Jokijärven Avviisi 2017

Jokijärven Avviisi 18. vsk

Jokijärven Avviiisi on luettavissa myös kyläseuran kotisivuilla

www.jokijarvi.com

MM-kisat La 17.6.2017

ESIINTYY PÖLKKY-ORKESTERI Jokijärven kyläseuran näytelmäryhmä esittää näytelmän:

Mummun saappaassa soi fox JOKIJÄRVEN KATETULLA PÖLKKY-teatterilla Ensi-ilta 30.6.2017 klo 19.00 LEHDESSÄMME Kansallispuistomme . . . . . . . . . . . 3 Kultaa Jokijärveltä . . . . . . . . . . . . . 4 Nuorten urheilua ennen ja nyt . . . . . . . . . . . . . . . 8 – 9 Romppaisensalmen siltahanke . . . . . . . . . . . . . . . 10 – 11

KYLÄIKKUNA Vuoden 2016 satoa . . . . . . . . . . . . 14 Sepän pajan poika . . . . . . . . . . . . 15 PöllinParkkuu 2016 tulokset . . . . . 16

Jokijärven kyläseuran julkaisemana

2017

Itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi

Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Elossa on enää hyvin harvoja ihmisiä, jotka ovat olleet todistamassa koko Suomen itsenäisyyttä. Ne jotka ovat eläneet hyvin vanhoiksi voivat kertoa, miten erilainen Suomi oli lähes sata vuotta sitten ja miten erilaisia aikoja tähän väliin on mahtunut. Nuori Suomi oli heti itsenäistymisensä jälkeen voimakkaasti jakautunut niin poliittisesti kuin varakkuudenkin osalta.

Ajan köyhyydestä kertoo esimerkiksi oman vuonna 1922 syntyneen äitini lapsuuden muistot siitä, miten kesäkuun alussa itäneet perunat kuorittiin käyttöä varten, ja paksummat idulliset kuoret istutettiin maahan kasvamaan uutta satoa. Maatalouden merkitys tuohon aikaan olikin kansallemme ylivoimainen verrattuna teollisuuteen.

20–30-lukujen Eurooppa oli ristiriitojen täyttämä.

Kun oli selvitty ensimmäisestä maailmansodasta, alkoi varustautuminen uuteen maailman paloon.

Toiseen maailmansotaan Suomi osallistui Talvisodan ja Jatkosodan muodossa. Nämä koettelemukset yhdistivät kansakuntamme, ja viimeistään raskaat sotakorvaukset vahvistivat yhteisen suunnan. Siitä alkoi Suomen ihme. Sodan loppumisesta 60-luvulle saakka luotiin Suomessa perusta nykyiselle hyvinvointiyhteiskunnalle.

Samalla kun maksettiin sotakorvauksia, jälleenrakennettiin Suomi. Suomeen synnytettiin tiestö, Suomi sähköistettiin, vesi- ja viemäriverkostoja rakennettiin ja uusia kouluja ja terveydenhuollon rakennuksia syntyi kaikkialle.

1970-luvun alussa Suomeen synnytettiin vaiheittain Lapista alkaen peruskoulu, joka mahdollisti kaikille perheen varakkuudesta riippumatta yhdenvertaiset mahdollisuudet koulunkäyntiin.

Peruskoulu onkin palvellut hyvin tähän päivään saakka tuottaen hyviä PISA-sijoituksia.

Suomelle tuomitut raskaat, epäoikeudenmukaisetkin sotakorvaukset nostivat Suomen teollisuuden sille tasolle, millä selvittiin pitkälle eteenpäin. Suomihan oli ainoa maa maail-

massa, joka sinnikkäästi suoritti kaikki sille tuomitut korvausvelvollisuudet.

Ensimmäisen 50 vuoden aikana luotiin pohja nykyiselle hyvinvoinnille. Itsenäisyytemme 50-vuotis­ juhlavuonna istutettiin juhlakuusi, jonka edessä tämän kirjoituksen liitteenä oleva kuva on otettu.

Kun tultiin 70-luvulle, alkoi Suomi tietoteknistyä. Vanhoja hyviä asioita ei enää arvostettu samalla tavalla kuin aikaisemmin. 70-luvulla tehtiin suuria virheitä arvioinneissa. Suomi lopetti kaivoksistaan huolehtimisen kuvitellen, että metalleja jalostava teollisuutemme saa tarvittavat rikasteensa toiselta puolelta maapalloa.

Samaan aikaan lopetettiin rataverkosta huolehtiminen. Kuten nyt tiedämme, lopettamispäätöksiä on helppo tehdä, mutta uudelleen käynnistäminen on paljon vaikeampaa. Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa toimiva rataverkko ja sitä hyödyntävä rahtiliikenne on kilpailukyvyn perusta. Lopultakin olemme saaneet heikkoja signaaleja tämän ymmärryksen leviämisestä valtakunnan päättäjiin.

Mikäli Nokia-ilmiö ei olisi suunnannut ajatuksia muualle, olisi asia tullut aikaisemmin esille. Nyt kun aletaan uudelleen arvostaa maamme luonnonrikkauksia niin maan päällä kuin sen kätköissäkin, tajutaan logistiikan kehittämisen tärkeys. Juuri nyt on Suomessa harkinnassa ennätyksellisen paljon hankkeita metsävarojemme ja muiden luonnonrikkauksiemme hyödyntämiseksi.

Toivottavasti niistä moni johtaa toteutukseen ja niin

Suomen lippu, juhlakuusi ja kunnanjohtaja Jukka Mikkonen Kuva Lea Mikkonen

elämän jatkumiseen syrjäisemmilläkin seuduilla.

Harmillisesti välillä omia harvaan asutun Suomen kehittämisprojektejamme jarrutetaan ja jopa kokonaan estetään Etelä-Suomen poliitikkojen taholta.

Kunnallista itsehallintoa pitäisikin kunnioittaa aina kun toimitaan lain puitteissa.

Nyt kun valmistaudutaan itsenäisyytemme satavuotisjuhlaan, on maailman tilanne poikkeuksellisen vaikea. Kun olimme jo ajautuneet sellaiseen uskoon, ettei Euroopassa enää koskaan tule sotaa, tämän päivän tilanne on täynnä uhkakuvia. Maailmantilanteen muuttuminen on niin nopeaa, ettei sitä tahdo käsittää. Alle kymmenen vuotta sitten Ruotsi lopetti yleisen asevelvollisuutensa ja rakensi puolustuksensa palk ka-ar meijapohjalle.

Nyt siellä on jo päätetty asevelvollisuuden palauttamisesta. Venäjä on alkanut suurvalta-asemaansa korostaakseen uhittelemaan monella rintamalla. Varsinaisten sotatoimien sijasta käytetään etupäässä muunlaisia keinoja. Tilanne Itämerellä on niin tulenarka, että yhteenotto voi tapahtua vaikka sulasta vahingosta. Amerikan presidentinvaalien tuloksen vaikutukset tulemme näkemään lähitulevaisuudessa.

Toisaalta pitänee uskoa siihen, ettei yksi ihminen voi demokraattisessa maassa saada asioita täysin muuttumaan, lupauksistaan huolimatta.

Omat myllerryksemme meillä on kuntakentälläkin, ja onkin mielenkiintoista, millaisessa Suomessa 100-vuotisjuhlakynttilöitä poltetaan. Uskotaan kuitenkin, että uudistukset etenevät ja erimielisyydet saadaan ratkottua. Kevään kuluessa tulisivat päätökset sote- ja maakuntauudistuksesta saada lainvoimaisiksi niin, että maakunnan väliaikaishallinto voisi aloittaa toimintansa heinäkuun alusta. Uudet valtuustothan aloittavat työnsä jo kesäkuun alusta. Toivottavasti molemmilla on ensisijaisesti tavoitteena rakentava yhteistyö.

Itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlan kunniaksi istutetaan taas juhlakuusia ja kokonaisia metsiäkin.

Kenenkään kyvyt eivät riitä ennustamaan niitä olosuhteita, missä maamme tai Taivalkoski on näiden puiden tullessa 50 vuoden ikään.

Jukka Mikkonen

Jokijärven Avviisi

2

PÄÄKIRJOITUS

Jotain pysyvää

To u h u n t ä y t e i n e n vuosi 2016 on päättymäisillään ja lienee aika tarkastella sen antia. Kyläseuran puitteissa vuosi meni jo rutiiniksi tulleella tavalla. Kolmisenkymmentä kyläseura-aktiivia touhusi teatterin, PöllinParkkuun ja kesänäyttelyn tiimoilla. PöllinParkkuu vaati jälleen sankan joukon talkoolaisia ja sää antoi oman osansa jo kolmannen kerran. Kerhot kokoontuivat pari kertaa viikossa ja johtokunta askaroi ja ratkoi kokouksissaan visaisia asioita.

Kuluneella fraasilla voitaneen todeta että kuinka monet voivat olla kiitollisia niin harvoille.

Aktiiveja kaivattaisiin lisää, jotta kyläseuran toiminta pysyisi vireänä.

Kolme vuotta toimintaa läheltä seuranneena voin todeta, että pyyteetöntä vapaa-ehtoista kyläseuratyötä tehneiden osalla on todettavissa jonkin asteista väsymystä. Yhdessä tehden kyläseuramme näkyvyys ja jatkuvuus olisi taattu. Kaikki työ, vaikka vaatimatonkin panos, on tärkeä asia ja otetaan kiitollisuudella vastaan. Yhteinen tekeminen ja yhdessäolo lä-

hentää yhteisöä ja antaa iloisen mielen!

Kyläseuran usean vuoden talkootoiminnan tuloksena olemme saamassa jotain todella pysyvää ja näkyvää. Koillismaa Leader teki joulukuun 14. päivänä avustuspäätöksen, minkä avulla voimme toteuttaa kylätalon ulkopuolisen saneerauksen.

Saneerauksessa lisätään lämmöneristystä, vaihdetaan katto, sekä muutetaan sisääntulot turvallisemmaksi. Saneeraus vaatii kyläseuralta ison euromääräisen panostuksen. Aktiivinen vuosien toiminta on kerryttänyt om a r a hoit u sosuude n , mikä on avustusten saannin edellytys. Avustus vaatii vielä Ely-keskuksen päätöksen.

Kylätalon saneerauksen, Pölkky-teatterin ja kanttiinin maalauksen jälkeen voidaan todeta, että kyläseuran ulkoiset puitteet ovat kunnossa.

Tosin rivitalo vaatii maalauksen ainakin ikkunoiden osalta. Näin toimien vaalimme kyläseuratoiminnan perinnettä ja aikaisempien talkootöiden merkitystä. Yhdessä toimien olemme saaneet aikaiseksi Jokijärvelle

mittavan rakennuskokonaisuuden, joiden seinien sisällä kyläläiset voivat toteuttaa kerho-, teatteri- ym. harrastuksiaan.

Kylätalomiljöö olkoon muistuttamassa sekä niistä lukemattomista talkootunneista jotka kyläseuran eteen on tehty että henkilöistä, jotka ovat antaneet suuren panoksen kyläseuran vireyden säilyttämiseksi. Näillä toimenpiteillä kunnioitettakoon kyläseuran taholta äkilliseen sairauskohtaukseen menehtyneen kiinteistövastaavan ja johtokunnan jäsenen Raimo Haahkamon muistoa. Raimon sydäntä lähellä oli kotiseutumme hyvinvointi ja viihtyvyys ja hän osallistui aktiivisesti usean Jokijärvellä toimivan yhdistyksen toimintaan.

Kyläseuran puolesta haluan kiittää kyläseuran jäseniä, talkoolaisia ja sidosryhmiä kuluneesta vuodesta ja toivottaa menestystä Suomen 100-vuotis juhlavuodeksi!

Jokijärvellä 29.12.2016 Mauri Karjalainen puheenjohtaja

2017

Reformaation merkkivuosi Lokakuun lopussa tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martin Luther julkaisu Wittenbergissä kuuluisat aneteesinsä katolisen kirkon anekauppaa vastaan. Teesien julkaisemisesta sai alkunsa liikehdintä, jonka seurauksena syntyi luterilainen kirkko.

Nuorena raamatunselityksen professorina ja pappismunkkina Martin Luther koki uskonkriisin. Hän joutui monen muun kristityn tavoin kysymään, miten voi saada pelastusvarmuuden?

Valaisevan ja koko elämän muuttavan kokemuksen Lutherin kerrotaan saaneen Apostoli Paavalin Roomalaiskirjettä lukiessaan: Ihminen on vanhurskas yksin Jumalan armosta, ei hyvien tekojensa kautta (Room. 1:17).

Reformaation eli uskonpuhdistuksen merkkivuotta vietetään niin Taivalkoskella kuin muuallakin monin tavoin. Pienempiä ja suurempia tapahtumia järjestetään läpi vuoden.

Reformaation merkkivuoden viettäminen huipentuu Taivalkoskella uskonpuhdistuksen muistopäivän juhlamessuun ja reformaatiojuhlaan sunnuntaina 5.11.2017. Merkkivuoden tavoitteena ei ole vain muistella menneisyyden tapahtumia, vaan pohtia, mitä annettavaa reformaatiolla voisi olla meille suomalaisille nyt ja tulevaisuudessa.

Reformaation juhlavuoden tavoitteena on kannustaa kristittyjä muistamaan historiaa ja rakentamaan tulevaisuutta yhdessä. Tavoitteena on myös muistuttaa Jumalan armosta Kristuksessa ja ihmisen luovuttamattomasta arvosta. Kaiken keskellä kirkko saa mahdollisuuden uudistua.

Luterilaisen kirkon oppi-isän Martin Lutherin käyttämä sinetti eli niin sanottu Luther-ruusu on tiivistelmä luterilaisen uskon ydinkohdista.

Lutherin sinetissä kaiken keskuksena on musta risti punaisen sydämen sisällä. Tästä punaisen sydä-

Lutherin sinetti men sisällä olevasta rististä Martin Luther itse kirjoitti, että ”joka sydämestään uskoo, on vanhurskas”.

