Towles, Amos: Seuraelämän säännöt (WSOY)

Emelie pysyi vaiti niin kuin aina kysymyksen tullessa esiin. ”Kai sinä voisit joskus tuoda jonkun tänne meille. Vai mitä?

Jos kavereittesi on vaikea päästä täältä kotiin niin minä voin viedä. Tai sitten he voivat jäädä yöksi, jos sinä haluat. Vapaita sänkyjähän riittää.”

Vitsailuyritys meni tyttäreltä ohi. ”Ei kiitos.” ”Miksei?” ”Lakkaa jo jankuttamasta.”

Helena tiesi että hänen pitäisi perääntyä, mutta epämukava olo sai hänet jatkamaan. Oman surkean elämänsä hän sai piilotettua päivän velvollisuuksien sekaan, mutta tyttären surkeuden edessä epäonnistuminen paljastui ja henkeä alkoi ahdistaa. ”Etkö sinä voisi joskus yrittää keksiä jotain muuta tekemistä? Sinulle tulisi varmasti hyvä olo kun tekisit välillä jotain muuta. Voisit ehkä aloittaa jonkin urheiluharrastuksen tai soittaa vähän enemmän kitaraa. Ennenhän sinä soitit ja olit jo tosi hyvä.”

Kaikki oli niin toisenlaista kuin hän oli ajatellut. Tila täällä Norlannissa, lapsuusvuosien henkireikä, jossa hän oli ollut kesälapsena. Vapaana koulun lisäksi myös äidistä ja siskosta ja kaksiosta Tukholman Vällingbyssä. Voi, miten hän oli odottanut kesälomia. Lehmiä jotka sai hakea lypsettäviksi ja kanoja jotka piti ruokkia. Metsään rakennettuja majoja. Lauttaretkiä järvellä. Ryppyisiä sormenpäitä tuntikausien uimisen jälkeen ja mustikan tahrimia vaatteita. Öitä jotka he nukkuivat heinäparvella makuupusseissaan kuunnellen vieraita ääniä, jotka kertoivat jostain suuresta mysteeristä.

Ja niitä kahta aikuista, joista oli tullut hänen kesävanhempansa. He olivat ihmeellisen läsnä, vaikka puuhasivatkin aina omiaan. He eivät koskaan maanneet sängyssä iltapäivään asti 16