Rajala, Panu: Lavatähti ja kirjamies (WSOY)

”Ottaisitko jotain, teetä tai – itse asiassa olen vähän valmistanut. Pyöräytin piirakan, ei ei karjalanpiirakoita, ihan oman reseptin. Voisimme siinä tapauksessa siirtyä keittiöön. Tytöt hei, tulkaa sanomaan päivää vieraalle.”

He tulevat. Hyvin hiljaa ovat olleet talon uumenissa. Lyhyt tiukka tyttö, pyöreät silmälasit, valpas älykkö. Nuorempi on välitön ruskeaverikkö, herkkä hymy valaisee hänen soikeat kasvonsa. Eivät he niiaa, mutta kohteliaita ovat, kasvatettuja. Sieltä rämähtää vähän päästä nahkatakkinen mopopoikakin ulko-ovesta, hanskoja läiskien. Kuin Fisu pienoiskoossa, sama profiili, sama hienoinen hämmennys. ”Hyvä että Juhakin tulee. Hän on meidän ainoa mies, mutta nyt teitä on kaksi. Pannaanko nuo miehet tuohon vastapäätä istumaan että saadaan niitä ihailla.”

(Tätä hän katuu myöhemmin. Miksi mun piti ruveta heti flirttailemaan?)

Mies ei häiriinny. Oikeastaan hän tuntee olonsa ihmeen kotoisaksi. Perhe heittelee omaa sisähuumoriaan, sekin tuntuu mukavalta. Hän ei tunne itseään kovin ulkopuoliseksi. Leikataan, mutustellaan kasvispiirakkaa, juodaan vihreää teetä.

Lapset ovat fiksuja, jättävät heidät taas kaksin. Pitkin silmin vähän ihmettelivät outoa vierasta, mutta eivät ilmaise mitään. Poika tarvitsisi neljätonnia, äiti, uuteen prätkään. Vaan neljätonnia! Yks kaveri on järkännyt yhdeltä toiselta, joka ei enää tarvii… ”Ai että mä kaivan sitten vaan jostakin neljätonnia.”

Heidän katseensa, lempeä ymmärryksensä. Äiti hoitaa, poimii sorean kirjoituspöydän laatikosta nipun seteleitä. ”Mun ei pitäisi mutta…” Lapsi on lapsi ja po11