Sydämen usko siis pelastaa ihmisen. Luterilaisessa perinteessä on usein ja aivan oikein puhuttu uskonvanhurskaudesta ja korostettu uskonvanhurskautta omavanhurskauden sijaan. Syntinen ihminen pelastuu vain ja ainoastaan yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Pelastus ei ole missään määrin ihmisen omaa ansiota tai omaa työtä. Anteeksianto ja pelastus ovat täydellisesti Jumalan työtä, Jumalan rakkautta Kristuksen tähden. Tämän vuoksi kurjinkin ja heikoinkin saa uskoa ja luottaa Jumalan rakkauteen omalle kohdalleen.

Sydän kuvaa kristillisessä kuvakielessä perinteisesti rakkautta. Sydän ilmaisee Jumalan rakkautta meitä ihmisiä kohtaan ja meidän ihmisten rakkautta toinen toiseemme. Jeesuksen sydän kuvaa Vapahtajamme rakkautta syntisiä ja heikkoja ihmisiä kohtaan.

Lutherin sinettiä hallitsee valkoinen ruusu.

Kristillisessä symboliikassa ruusun on perinteisesti ajateltu viittaavan kärsimykseen ja marttyyriuteen. Valkoinen väri viittaa kristillisessä perinteessä puolestaan puhtauteen, synnittömyyteen, iloon, pelastukseen ja erityisesti Kristukseen. Valkoinen on Kristuksen väri.

Lutherin sinetissä valkoinen ruusu on taivaan-

sinisellä pohjalla. Martin Lutherin itsensä mukaan valkoisen ”ruusun tausta on taivaansininen, sillä sielun uskon tuoma ilo on tulevan taivaallisen riemun alkua”.

Ta i v a a n s i n i n e n tausta muistuttaa meitä uskomme ja koko elämämme päämäärästä. Yksittäisinä kristittyinä ja yhdessä koko maailmanlaajuisen kristikunnan kanssa kuljemme jo tässä ajassa kohti taivaan kotia.

Lutherin sinettiä ympäröi kultainen kehä. Tästä kultaisesta kehästä Luther itse kirjoitti, että ”taivaan autuus jatkuu ikuisesti, ilman loppua ja on kaikkea iloa ja omaisuutta arvokkaampaa, niin kuin kulta on malmeista arvokkainta ja jalointa”. Ympyrä, kehä, voidaan nähdä taivaan hyvyyden ja autuuden loputtomuuden lisäksi Jumalan armon äärettömyyden ja suuruuden kuvana. Jumalan armo sinua ja minua kohtaan on aina paljon enemmän kuin me osaamme edes ajatella. Jumalan hyvyys ja armo ovat aina paljon enemmän kuin meidän pahuutemme ja vajavaisuutemme.

Usein Lutherin sinetin, Luther-ruusun, taivaansinisessä pohjassa lukee latinankielen sana ”vivit”.

Tämä latinankielen sana ”vivit” tarkoittaa suomennettuna ”hän elää”. Kristus elää. Usko ja luottamus Jumalaan kutsuvat meitäkin elämään. Jumala kutsuu meitä elämään arkista elämäämme Jumalan hyvyyteen, johdatukseen ja suojelukseen luottaen.

Uskossa ei ole viimekädessä kysymys siitä, mitä me teemme vaan siitä mitä Jumala tekee meidän hyväksemme. Jumalan tahto meitä kohtaan on hyvä, rakastava ja armollinen.

Jumala tahtoo antaa meille rauhan.

Tuomo Törmänen Taivalkosken seurakunnan kirkkoherra

Mummun saappaassa Taivalkoskella, Jokijärven katetulla Jokijärven kyläseuran näytelmäryhmä esittää tulevana kesänä PÖLKKY -teatterilla Sirkku Peltolan käsikirjoittaman ja Elsa Ruokankaan ohjaaman näytelmän Mummun saappaassa soi fox.

Näytelmä kertoo perheestä tämän päivän Suomessa. Perheessä on isä, äiti ja kaksi lasta. Tarinan keskiössä on 8-vuo-

tias, jota painavat suuret huolet. Paljon on asioita, joista puhutaan, tärkeimmät jäävät salaisuuksiksi.

Poliisi ja opettaja käyvät hämmentämässä pieneen kotiinsa kiinnikasvaneita vanhempia, jotka yrittävät parhaansa. Yrittävät maailmassa, joka kiitää ohi ja jättää kurvissa kyydistänsä hitaimmat.

Peltola tekee oivaltavaa

draamaa komedian keinoin vakavasta aiheesta – elämän laimeudesta ja yhdestä perusongelmasta – muutoksen ja kokemisen pelosta, johon ei vastausta löydy.

Mutta Peltola ei myöskään tee välikysymystä aiheesta, vaan jättää sen katsojan muotoiltavaksi.

Sirkku Peltola on yksi Suomen eniten esitetyistä näytelmäkirjailijoista

Jokijärven Avviisi

2017

Kansallispuistomme olemassa tai missä ne edes sijaitsivat.

Suomeen ensimmäiset kansallispuistot perustettiin vuonna 1938 tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöldin aloitteesta.

Nordenskiöldhän purjehti ensimmäisenä ns. Koillisväylän eli Atlantin ja Tyynenmeren Euraasian pohjoispuolitse yhdistävän meritien, joten hänen puheillaan ja toiveilla oli kovasti painoarvoa.

Suomen ensimmäiset puistot olivat Porkkalanniemi, Pallas–Ounastunturi, Pyhätunturi, Malla ja Pisavaara sekä Petsamon Heinäsaaret. Sodassa Petsamo jäi naapurille ja Heinäsaaret myös sen siliän tien ja Porkkalahan luovutettiin Neuvostoliitolle tukikohdaksi ja saatiin sitten takaisin 1956, mutta kansallispuistoa sinne ei enää perustettu uudelleen.

Alkuun puistoja hallinnoi Metsäntutkimuslaitos, mutta kun vuonna 1956 perustettiin mm. Oulangan kansallispuisto, niin ne tulivat jo sitten Metsähallituksen hallintaan ja maille.

Euroopan Neuvoston julistama luonnonjuhlavuosi 1970 aloitti sitten uuden aikakauden.

Puistoasiat mietittiin pitkälle eteenpäin ympäristönsuojelun neuvottelukunnassa, joka sai työnsä valmiiksi 1973.

Neuvottelukunnan mukaan päämääränä tuli olla edustava ja hyvin hoidettu kansallispuistoverkosto.

Uusiksi puistoiksi ehdotettiin alueita, joissa luontoarvot olivat kohdallaan ja eri luontotyypit kokonaisuutta täydentäviä.

Huomioon otettiin myös aluepolitiikka ja työllisyysvaikutukset.

Kun vuonna 1982 perustettiin uusia kansallispuistoja, niin niille edellytettiin tehtävän ensimmäistä kertaa myös hoito- ja käyttösuunnitelma.

Tänä päivänä ne ovatkin puistojen hoidon ja käytön tärkeimpiä ohjenuoria, sillä ne sovittavat yhteen puistojen luonnonsuojelu- ja retkeilytavoitteet. Ja tällä tavoin kansallisaarteemme täyttävät parhaiten niille asetetut tavoitteet ja ovat hieno näyte aidosta metsäluonnosta, jotka lumoavat meidät sekä jylhyydellään

että kauneudellaan ja ovat samalla meidän kansallismaisemiamme.

Pinta-alaltaan suurin puistomme on Lemmenjoki 2850 km² ja toiseksi suurin on Urho Kekkosen puisto 2550 km² ja kolmanneksi suurin Pallas–Ylläs.

Kävijämääriltään suurin on viimeksi mainittu 525 000 kävijällään ja toiseksi suurin Nuuksio 350 000 kävijää. Kolmanneksi suurin on sitten Urho Kekkosen puisto 300 000 kävijää.

Suomen 40. kansallispuisto avataan virallisesti 17.6.2017 Suomussalmen Hossassa. Porkkalan kanssa kilpaa käyneen Hossan kuuluisimmat nähtävyydet ovat Somerjärven värikallion kivikautiset kalliomaalaukset sekä Julma-Ölkyn kanjonijärvi Kuusamon puolella.

Pinta-alallaan, 110 km², 10. sijoittuvan puiston valintavaltteja näin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna oli ilmeisesti myös se, että suomussalmelaiset vaativat suuressa kansalaiskokouksessaan 1917 ensimmäisten joukossa Suomelle itsenäisyyttä.

Väheksyä ei sovi myöskään sitä, että tuon vaaditun ja saadun itsenäisyyden ehkäpä kuuluisimmat taistelut käytiin juuri Suomussalmella. Unohtaa ei myöskään sovi sitä, että kansallispuistostatus edistää varmuudella jo ennestään suurta retkeilijöiden määrää ja vaikuttaa positiivisesti alueen työllisyyteen ja tulevaisuuden näkymiin.

Kaikilla kansallispuistoillamme on ohjeet siitä, että miten puistoissa pitää käyttäytyä. Ehkä paras ohje on kuitenkin se, että minkä jaksat metsään viedä, niin jaksat sen myös tuoda sieltä pois. Ja toinen on sitten se, jonka jokainen Kylmäluomajärven päässä käynyt on lukenut Aarnialueen rajamerkistä jo 60-luvulta lähtien: ”Näyte aidosta metsäluonnosta.

Tervetuloa siivo kulkija.”

Ohjeen loppuosa sopii myös moneen muuhunkin paikkaan ja asiaan.

Veikko Räisänen, jokijärveläinen kirjailija

soi fox

PÖLKKY-teatterilla ja menestyksekkäimmistä ohjaajista. Hän on saanut lukuisia kotimaisia näytelmäpalkintoja ja teatterit ympäri Suomen esittävät ahkerasti hänen tuotantoaan. Peltolan näytelmiä on esitetty paljon myös ulkomailla.

Peltolan teokset käsittelevät terävästi nyky­ maailmaa, yhteiskunnal-

listen muutosten pyörteissä paikkaansa etsiviä ihmisiä ja arkielämän omituisuuksia. Peltola on jatkuvasti ajan hermolla: esimerkiksi Mummun saappaassa soi fox käsittelee vastuustaan luistavia vanhempia.

Dialogi on monitasoista, kepeää ja ilmavaa, mikä antaa näyttelijöille paljon tulkintamahdollisuuksia.

Näytelmän ensi-ilta on perjantaina 30.6.2017. Lisätietoja kyläseuran kotisivuilla www.jokijarvi. com.

Tervetuloa PÖLKKY -teatterille!

Elsa Ruokangas ohjaaja

Jokijärven kyläseuran näytelmäryhmä esittää

Mummun saappaassa soi fox

Oikeuksia valvoo: Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat

Suomi kuuluu Boreaaliseen vyöhykkeeseen, eli pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen, jota kutsutaan myös nimellä taiga. Se tarkoittaa koko pohjoisen pallonpuoliskon halki ulottuvaa yhtenäistä havumetsäaluetta. Tämä alue käsittää 15 % mantereiden pinta-alasta ja sen metsäalueet ovat maailman suurimmat eli 15 miljoonaa neliökilometriä.

Ja tällä valtavalla alueella on toinen toistaan kauniimpia ja lumoavampia ja myös erittäin harvinaisten kasvilajien ainoita esiintymispaikkoja. Siksipä ihmisen hiljalleen viisastuessa on tullut tarve säilyttää nämä kohteet myös tuleville sukupolville eriasteisilla suojelualueilla.

Kansallispuistot ovat luonnonsuojelualueita ja niiden tehtävänä on turvata luonnon monimuotoisuus sekä antaa kaikille ihmisille mahdollisuus nauttia ja rentoutua luonnon helmassa. Nykytutkimushan on todistanut, että jopa vain varttitunnin metsässä liikkuminen alentaa merkittävästi verenpainetta, laskee stressitasoja ja kohentaa oloa muutoinkin. Ja puistoissa tuo liikkumien ja oleilu on mahdollista, sillä puistoalueilla on runsaasti merkittyjä kulkureittejä sekä tulentekopaikkoja.

Maailman ensimmäinen luonnonpuisto, eli Yellow­ stone, perustettiin Yhdysvaltoihin Wyomingin osavaltioon jo vuonna 1872.

Samaista seutua tarkkaillaan tänäkin päivänä tarkoin ja pelätään, sillä se sijaitsee ns. kuumanpisteen päällä ja tiedemiesten mukaan se purkautuu rajusti keskimäärin 600 000 vuoden välein. Ja nyt edellistä paukusta on kulunut jo noin 700 000 vuotta.

Alkuvuosina suosittiin enemmän luonnonpuistoja joihin tavallisella pulliaisella ei ole mitään asiaa, sillä ne ovat varatut vain tieteelliseen käyttöön. Aikojen muuttuessa alettiin ajatella myös retkeilijöitä, mutta vielä 50-luvulla ne olivat kaukana koko kansan retkikohteista, sillä ns. suuri yleisö ei niistä edes kovin paljon tiennyt. Tuskin edes sitä, että niitä oli

3

Käsikirjoitus

Sirkku Peltola

Ohjaus

Elsa Ruokangas

Jokijärven katetulla PÖLKKY-teatterilla ENSI-ILTA Pe 30.6.2017 klo 19.00 MUUT ESITYKSET Su To Pe Su Ke Pe Su

2.7.2017 6.7.2017 7.7.2017 9.7.2017 12.7.2017 14.7.2017 16.7.2017

klo klo klo klo klo klo klo

13.00 19.00 19.00 13.00 19.00 19.00 13.00

Pe Su Ti Ke La Su

21.7.2017 23.7.2017 25.7.2017 26.7.2017 29.7.2017 30.7.2017

klo klo klo klo klo klo

19.00 13.00 19.00 19.00 13.00 13.00

Liput 13 €, alle 12-v 5 €.

Tiedustelut ja varaukset: Mauri Karjalainen 040 823 2489 sähköposti: jokijarvi@jokijarvi.com

Katso lisää: www.jokijarvi.com

Jokijärven Avviisi

4

Kultaa Jokijärveltä

Kesällä 2010 näyteltiin Jokijärven Pölkky-teatterilla kirjailija Veikko Räisäsen kirjoittama näytelmä, Kultaa Jokijärveltä.

