Prologi Lontoo, Englanti, 2007
S
ade valui märkinä, usvaisina verhoina tumman kyynelehtivältä taivaalta, jolta oli ikään kuin imaistu pois kaikki valo. Kello oli yksitoista aamulla, mutta joulukuinen päivä tuntui jo matelevan loppua kohti. Auton takapenkillä istuva nuori nainen hytisi, kietoi pashminahuivinsa harteilleen ja painoi nenänsä lasiin. He kiitivät British Libraryn ja Euston Roadin loputtomien rakennustyömaiden ohi. Vanhat kaaret olivat yhä tallessa, hän havaitsi heidän kääntyessään vasemmalle ja ajaessaan sillan alle. Vaan ei vanha kaasulaitos. Kaikki oli revitty maan tasalle uuden pääteaseman tieltä. St Pancrasista Pariisiin parissa tunnissa. Nuori nainen värähti väkisinkin. Pariisin ajatteleminen aiheutti tuttuun tapaan kivun vihlaisun. Siellä hän oli nähnyt sen tietyn henkilön viimeksi – siellä he kaikki olivat nähneet hänet viimeksi. Oli kuitenkin parasta olla ajattelematta sitä. Varsinkin nyt. Hänen vatsaansa nipisteli, kun kuljettaja pysähtyi pienen, melko nuhjuisen talon eteen Camley Streetillä. Sisemmän Pohjois-Lontoon St Pancrasin kuolinsyyn selvitystuomioistuin, niin rakennus esiteltiin. Pääsy vain sopimuksesta. Hän tuijotti ovea. Hän ei ollut koskaan käynyt sellaisessa tuomioistuimessa. Eikä kuolinsyyn tutkimuksessakaan. Hänet oli kutsuttu mukaan »asianosaisena», lakimies kertoi hänelle puhelimessa. Ei todistajana eikä epäiltynä, tietenkään… tämä oli vain rutiinijuttu, jotain, mikä piti hoitaa. Ei syytä huoleen – heistä kenelläkään. Hän oli epätoivoisesti halunnut uskoa lakimiestä. »Odotanko neitiä?» kuljettaja kysyi päätään kääntäen. Hän nyökkäsi hitaasti. »Kyllä, kiitos. En tiedä, kauanko siellä menee. Pysäköittekö jonnekin lähelle? Soitan, kun olen valmis.» »Asia selvä, neiti.» Hän avasi oven ja astui ulos sateenvarjoaan aukoen ja katsoi kylttiä 9