä uransa aloitti – ensin toimittajana, sitten myös kustantajana. Useita mukavia muistoja on mahtunut mukaan. Aivan varmaa on, että näitä muistoja syntyy tästedeskin, sillä matkamme jatkuu kohti seuraavia tasalukuja.

Taival läpi vuosikymmenten ei olisi ollut mahdollinen ilman upeita yhteistyökumppaneitamme. Kiitän henkilökuntaa, kirjailijoita, kuvittajia, suomentajia, asiak­kaita sekä kaikkia muita kanssakulkijoita matkan varrelta.

Kaunis kiitos kuuluu myös lukijoille, joiden kumppaneita Mäkelän kirjat ovat saaneet olla.

Atso Mäkelä Toimitusjohtaja

Sitähän se

Paikallislehden kustantaja päätti jo ajoissa opettaa lapsilleen ammat­t iaan. Puhuttiin kustantamisesta.

– Tiedätkö poikani mitä se on, kyseli isä 5-vuotiaaltaan.

– Juu, se on varmaan semmoista, kun pissaa ja pissaa ja pissaa aina vaan...

Kirjasta Monessa liemessä. Lehtimies­ kaskuja (1979), koonnut Jyrki Maunula. Perimä­tieto kertoo, että kyseisen keskustelun kävivät Kustannus-Mäkelän perustaja ja tuleva toimitusjohtaja.

Kustannus-Mäkelän ensimmäinen (1971), tuhannes ja viimeisin (2021) julkaistu kirja.

”Hauskaa kustantaminen on vieläkin, mutta nyt hauskuus tulee menestymisestä. Olemme ottaneet paikkamme ja aiomme sen säilyttää.” (Orvo Mäkelä syksyn 1988 kirjaesitteessä)

KUSTANNUSMÄKELÄN PERUSTI TERÄVÄKYNÄINEN TOIMITTAJA ”Todelliseksi vanhan ajan renessanssi-ihmiseksi Leonardo da Vincin tapaan voisi luonnehtia kirja-alan monitoimimiestä Orvo Mäkelää. Kun hän on oppinut yhden asian, niin mieli hamuaa jo uuteen. Toistaiseksi häntä voi tituleerata joko kirjakauppiaaksi, kustannusjohtajaksi, postimyyntijohtajaksi, päätoimittajaksi, Helsingin Sanomien aluetoimittajaksi tai tarpeen tullen vaikka faktoriksi. Ja kaikki nämä tittelit Orvo Mäkelän kohdalla pitävät sisällään rautaisen itseopiskellun ammattitaidon. Miten tämä on mahdollista Orvo?” (Markkinointi & Mainonta 19.1.1982)

M

onet kirjankustantajat ovat kasvaneet kulttuurikodeissa. Vuonna 1938 Karkkilassa (silloinen Pyhäjärvi Ul) syntyneen Orvo Allan Mäkelän tarina on toisenlainen. Yksinhuoltajan poika varttui saunakamarissa Ahmoon kylässä. Maatyöläisenä pienen perheensä elättänyt Siiri-äiti ei pystynyt

hankkimaan pojalleen lämpimiä talvivaatteita, joten kovilla pakkasilla Orvo ei suostunut lähtemään kouluun. Pitkän poissaolon vuoksi oli jopa uhkana, että poika lähetettäisiin kasvatuslaitokseen. Siltä onneksi vältyttiin, ja opettaja olikin huomannut oppilaansa terävä­ päiseksi. Hän ehdotti oppikouluun menoa. Kyläläiset olivat valmiita kerää-

mään rahaakin pojan opintietä varten, mutta Siiri-äiti ei moisen sivistyksen tarvetta ymmärtänyt ollenkaan.

Oppikouluun pyrkiminen jäi, mutta Orvo alkoi jo 10-vuotiaana hankkia perheelle rahaa myymällä joulukortteja ja joululehtiä. Opettajan ehdotuksesta hänestä tuli myös sanoma- ja aikakauslehtien asiamies. Orvo myi mm. Suomen Kuvalehden, Kotilieden ja myöhemmän pitkäaikaisen työn­ antajansa Helsingin Sanomien tilauksia.

Hänen kauttaan moneen maalaistaloon tilattiin myös Perjantai, Nyyrikki, Kansan Uutiset ja Demari. Perjantai-lehdeltä saadut kahvi­lusikat ovat edelleen käytössä. Niillä kirjailijat sekoittelevat kahviaan, kun käyvät kylässä, Orvo muisteli vuonna 2016.

Kirjoittaminen alkoi kiinnostaa jo varhain. Orvo kirjoitteli pieniä tarinoita paperiliuskoille ja teki omia lehtiä. Oma lemmikki, Misse-kissa, sai nimikkolehden.

Kotiin tuli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton Kuluttajain Lehti, jonka tarinakerhoon Orvo kirjoitti nimimerkillä Eetu-Aapeli. Apu-lehteen hän laati kysymyssarjoja. Orvo kyseli kirjoitustöitä myös Karkkilan Seutu -lehdestä, mutta heille olisi pitänyt kirjoittaa ilmaiseksi. Luoteis-Uusimaa sen sijaan maksoi jutuista, joten Orvo alkoi kirjoittaa sinne.

Tutkiva journalisti ja kirjakauppias

K-18 ensiKirjoja Pienimmille lukijoille tarkoitetuissa pahvilehtisissä kirjoissa on usein ääninappeja tai jotain näprättävää pienille sormille. Erään kerran suomentajalta saatiin käännökset eläinaiheisesta kirjasarjasta, jossa hännät, korvat sun muut sai heilumaan. Hän oli antanut sarjalle nimeksi Heiluvaiset.

Kustannustoimittajat epä­ röivät: oliko heillä likainen mielikuvitus, vai veikö nimi oikeasti ajatukset epäilyttävään suuntaan? Orvo Mäkelän mielestä nimi oli ihan hyvä. Hän oli kuitenkin samana iltana menossa Kirjakillan kokoukseen ja lupasi kysellä muiden osallistujien mielipidettä.

K iltalaistenkin mielikuvitus lähti laukkaamaan tiettyyn suuntaan, joten seuraavana päivänä Heiluvaisille keksittiin uusi nimi.

(Kyseinen kirjasarja tunne­ taan paremmin nimellä Iloiset eläimet, 2007)

Ennen kuin Orvosta tuli ammattikirjoittaja, hän ehti tehdä lyhyen ja jyrkän nousujohteisen uran vähittäiskaupassa.

Kansakoulun päätyttyä 15-vuotias sai työpaikan Osuuskauppa Tuesta.

18-vuotiaana hänet ylennettiin Vaskijärven kylän kaupan myymälänhoitajaksi, ja hän osti noin 10 kilometrin työmatkaa varten osamaksulla polkupyörän.

1971

Ensimmäinen kirja ilmestyy: Paikallislehden tekemisestä.

1972

Armeijan jälkeen Orvo Mäkelästä tuli toimittaja Luoteis-Uusimaa-lehteen Vihtiin, jonne hän asettui vastavihityn vaimonsa Kaarinan kanssa. Sieltä hän siirtyi toimitussihteeriksi lehden sivutoimipisteeseen Karkkilaan. Kaarinan ja toimittajakollega Eero Aholan kanssa virisi ajatus oman paikallislehden perustamisesta. Karkkilan Tienoon ensimmäinen numero ilmestyi keväällä 1962.

Orvolla riitti ruutia kirjoittaa: seuraavana vuonna hän aloitti myös Helsingin Sanomien vakituisena avustajana. Toimialueeseen kuului Länsi-Uusimaa.

Ajokortittoman toimittajan luotto­ kuljettaja oli vuosien ajan taksimies Sulo Paunila, jonka auton takapenkillä Orvo saattoi jo paluumatkalla naputtaa kiireellistä juttua matkakirjoituskoneellaan. Valmis juttu lähti linja-auton kyydissä Helsinkiin, tai sitten se saneltiin puhelimitse kotimaan toimitukseen.

Orvon jutut Karkkilan kunnallispolitiikasta saivat luottamusmiehet monet kerrat hermostumaan. Teräväkynäinen toimittaja sai jopa uhkauksia. Orvon tutkivan journalismin ansiosta Karkkilan kaupungin huono taloudellinen tilanne 90-luvun alussa tuli julkiseksi, ja kriisikuntaan asetettiin selvitysmies.

Orvo Mäkelä ehti tehdä Karkkilan Tienoota yli 20 vuotta, kunnes vuonna 1985 hän myi osuutensa lehdestä Eero Aholalle. Ahola innostui silloin paikallis­radiosta, mutta Orvo vierasti ajatusta ja piti aluetta liian suppeana sellaiselle toiminnalle.

Helsingin Sanomien pestistä tuli pitempi urakka, sillä siitä Orvo eläköityi vasta 1994. Hän oli kirjoittanut lehteen satoja juttuja, mutta ohessa ehtinyt paljon muutakin. 1970 hän perusti Helsingin Malmille lehden. Malmin Seutu myytiin myöhemmin Orvon serkun pojalle Heimo Laaksoselle, joka jatkoi sen julkaisemista nimellä Ma-Ta-Pu-Pu.

Järjestölehden tekemisestä ilmestyy.

1978

Kirjakauppiaskin Orvosta oli tullut: Kalevi Pispalalta 1973 ostettua Karkkilan kirjakauppaa hän ja Kaarina Mäkelä pitivät aina vuoteen 2006 saakka. Someron Kirjakaupan he hankkivat vuonna 1978, ja jonkin aikaa heillä oli myös Meilahden kirjakauppa Helsingissä.

Kaiken ohessa myös Orvon ja Kaarinan perhe kasvoi kahdella pojalla: Kimmo syntyi vuonna 1963 ja Atso 1966.

Toimittaja + kirjakauppias = kustantaja

Ilta-Sanomien haastattelussa vuonna 1981 Orvo luonnehti kustantajan työtä toimittajan ja kirjakauppiaan työn yhdistelmäksi. ”Minua viehättää tämä toimittajan ja kirjakauppiaan työ: Löydänkö kirjoja, jotka menevät kaupaksi.

On jännittävää tasapainoilla hyvän tuotteen ja liikemaailman lakien välillä”, hän sanoi.

Orvo oli osallistunut monille lehtialan kursseille – ensin opiskelijana, sitten luennoitsijana ja lopulta kurssien johtajana. Hän oli huomannut, että alalta puuttui helppotajuisia opaskirjoja.

Kustannus-Mäkelän ensi askeleet otettiin pienen pakon edessä, sillä Orvo oli valmistellut Paikallislehtien liiton kanssa erityisesti paikallislehtien avustajille suunnattua opaskirjaa. Hän pestasi sitä tekemään joukon tuttuja toimittajia. Liiton vetäydyttyä hankkeesta Orvo sisuuntui ja hankki kirjaan ilmoituksia, joilla sai katettua julkaisukustannukset. Paikallislehden tekemi­ sestä julkaistiin 1971.

Ensimmäisen kirjan julkaisu oli ollut kova rutistus, mutta sytytti innostuksen. Seuraavana vuonna Orvo julkaisi kirjan Järjestölehden tekemi­ sestä, jonka kokosi toimittaja Pirjo Santonen. Jatkoa seurasi: toimittajat Allan Liuhala ja Jyrki Maunula kirjoittivat Tiedota!-kirjan apuvälineeksi järjestöille ja yhdistyksille. Sitä pääsi

Kustannustoiminta on päässyt vauhtiin: tähän mennessä on julkaistu jo 30 kirjaa.