Siinä puolalainen pakkotyövanki osti kyläläiseltä ruokaa löytämällään kultakimpaleella. Tuo ei ollutkaan mikään mielikuvitustarina. Kyseinen vanki oli ammatiltaan geologi ja oli tosiaankin löytänyt kultaa. Kalevi Remes, innokas geologian harrastaja Isokummusta tietää, että vanki oli löytänyt kultaa Juurikkaniemestä, Päävaarasta.

Kalevi Remes on ollut kiinnostunut kivistä pikkupojasta lähtien.

– Olin isän mukana kaivamassa mehtäojia.

Siellä ojan pohjalla näin punaisina kiiltäviä kiviä, jaspiksia. Enhän minä tiennyt silloin, mitä kiviä ne olivat, eikä isä olisi antanut minun ottaa niitä mukaani.

Minä laitoin ne kuitenkin reppuuni.

Myöhemmin geologiasta on tullut koko perheen harrastus. Kalevi suunnitteli retket, ja marjojen poimimisen ohessa tutkittiin yhdessä myös kaikkea muutakin maastosta löytyvää. Retkillä oli aina mukana magneetti, malmileka, isonnuslasi ja sulake.

Niillä pärjää edelleen malmien etsinnässä. Kalevin pojat ovat jatkaneet yhteis-

tä harrastusta ja ovat saaneet palkintoja löydöistään.

– Pojanpoikakin sai jo palkinnon, vaikka ei ole vielä kuin toisella kymmenellä, Kalevi kertoo.

Kalevi ei saanut malmioppia kouluaikana. Kulta piti tietenkin osata tunnistaa.

– Minusta olisi ehottoman tärkijää, että koululaisille annettaisiin tietoa maaperästämme ja sen rikkauksista. Sitä ei opi kirjoista, vaan täytyy mennä maastoon. Olisin valmis opastamaan, jos innostusta riittäisi, Kalevi vakuuttaa.

Kalevi esittelee silmät hehkuen löytöjään Taivalkosken alueelta. Geologisten karttojen perusteella voi lähteä tutkimusmatkalle. Myös mannerjäätiköitten liikkeet täytyy tietää.

Tässä pitäjässä on eniten malmirikkaita kohteita pohjoisen ja läntisen Taivalkosken alueella. Kunnon esiintymiä ei vain ole vielä löydetty. Jos tutkimuslinjat tehtäisiin länsi–itäsuuntaisesti, saattaisi tulos olla parempi, koska kallioperä on ratkeillut tässä suunnassa.

– Kaiken värisiä jaspiksia löytyy, kun vähän potkaisee ojan pohjaa. Kultaakin on joka puolella.

Päävaaran kultajuotti menee Kylmäluomantien yli ja jatkuu Irnille asti. Se on kallistunut neljäkymme-

nen viiden asteen kulmassa etelään. Kultaa löytyy paikoilta, missä esiintyy arseenikiisua, rikkikiisua, kuparikiisua, kloriittiliuskoja ja puhdasta arseenia mineraalirakeisiin sitoutuneena.

Korukiviä löytyy paljon esimerkiksi Hepolehdon alueelta. Tuttuja korukiviä ovat aventuriini, epidootti kalsedoni ja ametisti, jota löytyy Kuusamosta, Rukan tuomaritornin juurelta.

Kivet ovat saattaneet kulkeutua kaukaakin. Esimerkiksi jaspikset ovat tulleet Kittilästä mannerjäätikön mukana. Kun jäät sulivat, jäivät kivet soran mukana maaperään. Sillä tavalla muodostuivat myös valtavat soraharjut, kuten Kylmäluoman harju, Hukanharju tai Kalaharju.

– Kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvästä Spektroliitista tuli pyyntivarmoja mormuskoita. Se oli semmoista näpertämistä, ettei enää onnistu näillä käsillä. Monenlaisia koruja tuli hiotuksi myyntiin asti.

Yksi kiinnostavista kivilajeista on Diabaasi, jota on näkyvästi esillä esimerkiksi Kallioniemessä. Diabaasi on tumma magmakivi. Se on kiveä, joka on kiteytynyt magmasäiliön ja purkauksen väliseen tulokanavaan. Mitä nopeammin purkautunut massa on jähmettynyt, sitä lujempaa

se on. Kapeat juovat ovat lujia. Diabaasi voi olla jopa aivan mustaa, lasimaista, jos se on pursunnut suoraan veteen tai lumeen.

Isokiteistä Diabaasia käytetään rakennuskivenä.

Koska diabaasi on lujaa, se ei myöskään rapaudu ja soveltuu hyvin kiuaskiveksi.

Obsidiaani on laavaa, joka on jähmettynyt niin nopeasti, ettei ole ehtinyt muodostua kiteitä. Obsidiaaniseinämä on mustaa, vulkaanista lasia. Pikku-Rusamossa, Pyhityksen luona, tällainen seinämä painuu maan sisään.

– Siellä on luola, noin kaksi metriä pitkä. Eläimet ovat saattaneet pitää sitä pesänään. Konttasin sinne ja tunnustelin kädellä sen seiniä. Näin seinämän, joka oli mustaa ja sileää kuin lasi. Siinä oli aaltoja.

Kvartsiitti oli pursunnut tulivuoresta ja jäähtynyt lasimaiseksi.

Vulkaaninen lasi, eli Obsidiaani, on syntynyt tulivuoren purkauksesta.

Musta väri on

Puukko Kalsedonista ja solmiokoru Diabaasista

2017

Kalevi Remes on saanut lukuisia palkintoja ja kunniakirjoja malmi­löydöistään, muun muassa Taivalkosken kunta on myöntänyt kunniakirjan.

Kuvat Salme Koskelo tullut tulivuoren savuista.

Obsidiaanin olemassaolo kertoo siis tulivuoren läheisyydestä. Koston pohjoispuolella on hyvin ilmeisesti ollut tulivuori, samoin kuin Mustavaaran lähellä.

Sen ympäristöstä löytyy kaikenlaisia malmikiviä.

Tämän päivän negatiivinen asenne maaperän tutkimiseen ja malmien etsintään harmittaa Kalevia. Harrastus on hiipunut ainakin näillä seuduilla,

Hiomaton kalsedoni­ kimpale

missä kiistellään kaivosten toiminnasta. Mikäli joku kuitenkin saa kipinän, kannattaa tutustua Geologisen tutkimuskeskuksen sivuihin http://www.gtk.fi/ ja tilata sen kautta lisää tietoa ja karttoja.

– Tämä on harrastus, joka vie mukanaan, eikä siitä pääse koskaan irti, Kalevi vakuuttaa.

Salme Koskelo

2017

Ville Heiskanen – monitoimiyrittäjä Jokijärveltä Istumme Ville Heiska­ sen kanssa vanhassa uitto­ kahvilassa Jokijärven lo­mien pihapiirissä. Toukokuu on hellinyt lämpimillä säillä, ja hirsirakennuksen viileydessä on mukava muistella menneitä. Ville on juuri juhlinut kahdeksankymppisiä, vaikka miehestä ei kyllä ikä näy.

Muistin kätköistä tulee asiaa välillä vyörymällä.

Ville aloitti matkailualan yrittäjänä Taivalkoskella vuonna 1986. Yrittäjänä hän on toiminut 55 vuotta, joista 30 vuotta matkailualalla.

Ville Heiskanen on ollut monitoimimies, mutta parhaiten hänet tunnetaan kylällä vanhasta uiton paatista valmistetun matkustaja-aluksen kipparina.

– Kylähulluna minua pidettiin, kun esitin idean Iijoen uittoyhdistyksen paatin ostamisesta, Ville naurahtaa. Mistään ei tahtonut löytyä tietoa eikä tarvittavia osia paatin rakentamiseen.

Ensimmäisiä risteilyjä suunnitellessa ei Villellä ollut vielä virallisia kipparin papereita, mutta koska kunnassa oli valtavat paineet saada matkailuyritystä Jokijärvelle, sai Ville väliaikaisen luvan Helsingistä silloisen kunnanjohtajan myötävaikutuksella.

Paikallinen poliisi ja muutamat poliitikot yrittivät laittaa hiekkaa rattaisiin, mutta Ville voitti vastukset sitkeydellään.

Paatti sai arvoisensa siunauksen Kallioniemen rannassa, kun kirjailija Kalle Päätalo kastoi sen Ukko-majavaksi.

Kalle oli kysynyt Villeltä, mikä toimii kastemaljana, johon Ville oli vastannut, että limonaatipullo. Limonaatipullossa piti Kallen toivomuksesta olla patenttikorkki. Paatti oli ollut Kallen työkaveri ja Kalle oli aluksi risteilyillä myös selostamassa kirjoista tuttuja Jokijärven kohteita. Risteilyjen suosio oli taattu.

Ville halusi liikemiehenä toiminnalle julkisuutta.

Hän otti Sirniön Tepon kanssa yhteyttä moneen aikakausilehteen, ja vihdoin Seura-lehti tarttui syöttiin.

Lehdistötilaisuus järjestettiin viimeisen päälle. Ville hommasi muikkuja, jotka savustettiin perinteisellä reseptillä ja lisäksi paistettiin nuotiolla itse tehtyä ”Amerikan läskiä”, joka oli silloin juhlaruokaa. Kalle ja Kurtti Reino keittelivät nuotiolla kahvia ja paistoivat läskinkimpaleita tikun nokassa. Taisi miehiä naurattaa, kun nuotiolla keikkuvasta vanhasta no-

Jokijärven Avviisi

Kuva Salme Koskelo

kipannusta oli vain puolet jäljellä. Reikäinen puoli piti piilottaa kuvaajilta. Ville pyrki saamaan kuvausolosuhteet mahdollisimman aidoksi ja haalasi jopa vasta sahatun, puruja täynnä olevan honkaisen pöytätason rantaan.

– Emäntä moitti hulluksi, kun vein pöydän sahanpuruineen.

Siihen purujen sekkaan raivattiin tilaa astioille. Risteilylle lähti Gummerruksen miehiä ja kunnanjohtaja.

Aluksi Ukkomajava piti parkkeerata etemmäksi rannasta, kun ei ollut laituria. Ville keksi keinon, miten sai tehdyksi väylän rantaan asti. Hän puski venettä täydessä lastissa kohti rantaa.

– Ihmiset olivat kauhuissaan, kun luulivat, että laiva särkyy ja juututaan pohjaan. Vakuuttelin, että rannassa on veneitä, jos ei laiva sinne asti pääse. Vähitellen väylä tuli tällä tavalla ruopatuksi.

Järviristeilyt aiheuttivat aikanaan myös moitteita.

Muutamat väittivät, että paatti sotkee vedet niin, että kalat sokeutuvat. Kannattava toiminta haluttiin lopettaa.

– Mitenkähän sokeiksi ne kalat nyt menevät, kun järvellä ajetaan hirmuista vauhtia isoilla moottoreilla? Ukkomajavahan kellui lähes pinnassa, eikä vauhti päätä huimannut.

Nyt paatti on myyty.

Onneksi se sentään jäi kotipitäjään. Ukkomajava ehti risteillä Jokijärvellä 24 vuotta.

Juomme Villen vaimon, Maijan, keittämät kahvit ja jatkamme jutustelua itse ravintolarakennuksesta.

Ravintola on pistetty pystyyn vanhoista uiton puomeista.

– Työ oli todella valtava. Kaikki puut piti pestä limasta ja muusta ryönästä.

Metsän parasta puuta ne ovat. Pitkiä ja suoria. Mo-

nissa miehin tehtiin työtä taukoamatta. Olli Väätäjä, taivalkoskelainen hirsirakentaja, oli rakentamassa asiantuntijana työmaalla.

Nimismiehen silmää häiritsi yksi pitkä puomin pää, jonka Ville halusi jättää sisälle näkyviin. Ville lupasi nimismiehelle, että heti kun ensimmäinen onnettomuus sattuu, puomi sahataan pois. Puomin pää on edelleen tallella kertoen aidosti menneistä ajoista.

Ravintola lopetti toimintansa viitisen vuotta sitten, mutta oikeudet ovat edelleen olemassa, jos löytyisi yrittäjä. Ravintolaan mahtuu linja-autolastillinen porukkaa ja nurkasta löytyy toimiva levyautomaatti.

Pitihän minun saada sitä kokeilla. Ei tarvinnut laittaa puolosta raha-aukkoon, kun Ville napsutteli näppäimillä toivomani levyn soimaan.

Eikä lopu kummat kuulumasta. Jokijärven lomien ohjelmapalveluyritys on edelleen voimissaan. Ville jaksaa vielä lähteä markkinoimaan Taivalkoskea ja Jokijärveä joulun tienoilla Etelä-Suomeen. Mukaan lähtee uskollinen poro, lapinukko ja joulupukki.

Villen kanssa vierähtäisi vaikka päivä jutustellessa.

Muistoja riittää. Muistoja viritellään myös tuttujen matkailijoitten kanssa, jotka joka kesä palaavat Jokijärven rannoille ja vuokraavat mökin Villeltä.

Heidänkin kanssaan muistellaan vaikkapa pihapiiristä löytyvässä uittomuseossa, jonne Ville on kerännyt tavaraa isoista moottoreista lähtien.

– Voisi näitä mökkejä vuokrata pitemmäksikin aikaa, jos olisi tarvetta.

Matkailuyrityksen pyörittäminen alkaa jossakin vaiheessa käydä jo voimille, Ville naurahtaa.

Salme Koskelo

5

Jokijärven Avviisi

6

Metsät ja metsien hoito

Suomen metsistä yksityiset omistavat 52 %, valtio 35 % ja yhtiöt 8 %. Loput jakaantuvat kuntien, seurakuntien, yhteismetsien ja muiden yhteisöjen välillä.

Suomessa on hyväksi luokiteltua metsätalousmaata 23 miljoonaa hehtaaria, eli 3/4 maapinta-alastamme ja tämä tekee Suomesta yhden metsävaltaisimmista maista maailmassa.

Tästä metsäisestä kakusta jokaiselle suomalaiselle riittäisi maata 4,2 ha, mutta metsänomistajia on vain vaivaiset miljoona.

