
6 minute read
Koti Skattalla 20 vuotta – 30 vuotta sitten
Katajanokka oli ”ainoana mahdollisena” mielessä, kun etsimme omaa asuntoa 1969. Olin opiskelijana jo 1959 asunut siellä puolisen vuotta, ja enoni opiskelijana 1940-luvun puolivälissä. Tuntumaa vahvisti myös vaimo Kaarinan koti Olofsborgissa 1960-luvulla ja omat työkäynnit Upseerikerhon varastolla. Löytyi 3 h+k 96 m2 Linnankatu 5.
Katajanokassa oli tuolloin luonnetta, monipuolisuutta ja särmää – enemmän kuin nykyään. Yhtenäisenoloinen asuinrakennusten alue rajautui rahtisataman vyöhykkeeseen laivoineen, nostokurkineen, varastorakennuksineen, tavarajunineen. Merikasarmin empire-fasadin edessä levittäytyi näyttävä telakka, Kauppiaankatu päättyi vankilan suljettuun porttiin ja muuriin. ”Vitonen” sahasi reittiään Katajanokankadulta Töölöntorille. Keskon pääkonttorin synkkä punatiilinen funkisrakennus ja Alvar Aallon pelkistynyt ”marmorikuutio” poikkesivat muuta rakennuskantaa uudempina, kuitenkin ne oli hyväksyttävä ”kuulumaan joukkoon”.
Advertisement
Vanhaa edustivat Rahapaja ja Uspenskin katedraali, joka loi kokonaisuuden ylle oman kulttuurisen arvonsa ja värinsä. Venäläispiirteiden historiaan liittyi ravintola Bellevue. Tuolloin 70-luvun alkuvuosina oli havaitsevinaan vielä hienopiirteisiä emigrantteja katukuvassa sataman ja telakan työmiesten ohella. Nokallekin oli hakeutunut Helsingin laitapuolta. Puiston lisäksi näitä ”pultsareita” näki muuallakin – talojen roskalaatikoilla tai nukkumassa portaikoissa. Muistan tentun pistävän hajun, joka tarttui myös ympäristöön.
Asuinaikanamme 70-luvun kuluessa ja 80-luvulla ympäristö alkoi muuttua satamajärjestelyjen johdosta. Satama muutti luonnettaan ja telakka lakkautti toimintansa, Merikasarmi vapautui restauroitavaksi. Huikea ratayhteys Merikadun kautta VR:n tavaramakasiineille, nykyiselle Kansalaistorille, loppui.
Vapautuneille alueille Katajanokan kärkeen nousi uusi erillinen asuinalue, jonka arkkitehtuuri yhtenäisenä otti tutkitusti huomioon meren rannan, rakennusten suojaisat sisäpihat ja autojen pysäköinnin. ”Vitonen” muuttui ”neloseksi”, päätepysäkki siirtyi ”uudelle puolelle” Matruusintorille.
Tässä saumassa Katajanokka-seura toimi pontevasti arkkitehti Anja Hämäläisen johdolla. Muutos yhdisti – seurattiin muutosta, otettiin kantaa, järjestettiin asukasohjelmaa lasten kilpajuoksuista joulujuhlaan, toimitettiin Katajanokan Kaikua, jota sitten jaettiin porraskäytävittäin jalkautuneina asuntojen postiluukkuihin - niin kuin kai nykyäänkin.
Tuohon aikaan liike-elämän muutos tappoi suuren joukon kivijalkaliikkeitä – maitokauppoja ja sekatavaraliikkeitä. Palvelut vähenivät – ruokaostoksilla käytiin raitiovaunulla Stokkalla tai uudessa Aleksi 13:ssa. Asuinrakennukset kävivät 70- ja 80-luvuilla läpi putki- julkisivu- ja ikkunaremontit. Meillä keittiön komea puuhella sai lähteä, kylppärin kuparinen (aikoinaan puilla lämmitettävä) vesisäiliö samoin. Ulkorappauksia tehtiin kahteenkin kertaan – oikeaa kun ei vielä oltu löydetty. Ikkunapuitteet uusittiin, ja ikkunat avautuvat nyt sisäänpäin.