1979

Kari Vaijärven ja Mäkelän pitkä yhteistyö alkaa: nuortenkirja Aa­ velento ilmestyy.

Kuva: Matti Koivumäki

tekemään myös Marja Holli, joka oli 1972 tullut toimittajan sijaiseksi Karkkilan Tienooseen. Hänet palkkasi Orvo, ja lyhyt työhaastattelu kertoi hänen mielestään paljon myös työn­antajasta.

– Kävi ilmi, että Orvo Mäkelä oli jo haastatellut yhtä hakijaa. Koska tämä nuori mies oli vaikuttanut varmalta, että saisi paikan, Orvo päätti valita minut, joka en ollut yhtään varma. Minusta tämä valinta kuvastaa hyvin Orvo Mäkelää: hän uskalsi luottaa sellaiseenkin, joka ei itse ollut niin varma, Marja Holli muistelee.

Ensimmäiset julkaistut kirjat puolestaan kuvastivat hänen mielestään osuvasti Orvo Mäkelää kustantajana.

– Hän oli huomannut puutteita, jotka hän halusi korjata. Toimittajana hän oli samanlainen: näki pienen ihmisen, halusi kertoa ja kerrottavan uutisten lisäksi ihmisläheisiä tarinoita. Hän oli itse sujuvasanainen kirjoittaja eikä hyväksynyt, että muutkaan olisivat sortuneet virkamiesmäiseen kieleen.

Nokkela ja oivaltava ovat termejä, jotka liitän hänen työhönsä toimittajana, Marja Holli sanoo.

Orvo Mäkelä piti Kirjakauppalehdessä pitkään Sivalluksia-nimistä palstaa, jossa ruodittiin kirja-alaa välillä kipakastikin. Keskustelua syntyi – toiset moittivat, toiset kiittivät. Syksyllä 1979 ilmestyi Otavalta nimimerkki Simo Sakarin kirjoittama ja Maarit Tyrkön toimittama ajatelma- ja aforismikokoelma Sivalluksia. Kirjoittajan henkilöllisyyttä arvuuteltiin kiivaasti.

Nimimerkin takana ei ollut Orvo Mäkelä, vaan itse presidentti Urho Kekkonen.

Kirjakauppalehden Sivaltaja kuitenkin noteerasi kaimansa palstallaan. ”Olipa Sivaltaja II kuka tahansa, toivon kuitenkin, että hän ottaisi esikuvaansa yhteyttä. Haluaisin neuvotella hänen kanssaan vuorottelusta Kirjakauppalehden palstoilla, kun joskus tuppaa aika loppumaan kesken. Maarit voinee välittää terveiset”, Orvo kirjoitti.

1980

Julkaistaan 10 uutta kirjaa, mm.

Ester Ahokaisen Herttaisia satuja, bisneskirja Yrittämisen maku ja somerolaisten kaskujen kokoelma Velmuiluja.

1981

101 tapaa käyttää kuollutta kissaa oli Mäkelän ensimmäinen ulkomailta ostettu kirja.

Terveiset menivät perille, sillä Maarit Tyrkkö muisteli asiaa kirjassaan Presi­ dentti ja toimittaja.

Lakeja, sääntöjä ja kaskuja

Kustantamon ensimmäisinä vuosina julkaisutahti oli verkkainen. Orvo Mäkelä kustansi kirjoja lähinnä toimittajatutuiltaan, jotka journalististen tietokirjojen ohella innostuivat kirjoittamaan myös dekkareita sekä nuorten- ja lasten­kirjoja.

Timo Vuortaman Hyvä lehtimiestapa julkaistiin 1976. Lars Bruun kirjoitti 1981 Viestinnän lait ja säännöt -oppaan, josta tuli Timo Vuortaman ja muiden toimittajien päivittämänä vuosikymmeniksi keskeinen tietoteos toimitusten ja alan oppilaitosten käyttöön. Viimeinen uudistettu laitos julkaistiin 2004.

Kari Vaijärveen Orvo tutustui 70-luvun puolella Oriveden opistossa, jossa Vaijärvi veti lastenkulttuurin kesäkursseja.

– Pidimme usein luennot raikkaassa ulkoilmassa. Kun kosketeltiin kirjan myyntiä ja kirjakaupan mahdollisuuksia – taisi olla vähän kriittistä toive­ ajattelua – osanottajien puolelta puuttui puheeseen selvästi asiasta jotain tie-

Puupään parhaat 1 ja kustantamon ensimmäinen dekkari: Matti Almilan Kuolema pyrkii vastaanotolle.

1982

1. ulkomailta ostettu kirja: 101 tapaa käyt­ tää kuollutta kissaa.

Pirkko Arhipan 1. dekkari Mäkelällä: Kultaverkko.

tävä, joka palautti meidät maanpinnalle.

Orvo Mäkelän kanssa juteltiin sitten kaksistaan myöhemmin, ja hän hiukan pahoitteli tiukkaa kommentointiaan.

Se kuitenkin sai meidät miettimään uudella tavalla lastenkirjojen tuotanto- ja välitysprosessia. Orvon pointit tulivat mukaan julkilausumaamme opetus­ ministeriölle, Vaijärvi muistelee.

Kari Vaijärven ensimmäinen Mäkelällä julkaistu kirja oli Aavelento (1979), joka aloitti neliosaisen Aave-nuortenkirjasarjan. Hänestä ja kuvittaja Pirre Vaijärvestä tuli kustantamolle tärkeitä yhteistyökumppaneita.

Kun linja ei ollut vielä vakiintunut, pienen kustantamon listoille päätyi sangen kirjava joukko kirjoja: vuonna 1981 ilmestyi rikostoimittaja Hannes Markkulan Maksettu nainen. Raportti suomalaisista ilotytöistä. Orvo kustansi myös Karkkilan, Someron ja Loimaan kaskukirjat sekä lehtimieskaskukirjan Monessa liemessä.

Toimittaja Jyrki Maunulan Yöjalka­ miehen opaskirja oli humoristinen tarinakirja riijuumatkoista. Saman kirjoittajan Puheenvuoro kaatuneilla (1981) ☛ Jatkuu sivulla 7

1983

Ensimmäiset käännöskirjat: Ystävämme-sarja Saksasta.

Mäkelään palkataan 1. kustannustoimittaja, Sinikka Sajama.

YLHÄISILLE VIERAILLE EI SAA KÄÄNTÄÄ SELKÄÄ Peruutusvaihde ja naukuvat avokkaat

Sinikka Sajama oli ensimmäinen Kustannus-Mäkelään palkattu kustannustoimittaja. Hänen erikoisin työtehtävänsä oli keskustella Japanin kruununprinsessan kanssa Kalevalasta.

S

inikka Sajama seurasi paikallislehden toimittajan ominaisuudessa kaupunginvaltuuston kokousta, kun hän tapasi Helsingin Sanomien avustajana toimineen Orvo Mäkelän loppuvuodesta 1982.

– Olin irtisanoutunut Karkkilan Seudusta ja lähdössä muutaman kuukauden reissuun Intiaan. Orvo Mäkelä tarjosi minulle kustannustoimittajan töitä kotiin palattuani. Olin talossa työsuhteessa vain vajaat kolme vuotta, mutta siitä lähtien olen tehnyt kustannustoimittajan ja kääntäjän töitä Mäkelälle enemmän tai vähemmän vakituisesti vapaana toimittajana, Sinikka Sajama kertoo.

Pienessä firmassa kustannustoimittajasta tuli monen toimen ihminen.

1986

Kustannus-Mäkelälle toimitilat Helsingintien varrelta Kark­ kilasta. Vuodessa julkaistaan 50 kirjaa.

1987

– Koska self-made-man-pohjalta ponnistanut Orvo ei osannut kieliä, jäi minun tehtäväkseni hoitaa yhteydenpito ulkomaisiin kumppaneihin.

Kiersin noina vuosina ja hiukan myöhemminkin Orvon mukana ulkomaisilla kirjamessuilla ja hoidin käytännön asioita kansainvälisten kumppanien kanssa. Varsinkin alkuaikoina Orvo pyysi minua myös kääntämään julkaistavat lastenkirjat. Ja mikäpä olisi ollut mieluisampaa kuin rallatella, riimitellä ja satuilla palkkansa eteen!

Yksi ensimmäisistä käännöstöistä oli japanilaisen Kazuo Iwamuran oravaperheestä kertova kuvakirja. Sinikka Sajama käänsi sen ja myöhemmät Käpymetsä-kirjat englanninkielisen lyhennelmän pohjalta.

Missä Vallu? -sarjan 1. kirja julkaistaan.

Vuoden myydyin uutuuskirja on Valokuvaajan uusi käsikirja.

1988

Kesäkuussa 1985 Suomeen saapuivat vierailulle Japanin kruununprinssi Akihito ja hänen puolisonsa, prinsessa Michiko, joista muutamaa vuotta myöhemmin tuli keisaripari.

Prinsessa toivoi tapaavansa japanilaista kirjallisuutta ja erityisesti lastenkirjallisuutta Suomessa edistäviä tahoja. Kustannus-Mäkelään saapui yllätyskutsu.

– Minä valikoiduin Mäkelän edustajaksi siitä hyvästä, että osasin keskustelukieleksi valittua englantia toisin kuin Orvo itse. Akihiton ja Michikon vierailu oli Suomessa merkittävä tapahtuma. Helsingin Sanomat teki neljän aukeaman ennakkojutun, jossa esitteli Japania ja sen tulevaa hallitsijaparia.

Heidän vierailunsa keräsi katujen varsille runsaasti yleisöä vilkuttamaan ja hurraamaan niin kuin vain maallisen tasavallan keisarihenkiset osaavat, Sinikka Sajama muistelee.

Virallisissakin piireissä oltiin vierailusta tohkeissaan. Kustannus-Mäkelän

Kustannus-Mäkelän 300. kirja ilmestyy. Babette Colen anarkistiset lastenkirjat Prinssi Tuhkis ja Kuningas Uusiluuta julkaistaan.

1989

Atso Mäkelä tulee opintojensa ohella töihin kustantamoon.

Vuoden myydyin uutuuskirja on Hyvää leipää leipäkoneella.

☛ Jatkoa sivulta 5

edustajalle annettiin tarkat ohjeet siitä, miten tuli käyttäytyä: kruununperijöitä ei saanut kätellä, ei katsoa silmiin – ainakaan liian pitkään – eikä missään nimessä, missään tilanteessa kääntää heille selkäänsä.

– Heidän seurastaan piti peruuttaa kohteliaasti kumarrellen. Myöhemmin luin, että tästä säännöstä luovuttiin, kun joku onneton oli pudonnut selkä edellä portaikkoon.

Todellisuudessa Akihito ja Michiko olivat moderneja vanhojen perinteiden murtajia myös vierailullaan.

– Prinsessa Michiko puhui hillityn hiljaisella äänellä kaunista englantia ja tarjoili minulle ja Lasten Keskuksen toimitusjohtajalle Pertti Rosenholmille japanilaista teetä.

Kruununprinsessan Suomi-tuntemus, erityisesti keskustelu vanhemmasta kulttuuriperinnöstä, kuten Kalevalasta, teki vaikutuksen. Taisipa hän jollain maakuntatapaamisella ihastuttaa isäntiään soittamalla kanneltakin.