Silti jokaisella suomalaisella on oma käsityksensä metsänhoidosta. Kuutioita tuolla meille niin tärkeällä pinta-alalla on 2,3 miljardia, josta jokaiselle meikäläiselle riittäisi 420 m³ ja sen päälle vuotuinen kasvu 110 miljoonaa, josta joka iipolle kasvaa 20 m³ vuodessa.

Taloudellinen tulos yksityismetsissä on ollut viimeisen 10 vuoden aikana noin 50–150 euron välillä hehtaaria kohti. Ei kuulosta kovin korkealta, mutta jos on paljon hehtaareja, niin sittenhän lompsa pullistuu tietysti reilummin. Hyvällä hoidolla ja ammattitaidolla se pullistuu sitten kyllä tosi paljon reilummin.

Metsät ovat meidän hyvinvoinnillemme enemmän kuin tärkeitä: metsäsektorin osuus bruttokansant uot teestam me on 5 %, liikevaihto yli 20 miljardia euroa ja osuus nettoviennistä lähes 30 %.

Puhumattakaan siitä mielihyvästä ja voimista, jonka metsät meille kaikille antavat.

Silloin kun minä aloitin 1974 nämä metsämiehen hommat, niin puuvarantomme oli 1,54 miljardia kuutiota ja nyt sitten 2,3 miljardia, eli olen ollut kavereitteni kanssa tosi tehokas. Mitä sitten pitää tehdä, jos haluaa metsistään tuottavia ja yhä krantuimmiksi tuleville ostajille kelpaaviksi, jopa himoittaviksi ostokohteiksi ja siten himoittua kassavirtaa lihottaviksi.

Ensimmäinen asia on avohakkuukohteilla riittävä panostus viljelyyn ja vesitalouden kuntoon saattamiseen. Toinen vaihe on taimikonhoito: noin metrin pituudessa tehdään varhaisperkaus, eli lehtipuuston vähentäminen 10 %:iin ja susipuiden poisto ja sen jälkeen 4–5 metrin pituudessa varsinainen taimikonhoito kuusikoissa 1800 r/ha puun väli 2,40 m ja männiköissä 2200 R/ha ja puun väli 2,15 m. Mikäli haluat kasvattaa energiapuuta, niin sitten 3000 runkoa hehtaarille eli 1,80 m välein puu. Puiden välimittoja on tietysti noudatettava tarkasti.

Ensiharvennuksen aika on silloin, kun valtapituus, eli metsähehtaarilla kasvavien 100 paksuimman puun keskipituus on noin 13 m tai katsot helposti saatavilla olevista taulukoista harvennusajankohdan.

Toinen harvennus tehdään, kun taulukon mukainen harvennusraja ylittyy. Itse kun olen ikäni näitä katsellut, niin olen havainnut hyväksi sellaisen nyrkkisäännön, että kun metsän tyviosa näyttää noin 50 m katseltuna päästä pelkästään ruskealta on kirveen hetki koittanut.

On vielä olemassa yksi konsti, jolla voi nostaa metsikkönsä tuottavuuden tappiin ja se on lannoitus. ”Euro lannoitukseen tuo kymmenessä vuodessa kolme takaisin”, näin sanovat markkinamiehet ja ovat varmaan oikeassa. Lannoituksen parhaita kohteita ovat ensi- ja muu- eli toinen harvennus noin kolmen vuoden päästä hakkuusta eli meidän korkeuksilla 30–70 vuotta. Tuo kolmen vuoden aikajana siksi, että juuristo ehtii vahvistua ja pystyy sitten kuljettamaan ravintoa äkäisesti kasvusolukoille, eikä niiden tarvitse huolehtia pelkästään puun pystyssä pysymisestä.

Kivennäismailta ei yleensä puutu muuta kuin typpeä, joten lannoitteena annetaan juuri sitä ja lisäk-

si fosforia ja kalia ja mikäli on kyseessä terveyslannoitus niin myös booria ja muitakin hivenaineita. Lannan määrä per hehtaari on noin 450 kg. Tämmöisellä satsilla kuutioita tulee 10–20 lisää verrattuna normaaliin, lannoittamattoman metsän kasvuun kahdeksan vuoden periodilla.

Suomessa on paljon soita ja myös niillä harjoitetaan metsätaloutta. Reilut viisikymmentä vuotta sitten soita ojitettiin 4,7 miljoonaa hehtaaria ja yleisestä luulosta huolimatta vain 10 % turhaan. Suurin osa valtaisasta kasvunlisäyksestä onkin tapahtunut juuri turvekankaiksi muuttuneilla soillamme. Ja niitäkin voi hoitaa eli hakata, viljellä ja lannoittaa ja vaikutukset voivat olla tosi dramaattisia.

Sillä jos kankailta puuttui typpeä, niin parhailla ja puunkasvatukseen sopivilla soilla sitä on omasta takaa riittävät määrät eli vähintään 2 % mieluummin 3 %. Suon ravinteisuutta voi arvioida silmämääräisestikin ja helpostihan se jokainen erottaa nevat ja rahkaiset rämeet, joille ei pidä mennä eurojaan kylvämään. Hyvänä opaskasvina ravinteisuudesta voidaan pitää siniheinää, jopa käkkyräistä koivua, puolukan- ja mustikan varpuja. Myös erilaiset sarat ja turpeen maatuneisuus ja ehkäpä jostain pilkistävä saniainen ja kerrossammal kertovat, että taidat källistellä kultasuonen päällä.

Nyrkkisääntönä tässä voi pitää sitä, että kun otat huonolta, rahkaiselta ja maatumattomalta suolta turvetta kouraasi ja puristat, niin ei tule palloa, vaan kaikki ikivanhat kasvinosat erottuvat ja sormiesi välistä valuu runsaasti ruskehtavaa vettä. Silloin lähde heti kotiin emännän luo ja anna suon olla rauhassa.

Mutta jos saat kouraasi lähes mustaa ja maalta tuntuvaa, sormiesi välistä kokonaan pakoon pyrkivää ja runsaasti typpeä sisältävää valmista kasvuturvetta,

ryhdy heti toimeen, sillä seisot puuvuoren päällä.

Ja tuhkassa ovat kaikki ne aineet, jotka nyt niin surkeilta näyttävät suopuut toteuttavat melkeinpä kaikki unelmasi. Ja vaikutus kestää ja kestää, jopa 50–70 vuotta. Älä kuitenkaan nyt juokse innoissasi kotiin emännän luo, vaan ota jo heti siltä seisomalta vesuri käteesi ja ala taakottaa ojalinjoja. Sitten kun se homma on tehty, tilaat emännän luvalla rakeistettua tuhkaa 4000–5000 kg per hehtaari ja kylvät ne itse tai kylvätät jollain. Ehkäpä naapurin metsäkonemies joutaa kevättalvella sen tekemään.

2017

Vasta tämän jälkeen laitat vesitalouden kuntoon ja näin eivät mahdollisesti ojien kohdille joutuneet tuhkarakeet jatka matkaansa kohti lähipuroa tai järveä.

Tämän jälkeen sitten vain odotat kasvun ihmettä. Sitä samaa, joka on jo koettu ainakin Muhoksella.

Siellä on nimittäin jo vuonna 1947 tehty koe, jossa on kylvetty 8000–16000 kg/ ha tuhkaa kahdelle eri koealalle. Tulos viereiseltä, lannoittamattomalta läntiltä oli 60 vuoden aikana vain 50 m³ puuta. Kun taas 8000 kg koealalta samana aikana 450 m³ ja 16000 kg alalta 600 m³. Tuhkalan-

noituksen hinta on samaa luokkaa kuin kivennäismaallakin. Tämmöisellä kasvulla ja siitä saatavalla rahamäärällä ei kenenkään lompsan ompeleet enää kestä, vaan täytyy jo pikkuisen viedä jopa pankkiin.

Kuten huomamme, että vaikka on maamme köyhä ja siksi jää, niin se ei taida olla ihan niin. Meillä on mahdollisuuksia mihin vain.

Hyvä metsänhoito kannattaa aina.

Veikko Räisänen Jokijärveläinen kirjailija

Jokijärven Avviisi

2017

Suomi 100 Jokijärvi Pietari Suuren tytär, Venäjän keisarinna Elisabet antoi 1741 manifestin, jossa ensimmäisen kerran mainittiin Suomi itsenäisenä valtiona. Elettiin onnetonta Hattujen sodan aikaa eikä Venäjä halunnut vallata Suomea pysyvästi, vaan tarjoaisi apuaan, jos nämä tahtoisivat olla ”… nijncuin yxi wapa ja eij cennengän wallan alla olewiainen maa.” Tästä pienestä tuikahduksesta alkoi tie itsenäisyyteen.

Jokijärven Alasaaren vanhin tutkittu nuotiopaikka on ajoitettu hiilinäytteistä yli 7000 vuoden taakse. Eli jo hyvin varhain ihminen on todennut kotiseutumme mainioksi asuinpaikaksi. Meidän nykyisten asukkaitten esi-isät saapuivat tänne Täyssinän rauhanteon 1595 jälkeen lähinnä Savosta ja Iijokisuulta ja hätistelivät täällä vielä asustelleet lappalaiset tieltään pohjoisemmaksi nykyisen Kuusamon puolelle. 1600-luvun alkukymmeninä veroluetteloon oli merkittynä noin kymmenen talon uudisasutus.

Itsenäisyytemme alkuun mennessä Jokijärvi oli jo kokenut ehkä suurimman menetyksensä, kun vuodesta 1848 Hiltukankaalla seisonut 600-paikkainen kirkko lakkasi olemasta sille ikuisesti kuuluneella paikallaan. Tempun teki-

vät taivalkoskiset, jotka sahanhoitajansa ja Oulun porvareiden taustatuella 1877 purkivat ja kuljettivat jo kertaalleen siunatut hirret hevoskyydillä nykyiselle paikalleen eli Annanpalonmäelle. Mutta sehän on niin, että henki voittaa materian ja vaikka asia vieläkin korpeaa, niin kirkon henki elää vielä muistomerkin koivujen katveessa.

Jokijärven rantamille rakennetuissa harmaissa mökeissä asui ennen itsenäistymistämme niukalla elannolla paljon väkeä, joista nuorimmat ja rohkeimmat halusivat parempaan elämään keinolla millä hyvänsä ja noin 1500 taivalkoskista hommasi jollain ilveellä tiketin Amerikkaan ja suurin osa jäi sille tielle.

Osa palasi taaloja lakkarissaan ja osti maita ja mantuja, mutta osa, kuten Harjun-Nikke, vain käväisivät ja kustansivat lipun vielä länteen haluavalle sukulaiselleen. Kuten isoisäni nuorin veli Nikkekin, joka vei veljensä perheestä kaksi, eli 19-vuotiaan Iivarin ja 14-vuotiaan Anna Lyydian Amerikkaan, josta tulikin siellä oikein hieno Amerikan ladylike.

Vaikka muutto, taudit ja nälkä rokottivat jokijärveläisiä, niin jäljelle jääneissä henki ja usko asua kotikylässään oli sitäkin

sitkaammassa. Karjaa oli joka talossa vähintään pari lehmää ja muutama lammas ja tietysti navetassa asusteli kissi. Kontuja eli heiniä harattiin vielä ukkovaarien malliin suo- ja rantaniityiltä, mutta valveutuneimmat isännät alkoivat jo raivata peltoa mökkinsä näköpiiriin. Sillä eihän ne suoheinänkulmuilla lehmät paljoa lypsäneet ja olivat pitkän kevään jo kokonaan ummessa eli eivät lypsäneet pisaraakaan. Hyvä että edes jotenkuten hengissä pysyivät vihantaan ruohoon.

Onneksi Luoja on luonut metsät, jotka antoivat suojan ja niukan elannon pien­ viljelijäjätkälle ja hänen lapsilaumalleen. Helpolla ei leipä irronnut lumisesta ja pakkasta uhkuvasta metsästä lommoposkiselle, laihankälpeälle tukkijätkälle ja myös sodissa meidät pelastaneelle, miehen ehkäpä parhaalle ja luotetulle ystävälle eli suomenhevoselle.

Sillä elämä ei ollut hääviä: viikot kuluivat selkosilla töitä tehden ja yöpyen häthätää kyhätyissä, kosteissa kämppärotiskoissa ja jonkinmoisella läskillä vahvistetulla leipäjankilla elossa pysyen. Puufirmojen taksat kun oli vedetty viimeisen päälle tiukoiksi, lähes nälkäpalkoiksi ja vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen ne sitä olivatkin.

Helppoa ei ollut myöskään emännällä kotona lapsien ja puutteen kanssa.

Monesti oli varmaan niin, että ei se vaimo tulta piisiin tai hellaan laittaessaan tiennyt, että mitä sinä päivänä syötäisiin. Elämänliekki lepatti niukoissakin oloissa kuitenkin voimalla, eikä periksi annettu, vaan vielä sinnittelyn jälkeenkin sinniteltiin.

Onneksi ruuanlisää saatiin kesäaikaan järvestä ja marjoja metsistä ja joskushan se sattui myös isoliha selkosella torpparin pyssyntorven jyvän kohdalle.

Suurin lihantuoja oman mullikan jälkeen oli tietysti oma rihmakierros lähimetsissä. Juuri ennen kesän tuloa oli se vaikein hetki ja silloin vain kesätynyt särki pelasti elämälle.

Lopulta aika alkoi parantua 30-luvun puolivälin mailla ja omalla työllä alkoi jo saada kohtuullisen toimeentulon ja näkymä eteenpäin oli valoisampi.

Kaiken muutti kuitenkin Hitlerin ja Stalinin ja muidenkin kiihkoilijoiden lietsoma maailmanpalo.

Raskaimman uhrin antoivat ne 15 jokijärveläistä, jotka kaatuivat sodissamme Isänmaan puolesta. ”Suurempaa rakkautta ei voi kukaan osoittaa, kuin että antaa henkensä ystävänsä puolesta.”

Sodanjälkeinen elintason nousu onkin sitten hienoa historiaa, mutta siihenkin mahtuu synkkä raita.

Eli parhaimmassa iässä olleen nuorison pakkomuutto

7 työttömyyttä pakoon lähinnä Ruotsiin ja pienemmässä määrin myös Kanadaan ja Australiaan. Se oli kova suonenisku myös Jokijärvellä ja kylän ilme oli autioituneiden talojen ja vesoittuneiden peltojen ja yleisen ilmapiirin myötä pitkään kovin alakuloinen.

