28
TORSTAI 27. LokakuuTA 2016
OULULAINE IHIMINE
Kepeät mullat U KALES S IST
03.125. 201
• • • JULK A!
• • • JULK A A!
Kolikko-Tanen elämästä ja kuolemasta kertova juttu on yksi Kalen! koskettavimmista ja luetuimmista. Mies on mennyt, mutta tarina jäi elämään.
daniel wallenius, teksti HARRI RAUHANNUMMI, KUVA Rotuaaria koristaa tiernapoikapatsas, mutta katukuvan tunnetuin tiernapoika, Kolikko-Tane, on kuollut. ”Oisko teillä heittää yhtä kolikkoa?” on lause, joka jo vuosien ajan on kuulunut Rotuaarille yhtä erottamattomasti kuin Pallo. Enää sitä ei kuulla. Kaikkien oululaisten tuntema Kolikko-Tane kuoli viime vuonna ja hänet on laskettu läheisten läsnäollessa haudan lepoon vanhempiensa viereen. Mutta kuka mies oikein oli? Tauno Määttä syntyi toukokuussa 1954 kolmilapsisen oululaisperheen vanhimpana. Nuori Määttä pelasi jalkapalloa ja jääkiekkoa sekä oli mukana tiernapojissa. Hän oli vilkas ja sosiaalinen poika, jolla oli paljon kavereita. Hän oli myös äärimmäisen herkkä – ominaisuus, jota ei vielä 50 vuotta sitten osattu arvostaa, varsinkaan miehillä. Kun Määttä kävi kansakoulun ensimmäisiä luokkia, perheen isä halvaantui työtapaturmassa. Kolmilapsisen perheen pyörittäminen kävi äidille liian raskaaksi ja Määttä joutui lastenkotiin. Vaikka oltavat siellä olivat hyvät, ei elämä ollut kovin rakkaudentäyteistä. Se oli herkälle pojalle kova paikka. Kahdesti Määttä sijoitettiin kasvattiperheeseen, mutta hän palasi molemmilla kerroilla takaisin. ”Rengiksi ne vain halusivat”, kerrotaan Määtän sanoneen.
Vaikkei rengiksi halunnutkaan, ei Määttä työtä vieroksunut. Päinvastoin. Hän oli kova poika tienaamaan ja hankki jo hyvin nuorena paikan juoksupoikana kaupassa. Tulot menivät elämisen lisäksi läheisten ilahduttamiseen. Sukulaisia hän muisti joululahjoilla, joskus hulppeillakin: nuori Määttä hankki tiernapoikatuloillaan pikkusiskolleen kaunoluistimet. Tuohon aikaan Raksilan markettien kohdalla olleessa metsässä majailleille juopoille Määttä vei ruokaa. Itse hän ei nuorena alkoholiin koskenut. Noin 15-vuotiaana Määttä hankki äidiltään luvan lähteä merille. Hän teki monenlaisia hommia laivoilla ja seilasi Meksikossa ja Brasiliassa aikana, jolloin matkustelu oli vain rikkaiden luksusta. Kotiin tuli kasapäin kortteja ja matkamuistoja eri maista. Armeijan Määttä kävi Turussa laivastossa, missäpä muuallakaan. Merillä olo oli Määtälle henki ja elämä. Siihen aikaan merikarhut viettivät kosteaa elämää, Määttä muiden mukana. Hänen ollessaan kolmikymppinen laivalla sattui jotain. Kukaan ei tiedä, oliko kyseessä onnettomuus vai liiallinen päihteiden käyttö, mutta Määtän työkyky meni. Ainoa vaihtoehto olivat eläkepaperit. Joutenolo ei tullut kyseeseen, joten Määttä teki kaikenlaista sekalaista - kaupitteli sukkia, teki puuhommia ja autteli muutamassa pienessä yrityksessä.
Elämä kuivalla maalla ei merikarhulle sopinut. Alkoholia kului ja Määttä päätyi huonoon seuraan. Kun eläke kolahti tilille, kaverit veivät miehen pankkiin, ja rahat olivat seuraavana päivänä kadonneet. Määttä myi talonsa Muhoksella ja sen jälkeen asunnot vaihtuivat tiuhaan. Viimeiset vuotensa hän asui tukiasunnossa Päivärinteellä. Siellä Määttä viihtyi. Hän hyppäsi aamuisin onnikkaan, ajeli Oulun keskustaan ja palasi illaksi kotiin. Sosiaalisuus ei koskaan kadonnut miehestä minnekkään ja kolikon vippaaminenkin oli yksi tapa lähestyä ihmisiä. Siitä hän joskus viime vuosikymmenellä sai lempinimensä. Määttä oli alusta loppuun asti niin oululainen kuin vain voi olla ja rakasti oululaisia. Ja jos joku olisi ollut vielä enemmän sen tarpeessa, Määttä olisi varmasti heittänyt tälle kolikon itsekin.
Ketä Kalen! pitäisi haastatella ja miksi? Ehdota oululaista ihimistä osoitteessa kale@kaleva.fi
KALE SS STU AI