Toisin kuin suomalaiset olivat luulleet, Michiko kätteli vieraat, eikä kenenkään tarvinnut väistellä hänen katsettaan.

– Yksi tahattoman koominen tilanne toki syntyi, kun kruununprinsessa kysyi, halusimmeko lähteä tapaamaan myös kruununprinssi Akihitoa. Toki halusimme, sehän olisi suuri kunnia. Tässä vaiheessa muistin ohjeen, jonka mukaan keisarillisille vieraille ei saanut kääntää selkäänsä. Niinpä peruuttelin kömpelösti pitkin valtion vierastalon käytäviä jatkaen keskustelua ylhäisen vieraan kanssa. Olin ostanut uudet avokkaat tapaamista varten, ja ne tietysti naukaisivat kuin anteeksi pyydellen joka askeleella. Ei mennyt ihan protokollan mukaan, oletan.

1990

Mäkelä alkaa julkaista tietokirjoja myös lapsille: Skeittailu ilmestyy.

1993

oli suomalainen vastine Spoon River antologialle, joka kertoo sodissa kaatuneiden ajatuksia haudan takaa. Vielä viime vuosina on täysille teatterisaleille esitetty näytelmää, jonka Leni LustrePere kirjoitti kirjan pohjalta.

Puupään onnistunut paluu

Orvo ei myöhemmin ollut aivan varma, oliko oppinut lukemaan sokeripaketin kyljestä vaiko Pekka Puupää -sarjakuvista. Se oli kuitenkin varmaa, että hän lapsena luki mielellään Puupään seikkailuja Kuluttajain Lehden sivuilta, jonne Ola Fogelberg niitä piirsi vuodesta 1925 aina kuolemaansa 1952 saakka. Puupään piirtämistä jatkoi Olan tytär Ruth ”Toto” Fogelberg-Kaila, jonka kanssa Orvo teki sopimuksen Olan piirtämien Puupäiden julkaisusta albumeina.

Puupään uudelleenjulkaisu noteerattiin Ilta-Sanomissa syksyllä 1981. Toimittaja Mattijuhani Koponen ihasteli jutussaan ”Karkkilan kovaa pienkustantajaa”, joka uskalsi julkaista Puupäät.

Jutusta ei oikeastaan käy ilmi, miksi julkaisu vaati rohkeutta.

Pienelle kustantamolle jokainen julkaistu kirja oli tietysti taloudellinen riski. Kun toimittaja uteli firman talouspuolesta, kertoi Orvo, että kaikki kulut, painatukset ja palkkiot on saatu maksettua, mutta rikastumisesta ei ollut viitteitä: ”Itse en ole saanut vielä penniäkään. Perheen selästä revitään.

Vaimo on töissä ja esikoispoika on töissä. Homman tekee jännittäväksi se, ettei etukäteen tiedä, mikä kirja menee, mikä ei.”

Puupäät menivät. 1940- ja 1950-luvuilla vuosittain ilmestyneitä Pekka Puupää -kirjoja oli aikoinaan myyty hurjia määriä, ja Orvo Mäkelä sai ilokseen huomata, että Fogelin huumori tenhosi edelleen ihmisiä. Mäkelä julkaisi 1981–88 kahdeksan Puupään parhaat -albumia, joiden sisältö oli valikoitu Fogelin piirtämistä, vuosina 1943–53 ilmestyneistä kirjoista.

1. Mimmi Lehmä -kirja julkaistaan: Lehmä, joka tahtoi keinua.

1994

1994–96 julkaistiin lukemaan opettelevia lapsia varten kaksitoista tavutettua Puupää-kokoelmaa, ja 2000 uusintapainos vuonna 1943 ilmestyneestä ensimmäisestä kirjasta Pekka Puupää – 101 sarjaa.

Ei aina varman päälle

”Olen aina pyrkinyt noudattamaan sellaista hyvää tapaa, että menot on arvioitu rohkeasti ja tulot hyvin varovaisesti”, Orvo Mäkelä kertoi Markkinointi & Mainonta -lehdelle 1982. Se periaate pysyi. Pieni kustantamo kasvoi koko ajan, mutta ei koskaan velkarahalla. Puupäiden hyvä menekki antoi lisää liikkumavaraa kirjojen julkaisulle.

Orvo oli alan tapahtumissa tutustunut Juha Vuori-Karviaan, joka oli toiminut mm. Kirjavälityksen ja Info-kirjakauppaketjun toimitusjohtajana. Ruotsissakin työskennellyt Vuori-Karvia oli löytänyt sieltä hauskan kirjan, jota tarjosi Mäkelän kustannettavaksi. Simon Bondin 101 tapaa käyttää kuollutta kissaa oli 1982 Mäkelän myydyin kirja. Sen menestys innoitti Orvon suuntaamaan Frankfurtin kirjamessuille etsimään lisää sopivia kirjoja käännettäväksi. Sinne Orvo sai tulkeikseen Kari Vaijärven ja kieltenopettaja Taija Sippelin, jonka hän

Toimitusjohtaja iloitsee: Mäkelä on uinut lamassa vastavirtaan, kirjojen myynti on noussut.

1995

Opintonsa päättänyt Atso Mäkelä tulee vakituisesti töihin kustantamoon. Askartelubuumi alkaa: vuoden myydyin kirja on Iloiset paperityöt.

houkutteli mukaan Rotarien rapujuhlien tanssilattialta.

– Ehkä messut eivät vielä silloin olleet niin hektiset kuin nykyään, mutta noviisilla riitti ihmettelemistä. Samalla sain kuitenkin sivullisena realistisen kuvan miten kirja hankitaan ja ostetaan.

Neuvottelut kestivät joskus aikansa, sillä mikäli mitään ymmärsin, Orvo oli tiukka neuvottelija, Kari Vaijärvi muistelee.

Seuraavaksi Orvo suuntasi osa-­ aikaiseksi kustannustoimittajaksi palkatun Sinikka Sajaman kanssa Italiaan Bolognan lastenkirjamessuille. Ensimmäiset messumatkat tuottivat oivalluksen, joka viitoitti Kustannus-Mäkelän linjan: Orvo huomasi, että eri puolilla Eurooppaa ilmestyi laadukkaita lasten kuvakirjoja, joita kukaan ei ollut keksinyt ostaa Suomeen. Orvo keksi, ja niin lastenkirjoista alkoi kehittyä kustantamon tärkein alue. ”En tunnusta, että yksikään meidän kirjamme olisi pahamaineista ylituotantoa. Ne ovat harkiten tehtyjä, joka ainoa”, Orvo kirjoitti esitellessään vuoden 1983 kirjatuotantoa. Hän harkitsi jokaisen kirjan julkaisua tarkasti, mutta luotti myös vaistoonsa ja teki rohkeitakin siirtoja.

Yksi Mäkelän erikoisimmista tieto­ kirjoista sai alkusysäyksensä, kun Marja Holli törmäsi Orvoon kadulla ollessaan äitiyslomalla.

– Orvo kertoi pohtineensa, miten meistä vasenkätisistä oli kovin vähän kirjoja. Innostuin ajatuksesta ja Orvon myötävaikutuksella hain tiedonjulkistamisen kohdeapurahaa. Niin syntyi kirja Vasenkätiset (1985), johon Orvo Mäkelä löysi vasenkätisen kuvittajan. Jopa kirja­painon latoja oli vasenkätinen. Vain painokoneen käyttäjän kätisyydestä ei ollut tietoa, Marja Holli muistelee.

Babette Colen hevoshankinnat

Syksyllä 1985 Karkkilan paikallislehden toimittaja Pauli Salmen puhelin soi. Soittaja oli Sinikka Sajama, joka houkutteli häntä tilalleen kustannus-

1997

Tuula T. Matintuvan 1. dekkari Mäkelällä: Pelko on armoton.

1998

toimittajaksi. Pauli siirtyi opettelemaan kirjojen tekoa Kustannus-Mäkelän toimistolle, joka sijaitsi silloin Karkkilan Keskuspuiston laidalla Huhdintiellä.

Alkuvuosina lastenkirjojen toimittaminen ja messumatkat ulkomaille olivat oleellinen osa Pauli Salmen työtä. Ensimmäinen messumatka on jäänyt mieleen seikkailuna.

– Joulukuun alussa aloitin työt, ja keväällä 1986 lähdin yksin Bolognaan messuille. Orvolla oli pientä vaivaa, eikä hän voinut lähteä mukaan. Silloin oli lentolakko Helsinki-Vantaalla, joten tarkoitus oli lentää Tampereelta Milanoon. Matkalla Tampereelle sain kuulla, että Milanon kenttäkin on lakossa.

Kohteeksi muuttui yhtäkkiä Zürich.

Sieltä saisin junaliput eteenpäin. Muistan miettineeni hetken, että missähän maassa ja missäpäin Zürich on. Taisin silloin lentääkin ensimmäistä kertaa elämässäni, Pauli Salmi muistelee.

Kun hän monen mutkan jälkeen pääsi perille Italiaan, siellä ei odotusten mukaisesti paistanutkaan aurinko. Satoi vettä, ja piti löytää majapaikka – hotellia ei ollut saatu etukäteen varattua, koska kaikki paikat olivat messujen takia täynnä. Rautatieasemalla huoneita välittänyt mies löysi yksityiskodista vuokrattavan huoneen, joka annettiin yhteiseksi Paulille ja saksalaiselle tytölle, joka oli tullut messuille esittelemään kuvituksiaan.

– Sinne yhteiseen huoneeseemme kuljettiin perheen olohuoneen läpi.

Useimmiten he istuivat olohuoneessa katselemassa telkkaria, kun tulimme messujen jälkeen illalla kotiin.

Ensimmäisiltä messuilta mukaan tarttuneista kirjoista jäi mieleen Tanskan osastolta löytynyt Irene Hedlundin Vastarannan akka, joka kertoi sikopaimenen pahapäisestä vaimosta.

– Se oli minusta hauska, ei mikään perinteinen hempeily, ja onneksi Orvo suostui kustantamaan sen. Se taisi ilmestyessään herättää jonkinlaista pahennustakin. Messuilla kävin sitten monena vuotena, aluksi yksin, sitten Orvon

Helppolukuinen Sininen banaani -sarja alkaa.

2000

kanssa ja Atson kanssa. Myöhemmin Orvo ja Atso hoitivat homman kaksin ja minä jäin pois. Messumatkat olivat aika raskaita, tehtiin 12-tuntisia päiviä. Orvo puhui pelkästään suomea ja kaikki neuvottelut piti kääntää, eikä minun englannintaitoni ollut mitenkään erikoinen.

Messuilla sai tavata paitsi ulkomaisten kustantamoiden väkeä, myös kirjailijoita. Mieleen on jäänyt hauskoja kohtaamisia.

– Tapasin esimerkiksi tunnetut lastenkirjojen tekijät Tony Rossin ja David McKeen. Supersuositulta Babette Colelta kysyin, miten hän jaksaa tehdä niin paljon kirjoja. Hän vastasi, että haluaa ostaa uuden hevosen.

Orvo Mäkelä ymmärsi alusta saakka, miten tärkeää oli löytää hyviä kääntäjiä kirjoille. Ammattitaidolla tehty käännös säästi kustannustoimittajankin aikaa.

Monista kääntäjistä on tullut Mäkelän luottokumppaneita, joiden kanssa tehdään yhteistyötä vuosikymmenestä toiseen.

