Mietteitä matkan varrelta

Teksti: Milla Määttä

Terveisiä valmistumisen tuolta puolen! Uskallan olettaa, että kuulumiset ruuhkavuosien ja pandemian värittämästä alumniarjesta eivät vie opiskelijalukijoita mukanaan, joten pieni vilkaisu taakse päin lienee paikallaan. Muistot vuosikymmenen takaisista tapahtumista ovat toki alkaneet jo hämärtyä – kenties muuttua osin jo valemuistoiksi. Päätin kuitenkin näin juhlavuoden kunniaksi kirjoittaa teille, arvot Manipuluksen lukijat, niistä tunnelmista, joita vanhojen kirjoitusten ja valokuvien selailu herran vuonna 2021 herättää.

Aloitin opinnot silloisessa Joensuun yliopistossa syksyllä 2009. Fuksivuoden ensimmäiset kuukaudet tuntuivat hypyltä tutusta ja turvallisesta johonkin arveluttavaan ja jopa hieman pelottavaan. Sain opiskelupaikan oikeustaloustieteen pääaineessa todistusvalinnan kautta, joten en oikeastaan edes tiennyt, mitä olin lähdössä opiskelemaan.

Itsenäistymisen ensiaskeleet muuttoa valmistellessa ja opintoja aloittaessa herättivät hämmennystä ja epävarmuuden tunteita aikuisten maailmasta. Vastuu hakemuksista ja ostoksista, sopimuksista ja laskuista, ilmoittautumisista ja peruutuksista oli nyt omilla harteillani. Vanhat harrastukset jäivät ja koulukaverit lähtivät kukin omille poluilleen. Yliopistoyhteisöön mahtui vahvoja persoonia, joiden tarkoitusperät vaikuttivat paikoin hämäriltä. Asunnon olisin voinut yhden vuokranantajaehdokkaan puolesta maksaa ”jollain muulla tavalla” (luoti väistetty, onneksi). Luottoratsuni, isotädiltä perityn Jupiterin, joku yritti varastaa, mutta onnekseni pitkäkyntinen joutui tyytymään pelkkään kissansilmän potkiskeluun.

Tuki kaltaisilleni haparoiville uusille joensuulaisille löytyi kuitenkin jo Alkukiviltä. Rohkaistuin mukaan Legion syksyn tapahtumiin ja pian jo sainkin tarttua pahaa-aavistamattomana fuksina yhdistyksen puheenjohtajan nuijaan. Tieto nuorisovaltuustotaustastani oli kiirinyt vanhempien opiskelijoiden korviin, ja ilmeisesti suostumusta ja kokoustekniikan tuntemusta voitiin tuossa vaiheessa pitää riittävinä valmiuksina ainejärjestön pillipiiparille. Tehtävästä päästiin jopa äänestämään, sillä pestiä paria vuotta aiemmin hoitanut Heidi Vanjusov, silloinen Kahelin, oletettavasti – ja ymmärrettävästi –haistoi vaaran merkit keltanokan nimeämisessä nuijan varteen ja asettui myös itse ehdolle.

Nuoresta ja naiivista uudesta puheenjohtajasta huolimatta Heidin ja muiden aiempien hallituslaisten ideoimia perinteikkäitä tapahtumia vietettiin totuttuun tapaan.

Liikuntailtapäivinä palloiltiin ja kohotettiin joukkuehenkeä, ja haalarikastajaisissa uudet viininpunaiset kokopuvut päästiin koeajamaan pulkkamäessä. Tour de Legiossa saimme kurvailla Helsinki 78-82:n Cruisingin tahtiin läpi Joensuun lähiöiden. ”MiettisJannelassa”, Niskakadun penthousessa iltaa istuttiin useampaan otteeseen. Tallinnan ekskursiolta palasimme kiisselisilmin, väsyneinä mutta onnellisina ja kokemusta rikkaampina. Fuksiaisissa saimme pitää rasteja mm. Petollisten viettelijöiden ja Kova Laki: Erikoisyksikön taitaville suunnistajille. Vuosijuhlista Laulutalolla kuoriutuivat varsin railakkaat tanssiaiset jatkoineen. Valitettavasti osa tapahtumista edellytti myös jälkipuintia ja aktiivista katumista. Kokeneempaa järjestöaktiivia kommellukset olisivat kauhistuttaneet, mutta mukana hallituksessa oli onneksi mainio porukka, jonka voimin vuosi saatiin lopulta kunnialla pakettiin.