Mutta aika haavat parantaa ja niin kävi nytkin.

Tänne jääneet jatkoivat elämäänsä osa viljellen, suurin osa metsätöitä eri muodoissaan tehden. Jopa osa vanhemmistakin ihmisistä kävi autokoulun, laittoi auton ja alkoi kulkea kirkonkylällä töissä. Sodan jälkeen rustatut talot peruskorjattiin ja rakennettiin taloon elintasosiipi.

Useampi vanha ja yksinäinen pari kuitenkin myi tilansa ja hankki asunnon kirkonkylältä.

Mutta ei se vaan tämä meidän kylä suostu tyhjenemään, vaikka joku jossain ehkä sitäkin toivoo.

Tässä tapauksessa voi kuitenkin odottavan aika käydä pitkäksi, sillä niin me olemme kiintyneet tähän seutuun, että emme lähde täältä kuin vasta sitten, kun viedään jalat edellä.

Ja mikäpä meillä on täällä elellessä: nykyaika tulee valokuitukaapelia pitkin vauhdilla pirttiin, metsät kasvavat niin, että rutu kuuluu, kaloja on vesistöissä pyytää asti, hirviä on enemmän kuin poroja, marjoja riittää jokaiselle halukkaalle riittämiin ja kuntoilumahdollisuudet ovat hyvät. Kaukaisem-

pi tulija saa katon päänsä päälle joko Saijasta tai Jokijärven Lomista.

Kaikkein parasta täällä on kuitenkin suurenmoinen luonto. Suosittelen lenkkeilyä vanhaa Harjun kärrytietä pitkin Kylmäluomaharjulle.

Siellä selkosen metsäluonto on parhaimmillaan. Tietysti myös Jokijärvi ympäristöineen on näkemisen arvoinen kohokohtanaan tietysti suuren poikamme Kalle Päätalon synnyinkoti Kallioniemi.

Täällä voi hiihtää, kalastaa, metsästää, uida, ajaa veneellä, nauttia kesäteatterista, näytellä, parkata pölliä kilpaa, juhlia, mutta vain kohtuullisesti niin kuin me paljasjalkaisetkin.

Ja uskoa voi niin kuin itse haluaa ja olla omissa oloissaan tai osallistua.

Jokijärvi ja jokijärveläiset ovat täyttäneet oivallisesti paikkansa sata­ vuotiaassa Suomessa. Ja vaikka olemme kovasti ylpeitä kotiseudustamme, niin siitä huolimatta me olemme ennen kaikkea suomalaisia ja tämän katajaisen kansan edustajia uskoakseni parhaasta päästä.

Ja mikäli juuri sinä haluat kuulua joukkoomme ja asua luonnon keskellä, niin tervetuloa, sillä tänne mahtuu.

Täällä kun seinät ovat lavealla ja kattoa ei ole ollenkaan.

Veikko Räisänen Jokijärveläinen kirjailija

Jokijärven Avviisi

8

2017

Nopea ja kimmoisa Antero Väisänen erän lentopalloa.

Armeijan hän kävi Vaasassa ja hänen joukko-osastoaan Jääkäripataljoona 1. muut h au k k u ivat pöl k k y jalk a ko m p p a niaksi. Haukuttiin siihen asti, kunnes juostiin osastojen välinen 10 x 100 metrin viesti.

Siinä Antero ankkuroi jou k k ueensa selvään voittoon ja Haapavedellä 1958 1. Antero Väisänen puheet pölkk ykoivist a 2. Väinö Jussila ja 3. Jorma Kahma loppuivat siihen. iltu-Iikan vanhin Armeijan jälkeen hän poika oli Herman hommasi itselleen maala”Hemma” Väisä- rin ammatin Haukiputaan nen ja Antero on hänen ammattikoulusta. Koulun 1934 syntynyt poikansa. loppumista seuraavana Antero oli jo nuorena niin päivänä Antero osallistui nopea, että kukaan ei saa- Oulussa Pyrinnön järjesnut häntä pihaleikeissä tämiin yleisurheilukisoikiinni. Pitäjän koululaiskil- hin ja vetäisi melkeinpä pailujen pikamatkat Antero kylmiltään pituutta 691 ja voitti kevyesti ja hyppäsi satasen 11,0 ja kaikki ihpituutta kuuden metrin mettelivät, että mikä mies. tuntumaan jo poikasena.

Seuraavana päivänä oliHuomattuaan lahjansa vat kisat Oulaisissa ja sielurheileminen alkoi kiin- lä hyppy kantoi jo uudelle nostaa sen verran enem- metriluvulle ja tulos oli män, että Antero teki oman siihen aikaan hieno 701 ja pituushyppypaikan Hiltu- Suomen tilaston neljänneksen talon lähelle hevosten si. Samassa kisassa Antero pehmittämän pellonlaidan leiskautti vielä pidemmälmullikkoon. Lapiolla vä- le, eli 720 ja tulos mitattiin, hän lisää alastulopaikan mutta jostain syystä se hypehmitystä ja juoksuradan lättiin. Jälkeenpäin asiaa tasoitusta ja sitten vielä tiukatessa vaivautunut toilankku paikoilleen ja niin mitsija sanoi piikkarin jätnuori jokijärveläinen saat- täneen lankun multavalliin toi harjoitella lajia, joka raapaisujäljen. tuntui omimmalta pikaKouvolassa pidettyihin juoksun ohella.

SM-kisoihin Antero matHänen nuoruutensa Jo- kusti kovin toivein, mutta kijärvellä urheilua pidettiin toisin kävi. Metsäkylän vähintäänkin höpöhomma- koulun maalausurakka tena, vaikka vanhankansan lineillä rimpuiluineen oli ukot sitä pikkuisen niin tehnyt tehtävänsä ja vienyt kuin salaa seurasivatkin ja herkkyyden. ”Olin ihan uksivat, jos suomalainen jäpässä”, sanoo mies itse. ei menestynyt. Anteroa ei ”En päässyt kuin jotain kotona sen kummemmin 690 ja olin 7. ja ensimmäikielletty kuin kehotettu- nen karsiutuja. Semmoista kaan urheilemaan, mutta se on urheilu, vaikka itellä tietysti kaikenlainen työn- oli semmoinen tuntuma, teko omavaraistaloudessa että hyppään ennätyksen ja oli aina etusijalla. Ensim- mitaleille.” mäisiä kunnon ansiotöitä Ura kuitenkin jatkui hän sai veljiensä kanssa pettymyksestä huolimatuseana vuonna hoitamas- ta ja myös satanen kulki: taan Romppaisensalmen kotiradalla Valistustalon lossiliikenteestä. vieressä Matti Hapuojan Jokijärveltä oli kuiten- tiilimurskan ja saven yhkin pakko lähteä ja työ- distelmästä luoma juoksupaikka löytyi täti-Martan rata siivitti miehen aikaan miehen eli Matti Nevalan 10,9. Ilmankos aikanaan sahalta aivan kirkonkylän kentän vihkiäisissä 1946 keskustasta. Antero alkoi esiintynyt kultamitalimies tulla jo miehen ikään ja Tapio Rautavaara olikin urheilu kiinnosti edelleen, lauantai-illan hämyssä samutta talvisaikaan hän ei nonut, että ”tämä kenttä on harjoitellut. Vasta sitten, yksi Suomen parhaista.” kun koitti kevät ja tiet alAntero kierteli lähikunkoivat sulaa, hän aloitti tien kansallisia ja oli pitätreenit ja otti tiukkoja veto- jäotteluiden Taivalkosken ja ja jumppasi vanhankou- se viimeinen lukko pituulun salilla Sakarin ja Kos- dessa, sadalla että kahdelkikankaan poikien kanssa lasadalla metrillä ja viesja harjoitusten päälle pojat teissä. Joutuipa hän kerran verryttelivät muutaman juoksemaan ruotsalaisvies-

H

tissä ankkurina myös 400 metriä ja aika oli heti hyvä 50,0. Kovimpia vastustajia ja kirittäjiä olivat Koskikankaan myös erittäin nopeakinttuiset veljekset.

Uransa parhaimpana saavutuksena hän pitää Kalottiottelun, eli Pohjois-Suomi, Pohjois-Ruotsi ja Pohjois-Norja, sadan metrin mestaruutta ajalla 11,0. Sillä vaikka Norjassa olikin uusi kenttä, niin rata oli ollut pehmeä ja jokaisella askeleella siitä oli irronnut mitä melkoinen paakku ja rataan tullut kuoppa.

Oloihin nähden aika on loistava ja kertoo Anteron

lahjoista pikajuoksijana.

Kalottiotteluun hän osallistui viisi kertaa eikä koskaan jäänyt palkintopallin ulkopuolelle.

Uransa viimeisen kilpailun Antero kävi 1962 Kajaanissa kutsukilpailuna. ”Muuten en olisi mennyt, mutta kun olin Suomussalmella töissä, niin ajattelin, että käyn, kun on niin lähellä ja hyppäsin junaan ja voitin satasen ajalla 11,2. Ja oli siellä mukana myös Eeles Landström: Suomen paras seiväsmies.”

Nykyään Antero asustelee herttaisen, 1956 kiinni juoksemansa Pirkko-vai-

mon kanssa kotitilansa maille Jokijärven rantamille rakentamassaan punaisessa, maisemaan hienosti sopivassa talossa.

Perheen lapset ovat jo kaikki maailmalla, mutta silti aina lähellä. Menestyksekkäästä urheilu-urasta ovat jääneet jäljelle muistot ja lukuisat komeat pokaalit. Ja tietysti urheilu antama hyvä fysiikka, joka on kantanut koko elämänajan ja ihan näihin päiviin asti.

Antero on vaatimattoman ja hiljaisen oloinen, mutta eiväthän ne tekomiehet yleensä ole tyhjänpuhujia.

Silti tärkeintä on ollut

se, että Antero on käyttänyt sitä ominaisuuttaan minkä Luoja on hänelle suonut. Sillä se ei ole antanut hienoja hetkiä vain hänelle itselleen, vaan myös meille muille. Ja samalla hän on näyttänyt, että myös pienestä maalaiskylästä voi päästä Suomen huipulle ja tarvittaessa myös pidemmälle.

Antero Väisäsen esimerkki kannustaa meitä kaikkia.

Veikko Räisänen Jokijärveläinen kirjailija

Jokijärven Avviisi

2017

Taivalkoskella palloilijat ovat kuin yhtä suurta perhettä

Palloilijat yhteistyössä Taivalkosken palloilujoukkueet tekevät tiivistä yhteistyötä. Sekä Taivalkosken Kuohun koripalloilijat että Taivalkoski Calcion jalkapalloilijat seuraavat tarkasti toistensa esityksiä. Tämä on ymmärrettävää, sillä joukkue­pelaajat ymmärtävät toisiaan. Pallopeleissä yhteispeli on tärkeintä ja yleensä pallon perässä juoksevat harrastajat seuraavat joukkuelajeja avarin silmin toinen toisiltaan oppien.

Taivalkoski Calcion pelaajavalmentaja Jussi Eskola ymmärtää hyvin koripalloilijoita. ”Koripallossa on paljon yhteneväisyyksiä meidän lajin suhteen. Kaiken perustana on toimiva yhteispeli, sillä yksikään yksilö ei ole suurempi kuin joukkue.”

Tiiviin yhteistyön merkittävin tapaus oli ystävyysottelu, jossa joukkueet kohtasivat koripalloparketilla. Hauska tapahtuma on tarkoitus toteuttaa pari kertaa vuodessa. ”Vaikka vastustajat olivat pariakin päätä monia meidän pelaajia lyhyempiä, niin olimme välillä todella ihmeissään, kuinka nuoret tytöt liikkuivat niin vikkelästi. Ottelu oli niin mukava tapahtuma, että siitä pitää ottaa tapa.”

Myös yleisö piti ystävyysottelusta, sillä harvoin kuulee urheilutapahtumissa molempia joukkueita kannustettavan yhtä tasapuolisesti. ”Jopa pelaajat taputtivat vastustajan suorituksille.

Se kertoo siitä, sulassa sovussa toimiessa voidaan avoimesti olla iloisia toisen

onnistumisille.”

Kesällä koripalloilijat vierailivat Calcion kotiottelussa. ”Sama on tapahtunut TaKu:n peleissä, sillä koripallo-otteluita on ollut seuraamassa jalkapalloilijoita.”

Kaikkiaan on hienoa, että myös Taivalkoskelle on saatu juurrutettua maailman suosituimpia lajeja. ”Niin jalkapallossa kuin koripallossa vallitsee yhteinen kieli. Jos tapaat oman lajisi edustajan maailmalla, heti riittää puhuttavaa. Ja maailma on pullollaan näitä mahdollisia ystäviä, sillä koripalloilijoita ja jalkapalloilijoita on satoja miljoonia.”

Juhani Eskola puheenjohtaja Calcio

9

10

Jokijärven Avviisi

Kolmenkymmenen vuoden siltahaave Kun Kalle Päätalon perhe vuonna 1922 rakensi pirttinsä Kallioniemeen, oli vene ainoa keino ylittää Jokijärvi kesäaikaan. Eipä silti, että muuta olisi tarvittukaan. Perheellähän ei ollut edes hevospeliä. Talvella matka järven poikki taittui hiihtäen tai kävellen.

Ne joilla oli hevospeli, joutuivat purkamaan kärryt, siirtämään osat veneeseen ja kuljettamaan ne veneellä Romppaisen salmen toiselle rannalle ja kokoamaan taas kärryt uudelleen. Hevonen joutui uimaan tuon vuolaasti virtaavan salmen yli.

Vuonna 1926 alkoivat kunnanisät olla sitä mieltä, että salmen ylitykseen tarvitaan vähintään lossi.

Anomus lossin saamiseksi tehtiin ja samalla anottiin myös avustusta rakentamiseen. Päätös avustuksesta tuli Tie- ja vesirakennushallitukselle Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöstä 23.8.1926. Asia eteni Oulun piirin piiri-insinöörille tiedoksi ja noudatettavaksi 30.8.1926.