Lämmintä leipää ja askartelun iloa

”Korkeatasoiset lastenkirjat saavat rinnalleen yhä enemmän tasokkaita tietokirjoja. Kustantajan nenä sanoo, että niitä tarvitaan”, Orvo Mäkelä kirjoitti uutuuskirjaesitteeseen syksyllä 1988, jolloin Mäkelältä ilmestyi jo 300. kirja.

Solmitut suhteet määrittivät monesti kirjatarjontaa. Kun Mäkelän väki tutustui ruotsalaisen ICA Bokförlagin Ulla Jonebyhyn, alkoi pitkä ja hedelmällinen yhteistyö. ICA Bokförlag julkaisi paljon ruokakirjoja, ja heillä oli oma koekeittiökin, jossa reseptit testattiin.

1980-luvun lopulla leipäkone oli keittiön muotivekotin, ja ICA oli julkaissut leipäkoneelle reseptikirjan, jonka Mäkelä osti. Alku oli kuitenkin takkuinen.

– Huomattiin, että ruotsalaiset jauhot olivat sen verran erilaisia, että reseptit eivät meillä toimineet. Leivonnan asiantuntija ja ruokakirjailija Kaarina Roininen sitten kirjoitti oppaan melkein

Kustantamon liikevaihto on 10 miljoonaa markkaa.

2001

Mäkelä juhlii 30 toimintavuottaan. Kirjoja on ilmestynyt 1 300!

Ensimmäiset Helsingin kirjamessut. Mäkelä on mukana alusta saakka omalla osastolla.

uudestaan Suomeen sopivaksi. Kävin hänen kanssaan leipiä maistelemassa koekeittiössäkin, muistaakseni se oli Keskon keittiö, Pauli Salmi muistelee.

Leipäkirjan kustannukset nousivat lisätyön takia, mutta ajan ja vaivan uhraaminen kannatti: Hyvää leipää leipä­ koneella oli Kustannus-Mäkelän vuoden 1989 myydyin kirja, josta otettiin myöhemmin uusia painoksia. Tuleva toimitusjohtaja Atso Mäkelä, silloinen opiskelijapoika, muistaa leipäkonekirjan olleen yksi ensimmäisiä myyntitöitään.

Neuvottelut Anttilan ostajan kanssa käytiin oululaisesta puhelinkopista käsin.

Messuilta hankittiin yhä monipuolisemmin erilaisia kädentaitojen oppaita: maalauksen ja piirtämisen lisäksi nikkarointia, neulomista ja askartelua.

Monelle kirjalle löytyi alaa tunteva kääntäjä, ja lisäksi käytettiin asiantuntijatarkistajia, jotka lukivat ja kommentoivat käännöksiä, jotta tiedot saatiin varmasti kohdalleen.

Isossa-Britanniassa askartelijat innostuivat 1990-luvulla tekemään itse mitä mielikuvituksellisimpia kortteja.

Kustannus-Mäkelässä Pauli Salmen työparina ollut Pirjo Santonen oli sitä mieltä, ettei korttiaskartelukirjoilla olisi Suomessa menekkiä. Lynda Wattsin Itse tehdyt kortit (1994) kuitenkin otettiin valikoimiin, ja Orvo muistutti myöhemmin puolileikillään Pirjo Santosta tämän kielteisestä lausunnosta, kun kirjasta otettiin yhä uusia painoksia.

Korttibuumi oli lopulta voimissaan niin monta vuotta, että Mäkelän kustannustoimittajat joutuivat koville keksiessään yhä uusille korttikirjoille vetäviä nimiä.

Iso menestys oli myös Joogan käsi­ kirja (1997), joka ylsi useampaan painokseen. Kirja jätti pysyvän jäljen myös kustannustoimittajansa elämään, vaikkei Pauli Salmi sentään alkanut joogata.

– Kirjassa oli mukana reseptejä, muun muassa waldorfinsalaatin muunnelma, jota me syömme vieläkin lähes viikoittain vaimon kanssa. Söin sitä töissä eväänä varmaan 20 vuotta.

Suosittelen.

2002

Atso Mäkelästä tulee toimitus­ johtaja. Vuoden myydyin uutuuskirja on Kortin­ tekijän iso ideakirja.

2003

”Mimmi Lehmästä tuli meidän kaikkien suosikki, kun lapsemme pääsivät 1990-luvun loppupuolella kirjojen makuun. Kaikki Mimmi Lehmä -kirjat piti hankkia, ja ne luettiin ääneen moneen, mo-

neen kertaan. Vanhemmat eivät väsyneet luentaan, koska heistäkin Mimmi Lehmä ja hänen seikkailunsa olivat ihania. Joululahjana tytär sai Mimmi Lehmä -pehmoeläimen. Se oli muuten mieleen, mutta hänestä Mimmi tarvitsi utareliivit, ja niinpä hän ompeli sellaiset.

Meillä on yhä kaikki Mimmi Lehmä -kirjat ja myös liiveillä varustettu pehmo-Mimmi. Kun näimme Helsingin kirjamessuilla ison Mimmi Lehmä -pehmon, mieheni tahtoi päästä sen kanssa samaan kuvaan. Rakkaus Mimmi Lehmään ei kuole koskaan!”

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila

Lehmä tuli taloon

Lastenkirjaa oikolukeneet Kaarina Mäkelä ja Pirjo Jaatinen eivät millään tahtoneet saada työtään tehtyä, sillä he nauroivat hysteerisesti. Lehmä, joka tah­ toi keinua (1993) oli heidän mielestään niin hulvaton. Se olikin ensimmäinen suomennettu Jujja ja Tomas Wieslanderin Mimmi Lehmä -kuvakirja.

Epäsovinnaisen lehmän edesottamuksista kertova ruotsalaiskirja päätyi Mäkelän valikoimiin jahkailun jälkeen.

Sitä tarjosi Kerstin Kvintin agentuuri.

Kvint ei ollut mikä tahansa kirjakauppias, sillä hän oli tuntenut maailmankuulun kirjailijan Astrid Lindgrenin ja toiminut tämän sihteerinäkin.

– Orvo piti kirjaa liian outona ja epäröi, ja minä patistin häntä ottamaan sen. Myöhemmin hän kiitteli minua siitä. Oma poikani oli silloin päiväkodissa kielikylvyssä. Pian kirjan valinnan jälkeen sain tietää, että siellä lapsille luettiin Mamma Muta eli ruotsinkielistä versiota Mimmi Lehmästä. Kirja oli siis jo osalle suomalaislapsista tuttu

Tuija Mäkelä tulee töihin kustantamoon.

2007

Vuoden myydyin uutuuskirja on Maistuvat voileipäkakut.

ruotsinkielisenä, Pauli Salmi kertoo.

Ensimmäiset Mimmi Lehmät suomensi Pirjo Santonen, ja työtä jatkoi Terhi Leskinen. Ensimmäisestä kirjasta otettiin varovasti hyvin pieni painos, mutta sen jälkeen on voitu olla rohkeampia.

– Muutaman ensimmäisen kirjan jälkeen kirjakerhoasiakkaamme ystävällisesti vinkkasi, että Mimmin nimi kannattaa mainita myös kirjan nimessä, jotta jo brändiksi muodostunut hahmo saa vielä paremman huomion. Näinhän se tietysti olikin, Atso Mäkelä kertoo.

Mimmi Lehmä -kirjoja on tähän mennessä ilmestynyt kuva- ja katselu­ kirjoina, puuhakirjoina ja sarjakuvina sekä äänikirjoina kymmeniä nimikkeitä. Myyntiä on ollut sadointuhansin kappalein. Hahmot ovat päässeet myös valkokankaalle: Mimmi Lehmä ja Varis -elokuva ilmestyi vuonna 2008, ja keväällä 2022 odotetaan ensi-iltaan seuraavaa. ☛ Jatkuu sivulla 11

2008

Nuorten tietokirja Sinä voit pelastaa maapallon julkaistaan.

Hanna Toivainen (nyk. Kökkö) liittyy joukkoon: nuortenkirja Suvituuli ja Allison ilmestyy.

ONKO KAARINA MÄKELÄ OLEMASSA? Kaarina Mäkelä seurasi aitiopaikalta Kustannus-Mäkelän ensimmäisen kirjan julkaisu-urakkaa. Hänestä tuli kustantamon uupumaton oikolukija, joka piti huolen siitä, etteivät silmukat pudonneet virkkauskirjan sivuilta tai murhaaja vaihtanut nimeä kesken dekkarin.

Y

ksi Orvo Mäkelän lempitarina kertoo siitä, miten hän löysi museosta itselleen vaimon.

Orvo oli Suomenlinnassa suorittamassa asepalvelustaan ja lähti vapaapäivänään Kansallis­m useoon.

Siellä hän iski silmänsä nuoreen kaunottareen ja hankkiutui juttusille.

Pyhä­kouluyhdistyksessä työskennellyt Kaarina Salmenlinna oli aikonut mennä tutustumaan Suomenlinnaan, mutta sateen vuoksi tullutkin museoon.

– Olihan se jotenkin kohtalon­ omaista. Sade lakkasi iltapäivällä. Kun kerroin olevani menossa Suomenlinnaan, Orvo lähti samaa matkaa, ja hän olikin hyvä opas, Kaarina Mäkelä sanoo.

Orvolla oli mukanaan kamera, jolla hän kuvasi ahkerasti – myös Kaarinaa.

Hän oli laskelmoinut, että neiti ehkä antaa hänelle osoitteensa, jos hän lupaa lähettää valokuvan. Niin kävi, ja nuorten välillä alkoi tiivis kirjeenvaihto, joka johti kihlaukseen. Sormukset käytiin tietysti panemassa sormeen Kansallismuseossa.

Tuore aviopari asettui asumaan Vihtiin. Orvo kirjoitti lehtijuttuja Luoteis-Uusimaahan, mutta osuuskauppakin tarjosi töitä – hänet olisi koulutettu esimieheksi kauppaan.

2009

Julkaistaan 2000. kirja, joka on Pirkko Arhipan dekkari On ruusu punainen.

2010

– Orvo kysyi minun mielipidettäni, että kumpaan ryhtyisi oikein vakavissaan. Sanoin, että kyllä kirjoittaminen varmaan on mukavampaa kuin kaupassa oleminen.

Pieni voi erottautua laadulla

Kustannus-Mäkelän tarinan aloittanut paikallislehtiopas oli kova rypistys, Kaarina Mäkelä muistelee. Kun Paikallislehtien liitto ei kustantanut kirjaa, hankki Orvo siihen ilmoituksia niin paljon, että sai julkaisukulut peittoon.

Urakka vei miehestä mehut.

Mäkelöille oli syntynyt kaksi poikaa, Kimmo vuonna 1963 ja Atso 1966. Pikkupojat vietiin mummolaan hoitoon, ja vanhemmat suuntasivat Varsovaan lomailemaan.

– Orvon oli tarkoitus lepäillä sen kirjaruljanssin jälkeen, mutta hän tuli Varsovassa sairaaksi, eikä jaksanut lainkaan katsoa nähtävyyksiä, makasi vain.

Stressi oli kai ollut niin kova, Kaarina Mäkelä arvelee.

Kirjan menestys sai kuitenkin Orvon innostumaan, ja seuraavan kirjan julkaisu kävi jo vaivattomammin, kun prosessi oli opittu. Pieni kustantamo ei voi kilpailla isojen kanssa nimikkeiden tai markkinoinnin volyymilla, mutta se

Koko Suomi virkkaa! Mäkelän ostetuin uutuuskirja on Virkkaa amigurumi.

