Matar, Hisham: Erään katoamisen anatomia (WSOY)

saattoi vilkuilla neljättä tuolia, ihan kuin se olisi osoittanut jonkin puuttumista, jotakin menetettyä. Hän kaatoi kuuman maidon. Ohut höyrykiehkura kohosi äidin olkapään yli ja hävisi sitten ilmaan. ”Miksi noin vakavana?” Äiti vei minut ulos veden päälle rakennetulle terassille.

Kirpeä ilma pisteli kurkkuani. Seisoimme hiljaa. Muistin mitä äiti oli sanonut isälle autossa, kun Nordlandin paljas vuoristo ilmestyi silmiemme eteen: ”Täällä Jumala päätti olla kuvanveistäjä. Muualla Hän pitää matalampaa profiilia.” ”Matalampaa profiilia?” Isä oli toistanut. ”Sinä puhut Jumalasta kuin Hän olisi ystäväsi.”

Siihen aikaan isä ei uskonut Jumalaan. Äidin jumaluuspohdinnat kirvoittivat isältä usein ärtyneen sarkastisen kommentin. Ehkä ei sittenkään ollut yllättävää, että äidin kuoleman jälkeen kuulin isän rukoilevan aina silloin tällöin; sarkasmihan kumpuaa useimmiten kätketystä kiinnostuksesta. * Se rätisevän takkatulen lumoko se oli, vai kenties paksujen päällysvaatteiden tuoma turva, mikä äitiä Pohjois-Euroopan asumattomissa kolkissa kiehtoi? Vai sittenkin kaksiviikkoisen mökkiloman rikkumaton hiljaisuus, kun seurana oli vain ne kaksi ihmistä joita äiti saattoi pitää omanaan? Nyt jälkeenpäin huomaan ajattelevani, että kaikki lomamme, missä ikinä ne vietimmekin, suuntautuivat aina yhteen ja samaan maahan – hänen maahansa – ja että lomiamme leimaava hiljaisuus oli hänen melankoliaansa. Joinakin hetkinä hänen onnettomuutensa oli läsnä yhtä kirkkaana kuin vesi.

Pian äidin kuoleman jälkeen selvisi, että oikeasti isä halusi vain maata auringossa päivät pitkät niiden kahden lomaviikon 12