Lossin rakentamiseen myönnettiin 10 000 markan avustus sillä ehdolla, että avustus nostetaan kahdessa erässä 5000 markkaa kerrallaan. Avustuksen nostajaksi ja kuittaajaksi kunta valtuutti talollisen, Kalle Nevalan, Jokijärveltä.

Lossi palveli seuraavat kymmenen vuotta. Siltaa kuitenkin haaveiltiin ja sitä varten teetettiin tutkimus, joka on päivätty 21.3.1933.

Tutkimuksen tulokset lähetettiin Tie- ja vesirakennushallitukselle 19.11.1934.

Oulun tie- ja vesirakennuspiirin piiri-insinööri antoi lausuntonsa siltahankkeesta todeten, ettei noin 1 350 000 markan sillan rakentamisella ole tässä vaiheessa kiirettä. Lausunnossa todettiin, ettei liikenne kasva salmen yli, vaan on pääasiassa Tyräjärven rannoilta tulevaa liikennettä.

Matkailuliikenne oikaisee suoraan Suomussalmelta Kuusamoon ja raskasta liikennettä ei tule koskaan olemaan. Toisaalta arveltiin, että rautatieliikenne välillä Kontiomäki–Taivalkoski voi lisätä liikennettä.

Kallista siltahanketta ei pidetty tarpeellisena, joten sen sijaan suositeltiin lossiproomun uusimista, jolloin kustannus olisi 20 000 mk.

Lopuksi lausunnossa todettiin, että tie on Oulun läänin maaherran hoidossa, joten asia kuuluu hänelle.

Kunnanvaltuuston kokouksessa 31.3.1936 valtuutettiin tohtori K. Hänninen anomaan ja ajamaan siltahanketta lossin tilalle.

Puheenjohtajana kokouksessa toimi V. A. Niskasaari ja pöytäkirjan kirjoitti kunnankirjuri Selma Lappalainen.

Lossia hoidettiin pääasiassa paikallisin voimin. Lossi­ urakasta päätettiin huutokaupassa tehtyjen tarjousten perusteella. Vuosina 1939–1941 urakan sai maanviljelijä K. A. Nevala 8000 markan suuruista vuotuista urakkasummaa vastaan.

Moni Hilturannan mies ehti olla lossikuskina.

Myös Kalle Päätalo oli ennen sotaväkeen lähtöä lossilla.

Vuonna 1944 salmen yli rakennettiin silta saksalaisten toimesta. Silta valmistui lossiväylän viereen juhannukseksi. Silta koristeltiin kuusilla juhlia varten. Tämä silta ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen. Syksyllä saksalaiset räjäyttivät sen lähtiessään pakoon. Vanha, huonokuntoinen proomu oli edelleen olemassa ja se otettiin käyttöön uudelleen.

Siltahaavetta ei kuitenkaan unohdettu. Oulun läänin maaherralle on lähtenyt kirje, jossa mainitaan, että salmessa oleva kova virtaus vaikeuttaa talvella tarpeellista jäätien jäädyttämistä.

Tämä tehtävä oli annettu lossin kuljettajille. Talven tullessa heidän piti samanaikaisesti pitää lossiväylä sulana ja jäädyttää viereen jäätietä. Piiri-insinööri Yrjö Karvosen lausunnossa 28.10.1957 todetaan, että lossi, joka on rakennettu v. 1952, on vanha ja kestää korkeintaan viisi vuotta.

Liikennemäärät kasvavat Hyrynsalmen–Taivalkosken rautatien valmistuttua.

Vuonna 1934 tehty tutkimus on piiri-insinöörin mielestä jo vanhentunut, joten hän esitti 28.10.1957 lausunnossaan 200 000 markan määrärahaa uutta tutkimusta varten.

Lossilla on pidetty tarkastus 19.6.1961. Tarkastuksen on suorittanut ylitiemestari Nestori Järvinen ja mukana ovat olleet tiemestari Sulo Noponen ja lossinhoitaja Sulo Alapirtti. Tarkastuksessa todettiin, että lossi on alkanut liikennöidä 28.4.1961, se on käsikäyttöinen, puusta rakennettu, ja sen kantavuus on 9/12 tonnia. Lossi todettiin tarkastuksessa vanhaksi ja osittain heikkokuntoiseksi. Lisäksi määrättiin, että lossin hoitajalla pitää olla palveluksessa ollessaan virkalakki sekä virkapuku. Lakin muutamat muistavat, mutta mitään erityistä virkapukua ei tiettävästi ole ollut.

Tapio Räisänen oli lossikuljettajana isänsä kanssa vuosina 1965 ja 1966. Vanha, huonokuntoinen lossi oli korvattu uudella. Mitään virkapukua ei ollut, ei

2017

Tauno Vääräniemi Kuva Matti Nissinen

edes lakkia. Hän muistaa, että ensimmäisenä vuonna lossia kuljetettiin kapulamenetelmällä. Seuraavana vuonna lossiin saatiin perämoottori, joka asennettiin lossin laidalle koppiin.

Sieltä se otettiin esiin, kun lähdettiin liikkeelle.

Moottoria piti kääntää, kun vaihdettiin suuntaa. (Tapio Räisänen on muistellut näitä aikoja Jokijärven Avviisissa v. 2011) Seuraavan kerran siltahanke tulee esille 1.2.1967.

Tie- ja vesihallinnon Pohjois-Suomen vesioikeudelle lähetetty hakemus sillan rakentamisesta on tullut 21.11.1966. Siinä pyydetään lupaa Romppaisensalmen sillan rakentamista varten. Hakemuksen liitteenä ovat Oulun maanviljelysinsinööripiirin, Iijoen Uittoyhdistyksen ja Pohjolan Voima Oy:n lausunnot.

Vesioikeuden päätöksessä todetaan, että Siltapaikka sijaitsee Iijoen vesistöön kuuluvassa Romppaisensalmessa. Ii-joen uittoyhdistyksen lausunnossa mainitaan, että uoman poikkipinta-ala vapaassa väylässä on 285 m², uoman leveys 95 m, ja 80 m ja virtaamisnopeus väylässä 0,351 m/s. Salmen läpi uitetaan tukkeja 325 000 kpl ja pinotavaraa 11 000 m³ irtouittona. Vesiliikenne on satunnaista moottori- ja soutuveneliikennettä. Mielenkiintoisena mainintana Ii-joen uittoyhdistyksen lausunnossa todetaan: ”Siltapaikan ylä- tai alapuolella ei ole lähellä sellaisia siltoja, joiden mitoilla olisi merkitystä nyt rakennettavan sillan mittoja määrättäessä etenkin, kun se on väliaikainen.” Lisäksi uittoyhdistys edellyttää, että solintalavat on rakennettava uittoa varten. Päätöksen on allekirjoittanut vt. vesioikeustuomari Matti Pulli.

Ensimmäinen siltasuunnitelma oli yksi- tai kaksiaukkoisesta teräsristikkosillasta. Lopullisen siltasuunnitelman mukaan rakennettaisiin puukantinen teräs- ja puupalkkisilta, jonka mitat olivat: Jm. 6.0 m + 16.2 m + 16.2 m + 16.2 m + 6.0 m, Hl. 4,50 m.

Vesioikeuden päätös on

annettu 8.2.1967. Siinä on maininta, että hakemus on saapunut vesioikeudelle 21.11.1966. Sillan kustannusarvio oli 175 000 markkaa. Päätös on päivätty 13.3.1968. Päätöksen alla ovat nimet: siltaosaston päällikkö, rakennusneuvos Veikko Hotinen ja yli-insinööri Eino Kokkonen.

Matti Nissinen kertoo sillan rakentamisesta Tvl teetätti siltatyön.

Työmaalle määrättiin kortistosta kaksikymmentä miestä. Jokijärveltä tulivat: Hoikkala Aatto, Väärä­ nie­ mi Tauno, Kurtti Aaro, Soronen Sulo ja Nissinen Matti. Matti on enää elossa. Räisäs-Kustu oli viimeinen lossimies.

Hän oli lossilla ja piti auki väylää. Siltatyöt alkoivat kevättalvella 1968 ja se valmistui samana vuonna.

Matti Nissinen oli siltatyömaan aikana 17–18-vuotias. Matti oli Sukeltajan apupoikana. Hän antoi yläpuolelta tavaraa, puki sukeltajalle vaatteet, paikkasi sukelluspukua ja nosti sukeltajan ylös. Sukeltaja Veikko Venäläinen tuli Kajaanista ja oli jo Matin muistin mukaan vanha mies, tuskin kuitenkaan yli neljäkymmentävuotias, koska sitä vanhemmat eivät saaneet enää tehdä sukeltajan töitä. Sukeltajalla oli iso kumipuku, jota piti jatkuvasti paikata ja päässä miehellä oli suuri teräskypärä. Painovyöt laitettiin kumipuvun päälle ja kaksikymmentä kiloa painavat kengät jalkoihin.

Mannilan Aatto pyöritti ilmakompressoria. Ilmaa tarvittiin sukeltajalle ja hänen työkaluilleen. Sukeltaja oli tunnin kerrallaan veden alla, jos sukelluspuku ei vuotanut. Sukeltaja teki työt veden alla, porasi reiät ja löi pulteilla kiinni. Työmaa oli vaarallinen. Sukeltaja löysi kaksi saksalaisten lentopommia Murhiperästä. Armeijan pioneerit kävivät nostamassa pois ja räjäyttivät ne kauempana.

Salme Koskelo

Jokijärven Avviisi

2017

11

VUOKRATTAVANA EDULLISESTI PÖLKKY-teatteri, kanttiini ja kylätalo

Jokijärven Kyläseura Puh. 040 823 2489, www.jokijarvi.com

Romppaisensalmen siltaremontti Vuonna 1968 rakennettu Romppaisen silta on nyt korjauksen tarpeessa.

Edellinen remontti on tehty vuonna 1990. Silloin on uusittu sillan reuna-aukot, kansilaatta ja muotopuut muutettu terästuiksi, saaden sillä tavalla lisää kantavuutta. Sillasta tuli tyypiltään puukantinen teräspalkkisilta, kun se alun perin oli puurakenteinen teräs- ja puupalkkisilta.

Kun siltaa alettiin suunnitella kolmekymmentäluvulla, oltiin vahvasti sitä mieltä, ettei sillan yli tule koskaan olemaan raskasta liikennettä. Tänään tilanne on toinen. Raskasta rekkaliikennettä on päivittäin molempiin suuntiin. Pääsyy nyt toteutettavaan korjaukseen ovat uudet rekkoja koskevat määräykset, eli rekkojen paino nousee seitsemäänkymmeneenkuuteen tonniin, eikä nykyinen silta tällaisenaan kestäisi uusien määräysten mukaisten rekkojen liikennettä.

Sillan korjausurakasta vastaa Destia Oy, ja kor­ jaus­ töistä kertoilee työmaapäällikkö Tuomas Puolimatka.

– Sillan kantavuutta parannetaan lisäämällä rakenteisiin terästä. Nykyisessä sillassa on ennestään kolme I-palkkia ja nyt runkoon lisätään kaksi lisää pisimpiin väleihin. Vau­ rioituneet ja huonokuntoiset puurakenteet uusitaan nykyisiä rakenteita vastaaviksi. Siltaa ei monen paikkakuntalaisen toiveista Ruuhkaa sillalla

huolimatta levennetä. Nykyiset rakenteet eivät kestäisi leventämistä.

Edellisen korjauksen yhteydessä uusittu sillan puukansi on joutunut koville ja se alkaa olla jo niin laho, että se painuu jopa jalankulkijan alla, ja ruuvit ja naulat irtoilevat rikkoen autojen renkaita.

– Ihan kauhiassa kunnossa se kansi on. Pelättiin, kestääkö tuo viimeinen pätkä vielä yhden yön, että saadaan uusi kansi tilalle, huokaisee Tuomas Puolimatka.

Kannen uudet rakenteet tehdään liimapalkeista valmiiksi tehtaalla ja siirretään paikoilleen elementteinä. Elementtien väliin tulee liikuntasauman kohdalle saumanauha. Tuomas Puolimatka arvelee, että kansi kestää nykyistä paremmin, eivätkä kiinnitysruuvit nouse pintaan niin kuin nyt. Tietysti kantta täytyy huoltaa ja korjata vauriot tarvittaessa.

– Hyvä tanssilattia siihen tulee. Saattaa se kuura-aamuina olla vähän liukas, Tuomas naurahtaa.

Sillan valmistujaistansseja hän ei kuitenkaan lupaa. Ennen sellaiseen saattoi olla aikaa. Nyt täytyy rientää heti seuraavalle työmaalle.

Sillan puurakenteet on tutkittu, eivätkä vähäiset lahovauriot tutkimuksen mukaan vaikuta sillan kantavuuteen, koska paaluja on paljon. Lahovaurioituneet osat kuitenkin uusitaan.

Kuvat: Salme Koskelo

Tuomas Puolimatka vakuuttaa, etteivät veden peitossa olevat paalut lahoa, mikäli vesimäärä säilyy ennallaan. Laho-ongelmia on niissä kohdissa, missä puuosat ovat tekemisissä ilman kanssa.

– Paremmin nuo puupaalut kestävät kuin teräksellä vahvistettu betoni.

Betoni kuluu ja teräs ruostuu.

Paalujen asennukseen tarvittiin aikoinaan sukeltaja, joka teki työt veden alla. Paaluja on paljon ja ne ovat edelleen hyvässä kunnossa. Nyt ei tarvita sukeltajaa, ellei kukaan pudota tärkeitä osia veteen.

– Sitten kai minun pitää sukeltaa ne ylös. Yhtään

osaa ei riitä hukattavaksi, huokaisee Tuomas.

Kaiteet on irrotettu remontin ajaksi ja ne korjataan, paikkamaalataan ja asennetaan uudelleen paikoilleen, vaikka Tuomas Puolimatkan mielestä helpompaa olisi ollut tehdä kokonaan uudet kaiteet.

Kun silta vuonna 1968 rakennettiin, oli yhtenä määräyksenä rakentaa solintalavat uittoa varten.