2016

Kustantamo juhlii 45-vuotista taivaltaan Bolognan lastenkirjamessuilla koko henkilökunnan voimin.

voi erottautua korkealla laadulla, Orvo Mäkelä järkeili. Yksi osa laatua oli perusteellinen oikoluku.

Kaarina Mäkelästä tuli yrittäjä lahjatavarakauppaan ja myöhemmin kirjakauppaan. Lisäksi hän toimi vuosikymmeniä Kustannus-Mäkelän haukansilmäisenä oikolukijana. Joku toinen – usein kustantamon toimistossa työskennellyt Pirjo Jaatinen – luki kirjan ääneen, ja Kaarina seurasi tekstiä käsikirjoituksesta. Pois poimittiin virheet, taitossa tulleet ongelmat ja kustannustoimittajan silmien ohi menneet epäloogisuudet.

– Se oli ihan hauskaa hommaa, vaikka välillä raskastakin. Viinikirjassa kaikki ne ranskalaiset nimet, jotka piti lukea kirjain kirjaimelta ja käsityökirjojen silmukat – ne olivat kyllä kauheita.

Keittokirjat taas olivat kivoja. Pauli (Salmi, kustannustoimittaja) kokeili joskus reseptejä ja teki maistiaisia, Kaarina Mäkelä muistelee.

Dekkarit hän luki hiljaa itsekseen.

Oikoluku on kuitenkin ihan omanlaistaan lukemista.

– Kirjasta ei pysty nauttimaan samalla tavalla kuin huvikseen lukiessa, jolloin ajatus saa lentää. Oikoluvusta ei jää oikein mitään mieleen, se on vain

2017

Kustannustoimittaja Pauli Salmi eläköityy oltuaan talossa 31 vuotta.

paneutumista sana kerrallaan. Olen nyt lukenut Pirkko Arhipan dekkareita, enkä muistanut juonia ollenkaan, vaikka olen ne aikoinaan oikolukenut.

Oikean Kaarina Mäkelän näki messuilla

Valittujen Palojen mainoskirjeet allekirjoitti pitkään fiktiivinen hahmo, joka oli nimetty Kaarina Mäkeläksi. Se huvitti Orvo Mäkelää, joka joskus lähetti vaimonsa nimissä Kustannus-Mäkelän tarjouksia. Orvolta kyseltiin, onko Kaarina Mäkelä tosiaan olemassa.

Tarvittaessa hän pyysi vaimonsa puhelimeen kertomaan, että tässä ollaan.

– Lahjatavaraliikkeeseenkin ilmaantui kerran kaksi tätiä kyselemään ilmaisia lahjoja, jotka minä olin kuulemma luvannut lähettää. Se oli tietysti se toinen Kaarina Mäkelä.

Oikea Kaarina Mäkelä tuli tutuksi myös kirjamessujen kävijöille.

Kustannus-Mäkelä lähti alusta asti mukaan Helsingin kirjamessuille omalla osastolla. Tiskin taakse asettui kirjakauppias Kaarina. Kaverina oli alkuvuosina usein Orvo, myöhemmin muuta kustantamon väkeä tai Marjatta-sisko.

– Se oli aluksi aika amatöörimäistä puuhaa verrattuna nykyaikaan. Sinitarralla laitettiin seiniin kuvia kirjojen kansista, mutta nyt on vaikka mitä hienoa rekvisiittaa, kun miniäni Tuija osaa laittaa, Kaarina kiittelee.

Osaston rakentaminen ja purkaminen ja satojen kirjojen kantaminen messuhalliin oli raskasta hommaa. Kovan työn lisäksi messut tarjosivat myös mukavia kohtaamisia ihmisten kanssa.

– Pirkko Arhipan kirjojen keräilijät olivat monasti ensimmäisinä aamulla paikalla, koska tiesivät, että Arhipan uusi dekkari on ilmestynyt.

Ensimmäinen Metsämarja Aitto­ kosken Pikkuli-kirja ilmestyy Mäkelällä. Tunne­taitoihin keskittyvä menes­tyksekäs Ympyräiset-sarja alkaa.

2020

☛ Jatkoa sivulta 9

Hyvä sato jatkaa kasvuaan

Kun Kustannus-Mäkelä juhli 30-vuotista taivaltaan vuonna 2001, oli kirjoja ilmestynyt jo 1 300. Kustantamon linja oli pitkälti vakiintunut: Mäkelän aluetta olivat harrastekirjat, kotimaiset dekkarit ja lastenkirjat, jotka olivat suurimmaksi osaksi käännöskirjoja.

Kotimaisiakin lastenkirjojen tekijöitä listoilta löytyi: jo 1970-luvulla aloittanut Kari Vaijärvi ja toinen pitkän linjan kirjailija, porvoolainen Maijaliisa Dieck­mann kirjoittivat edelleen lapsille seikkailuhenkisiä kirjoja. Pikkuhiljaa vanhojen tekijöiden rinnalle nousi myös uusia nimiä.

Vuonna 2002 toimitusjohtaja vaihtui, ja peräsimeen siirtyi Atso Mäkelä.

Orvo Mäkelä jatkoi hallituksen puheenjohtajana ja työskenteli kustantamossa päivittäin vielä useita vuosia.

Kustannus-Mäkelän perustajan viimeiseksi työmatkaksi jäi messumatka

Ensimmäiset äänikirjat ilmestyvät.

2021

Frankfurtiin syksyllä 2009. Seuraavana vuonna hänellä diagnosoitiin Alzheimerin tauti, joka edetessään pysäytti yli 60 vuotta terävää tekstiä piirtäneen kynän.

Orvo Mäkelä menehtyi sairauteen lokakuussa 2020.

Orvon 60-vuotispäiviä juhlittiin aikoinaan suurella joukolla Villa Kivessä Helsingissä. Juha Vuori-Karvia onnitteli häntä silloin sanoin, jotka sopivat hyvin summaamaan koko Orvon elämäntyötä: ”Toiset ihmiset ovat olosuhteiden armoilla, toiset taas hyödyntävät ja muokkaavat niitä. Sinä kuulut ilmeisemmin jälkimmäisiin. Sanotaan, että kustantajan työ on rinnastettavissa puutarhan hoitoon. Sinun työsi hengen istutuksilla on tuottanut hyvän sadon.”

Kustannus-Mäkelän 50-vuotisjuhlavuoden päättyessä sato on 3 712 nimikkeen suuruinen ja jatkaa kasvuaan.

Kolmannen polven edustaja Joonatan Mäkelä tulee vakituisesti töihin kustantamoon.

KIRJE KÄÄNTÄJÄLTÄ Raija Rintamäki

K kääntämisen opinnot päätökseen

un vuoden 1988 keväällä sain

Tampereen yliopistossa, lähetin käännösnäytteen useaan kustantamoon.

Orvo Mäkelä uskoi ensimmäisten joukossa, että minusta voisi isona tulla suomentaja. Hän antoi ensin käännettäväksi pari lastenkirjaa ja pian myös harrastekirjoja aina skeittailusta posliininmaalaukseen.

Uusiin aihepiireihin sukeltaminen oli työlästä ja hullunrohkeaa, mutta aloittelija ei tohtinut kieltäytyä töistä siinä pelossa, ettei niitä jatkossa enää tarjottaisi.

Onneksi Mäkelässä on aina ymmärretty käyttää asiantuntijoita: oli avartavaa istua jäätelöbaarissa skeittaripojan kanssa miettimässä, miten tämänkin nyt suomeksi sanoisi. Mäkelän kirjavalikoiman kasvaessa jätin harraste- ja tietokirjojen suomentamisen osaavammille ja keskityin pelkästään lastenkirjoihin, koska aikuisten kirjoja sai kääntää riittämiin muille kustantamoille.

Lastenkirjoissa minua viehättää erityisesti kuvan ja tekstin vuorovaikutus.

Kuva täydentää, syventää tai kommentoi tekstiä, ja kuvissa voi kulkea tekstistä riippumattomia tarinoita, kuten Ben Mantlen kuvituksessa Philip Ardaghin riimittelyyn teoksessa Kanijengi kaa­ haa. Tekstin niukkuus ei helpota kääntämistä, vaan pikemminkin päinvastoin: joka sanalla on painoa, pieninkin vivahde on tärkeä. Olen saanut suomentaa brittiläisten kuvakirjojen kärkikastia,

muiden muassa Julia Donaldsonin ja Axel Schefflerin teoksia, mutta viime vuosien suosikkejani ovat olleet ruotsalaiset helppolukuiset kirjat ja lastenromaanit, varsinkin Rose Lagercrantzin ja Eva Erikssonin iki-ihana Dunne-sarja.

Näinä yli 30 vuotena en ole kertaakaan käynyt Mäkelän päämajassa Karkkilassa. Kasvokkain olen tavannut Mäkelän väkeä kirjamessuilla ja kustantamon järjestämissä juhlissa, mutta varsinainen käännöstyöhön liittyvä yhteydenpito on hoidettu postitse ja puhelimitse ja nyttemmin yleensä sähköisesti. Harvinaisena poikkeuksena on mieleen jäänyt 90-luvulta valokuvauskirja, jonka asiantuntijakorjauksia kävimme läpi eräänä helteisenä kesäpäivänä kustannustoimittaja Pauli Salmen kotipihalla. Unohtumattomaksi tuon hikisen päivän teki myös se, että törmäsin Helsingin rautatieasemalla veljeeni, jonka kuljettamassa veturissa sain laittomasti taittaa kotimatkan Tampereelle.

Tietotekniikan kehitys on muuttanut työkuvioita melkoisesti. Urani alussa posti toi käännettävän kirjan tai valokopiot siitä. Naputtelin suomennoksen kirjoituskoneella ja lähetin liuskat kustannustoimittajalle, joka teki niihin kynällä kommenttinsa. (Tietokoneen hankin sentään jo kesällä 1988, joten korjauslakan kanssa ähräämistä ei kestänyt kauan.) Posti kulki siihen aikaan nykyistä nopeammin ja luotettavam-

min, mutta kansainvälisten yhteispainatusten sanelemat tiukat aikataulut eivät aina sallineet postittelua: joskus oli niin kiire, että sain pyöräillä paperinivaskan ladottavaksi Hervantaan.

Nykyään alkuteokset saapuvat käännettäväksi yleensä pdf-muodossa ja harvoin enää kirjoina, koska kuvakirja painetaan usein yhtä aikaa erikielisten käännösversioidensa kanssa. Lähetän suomennokseni aina tekstitiedostona, johon kustannustoimittaja tekee kommenttinsa yhdessä pohdittavaksi. Kun taittaja saa toimitetun suomennostekstin aseteltua paikoilleen, vedos tulee vielä luettavaksi pdf:nä ennen painoon menoa. Sähköisessä työskentelyssä on tosin vaaransa. Kun alkuteokset ja suomennokset ovat vain tiedostoina koneella, saattaa hajamielisyyksissään tulla nimenneeksi Pikkukarhun sarjan seuraavassa osassa Pikkunalleksi.

Pdf-tiedoston kuvat oppii syynäämään kunnolla viimeistään silloin, kun äkkää kääntäneensä tekstin perusteella tortuiksi leivonnaiset, jotka lopullisen kirjan kuvassa paljastuvatkin päivänselviksi piparkakuiksi!

