Brown, Sandra: Paljon pelissä (Tammi)

sivat Coburnin ulkonäöltä. Naisten mielestä se oli jotenkin kiehtova.” ”Miten niin kiehtova?” ”No siis että se on pantavan näköinen, mutta turhan hankala tapaus.” ”Onko tuo yleistäkin tietoa?” ”Totta kai.” ”Kuka sulle sellaista on kertonut?” ”Mä nyt vain tiedän nämä jutut.” Fred tönäisi kaksosveljeään. ”Koska ymmärrän naisia paremmin kuin sä.” ”Älä jauha paskaa.”

He nauraa hykertelivät, ja sitten Fred vakavoitui. ”Jututtamani miehet sanoivat, että niitä ei huvittanut sekaantua Coburnin asioihin, eikä niiden tarvinnutkaan, koska se tuli ja meni edes nyökkäämättä kenellekään tervehdykseksi.” ”Tyttöystäviä?” ”Ei tiedossa.” ”Poikaystäviä?” ”Ei tiedossa.” ”Tutkitko asunnon?” ”Läpikotaisin. Se on yksiö kaupungin itälaidalla, eikä sieltä löytynyt yhtään mitään, mistä olisi voinut päätellä jotakin. Työvaatteita vaatekaapissa. Kanapiiraita pakastimessa. Mies eli kuin munkki. Selailtu Sports Illustrated -lehti sohvapöydällä. Telkkari, mutta ei kaapeliverkkoa. Ei mitään henkilökohtaista koko hemmetin asunnossa. Ei muistilehtiötä, kalenteria, osoitekirjaa. Ei mitään.” ”Tietokone?” ”Ei.” ”Entä puhelin?”

Fred oli löytänyt murhapaikalta kännykän ja päätellyt, ettei se kuulunut yhdellekään seulaksi ammutuista ruumiista. ”Coburn oli soittanut viime aikoina yhden puhelun siihen surkeaan kinkkiraflaan, jossa on kotiinkuljetus, ja kerran sille oli soittanut puhelinmyyjä.” ”Siinä kaikki? Kaksi puhelua?”

18