Tuomas ei ole kuullut solintalavoista, mutta kertoo nähneensä tasoja paalujen ympärillä. Portaita niille ei kuitenkaan enää ole.

Tasoista on ollut remontin aikana hyötyä.

Siltaa oli aikoinaan komennettu rakentamaan parikymmentä miestä. Melkein saman verran miehiä on nytkin ollut korjaustöissä. Eniten työntekijöitä on tarvittu aikana, jolloin on pitänyt rajoittaa liikennettä ja työt on tehty pääasiassa öiseen aikaan. Lopputöistä selvitään pienemmällä porukalla. Osa työmiehistä on paikkakuntalaisia, mutta pääosin he ovat tulleet muualta.

– Pa i k k a k u nt a la iset ovat suhtautuneet siltaremonttiin pääosin myönteisesti. Huumorilla on selvitty. Turisteille on neuvottu kiertotiet. Öisestä metelistäkään ei ole valitettu.

Salme Koskelo

12

Jokijärven Avviisi

2017

Antero Väisänen kertoo Romppaisen lossista ja saksalaisten siltatyömaasta Antero Väisänen on syntynyt vuonna 1934 Hilturannassa vanhassa Väisäsen talossa pihan puoleisessa pienessä kamarissa.

Isän nimi oli Hermanni Väisänen ja äiti oli Hoikkalan tyttöjä, Maija nimeltään. Anteron syntymäkamarin takana oli toinen pieni kamari, jossa asui Manta. Manta kutoi kutomakoneella ihmisille vaatteita. Vuonna 1938 mentiin uuteen rakennukseen, joka on päittäin järvelle. Kummassakin rakennuksessa asuttiin. Uudella puolella keitettiin ruoka ja syötiin ja vanhalla puolella yövyttiin.

Vuonna 1956 muutettiin Lehtoon, Hanhilammentien varteen.

Antero kertoo olleensa lossilla neljänä tai viitenä vuotena viisikymmentäluvun molemmin puolin.

Lossin hoito annettiin urakkana kesäksi ja siinä piti olla syksyllä niin kauan kuin ruvettiin vesittään ylimenopaikkaa, että autot pääsivät jäätietä yli.

– Vesi nostettiin avennoista semmoisilla tavallisilla peltisankoilla. Avantoja oli kuuden, seitsemän metrin välein molemmin puolin tietä. Avantojen reunat kierrettiin hyyhmällä, ettei vesi valuisi takaisin avantoon. Ei siinä mennyt tuntiakaan, kun homma oli tehty. Sitten tulivat paikalle Tiepiirin miehet, jotka jatkoivat jäädyttämistä.

Palkka maksettiin kerran kuussa. Palkka oli noina aikoina hyvänlainen.

Anterolla olivat kavereina Hiltu-Jakki, Nevalan Kalle, Viiksiparta Juntunen, Lohilahti Eero ja Väisänen Ilmari.

– Eihän se lossimiehenä oleminen ollut kovin vaikeaa. Parakki oli sillan kuppeessa ja siinä asuttiin

Saksalaisten silta

ja päivystettiin. Salmen takana oli semmoinen ratas, jota pyöritettiin ja silloin tiuku soi parakissa. Harvoin piti nousta yöllä viemään yli. Mylly-Vikke, se jäsenkorjaaja, oli monta vuotta yksin lossilla.

Lossit olivat kapulalosseja. Vasta joskus loppupuolella saatiin moottori, joka asennettiin lossin laitaan. Joskus aivan alku­ aikoina lossina on toiminut proomun tapainen. Siinä ei ollut paljon ilmavaraa ja auto oli jonkinlaisessa syvennyksessä. Siihen eivät isot autot olisi mahtuneet.

Rannassa oli aina kaksi tai kolmekin venettä jalkamiehiä, hevosmiehiä ja polkupyöriä varten. Ei niitä lähdetty kuljettamaan lossilla yli.

Kun saksalaiset tulivat paikkakunnalle rakentamaan huoltorautatietään, heille tuli vaikeuksia ylittää salmea lossilla. Pitkät rekat eivät mahtuneet niihin, vaan kuormat piti purkaa pienempiin autoihin.

Niinpä he rakensivat sillan Romppaisensalmen yli, ja vanha lossi jäi paikoilleen, mutta sitä ei käytetty.

– Sillan rakentaminen oli meistä poikasista niin jännittävää, ettei koulunkäynnistä tahtonut tulla mitään. Olin tuolloin kym-

menvuotias, mutta muistan ne ajat hyvin, koska se oli niin erikoista ja jännittävää aikaa. Sovimme puolalaisten sillanrakentajien kanssa, että he antavat meille nauloja ja me tuomme tilalle ruokaa. Se piti tietysti tehdä salaa sakemanneilta.

Me olimme sillan alla vahdissa ja työmiehet pudottelivat sinne nauloja. Kerrankin sain nauloja viiden kilon pussin, joka oli polettu kinokseen.

Työmaalle tuotiin seitsemän autokuormaa nauloja.

Rakentajat asuivat pyöreissä faneriparakeissa, jotka oli pystytetty Nevalan aidan taakse aivan lähelle pirttiä. Miehillä oli joka toinen pyhäaika vapaana.

Omia vankeja he kohtelivat tiukemmalla kurilla.

Upseerit vahtivat sillan rakennusta pitkät takit hulmuten.

Sillalle oli rakennettu kapeat raiteet. Sitä pitkin puskettiin vaunuja, joihin oli lapioitu maata.

– Oli niillä pikku pässikin, semmoinen veturin tapainen, mutta eivät saaneet sitä toimimaan. Miesten piti puskea niitä vaunuja.

Romppaisesta päin se olikin helppo homma, kun vaunut menivät omalla painollaan alamäkeä. Piti jopa jarrutella.

Työmiehille oli siirretty ruokailuparakki, jossa oli kokkina iso puolalainen mies. Parakki oli ennen Romppaisen taloa tien varressa. Siinä toisessa päässä oli myös asuntoja.

– Silta rakennettiin paalujen varaan niin kuin tämä uusikin silta. Niillä oli semmoinen junttauskone, jolla paalut iskettiin. Puutavara tuotiin Kummusta, missä oli sirkkeli.

Minun enoni Aukusti Hoikkala hoiti sitä sirkkeliä. Puukuormia vetivät isot hevoset, joilla oli pitkät villat vuohisissa. Ne kulkivat hitaasti, eikä niille laitettu isoja kuormia. Hevosille oli tallit Kummussa.

Silta valmistui juhannuksen aikoihin ja saksalaiset pitivät sillalla tansseja. Sinne tulivat Jokijärven tytöt ja poikiakin. Nevalan Ville soitti rammaria.

– Kerran eräs sakemanni tuli sillalle ja riisui pois päälyhousut ja tuppivyön ja löi puukon sillankaiteeseen. Sitten se hyppäsi pää edellä salmeen. Meitä hirvitti, kun ei voinut olla varma, mitä pohjassa odotti.

Hengissä se tuli sieltä ylös.

Samana vuonna kuin silta rakennettiin se myös räjäytettiin taivaan tuuliin.

Ensin saksalaiset kuitenkin miinoittivat ympäristön.

Siinä meni miinaan Nevalan Kallelta ori. Hevoselta katkesivat jalat ja se piti lopettaa. Miinanpurkajina oli kaksi miestä ja he kortteerasivat Anteron kotona.

– Saattaa niitä miinoja olla vieläkin semmoisessa paikassa missä eii oo liikuttu.

Vanha lossi otettiin taas käyttöön, kun armeija palasi rintamalta.

Salme Koskelo

Jokijärven Avviisi

2017

13

Sähköisiä tunnelmia Jokijärveltä

Istun aamukahvilla Jokijärven kylätalolla Elias Moilasen ja Matti Lämsän kanssa. Tunnen olevani lähes mahdottoman tehtävän edessä yrittäessäni selvittää, mitä käytännössä tarkoittaa sähkölinjojen siirto maan alle. Elias on Pohjolan Werkonrakennus Oy:n projektivastaava ja maastosuunnittelija ja Matti Rejlers Oy:n pro­ jekti-insinööri. PWR vastaa kokonaisurakasta, ja Rejlers Oy valvoo Carunan projektia Koillismaalla.

Matti Lämsän muistin mukaan Koillismaata on alettu sähköistää viisikymmentäluvulla. Silloin kaapelit ripustettiin tolppien väliin. Ilmalinja alkaa olla jo vanha ja ilmassa roikkuvat johdot ovat kuitenkin herkkiä monenlaisille luonnon ongelmille. Koillismaalla on useina talvina tykkylunta, minkä paino rasittaa puita, ja jotka tykyn painosta kaatuilevat sähkölinjojen päälle. Myös kesän ukkosmyrskyt kaatavat puita linjoille tai vioittavat tolpissa olevia muuntajia. Energiavirasto on antanut määräyksen, että sähköverkon on oltava säävarma, minkä vuoksi linjoja on alettu kaivaa maan sisään siellä, missä siihen on mahdollisuus.

Nyt menossa oleva projekti on alkanut kevättalvella 2015 välillä Pintamo– Taivalkoski. Ensimmäinen vaihe saatiin valmiiksi viime joulukuun loppuun mennessä. Pääaurakoitsija PWR on oululainen yritys, ja myös maanrakennus Ohtamaalla on pääpaikka Oulussa. Silti projekti on

tuonut työtä myös Taivalkosken yrityksille. Nordic Masin Oy on käynyt nostelemassa kaapelikelat, ja Kuljetus Lohilahti on siirtänyt pylväät. Moniin pikkuhommiin käytetään paikkakuntalaisia.

– Talvikuukausina purettiin lankoja ja kaadettiin pylväitä. Purkaminen on vaativaa hommaa. Purkaminen on helpompaa talvella, koska linjat kulkevat usein pehmeitten suoalueitten poikki. Kaivaminen taas on helpompaa pehmeään maahan. Keväällä aloitettiin kaivaminen ja kaapelin upottaminen. Nyt tehdään keskijänniterunkoverkkoa ja asennetaan muuntamot jonka jälkeen tehdään pienjännitekäännöt. Talokohtaiset syötöt tulevat myöhemmin, joten ilmaan jää edelleen lankoja, kertoo Elias Moilanen.

Uuden kaapelin veto alkaa suunnittelusta työpöydän ääressä. Sitten hankitaan tarvittavat luvat maanomistajilta ja tehdään merkintöjä maastoon. Projektivastaavan työhön kuuluu myös laskujen tarkistamista ja tilausten tekoa.

– Mieluisin työ on kuitenkin olla poikien mukana maastossa ja merkata paikkoja. Osallistun kytkentätöihin tarpeen mukaan.

Projektikoordinaattori soittelee viikoittain ja kyselee työmaan etenemistä. Myös työmiehet soittelevat pitkin päivää, jos tulee ongelmia, kuvailee Elias työpäiväänsä.

Jotta saisin oikean kuvan työ eri vaiheista, lähden Eliaksen mukana kiertämään eri työpisteitä

Jokijärventien varressa.

Ensimmäiseksi saan tutustua Isokummussa pieneen vihreänharmaaseen peltimökkiin, joita on ilmestynyt tien varrelle.

Kysymyksessä on puistomuuntamokoppi.

Jonne Haverinen on PWR:n asentaja ja kalustaa Martti Rytkyn kanssa koppia käyttökuntoon. Kopit tulevat kokolailla valmiina pakettina Virosta. Vain muuntamokone asennetaan paikalla. Paljon kytkentöjä on jo valmiina. Kopit näyttävät hyvin siistin näköisiltä ja maisemoituna niitä ei juuri huomaa ympäristöstä.

Martti on ollut asentajana jo yli kolmekymmentä vuotta. Ennen tämä työ vaati kiipeämistä pylvääseen. Nyt työ tehdään pääasiassa maajalassa.

– Riippuu kuitenkin siitä, mille sähköyhtiölle tekee töitä. Maakaapelia ei aina pysty tekemään kallioisiin ja kivikkoisiin paikkoihin, Martti tarkentaa.

Siirrymme Väliperään, missä Maanrakennus Sauli Ohtamaan porukka asentaa puistomuuntamoa paikoilleen. Ohtamaa vastaa kaivuutyöstä, koppien paikalleen asennuksesta ja maisemoinnista.

– Maan alla tehtävä työ on meidän hommia. Pääurakoitsijan miehet tekevät sitten kytkennät. Kaapeli kaivetaan ELY-keskuksen määräyksestä samalle puolelle tietä kuin Kairan Kuidun valokaapeli noin vuosi sitten. Olemme saaneet tarkat mitat, mihin tämän kaapelin ura kaivetaan.

Valokuidun paikka on mer-

Aleksi Latvajärvi tekee kaapelijatkoa Kuva Salme Koskelo

kitty punaisella maalilla.

Tarkka työtä tämä on, ettei katkaise valokuitua kai­ vaessaan, Sauli Ohtamaa kertoo.

Ohtamaalla on viidestä kuuteen konetta paikalla ja saman verran miehiä.

– Harmi kun ei ehditty käyttää koneita pesulla.

Ovat vähän kuraisia, Sauli naurahtaa esitellessään yhtä niistä.

Sauli Ohtamaan poika, Tuomas, on päässyt työmaalle jo kolmena kesänä.

Hän asentaa maadoituskuparia muuntamon ympärille samalla tavalla kuin taloihinkin tehdään. Maan alla on jo peitettynä maadoitusjohtoja.

Seuraavaksi siirrymme Hanhilammentielle, missä Niemelän Mikolla on tukalat paikat kaivurissaan.

Kaivaminen on hidastunut, koska eteen on tullut todella lujaa kalliota.

– Kaksi metriä kolmessa tunnissa. Tosi hidasta ja tylsääkin hommaa. Ei näin lujaa kiveä ole aiemmin sattunut. Vaikka kuinka hakkaa, ei tahdo mennä pieneksi. Maasto vaihtelee.

Välillä on tulossa märkää, suota ja sitten näitä louhittavia paikkoja. Muu porukka tekee tällä välin jotakin muuta. Itsekseni saan täällä myllätä, Mikko naurahtaa ja väittää, ettei kiven mou­ karointi juurikaan tunnu omassa kehossa.