Katajanokka oli asuinalueena antoisa. Arvokas. Uspenskin katedraali loi tunnelmaa. Juhlapyhinä erityisen vaikuttavana tunnelmaan kuului kirkonkellojen huumaava soitto. Se kutsui seuraamaan jumalanpalveluksia. Poikiemme mielessä Uspenski on edelleen ”meidän kirkko”.
Pitkään laitakaupunkina pysyneen Katajanokan rakentaminen asuinalueeksi alkoi 1880-luvulla, mutta vauhdittui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa silloisen jugendin henkeen lyhyessä ajassa aiemmin hyväksytyn ruutuasemakaavan mukaan. Rakennuskannan yhtenäinen luonne on sen arvo. Suunnittelemassa on ollut useakin arkkitehti, toiset nuoria ja toiset jo kannuksiaan luoneet. Näiden arkkitehtoninen luovuus näkyy monina vaihtelevina ratkaisuina.
Mieleen jääneitä rakennuksia ovat Gesellius, Lindgren & Saarisen Satamakatu 7, Luotsikatu 5 ja Olofs-

borg Kauppiaankatu 7 tai Selim A. Lindqvistin Aiolos, Satamakatu 5 ja Vyökatu 9, Nyström, Petrelius, Penttilän Kataja, Kruunuvuorenkatu 7 ja von Essen, Kallio & Ikäläinen Norma Katajanokankatu 3. Raskaita kansallisromantiikan kivilohkarein luotuja fasadeja ei Katajanokalle tarjottu, mutta monen talon jykevät kiviportaalit vievät ajatukset vanhojen linnojen antamaan innoitukseen. Usean talon ulko-ovet ovat laadukasta puutyötä, kaiverrettuine koristeineen aiheena jugendin tapaan eläin- tai kasvikuvioita. Luotsikadun yhtenäisyys häikäisee.
Työmatkani Helsingin kaupunginmuseoon Hakasalmen huvilaan ja sittemmin Taideteollisuusmuseoon Korkeavuorenkadulla kulki ”Helsingin keskustan rakennushistorian läpi”. Aamuisin töihin lähtiessä saatoin ensi näkymäksi valita joko Uspenskin katedraalin Kruunuvuorenkadun päätteenä tai Kanavakadulla Engelin tuomiokirkon. Kauppatorilla seisoi Keisarinnan kivi vuodelta 1835. Sen huipulla loisti Kaksipäinen kotka rinnassaan Suomen leijona – suuriruhtinaskunnan tunnus. Vuonna 1917 alas revitty kotka palloineen oli restauroitu sijoitettavaksi paikalleen. Tuon vaiheen olin saanut tehtäväkseni hoitaa 1971.
Työ ja tuo työmatka keskustan kautta oli täynnä järeitä tunteita.
Kaupungintalo oli ”restauroitavana”, sisätila kaluttuna tyhjäksi, jäljellä törrötti tiilinen ulkoseinä, Apteekin talo ja Kämp oli osin purettu ja rakennettu uudestaan vanhaa noudattaen, Kappeli seisoi pari vuotta kylmillään. Purkamisesta huhuiltiin. Näihin purkamisvimman esimerkkeihin on lisättävä Helsingin Sanomien yleisöpalstalla julkaistu arkkitehdin kirjoitus, joka painotti että Katajanokan Aallon marmorikuutiota noudattaen tulisi Pohjois-Esplanadin uusrenessanssin röyhelöiset rakennukset purkaa ja antaa Aallon luoda kadulle yhtenäinen ilme.
