3 minute read
Pikkupojan elämää Katajanokalla 50-60-luvun vaihteessa
Pikkupojan elämää
Katajanokalla 50–60-luvun vaihteessa
Advertisement
Asuimme Vyökatu 2 B:ssä neljännessä kerroksessa ja talon nimi on edelleen Borg. Sieltä oli erinomaiset näkymät - mutta valitettavasti liiankin hyvät kadun toisella puolella olevan muurin yli vankilan pihalle. Joskus sieltä tunnisti pahimpien konnien joukosta jonkun. Vangit kävelivät kerran päivässä rinkiä pihalla ja silloin tällöin pelasivat lentopalloa. Kaikilla oli harmaanpunaraidalliset vanginpuvut ja tyyliin sopiva lippalakki. Joskus he pääsivät muurin ulkopuolelle lumitöihin vartijoiden kanssa.
Talossamme asui 1. kerroksessa silloin paras kaverini Tumppi. Hänellä oli lukuaineissa keskiarvo 10 niin kauan kuin muistan, mutta laulu ja urheilu/voimistelu olivat viiva. Minä opin häneltä ruotsia ja hän minulta suomea. Tumpista tuli myöhemmin yliopiston dekaani.
Siihen aikaan Skatalla oli kolme poikajengiä: Laivastokadun, Lutikkalinnan (armeijan henkilökunnan talo) sekä Luotsikadun veijarit. Kavereideni kanssa tunsimme katujen pakoreitit ja kellarien ovet olivat avoinna, joten talon toisesta päästä kykeni juoksemaan karkuun toiseen rappuun ja läpi talon kadulle tai pihalle. Pojat kinastelivat kaduittain ja tappelivat toisiaan vastaan, paitsi silloin kun Kruununhaan jengit hyökkäsivät Uspenskin katedraalin rinnettä ylös. Silloin skatalaiset liittyivät yhteen puolustamaan kaupunginosaansa. Usein paikalle tuli musta maija ja hyökkäys loppui siihen. Joskus Kallion kundit ottivat avukseen nyrkkeilijä Purtsin ja häntä kaikki pelkäsivät.
kuvat? väliots, nostoja?
Kerran jouduin pakosta tappelemaan Skatan katujen mestaruudesta Uspenskin katedraalin edessä olevan puistikon nurmella. Ympärille oli kerääntynyt iso rinki, ja ryhmät kannustivat omiaan. Minua pitkään kiusannut räkänokka luovutti puolessa tunnissa ja sen jälkeen sain kulkea rauhassa. Olin näet oppinut toiselta Kruunuvuorenkadulla asuneelta ystävältäni Klasulta hieman nyrkkeilemään.
Nykyisen Viking Linen risteilyalusten laiturin kohdalle tuli usein banaanilaiva ja silloin naperot riensivät sen kylkeen. Laivan miehistö tapasi heitellä irtonaisia banaaneja ja rikkimenneitä terttuja laiturille. Vielä vihreitä banaaneja meillä oli tapana kypsyttää kellarissa, joka oli lämpimänä kuumakattiloiden vuoksi. Kerran juostiin poliisiautoa pakoon Tumpin kanssa verkkoaidan ali ja taas takaisin. Mielikuvitus lensi joskus liikaakin. Kerran olin näkevinäni Hitlerin laivan kannella vartijana, sillä hänellä oli samanlaiset viikset ja ilme.
Töölössä sijaitsevasta ruotsalaisesta kansakoulusta päästyäni kävin Katajanokan kansakoulua, joka sijaitsi aivan talomme vieressä Linnankadulla. Sieltä ehti flengaten keittiönportaita kaiteesta kiinni pitäen hyvin jonon päähän, johon koululaiset aamuisin kellon soidessa kerääntyivät. Koulun pihalla ollut rakennus oli pommitettu ja vain muurit jäljellä. Välituntien lisäksi pelasimme siellä usein tai leikimme, sillä meillä oli useampi pakoreitti, jos muiden katujen joukot sattuivat väijymään. Koulusta päästyämme lähdimme heti ulos, koska siihen aikaan ei ollut sisällä paljonkaan muuta tekemistä kuin syödä.
Lähellä oli myös Katajanokan Asuntola, jossa usein asui epämääräistä sakkia, joita kukaan ei tuntenut ja heitä vältimme. Katajanokan kärki, ns. kärtsy oli myös lempipaikkamme. Siellä oli Viktor Ek:in tyhjiä kuorma-autojen laatikoita, jossa asuivat ne, jotka eivät asuntolaan päässeet. Kärtsyyn teimme usein nuotion ja paistoimme makkaraa. Veden ollessa riittävän lämmintä kävimme uimassa vaikka spurgujen heittämiä pullojen lasinsiruja joutuikin varomaan. Talvella oli kylmä ja meri yleensä jäätyi ja kinokset olivat isoja. Laivastokadun puolella järjestettiin hiihtokilpailuja ja kaikki kynnelle kykenevät lapset olivat mukana. Sain minäkin sieltä mitalin. 50-luvulla tuskin kellään oli televisiota. Kruunuvuorenkadulla Satamakadun puoleisessa päässä oli ravintola, jossa kuitenkin oli telkkari. Sinne satamajätkät kokoontuivat iltaisin ryyppäämään ja polttamaan röökejään. Savu oli hirmuinen, sillä tuuletusta tuli vain oven avaamalla, mitä talvella ei tehty. Saimme kuitenkin tulla sinne katsomaan Rin Tin Tin sarjaa, kunhan ostimme kolmeen Pekkaan yhden limun. Nykyään siellä on Oluthuone Poseidon. Kauppiaankadulla oli pieni kioski, josta sai ostaa myös lehtiä. Äitini oli kylläkin kieltänyt sarjakuvien lukemisen, koska
mielestään ne olivat roskalehtiä. Sain kuitenkin viikkorahoilla kerran kuussa osta ruotsinkielisen Aku Ankan ja joskus salaa Pecos Billin.
Tumpin ja hänen koulukaverinsa Paulin kanssa perustimme bändin 13–14 -vuotiaina ja nimeksi piti saada joku s-loppuinen kuten esim. Beatles. Nimeksi tuli Brainless. Tumpin äiti kysyi, että tiedättekö pojat mitä se on suomeksi. Ei meillä ollut aavistustakaan kun minä luin pitkää saksaa ja Tumpilla oli muistaakseni latina alaluokilla oppikoulussa. Tumppi oli bassokitaristina tosi hyvä oppimaan matemaattisen lahjakkuutensa ansiosta vaikka laulaa ei osannutkaan mutta tahti- ja nuottikorva oli erehtymätön. Treenasimme kotonani ja seinät olivat paksut. Kun saimme kunnon vahvistimet ei kukaan rapun asukas tai kotijoukot halunneet enää kuunnella sitä meteliä, joten harrastus loppui siihen.
Viimeisenä Katajanokka-vuotena isäni osti naapuritalon pojalta Tunturi-Sporti-merkkisen mopedin. Jostain syystä sen magneetto oli siirtynyt ja mopo alkoi kulkea takaperin. Talkkarin rouva riemastui kun sitä yritin korjata ja kokeilla pihalla. - Ei täällä saa ajaa mopolla, varsinkaan takaperin, huudahti hän.