Ennen soiteltiin asiantuntijoille ja metsästettiin kirjastoista rinnakkaistekstejä, kun piti perehtyä johonkin uuteen aihepiiriin, mutta tätä nykyä tiedonhaku hoituu enimmäkseen netitse ja paperiset sanakirjatkin ovat paljolti korvautuneet sähköisillä. Mikään ei silti korvaa inhimillistä vuorovaikutusta.

Testaan jokaisen kuvakirjakäännöksen toimivuuden lukemalla sitä ääneen ateljeekriitikkoni kanssa, ja tekstin viilaus jatkuu vielä sen päätyessä Mäkelän tarkkojen ja taitavien kustannustoimittajien käsiin. Kontaktit ja ajatustenvaihto yhteisen projektin tiimoilta ovatkin suomentajan työn suola, koska ne tarjoavat palautetta työstä ja vastapainoa yksinäiselle puurtamiselle.

Mäkelälle työskentelyä leimaa myös luottamus, sillä kuluneina vuosikymmeninä emme ole laatineet yhden yhtäkään kirjallista käännössopimusta.

Tässä ”reilun kaupan” kustantamossa suullinen sopimus on aina pätenyt ja neuvottelut sujuneet arvostavassa hengessä. Olen iloinen pitkään jatkuneesta yhteistyöstä ja toivotan Mäkelälle menestyksekkäitä vuosia jatkossakin!

AarresaaRi IBBY Finland ry (International Board on Books for Young People) perusti 2016 uuden lasten- ja nuortenkirjallisuuden käännöspalkinnon. Kaikkien aikojen ensimmäisen Aarresaari-palkinnon sai Raija Rintamäki käännöksestään lastenkirjaan Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä 2016).

Lokakuussa 2021 IBBY Finland valitsi Dunne-sarjaan kuuluvan Nähdään kun nähdään (2018) viiden kirjan kansainväliselle kunnialistalleen.

Hyytävän hyvää ruokaa

KuvastAja Suomen Tolkien-seura jakaa vuosittain Kuvastaja-palkinnon edellisen vuoden parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle.

Vuonna 2003 palkinto myönnettiin Tuula T. Matintuvan teokselle Tuulen kalastajat (Kustannus-Mäkelä, 2002).

Mäkelän julkaisemat Kiljus-kirjat (1989–95) kuvitti Raimo Huittinen, jonka kanssa yhteistyö jatkui vuosikymmeniä.

PuupääHattu Martti Sirola on julkaissut Mäkelällä sarjakuvakirjoja ja kuvittanut runsaasti mm. Kari Vaijärven nuortenkirjoja. Suomen Sarjakuvaseura palkitsi hänet Puupäähatulla 2018.

Syksyllä 2005 toimittaja Mirva Saukkola debytoi Mäkelällä dekkaristina. Murha on muotia -dekkarissa Helsingin muotipiirien kauniit ja rohkeat viettivät samppanjanhuuruisia juhlia sen ajan trendiravintoloissa, esimerkiksi Korkeavuorenkadulla sijainneessa ravintola Meccassa. Tästä syntyi idea erikoiseen elämykseen, joka yhdisti ruuan ja kirjallisuuden: ”Murha Mystery Trip” -illallinen sisälsi kuuden ruokalajin yllätysmenun ja Murha on muotia -dekkarin.

Hinta oli 65 euroa. ”Lautasilla on jotakin kurpitsaista, jotakin veristä, jotakin kylmää ja kuumaa”, kuvaili Meccan ravintolapäällikkö Maija Ijäs Helsingin Sanomille.

Kuva: Petra Heikkilä-Perkiö

KÄYTTÖKIRJOJA, RIEMASTUTTAVAA ROHKEUTTA JA AIKAA KESTÄVIÄ HELMIÄ Kustantamon punaisena lankana on selvästi ollut johdattaa suomalaisia lapsia pienestä pitäen kirjojen pariin, kirjoittaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen.

K

ustannus-Mäkelä tuli minulle tutuksi jo vuonna 1986, kun äitini Maila Heikkilä julkaisi ensimmäisen lastenkirjansa Yö kummitussaaressa Mäkelän kautta. Samana vuonna aloitin Suomen kirjallisuuden opinnot Tampereen yliopistossa ja urani lasten- ja nuortenkirjakriitikkona Keskisuomalaisessa.

Olen seurannut Mäkelän lasten- ja nuortenkirjatarjontaa 35 vuoden ajan.

Suomalaisen kustannuskentän keskittyminen on kiihtynyt 20 viime vuoden aikana. Mäkelä on yksi harvoista edelleen itsenäisistä, perheyrityksenä yhä

toimivista kotimaisista kustantamoista.

Lastenkirjainstituutin Kirjakori 2020 -tilastoinnin perusteella Mäkelä oli viime vuoden lasten- ja nuortenkirja­ nimekkeiden perusteella Suomen toiseksi suurin lastenkirjallisuuden kustantamo Otavan jälkeen.

Lastenkirjallisuuden kriitikkona, tutkijana ja kouluttajana arvostan erityisesti Mäkelän pitkään jatkunutta työtä lasten käännöskuvakirjallisuuden kustantajana.

Iso osa kirjoista on niin sanottua lapsiperheiden käyttökirjallisuutta. Kirjojen aiheet ja kuvitustyyli vetoavat sekä lapsiin että kirjoja ostaviin ja kirjastosta lai-

naaviin aikuisiin. Käyttökirja-nimitys on mielestäni oikeutettu ja tässä yhteydessä ennen muuta positiivinen määre, sillä suuri osa Mäkelän kuvakirjoista tarjoaa vanhemmille ja muille lapsen läheisille välineitä työstää lapsen elämän arkisia, kasvamiseen liittyviä merkkipaaluja.

Mäkelän kuvakirjoissa tunnetaidot ovat olleet keskiössä jo paljon ennen nykyistä lastenkirjallisuuden tunnekasvatusbuumia. Kotimaisen tekijä­joukon tunnetaitoihin keskittyvä Ympyräi­ set-tuoteperhe on saavuttanut suuren suosion varhaiskasvatuksessa ja lapsiperheissä.

Mäkelän kuvakirjavalikoimassa on ollut jo 1980-luvulta lähtien myös paljon rankkoja, kipeitä tai haastavia aiheita käsitteleviä teoksia. Mäkelä on niin ikään julkaissut paljon taapero­ ikäisten katselu­kirjoja, kartonkilehtisiä ja usein myös muotoon leikattuja ensikirjoja. Kustantamon punaisena lankana onkin selvästi ollut johdattaa suomalaisia lapsia aivan pienestä pitäen kirjojen pariin.

Kuvakirjojen kustannusohjelmaan on valittu eri vuosikymmeninä lukuisia kansainvälisessäkin mittakaavassa keskeisiä teoksia, jotka ovat sittemmin lunastaneet paikkansa myös kuvakirjojen klassikkogalleriassa (esim. Max Velthuijsin Sammakko-kirjat, Tony Rossin, David McKeen, Debi Gliorin, Janoschin, Julia Donaldsonin & Axel Schefflerin kuvakirjat).

Anthony Brownen uudelleen kuvittaman Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa (1989, suom. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner) suomennoksen ilmestyminen teoksen 125-vuotisjuhlavuonna on mielestäni ollut aikanaan todellinen kulttuuriteko.

Orvo Mäkelä lavensi rohkeasti suomalaisten kuvakirjamakua, ja hänellä oli myötäsyntyistä vainua ja toisaalta – tulkintani mukaan – jopa hullunrohkeutta valita kustannusohjelmaan myös kokeellisempia kuvituksia Keski-Euroopasta. Ilman Mäkelän ja Lasten Keskuksen laadukkaita ja monipuolisia kuvakirjoja suomalainen käännöskuvakirjallisuus olisi etenkin 1980–1990-luvuilla ollut perin vaisua.

Orvo Mäkelä ei karsastanut myöskään perinteisen kirjan muodolla leikitteleviä tai muutoin valtavirrasta poikkeavia lasten­ kirjoja. Hyviä esimerkkejä ovat omien lastenikin lähes puhki lukemat Janet & Allan Ahlbergin Hilpeä posteljooni, eli kaiken maailman kirjeitä (1989) ja Martin Handfordin Vallu-kirjat. Vuoden 1987 syksyn uutuusluettelossa kerrotaan, että ”Missä Vallu? – – on myös peli ja leikki, jonka ääreen koko perhe kerääntyy yhä uudel­ leen ja uudelleen”. Nyttemmin tällaiset interaktiivisuuteen kannustavat hulina ja vilinä -kirjat ovat jo kaikille lapsille tuttuja.

Aikaansa edellä Mäkelä oli myös John Praterin sanattoman kuvakirjan Lahja kustantajana vuonna 1985. Yksi

riemastuttavimpia Mäkelän kuvakirjahelmiä on André Dahanin Kuu ja Kustaa (1987). Alun perin tekstitön ranskalainen kuvakirja sai rinnalleen Ilpo Tiihosen nonsense-­tyylisen tekstin.

Erityisen kiinnostavia Mäkelän käännös­k uvakirjatarjonnassa ovat anar­kis­tiset, vakiintuneita sukupuolitai muita ajatuspinttymiä huojuttavat ja yhteiskunnallisestikin kantaa ottavat kuvakirjat. Yksi ensimmäisistä oli Christine Nöstlingerin ja Helme Heinen Tomaanien elämää (1989). Babette Colen kuvakirjoissa on ilakoitu esimerkiksi perinteisten satujen feministisillä tai muutoin parodisilla versioilla.

Colen kuvakirjat Avioerotus, Kun äiti muni ja Tukkaa hassuissa paikoissa olivat Suomessa alueenvaltaajia perhedynamiikan ja sukupuolikasvatuksen kursailemattoman kuvauksen osalta.

Huumorin keinoin niissä kumottiin monta lastenkirjallisuudessa aiemmin ollutta tabuaihetta.

Mäkelä on julkaissut vuosikymmenten mittaan poikkeuksellisen paljon kirjallisuuskasvatusta tukevia kuvakirjoja, joissa eri keinoin tuodaan esille varhaisen perhe­lukemisen iloja ja hyötyjä (esim. Jeanne Willis & Tony Ross: Enemmän kuin kirja, Helen & Thomas Docherty: Pikkuinen kirjavoro ja Debi Gliori: Lukutoukka).

Vielä 30 vuotta sitten lasten vapaa-ajan lukemisen suurimpana uhkana nähtiin televisio, ja tähän teemaan pureutui Kurt Baumannin ja Jiri Bernardin kuvakirja Televisioiden maa (1989). Uuden vuosituhannen aikana kasvattajien

LiiAn Tuhmaa Helppolukuisessa Banaani-­ sarjassa julkaistiin vuonna 2000 Maailman tuhmin hirmu­l isko. ”Hirmulisko Heikillä on ongelma. Se on oikea nynnerö, vaikka haluaisikin kovin mielellään olla tuhma. Kun Henri tulee äitinsä kanssa kylään Heikin luo, tämä saa oppitunnin tuhmuuden taidoissa. Heikki on nopea oppimaan”, kerrotaan kirjan esittelytekstissä.

Tuhmistelu oli liikaa eräälle kirjastovirkailijalle, joka lähetti Mäkelälle murskapalautteen: ”Tämä kirja on häpeäksi muuten laadukkaalle Sininen ba­ naani -sarjalle.”

pikKuli Metsämarja Aittokosken Pikkuli on lapsille tuttu hahmo Mäkelän julkaisemista ensikirjoista ja kuvakirjoista sekä Pikku Kakkosen animaatiosarjasta.

