22 K1
KOELEHTI
SUNNUNTAI 5. LOKAKUUTA 2014 2
//UUTISET
Papit pyhittivät sodan
›› Saarnateksteissä kutsuttiin suomalaisia ristiretkelle antikristusta vastaan Eeva Nikkilä-Kiipula/STT
Pyhä sota ja ristiretki. Jumalan valittu kansa. Pohjolan Israel. Tällaiset ilmaukset ilmestyivät monien pappien saarnateksteihin jatkosodan alkuvaiheessa. Oulun piispa Juho Mannermaa julisti vuonna 1942, että kyse oli Jumalan sodasta antikristusta vastaan ja että suomalaiset kävivät sotaa Jumalan voimalla ja aseilla. – Papeille oli tärkeää ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky (29. kesäkuuta 1941), jossa hän kutsui suomalaisia pyhään sotaan ja ristiretkelle vielä viimeisen kerran, kertoo yhteiskuntatieteiden tohtori Jouni Tilli. Valittuna kansana suomalaisten oli puolustettava kristillistä Eurooppaa ja sen kulttuuria antikristuksen joukkoja ja barbaarilaumoja vastaan. – Puhuessaan pyhästä sodasta ja ristiretkestä kirkko ja papit pyhittivät väkivallan, Tilli sanoo. Maailmanhistoriallisen tehtävän lisäksi Suomelle annettiin pappien retoriikassa myös kansallinen tehtävä, suur-Suomen luominen. ItäKarjala nähtiin maantieteellisesti pyhänä, joka oli pelastettava. Kenttäpiispa Johannes Björklund kirjoitti kirjassaan Suomalaisten ristiretki, että isänmaallisesti ja uskonnollisesti Suomen rajojen siirtäminen niiden luonnolliselle paikalleen on oikein ja välttämätöntä. Tilliltä on ilmestynyt pappien jatkosodan aikaista retoriikkaa valottava kirja Suomen pyhä sota (Atena). Aluksi papeille ei annettu käskyjä saarnojen sisällöstä, mutta teemoja käsiteltiin esimerkiksi pappien kokouksissa. Sodan edetessä ohjeita alettiin antaa. Yksi esimerkki on vuonna 1943 ilmestynyt pastori Tauno Muukkosen ohjekirjanen Rintamapappi. – Siinä todettiin, ettei ristiretkestä pidä antaa melodramaattisia ja
yltiöpäisiä kuvauksia. Oli huomattu, etteivät ne ehkä uppoa kovin hyvin suomalaisiin sotilaisiin, Tilli kertoo. Myös pappien puheet kaatuneiden hautajaisissa alkoivat herättää ärtymystä. Niissä annettiin ymmärtää, että jos Kristus on uhri, joka otti pois maailman synnin, sankarivainaja on uhri, joka puhdisti isänmaan ja kansakunnan synnistä. – Pappien julistuksessa yhdistyivät antiikin ajalta peräisin olevat ajatukset uhrista ja kristillinen näkemys Kristuksen seuraamisesta. Eli kuten Kristus uhrautui ihmiskunnan puolesta, suomalainen Kristuksen sotilas uhrautuu vapaaehtoisesti isänmaansa puolesta. Sodan jämähdettyä vuoden 1942 alkupuolella asemasodaksi joutuivat papitkin uuteen vaiheeseen. Tilanteelle piti löytää teologinen näkökulma. – Syntyi ajatus, että Jumala rankaisi valittua kansaa tottelemattomuudesta. Kristuksen sotilaiden ei myöskään katsottu toimineen ihanteen edellyttämällä tavalla, Tilli sanoo. Pahalla katsottiin sotilaiden alkoholin käyttöä, kiroilua ja pappien mielestä moraalitonta seksuaalikäyttäytymistä. Kotirintamalla närää herättivät esimerkiksi salaa järjestetyt tanssit. Papit paheksuivat myös tietoja, joiden mukaan vaimot olivat ”sortuneet vieraiden miesten käsiin”. Saarnoissa alettiin tuoda esille näkemystä, jonka mukaan pyhää sotaa pitäisi käydä kansan omia syntejä vastaan. – Ajateltiin, että sota ratkaistaan jokaisen suomalaisen sielussa. Fyysinen sota rintamalla nähtiin hengellisen, sisäisen sodan heijastumana. Luterilainen saarna tarjosi ajatukselle teologisen pohjan, koska siinä ovat mukana sekä synti että armo. Tomi Hirvinen/Lehtikuva
Suomalaiset sotilaat poistavat neuvostotähden Jaakkiman kirkon ovesta.
Lutherin opetus unohtui STT
Yhteiskuntatieteiden tohtori Jouni Tilli Reisjärven kirkolla. Tilli on väitellyt papiston retoriikasta sodan aikana.
Pyhän sodan avulla pappien oli Jouni Tillin mukaan mahdollista perustella myös liittolaissuhdetta natsi-Saksan kanssa. Vaikka asiaa ei juuri tuotu esille saarnoissa, osa piispoista kuvaili Saksaa Jumalan antamaksi mahtavaksi kumppaniksi. Tilli uskoo, että ainakin osa papeista tiesi, mitä Saksassa tuolloin tapahtui. – Sotaoloissa ei tuotu esiin, et-
tä Saksassa tapahtui jotain, mikä oli kristillisen lähimmäisenrakkauden näkökulmasta kovasti ongelmallista. Eräs pappi näki tilanteen niin, että Suomen ja Saksan liitti yhteen pyhä taistelu ”vääryyden saatanallisia valtoja” vastaan. Piispa Juho Mannermaa puolestaan sanoi suorasukaisesti, että koska sota oli Jumalan sotaa ja siten pyhää sotaa, Suomen ”omituinen” asema diktatuurin liittolaise-
na oli hyväksyttävissä. Jo vuonna 1941 professori Yrjö J. E. Alanen saarnasi, että olisi todella väärin sanoa Suomen käymää sotaa uskonsodaksi oleellisessa mielessä. – Ei sotilaan miekka ole enempää kuin pyövelin kirveskään se todistusperusta, joka osoittaa jonkin uskon todeksi ja oikeaksi. Alasen ajatus tulee lähelle Martti Lutherin ajatuksia. Ristiretket olivat uskonpuhdistajalle mahdoton ajatus.6