Illalla kaupungilta palatessa koin, kuinka erillinen ja kuinka omansa ja rauhallinen lähiömäinen Kataja-
Satamakatu 5 vuonna 1971, jolloin raitiotie kulki vielä puiston halki ja pysäkki oli ilman kaiteita. nokka oli. Senaatintorin kohdalla saattoi vielä kohdata jalankulkijan, sen jälkeen kulku oli varsin yksinäistä vielä Nokallakin.
Innostavia tuttavuksia
Katajanokkalaisen oppi helposti tuntemaan, kun jalankulkuliikenne kulki parin sillan kautta. Oman talon asukkaiden kesken koettiin yhteisöllisyyttä. Pihoille hoidettiin istutukset talkootyönä ja pannuhuoneeseen raivattiin tila, joka keräsi yhteen lähes kaikki asukkaat mm jouluaattona klo 12 kuuntelemaan joulurauhan julistusta, joka kuultiin insinööri Hakasen korkealla kädessään pitämästä matkaradiosta.
Mieleenpalaavia tuttavuuksia oli useita. Ensimmäisiä olivat lähes naapuritalossa asuneet muotokuvamaalari Oso ja radiosta koko Suomessa tunnettu Asta Heickell. Vanhimpia tuttavuuksia oli myös Kaisu Rehbinder – ensimmäisiä lastenvaatteiden mallistojen luojia ja myyntiliikkeiden (Bunukka) perustajia ja myös taidegalleria Brondan perustaja. Kuvaamataidonopettaja Topi Heiskasen kanssa loimme kaupunginmuseon ensimmäisen lapsille suunnatun näyttelyyn rakennettavan keskustan pienoismallin. Arvokasta haastattelua ehdin tehdä tekstitiilitaiteen Grand Old Lady Eva Anttilan kanssa. Inspiroiva tekstiilitaiteilija Irma Kukkasjärvi tuotti suurilla kangaspuilla näyttäviä pinnaltaan reliefimäisiä ryijyjä julkitiloihin. Kauppiaankadulla tuli usein vastaan Marimekolle henkeviä painomalleja suunnitellut japanilaissyntyinen Fujivo Ishimoto, joka 50-vuotispäivillään oli ripustanut niitä pihan pyykkinaruille.

Kullervo Kukkasjärven lisäksi elokuvantekijöitä olivat Aito Mäkinen ja Virve Lehtinen. Mieleen muistuu kääntäjänä tunnettu Kalevi Nyytäjä ja hänen vaimonsa toimittaja Outi Nyytäjä, keramiikkataiteilijat Ritva Jarva ja Sini Nuotio (Ahla), muotisuunnittelija Irja Leimu, korutaiteilija Seppo Tamminen, puun käsittelyyn perehtynyt Markku Kosonen, restaurointiin erikoistunut Pentti Pietarila, Wallu Melanko, joka toimi Neuvostoliiton instituutin johtajana sekä Rakennustaiteen museon arkistonhoitaja Timo Keinänen. Hiekkalaatikolla oli poikamme leikkitoverina Susanna Pettersson (nykyinen Nationalmuseetin johtaja Tukholmassa).
Vankila oli vielä vankilana muurin sisällä, portti suljettuna. Joskus vankeja oli valvottuna ryhmänä siivoamassa katua. Vankilan olemassaolo näkyi katukuvassa varsinkin vierailutuntien aikoihin. Kerran hiljaisena iltapäivänä vankilan muurin yli lensi varsiluuta narun päässä. Hetken päästä hyppäsi mies, jonka vartijat kuitenkin juoksivat kiinni. Miesten asuntola Linnakadulla toi myös osansa katukuvaan. Välillä asuntolan eteen ajoi poliisiauto, välillä ambulanssi. Ikkunasta saattoi seurata katukauppaa, ”tavara” odotti asvaltin lokerossa ostajaansa. Asuntola muuttui sittemmin edulliseksi ja suosituksi ”hosteliksi”.