Ruotsalaisen lastenkirjallisuuden kustantajana Mäkelä on myös – vaistonvaraisesti tai aivan tietoisesti – paikannut erityisesti 2000-luvulla isompien yleiskustantamoiden vähentynyttä valikoimaa. Aikaa kestäviä helmikirjoja ovat lasten rakastamien Mimmi Lehmä -kirjojen lisäksi olleet esimerkiksi monet Barbro Lindgrenin & Eva Erikssonin ja Ulf Nilssonin & Eva Erikssonin ja Tord Nygrenin kuvakirjat.

Rose Lagercrantzin ja Eva Erikssonin Dunne-sarja rikastutti helppolukuista lastenkirjatarjontaa.

Viime vuosina Mäkelä on laajentanut kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tarjontaansa. Kerttu Rahikan ja Nadja Sarellin Elsa ja Lauri -kuvakirja­ sarja on hyvä esimerkki yleistyneestä leikki-ikäisten tietokuvakirjallisuudesta. Heidi Viherjuuren Hilja-sarja (kuv. Nadja Sarell) yhdistää veikeästi lapsen arkea ja fantasiaa. Hanna Kökön geokätköilyteemainen sarja ja nuorten dekkari Rocky, Rauha ja rakkaus ovat osaltaan paikanneet isojen kustantamoiden vähentynyttä realistisen nuortenkirjallisuuden tarjontaa.

MainetTa jA kunNiaa Jakutian kansalliskirjaston järjestämässä kansainvälisessä White world of the Arctic through the prism of a children’s book -kilpailussa syksyllä 2021 parhaana palkittiin Tittamari Marttisen ja Marjo Nygårdin Aada ja jääkarhu.

Lukuisia lastenkirjapalkintoja saanut Tittamari Marttinen on kirjoittanut ja kääntänyt Mäkelälle kirjoja vuodesta 2007.

KiRje kIRjaiLijAlta

E ammatista,

n koskaan haaveillut kirjailijan kunnes minusta tuli sellainen. Työskentelin kyllä kielen ja kirjallisuuden parissa, mutta ajattelin, että julkaiseminen on muita varten.

Kustannus-Mäkelä teki minusta kirjailijan, mistä olen ikuisesti kiitollinen.

Olin vuoden ajan työstänyt lasten­ romaanin käsikirjoitusta, kunnes uskalsin lähettää sen saatekirjeen kanssa matkaan. Yksitoista päivää myöhemmin Mäkelältä tuli viesti, jossa kerrottiin, että teksti kiinnostaa, mutta lopullinen vastaus annetaan vasta kuukauden kuluttua. Olin juuri menossa naimisiin, joten siinä kuukaudessa riitti monenlaista jännitettävää.

Lopulta myönteinen päätös saapui.

Viestissä puhuttiin sarjasta, jossa olisi ”ehkä ainakin kolme” osaa. Esikoisteokseni Hilja ja vihreän talon kesä (kuvitus

Nadja Sarellin) ilmestyi syksyllä 2017, ja nyt neljä vuotta myöhemmin työskentelen vapaana kirjailijana ja kirjoitan Hiljan seikkailuille jo seitsemättä osaa. En voi kuin ihmetellen seurata kaikkea tapahtuvaa.

Hilja-­kirjoja on käännetty saksaksi, viroksi ja venäjäksi, ja sarja on vienyt minua messuille, kouluihin ja virtuaali­vierailuille. Olen jo pitkään sanonut, että Hilja menee ja tekee, ja minä yritän vain pysyä perässä.

Mikään ei olisi kuitenkaan alkanut ilman Kustannus-Mäkelää.

Hilja ei olisi voinut löytää oikeampaa kotia kuin tämä sympaattisen perheen luotsaama kustantamo, jossa myös kirjailijalla on hyvä.

Heidi Viherjuuri

Valokuva: Florian Jung

haasteet ovat lisääntyneet, kun mediatulva ja lasten älypelaamisen rajoittaminen aiheuttavat perheissä päivittäin konfliktitilanteita. Näihinkin täsmäaiheisiin Mäkelä on reagoinut nopeasti (esim. Christine Junglingin & Manfred Tophovenin Vähän aikaa vielä, Jeanne Willisin & Tony Rossin #Kultakutri sekä uusimpana Helen & Thomas Dochertyn Ruutusyöppö).

Lukutaidon alkuun suunnatun helppo­lukuisen lastenkirjallisuuden kustantajana Mäkelä on vaihtoehtojen runsauden ja nimikemäärien osalta ollut ja on yhä muihin kustantamoihin nähden ylivoimainen ykkönen. Mäkelä havahtui vähäiseen tarjontaan jo 1980–90-luvun taitteessa, kun perustettiin mm. Suihkari-käännöskirjasarja ja julkaistiin tavutettuina Fogelin Pekka Puupää- ja Jalmari Finnen Kiljus-kirjoja.

Nykyisten (esim. Lukumestari-, Kirja­ tiikeri- ja Lukupiraatti-) sarjojen avulla lukemaan vähitellen opetteleva lapsi on voinut kirjasarjan osa kerrallaan vahvistaa lukusujuvuuttaan ja nousta aina uudelle tasolle, kun lukemiseen tulee varmuutta ja lukunälkä kasvaa.

Sanna Latvastenmäki

”

Kun kerroin lähteväni Mäkelälle kustannustoimittajaksi, työkaverini kommentoi, että sen kustantamon kanssa on niin helppoa asioida, kun se hoitaa hommansa ja pitää aina sanansa. Sellaista arviota ei voi kaupasta ostaa tai konsulteilta lainata. Se kannustaa hoitamaan omaakin leiviskää maineen arvoisesti.”

”

Minna Ihatsu

Kun aloitin kustannustoimittajana Mäkelässä syksyllä 2008, en ollut koulun käsityötuntien jälkeen koskenutkaan ompelu­koneeseen.

Sain äidiltäni lainaan vanhan Berninan, jonka kanssa opettelu alkoi, ja sehän olikin aika mukavaa puuhaa. Jännä miten monia harrastuksia työn kautta voikaan saada, kun ”vain” toimittaa kirjoja.”

Nieminen

ROBOTTI EI OLE KORVANNUT KIMMO MÄKELÄÄ Kustannus-Mäkelän varastosta lähtee joka vuosi maailmalle satojatuhansia kirjoja.

Kaisa Into

Kun ajoin Karkkilaan keväällä 2017 työhaastatteluun, ajattelin kotiin palatessa, että jos tuon paikan saan, päivitän autoni mukavampaan ja turvallisempaan. No, sain paikan, mutta autokin ehti hajota niin, ettei sitä pystynyt enää korjaamaan! Joten aluksi kävin töissä äitini Citroënilla, kunnes sain alle oman harmaan Toyotani.”

”

Piirros: Hende

E

nnen kuin lukija avaa kirjan ja pääsee nauttimaan sen tarjoamasta tarinasta tai tiedosta, on ehtinyt tapahtua monenlaista.

Kaaren loppupäässä painettu kirja saapuu kustantajan varastoon ja lähtee sieltä kirjakauppoihin tai Kirjavälitykseen. Tästä vaiheesta Kustannus-Mäkelällä huolehtii Kimmo Mäkelä.

– Jo aiemmin olin ollut töissä kirjakaupassa, mutta armeijan jälkeen vuonna 1982 menin sinne täysipäiväisesti. Siellä oli paljon postimyyntiä.

Kirjakaupan alakerrassa oli pöytä, jossa pakkasin Mäkelänkin kirjoja. Vähitellen kustantamon osuus kirjoista sitten kasvoi, Kimmo Mäkelä kertaa.

Työ ei ole vuosikymmenien saatossa juuri muuttunut: on kirja, joka pitää pakata sopivasti ja laittaa matkaan. Eniten on muuttunut tapa, jolla tilaukset saapuvat kustantamoon.

– Postin tuomat paperiset tilaus­ lomakkeet ovat jääneet historiaan. Joskus joku asiakas saattaa soittaa ja tilata vuoden uutuudet kerralla, mutta ne ovat ihan yksittäisiä tapauksia. Lähes kaikki tilaukset saapuvat nyt sähköisesti.

Mäkelän kirjavarasto ei sentään ole muuttunut sähköiseksi: robotin sijaan

kirjat pakkaa edelleen Kimmo, jolla on kirjanpito nimikkeiden saldoista päässään ja paperilla.

Kesken päivän voi lähteä hiihtämään

Millaista on tehdä töitä perheyrityksessä? Sehän on tietysti hiukan hupsu kysymys.

– Minulla ei ole muuta kokemusta, joten vaikea sanoa. Varmaan on vähän vapaammat työajat, Kimmo Mäkelä sanoo.

Jos hohtavan valkoiset hanget ovat kutsuneet kesken työpäivän, on hän lähtenyt hiihtämään.

Kimmo Mäkelä vie itse kirjoja Hyvinkäälle Kirjavälitykseen, mutta muualle niiden kuljettaminen on vähentynyt. Pienet kirjakaupat ovat liki kadonneet, ja huoltoasemilla toiminut Kirjapörssi-ketju lopetti toimintansa.

Kirjat kulkevat lukijoiden käsiin nyt muita reittejä. Edelleen ne kulkevat kuitenkin Kimmo Mäkelän käsien kautta.

Montakohan kappaletta tai kiloa on mennyt?

– Jaa-a. Ehkä se tieto jostakin löytyisi, mutta en osaa sanoa. Kuorma-­autolla täältä lähti tälläkin viikolla kymmenen lavallista eli 4 000 kiloa kirjoja.

PIRKKO ARHIPPA TEKI MÄKELÄSTÄ MURHAROUVIEN KODIN Kustannus-Mäkelän ensimmäinen dekkaristi oli Orvo Mäkelän toimittajatuttu Helsingin Sanomista. Matti Almilan dekkareissa kukki huumori. Kun Almilan rinnalle löytyi Arhippa, alkoi Mäkelästä kasvaa naisdekkaristien tyyssija.

R

uotsinkielisen kauppakorkeakoulun kasvatti, kirjeenvaihtajan uransa päätoimiseen kirjailijuuteen vuonna 1968 vaihtanut Pirkko Arhippa (oik. Syynimaa) oli julkaissut Weilin+Göösillä seitsemän dekkaria ja keskittynyt sitten muihin töihin. Orvo Mäkelä, joka oli lukenut Arhipan dekkarit, soitti hänelle ja ehdotti uran jatkamista Mäkelällä. Sitkeä houkuttelu palkittiin lopulta: Kultaver­ kosta (1982) alkoi liki 40 vuoden ja vielä useamman kirjan mittainen yhteistyö Kustannus-Mäkelän kanssa, sillä Pirkko Syynimaa kirjoitti myös viihdekirjoja.

Arhippa kuvasi dekkareissaan suomalaista väkivaltaa ja pyrki pureutumaan sen syihin. Murha tai muu rikos tapahtui yleensä tavallisten ihmisten arjessa, eikä uhrin ja syyllisen asema aina ollut yksiselitteinen. Arhippa panosti vahvaan henkilökuvaukseen ja haki vastauksia siihen, mikä voi ajaa ihmisiä julmiin ja epätoivoisiin tekoihin. ”Maailmanparantamisen halu ajoi dekkarikirjailijaksi”, Pirkko Arhippa kertoi Päivi Heikkilän tekemässä haastattelussa 1980-luvulla. Alusta saakka Arhippa käsitteli dekkareissaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä.