Vuonna 2011 vietin ensimmäistä syyslukukauttani etäopiskelijana pimeässä ja lumettomassa Helsingissä, takanani kaksi intensiivistä ja unohtumatonta lukuvuotta Joensuussa. Mielessä pyöri ikävän ja katumuksen tunteita; susirajalle jäivät ystävät, luennot, opiskelijaelämä, rapeat kalapalat ja helppo elämä ruutukaavalla. Kahteen vuoteen Joensuussa oli mahtunut tietämättömyyttä, typerryttäviä akateemisen maailman koukeroita ja tilanteita, joissa jälkiviisaana olisi voinut toimia toisin, mutta myös upeita ja sydäntä edelleen lämmittäviä hetkiä, jollaisia ei rahalla saa.

Onnekseni olin kuitenkin päässyt mukaan hallitukseen toisena vuonna peräkkäin ja kehitellyt itselleni tehtävän, jota pystyin hoitamaan myös pääkaupunkiseudulta käsin: sain jättää jälkeni Legion työkalupakkiin, kun yhdessä muun silloisen hallituksen kanssa ideoitu ja päätoimittamani uusi ainejärjestölehti näki päivänvalon helmikuussa 2011, fiinien julkkaribileiden saattelemana. Vanhan päätoimittajan iloksi kirjoittajia ja jutunjuurta riittää vielä 10 vuotta myöhemminkin. Toivottavasti näin on jatkossakin – syntyyhän lehdestä melkein kuin huomaamatta eräänlainen historiikki Legion toiminnasta vuosien varrella.

Legiolaisten joukosta löysin

elämääni myös rakkaan ja kaikenkarvaisen joukon ystäviä, joista yhtä saan kutsua jopa aviomiehekseni. Mikä parasta, suuri osa näistä tärkeistä tukipilareista päätyi yksi kerrallaan tänne pääkaupunkiseudulle. Vuonna 2013 etelässä oli kasassa jo isompi poppoo tuttuja legiolaisia, ja useampaan mieleen oli virinnyt ajatus Joensuun oikeustieteilijöiden omasta alumnijärjestöstä. Legioalumnien virkistäytymisen ja verkostoitumisen kanavaksi tuolloin perustamamme Alumniyhdistys Kollegio ry:n toiminnan kautta pääsinkin jälleen tapaamaan paitsi vanhoja opiskelukavereitani, myös niitä kuuluisia N:nnen vuosikurssin legiolaisia sekä teitä nykyisiä opiskelijoita.

Uskon puhuvani muidenkin alumnien puolesta todetessani, että on ollut ilahduttavaa seurata Legion kehitystä nuoresta villivarsasta osallistavaksi, aktiiviseksi ja huolehtivaiseksi opiskelijayhteisöksi. toiminnan laajeneminen ja esimerkiksi digitalisaatio ovat väistämättä näkyneet myös yhdistyksen toiminnassa, ja hallitusaktiivien tehtäväkenttä ja viestintäkeinot vaikuttavat selvästi monipuolistuneen. Omalle heimolle on hankittu talvikerrastot, ja makaaberi "Dexterlakana" on sittemmin korvattu uljaalla Legio-lipulla. Erityisen hienona juttuna pidän sitä, että yhdistykselle on nimetty myös omat häirintäyhdyshenkilöt sekä spiritualiteettivastaavana toimiva maskotti, jolta ei katu-uskottavuutta puutu. Mutta sen, mitä tarkoittavat Yammer ja hyvinvointioikeus, saa joku selittää minulle sitten Legion 25-vuotisjuhlilla.