Merimaiseman ”onni”
Katajanokka ei ollut ns. kysytty alue. Ihmettelin, miksi ikkunastamme näkyvän Kaivopuiston asunnot olivat kolme kertaa kalliimpia, vaikka meillä oli samat ihanuudet kuten merinäköala. Sataman muuttuminen toi eteemme ”rautaesirippuna” ensin Finlandia ja sittemmin Viking Linen alukset. Kun asuntoa 80-luvun lopulla myytiin, luki ilmoituksessa ”osa-aikainen merinäköala”. Kaivopuistoon suuntautuvan näkymän lisäksi oli näkymä Lonnaan. Saaren näin tyynyltäni. Eräänä aamuna olin luomassa Lonnaan katseen, mutta havahduin, näkymä oli katkennut – rakenteilla olevan uuden talon viimeisen kerroksen elementtiseinä oli nostettu paikoilleen ikuisesti.
Museoita palvellaan
Museoita alettiin ymmärtää 70- ja 80-luvuilla. Syntyi uusia ja vanhat olemassa olevat toivat esiin tilatarpeensa. Katajanokalla alkoi vapautua tiloja. Stockmannin ja Victor Ekin purettavaksi kaavailtu suuri varastorakennuskompleksi tuli ajatuksiini ihanteellisena kaupunginmuseona, jossa olisi runsaasti näyttely- ja varastotilaa. Arkkitehti Pekka Pakkalan kanssa laadimme suunnitelman koko kompleksiin. Hanke ei päässyt etenemään, kun tukevia voimia ei ilmennyt.
Upseerikerhon piharakennukseen oli kerätty merenkulkuhallituksen esineistöä tulevaa merimuseota varten. Tuon esineistön siirtoa Hylkysaareen olin jo 60-luvulla hoitamassa. Punatiilivarasto liittyy myös Taideteollisuusmuseon historiaan. Wienin maailmannäyttelystä 1873 alkunsa saaneella museolla ei ollut pysyvää sijaa, se oli ollut esillä mm Ateneumin rakennuksessa, Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa, jopa Stockmannin tavaratalon matalassa siipiosassa Keskuskadulla. Sota-ajan varastoinnin jälkeen kokoelmalle ei löytynyt esityspaikkaa eikä toiminnalle jatkuvuutta. Kokoelmat pakattiin ja sijoitettiin Victor Ekin varastoon Katajanokalle 1952. Kun Taideteollisuusmuseolle saatiin vapautuva koulurakennus Korkeavuorenkadulla 1978, varastoitu esineistö siirrettiin sinne. Kaikille kokoelman osille ei siellä kuitenkaan ollut tilaa. Tiedossani oli Merikasarmin restaurointisuunnitelmat – ja muutos ulkoministeriön käyttöön. Hanke ei heti edistynyt, mikä tarjosi esineistölle turvapaikan joksikin aikaa.
Katseeni kohdistui myös vapautuvaan viisikerroksisen varastorakennukseen Kanavakadulla. Varastotarvetta potevat museot yhdistyivät ja tekivät opetusministeriölle tuloksettomaksi jääneen aloitteen.
Katajanokan muutoksessa ulkoministeriö sai tiloja Kanavakadun varastorakennuksissa, Rahapajan viereen nousseesta uudisrakennuksesta ja ennen kaikkea alkuperäiseen loistoonsa entisöidystä Merikasarmista, missä yhteydessä alun perin rakentamatta jäänyt flyygeliosa rakennettiin, samoin pihaa rajaavat siipirakennukset. Viime aikoina ulkoministeriö on supistanut tilansa vain Merikasarmin kompleksiin, muista rakennuksista on luovuttu.

Lihakauppa, Linnankatu 3, 1971
Teksti ja kuvat: Jarno Peltonen Museonjohtaja Helsingin kaupunginmuseo 1970–1978 Museonjohtaja Taideteollisuusmuseo 1978–1997