– Hän on liikkunut monipuolisesti erilaisissa elämänpiireissä. Ja tuo maailman­ parantamisen halu – ilman mitään ryppyotsaista saarnaamista – on varmastikin ollut mukana koko hänen tuotantonsa ajan. Ennätin haastatella häntä vuosien varrella useampaan otteeseen, ja hän toi aina avoimesti esille tuon asian, dekkarikriitikko ja Suomen Dekkari­ seuran Ruumiin kulttuuri -lehden entinen päätoimittaja Keijo Kettunen sanoo.

huksia, ja ehdotus suututti Arhippaa.

Arhipan dekkareiden maisemat olivat yleensä hänelle oikeasta elämästä tuttuja. Monet kirjat sijoittuivat hänen kotikaupunkiinsa Naantaliin ja sen lähi­alueille. Tunnistettava ympäristö sai ihmiset herkästi tulkitsemaan dekkarit avainromaaneiksi. Lahjusskandaalista kertovasta Puulinnun kuolemasta (1983) forssalaiset paikallispoliitikot olivat löytävinään itsensä ja hermostuivat.

Pimeää puoluetukea ja lahjuksia

Noitia ja chick litiä

Arhipan kirjat ovat muodoltaan perinteisiä arvoitusdekkareita, mutta toteutus oli usein rohkea ja aiheet polttavan ajankohtaisia – tai jopa aikaansa edellä.

Kuolleet eivät äänestä (Weilin+Göös 1970, Mäkelän uusintapainos 1984) kohahdutti käsittelemällä CIA:lta tullutta pimeää puoluetukea. Hietaneilikassa (1984) kaksi työtöntä valtiotieteen maisteria on työllisyyskoulutuksessa valmennettu ympäristöetsiviksi, ja robotit otetaan korvaamaan naispuolista työvoimaa. Silloinen työvoimaministeri Urpo Leppänen oli näet ehdottanut, että vanhemmat naiset voitaisiin siirtää työelämästä hoivaamaan lapsia ja van-

Jo mainitussa 1980-luvun lopussa tehdyssä kirjailijahaastattelussa Pirkko Arhippa kaipaili lisää naisia kirjoittamaan dekkareita. ”Ei ole eduksi, että yksi kirjallisuudenlaji Suomessa on miltei kokonaan miesten käsissä”, hän sanoi.

Naisdekkaristit olivat tosiaan selvässä vähemmistössä, vaikka valtaosa dekkareidenkin lukijoista oli naisia.

Kustannus-Mäkelä pyrki osaltaan paikkaamaan tilannetta. Arhipan rinnalle dekkaristi­ t alliin liittyivät Heleena Lönnroth, Tuula T. Matintupa ja Aira Vuoristo.

Noitapussista kurkistaa kuolema -dekkarillaan (1992) debytoinut Lönn­

1990-luvun laman seurauksista ja nykytyöelämän raadollisuudesta.

Miehetkin kolkuttelivat käsikirjoituksillaan Mäkelän ovea taajaan, mutta monien vuosien ajan uutuusdekkarit olivat murharouvien käsialaa. Lopulta Orvo Mäkelän seulan läpäisi Unto Katajamäki, jonka esikoisdekkari Petos ja paljastus ilmestyi 2007.

Arhipan uralle ei löydy vertaa

roth kirjoitti Mäkelälle 12 dekkaria.

Hänen jännitysromaaniensa tavaramerkeiksi muodostuivat henkilöiden väliset jännitteet ja yliluonnolliset elementit.

Tuula T. Matintuvan dekkareita on kiitetty taitavasta ihmissuhteiden kuvauksesta ja railakkaasta huumorista.

Kahdeksassa dekkarissa rikoksia ratkoo erikoinen poliisimies Aleksanteri Piippo. Uusimmissa dekkareissa päähenkilönä on ylikonstaapeli Alina Mänty. Matintupa on kirjoittanut myös nuortenkirjoja ja fantasiaa. Tuulen kalastajat -kirjastaan (2002) hän sai Kuvastaja-­palkinnon vuonna 2003.

Eläkkeelle jäänyt lastenlääkäri Aira Vuoristo kirjoitti Mäkelälle 2001–2007 kuusi dekkaria. Hän sijoitti dekkariensa tapahtumat aina Lappiin, yleensä asuinpaikkakunnalleen Rovaniemelle.

Suomen Ellen ja myöhemmin Antiikki & Design -lehden päätoimittaja, tyyli- ja tapa-asiantuntijana tunnettu Mirva Saukkola kirjoitti Mäkelälle 2005–2008 kolme jännitysromaania.

Murha on muotia, Murhaava katseluaika ja Hautajaishäät olivat Suomen ensimmäisiä chick lit -dekkareita.

Kati Rannan Uni paras lääke on -dekkari (2009) oli tarkkasilmäinen kuvaus

Pirkko Syynimaan kirjoitusrytmi pysyi vuosikausia samanlaisena: hän kirjoitti kevääksi viihderomaanin Marja Orkomana ja syksyksi dekkarin Pirkko Arhippana.

Vuonna 2005 Suomen dekkariseura perusti uuden palkinnon, Hornanlinna-kunniakirjan. Ensimmäisen kunniakirjan sai Pirkko Arhippa. ”Käsittelemällä ajankohtaisia teemoja ja säilyttämällä otteen ihmisten arkitodellisuuteen Pirkko Arhippa on luonut kirjoissaan elävää ajankuvaa suomalaisen yhteiskunnan muutoksista viime vuosikymmeninä. ”Kuvaamalla terävästi suomalaista arkielämää ja ottamalla sen ilmiöihin kantaa naisten näkökulmasta Pirkko Arhippa on ollut myös kannustava esikuva suomalaisille naisdekkaristeille”, sanottiin palkinnon perusteluissa.

Pirkko Arhipan 38. dekkari Ruusu – pallo – avain (2016) jäi näillä näkymin hänen viimeisekseen. Hän julkaisi siis dekkareita kuudella eri vuosikymmenellä. ”Arhipan uralle ei löydy vertaa Suomessa”, kirjoitti Keijo Kettunen Helsingin Sanomissa jo vuonna 2012 Kihlaava kuolema -kirjan kiittävässä arviossa.

– Tietynlainen merkkipaalu ja tärkeä askel hänen tuotannossaan oli mielestäni se, kun hän vuosituhannen vaihteessa loi uudeksi sankarihahmokseen turkulaisen komisario Varpu Ahavan. Syntyi sarja vahvoja dekkareita, joissa Arhippa kuvasi Ahavan rikostutkimuksia mutta samalla pohti päähenkilönsä elämän­kohtaloiden kautta perheväkivallan ongelmaa, Keijo Kettunen luonnehtii.

Kustannus-Mäkelä kiittää Pirkko Arhippaa hienoista kirjoista ja jatkaa laatudekkareiden julkaisemista tuoreimpina tekijöinä Marja-Liisa Heino, Ville Nummenpää ja Johanna Savolainen.

KiRje kIRjaiLijAlta

V saavutus. En uskalla edes arai 50 vuotta, ei mikään pieni

vailla, montako tuhatta kirjanimikettä se tarkoittaa? Mutta vanha kuvitteellinen slogan, ”miljoona sivua hyvää luettavaa”, on varmasti toteutunut moninkertaisesti.

Oma matkani Mäkelän tallissa alkoi 2019. Ehkä hieman poikkeuksellisissa merkeissä, koska asiat etenivät aluksi kuin hiipien, sitten ryminällä.

Ensin Mäkelän kustannustoimittaja kiinnostui ”hölmöistä” saduistani, joita Yle oli saattanut kuunnelman muotoon Areenaan.

Hetken päästä jo puuhattiin satu­ kokoelmaa otsikolla Hölmöjä iltasatuja.

Siinä sivussa tulin maininneeksi työstäväni rikosromaania, joka olisi sitten tyystin eri maata, raadollinen ja väkivaltainen. Ällistyksekseni tämäkin otettiin Mäkelällä tarkempaan syyniin.

Vajaa vuosi myöhemmin pitelin konkreettisesti kädessäni kahta eri esikoiskirjaani, jotka julkaistiin samana päivänä. Kuten sanottua, hiipien ja ryminällä. Pian sain totutella näkemään omia tuotoksiani kirja­ kauppojen hyllyillä, joskus jopa näyteikkunassa.

Ihmiselle, joka haluaa vain kertoa tarinoita, on selittämätön tunne kun saa tilaisuuden kertoa niitä suurelle yleisölle. Se on etuoikeus, jonka mukana tulee velvollisuus pitää näppäimistö jatkossakin lujilla.

Ville Nummenpää

Högfors-Orvo ilonamme...

Hesarin pilapiirtäjä Karlssonin tulkinta nostalgisesta ”Högfors-amme ilonamme” -mainossloganista.

Karkkilalaisessa ammeessa kelpasi kylpeä.

Kuva: Henrik Karlsson, julkaistu 1994 Helsingin Sanomien henkilöstölehdessä.

Karkkila, kulttuurin kotikaupunki

TulosSa KeVäälLä 2022!

K

ustannus-Mäkelä on alusta saakka sijainnut Karkkilassa, joka on vajaan 9 000 asukkaan pikkukaupunki läntisellä Uudellamaalla, noin 70 kilometriä Helsingistä. Kaupunki syntyi aikanaan 1820 perustetun Högforsin rautaruukin ympärille. Kun ruukin omistanut Kymi-­yhtiö myi aikoinaan työväenasunnot, Karkkilaan muutti paljon kulttuuriväkeä, ja nyt uuden polven kulttuurintekijät ovat löytäneet kauniit puutalot.

Karkkila tunnetaan ruukin ja sen työväen historiaan liittyvistä museois­

taan ja upeista luonnonkoskistaan.

Juuri nyt se tunnetaan myös siitä, että vanhalle tehdasalueelle on syntynyt uutta elämää, kuten erikoisia putiikkeja ja ravintoloita, kirsikkana kakussa ohjaaja Aki Kaurismäen ja kirjailija Mika Lätin avaama elokuvateatteri. Kino Laikan tiloissa on ennen valmistettu Högforsin kuuluisia kylpyammeita.

Karkkilaa on kehuttu mediassa uudeksi Mathildedaliksi! Tämä on hyvä paikka myös kustantamolle, joka haluaa laadukkailla kirjoillaan tarjota lukeville suomalaisille huvia ja hyötyä, iloa ja elämyksiä.

Yksi Mäkelän kevään monista uutuuskirjoista on Paul McCartneyn Vauhtivaarin vihreä sukellusvene.

(Tällä lastenkirjailijalla oli joskus oma bändi. Sen nimi oli The Beatles.)

Kustannus-Mäkelä 50 vuotta ☛ Julkaisija: Kustannus-Mäkelä Oy, Karkkila 2021 ☛ Toimittajat: Terhi Raumonen, Tuija Mäkelä, Sanna Latvastenmäki, Kaisa Into ja Minna Ihatsu ☛ Kuvat: Kustannus-Mäkelän arkisto, henkilöstön valokuvat ChrisTomas Konieczny ☛ Taitto: Grafee ☛ Paino: Karkkilan Painopalvelu Oy