Parinsadan metrin päässä Metsäkylästä kotoisin oleva asentaja, Aleksi Latvajärvi, tekee kaapelijatkoa. Kolme paksua kaapelinpäätä pitää ensiksi kuoria. Työ näyttää todella pikkutarkalta käsityöltä ja Elias vakuuttaa, että sitä se juuri on. Mikäli liitos tehdään huolimattomasti, voi koko työ olla pilalla. Vikakohtaa on työlästä etsiä.

Vielä tavoitamme Romppaisen sillan luota yhden työparin, Elias Ohtamaa ja Mikael Tyni, jotka tekevät alituksia, eli vievät kaapelin tien alitse myyrän avulla. Kaapeli viedään rantaan, missä se yhdistetään salmen ali vuonna 2010 rakennettuun kaapeliin.

Kiinnitän huomioni myös jätteitten käsittelyyn ja turvallisuuteen.

– Sekin on tarkkaa nykyään. Jätteet lajitellaan, eikä mihinkään saa jäädä muovia tai johdonpätkiä.

Turvallisuussyistä kaikilla on oltava kypärä työmaalla, Elias kertoo.

Suurin osa asentajista on muilta paikkakunnilta, kuten Kainuusta ja Oulun seudulta. Miehet asuvat vuokra-asunnoissa viikot ja käyvät kotona viikonloppuisin. Martti kuulostaa olevan himohillastaja, joten viimeaikoina on vapaa-aika kulunut hillasoilla.

– Ei näillä ole työaikaa, virkkaa Elias, kun vilkaisen jo neljää näyttävää kelloa arvellen, että pojat laittavat koneensa lepoon.

Sähköverkon parannustyöt jatkuvat Hankepäällikkö Joonas Hämäläinen Carunasta kertoo, että tämä hanke parantaa merkittävästi kuntalaisten sähkönjakelun toimitusvarmuutta.

– Hankkeen yhteydessä olemme kaivaneet pelkästään Taivalkosken alueella yli 160 km keskijännitteistä sähköverkkoa maahan, sekä asentaneet 114 puistomuuntamoa. Vastaavanlaisia toimenpiteitä on tehty myös naapurikuntien Kuusamon, Pudasjärven ja Posion alueella.

Sähköverkon parannustyöt eivät tähän lopu. Seuraavien projektien suunnittelutyöt ovat käynnissä, ja tulevasta kesästä tulee rakennustöiden osalta vilkas.

Salme Koskelo

Jokijärven Avviisi

14

2017

Taiken Kiihdytyskisat Kyläseura elomarkkinoilla Sivun kuvat Jokijärven kyläseuran albumista

Koiravaljakkoajelua Saijan rannassa

Monittelu Saijan kodalla

Museoluokka kiinnostaa niin vanhoja kuin nuoriakin. Vanhemmilla kävijöillä muistot heräävät vanhojen opetusvälineitten, kirjojen ja tuoksujenkin parissa. Nuoremmille suuri osa luokan tavaroista on outoja. Museoluokassa voi vierailla sopimuksen mukaan. Yhteyshenkilö Salme Koskelo

Siiri Vattula (Daaria), Veera ja Osmo Räisänen (Salomon)

Vasemmalta Ritva Räisänen (Veera), Pasi Kivimäki (luutnantti), Ahti Nevanperä (sahapatruuna Holm) ja Salme Paloniemi (ruhtinatar Tolka)

Kädentaitokurssilaisia

Metsänhoitoyhdistyksen tilaisuus

Aimo Pätsi (Zingali) ja Salme Paloniemi

Jokijärven Avviisi

2017

15

Jokijärven rannalta tohtoriksi

Polkupyörä oli suuri ja kömpelö. Koulu alkoi muutaman viikon kuluttua ja sinne oli ajettava pyörällä.

Sitkeästi ajoin ympyrää Väliperän pihalla ja niin olin kuin olinkin koulun alkaessa valmis taittamaan neljän kilometrin matkan kouluun. Olin innoissani.

Pyöräillessä repussa keikkui välillä äidin opettajalle lähettämä kermapullo ja välillä pieniä kauppaostoksia. Tuolloin Kestilän kauppa oli voimissaan. Siellä ostosten ohessa kyläläiset vaihtoivat kuulumisia. Joulun alla äiti oli laittanut ostoslistan hoidettavaksi.

Jakkaralla ikkunanpielessä istui taas kerran rehevänä Hiltu-Jakki. Kuullessaan listaltani ”margariinia”, hän hörähti suureen ääneen: ”Jaa-hah, sitä äskenmainittua kissanrasvaa”.

Riehuihan silloin juuri rasvasota. Koska omien lehmien anti ei riittänyt ja voi oli kallista, äiti käytti usein margariinia leivonnaisiin.

Kansakoulua kävin viisi vuotta. Opettajanani oli Esko Ryyppö, humaani ja avarakatseinen mies. Hän jutteli isäni kanssa ja sen seurauksena minäkin pääsin pyrkimään keskikouluun. En tiedä, miten olisi käynyt ilman opettajan tukea. Linja-auto keräili meitä sivukylien lapsia kirkonkylälle aamuisin.

Paluumatkalla kyydissä

oli monesti tupakkaa tupruttelevia ukkoja ja mummoja kauppakasseineen.

Koulupäivät venyivät pitkiksi, mutta sen jälkeen oli huolehdittava kotona pienemmistä sisaruksista ja tehtävä läksyt. Siitä huolimatta keittiön pöydällä paloi öljylamppu usein pitkälle yöhön, koska halusin lukea. Mitä paksumpi kirja oli, sen parempi. ”Leningradin kohtalon sinfonia”, ”Exodus”, ”Iijoki-sarja”, Hilja Valtosen kirjat, kaikki kävi. Olin kirjaston suurkuluttaja.

Todistukseni oli kiitettävä kaikesta huolimatta. Rehtorimme Tor-Erik Nyberg patisteli meitä kaikkia lukioon, joka aloitteli tuolloin Taivalkoskellakin. ”Ei opiskelu vaadi niinkään terävää päätä, kuin kestäviä istumalihaksia”, oli hänen ohjeensa.

Punnitsin omaa opiskeluani ja velvollisuuksiani kotona. Minulla oli viisi nuorempaa sisarusta ja iltaisin oli ollut tehtävä paljon kotitöitä. Toisaalta matka kirkonkylälle oli niin lyhyt, että en olisi oikein halunnut vaatia kouluasuntoa sinnekään. Niinpä oma päätökseni oli lähteä lukioon Pudasjärvelle. Olin 16-vuotias hiljainen tyttö.

Viikot vuokra-asunnossa itsestä huolehtien kasvattivat vastuuseen omasta itsestä ja antoivat rohkeutta.

Toisaalta viikonloppuisin

ja lomilla yritin kotona huolehtia taloustöistä ja sisarusten hoitamisesta. Olin varaäiti. Kun sain stipendin kielikurssille Saksaan, en epäröinyt hetkeäkään lähteä yksin matkaan. Suurempi huoli taisi olla kotona vanhemmilla.

Lukion aikana oli alkanut muhia mielessä lääkärin ammatti. Pyrin, mutta en päässyt. Sen sijaan pääsin biologiseen tiedekuntaan, jossa vierähtikin kaksi vuotta. Eivätkä turhaan menneet nekään vuodet, tapasin siellä mieheni Timon. Päätös yrittää vielä kerran lääkärin uralle kannatti. Kuusi vuotta kului ahkerasti opiskellen. Perheeseemme syntyi Miikka-esikoisemme.

Kaikki lomat kuluivat töissä, ensin sairaanhoitajan- ja sitten lääkärin sijaisena.

Kävinpä Taivalkoskellakin jonkin viikonlopun päivystämässä. Vanhempiemme epäilyistä huolimatta valmistuimme molemmat normaalissa tahdissa.

Valmistuimme ja tuon ajan tavan mukaan olimme joutuneet ottamaan suuren määrän opintolainaa. Oli tartuttava siihen työhön, jonka sai. Mieheni työ vei meidät ensin Vaasaan ja sitten Helsinkiin. Siellä olin yleislääkärinä ja mietin erikoistumistani. Perheeseemme syntyi toinen poikamme, Aki. Kun sitten

Sepän paja Elävä maaseutu on kautta aikojen tarvinnut eri alojen ammattilaisia monien eri työtehtävien suorittamiseen. Esimerkiksi räätälit, rautasepät, puusepät, muurarit ja suutarit olivat oman alansa taitajia.

Oma mielenkiintoni kohdistuu rautaseppien osaamiseen. Heidän kädentaitonsa ja luovuutensa on tullut esiin sepän työskennellessä omassa pajassaan tulikuuman ahjon, alasimen ja pajavasaran kanssa muotoilemansa esineen äärellä.

Sepän pajan yleisimmät työtehtävät olivat terävien työvälineiden, kuten viikatteiden, puukkojen kirveiden jne. valmistus ja uudelleen takominen.

Pajarakennuksia on kyläryhmässä ollut useitakin.

Niissä vierailevat kyläsepät ovat voineet takoa useammankin talon rautaiset tarvetyövälineet heidän käyttötarpeensa mukaisesti.

Läheisin sepän töitä tehnyt oli isäni Heikki Lohilahti. Hänen kiinnostuksensa sepän työhön liittynee kajaanilaisen seppä Antti Ronkaisen kuuluisaksi

tulleiden työ- ja takomistaitojen seuraamiseen ja opiskeluun. Terävien käyttöesineiden takominen ja käyttövalmiuteen saaminen on suurta ammattitaitoa vaativa tehtävä. Valmistuksessa on useita eri työvaiheita: takominen oikeaan muotoon, esineen kuumennus ja vesikarkaisu. Karkaisussa rauta saattaa tulla liian kovaksi ja hauraaksi ja siten helposti rikkoontuvaksi. Tämän jälkeen terävyyden kannalta on tärkein toimenpide, eli esineen kostuttaminen, miedolla lämmöllä päästäminen sepän sopivaksi katsomalle tasolle.

Kyläsepältä pyydettiin moninaisia tehtäviä tarpeiden mukaan. Mieleeni on jäänyt esimerkiksi eläinten kaulaan laitetut äänikellot, joiden perusteella voitiin seurata luonnonlaitumilla liikkuvien eläinten liikkumiset ja karjan kasassa pysyminen. Kuparipannu oli myöskin pajassa usein nähty tarvekapistus, minkä sisäpinta tuli uusittavaksi, elikkä tinattavaksi uuden kulutuspinnan saamiseksi. Vielä nykypäivänäkin markkinoilla

näkee runsaasti kuparipannuja, mutta miten lienee sisäpinnan tilanne?

Onko käyttökunnossa oleva tinaus!

Erittäin vaativaksi työvaiheeksi olen määritellyt raudan liittämisen toisiinsa sepän ammattiosaamisella ilman hitsauspuikkoja tai muita erilaisia lisäaineita. Siinä tehtävässä raudan molemmat osapuolet kuumennetaan sulamispisteeseen. Tämän jälkeen suoritetaan liittäminen takomalla tarvittavan muotoiseksi, ja samalla siitä tulee myös kestävä.

Kestävyyttä selventänee käytännön esimerkki: sillä on liitetty jopa 5 cm vahva katkennut kärryn akseli toisiinsa kestävästi.

Kaikki erilaiset sepän pajan työt ja pajassa kerrotut tarinat kätkeytyvät niiden harmaantuneiden hirsiseinien sisälle ja jotka ovat kadonneet elävän maaseudun miljööstä muistojen joukkoon.

Teuvo Lohilahti sepän poika

taas tuli mahdollisuus palata Ouluun, en epäröinyt lainkaan, mitä tekisin. Jo opiskellessani olin ollut kesätöissä silmäklinikassa. Hoidellessani lähes sokeaa Heikki-pappaani osastolla, kyti mielessä ajatus tietää enemmän suvussamme kulkevasta silmänpainetaudista. Oulun silmäklinikassa tehtiin maailmanlaajuisesti korkealle noteerattua silmänpainetutkimusta.

Pääsin mukaan tutkimusryhmään.

Erikoistumisvuoteni kuluivat suurelta osin vastaten klinikan silmänpainepotilaiden hoidosta. Lisäksi opetin tuleville lääkäreille silmätauteja. Ilokseni olen voinut todeta jälkikäteen monen heistä valinneen erikoisalakseen silmätaudit. Mutta jotain vielä puuttui. Klinikassa oli tuolloin useita väitösprojekteja meneillään. Omaani tein kaihileikkauksista. Selvittelin klinikan leikkaustuloksia ja potilaiden saamaa hyötyä. Kaiken kaikkiaan materiaalin kerääminen ja analysointi vei aikaa neljä vuotta. Jälleen paloivat valot kotona Haapalehdon omakotitalossa pitkään yöhön. Mutta nyt huonetta valaisi myös tietokoneen ruutu.

Väitöspäiväni oli huhtikuussa 1994. Juhlallinen korkein akateeminen tutkinto vastaväittelijöineen

Pirkko, miekka ja hattu Kuva Timo Lumme

ja kustoksineen oli jännittävä. Oma tutkimukseni oli hyväksytty ja painettu kirjaksi.

Oulun yliopisto järjestää promootion viiden vuoden välein. Vain kuukausi oman väitökseni jälkeen oli seuraava. Sain juuri selvitettyä kaikki tarvittavat muodollisuudet sitä ennen.

Juhlallisuuksiin kuuluu kutsua kunniatohtoreita promovoitaviksi. Humanistinen tiedekunta oli kutsunut Kalle Päätalon. Illallisilla tapasimme hänen kanssaan. Jutustelimme, muistelimme menneitä, vaihdoimme perheidemme kuulumisia ja totesimme että ”näin me jokijärveläiset”. Presidentti Martti

Ahtisaaren ja pääministeri Esko Ahon kunnioittaessa läsnäolollaan juhlia saimme todistuksemme. Juhlallinen promootiokulkue marssi hattuineen ja miekkoineen läpi Oulun keskustan kauniissa kevätsäässä.

Miettiessäni näin jälkeenpäin, tie tohtoriksi on vaatinut paljon työtä ja sitkeitä istumalihaksia.

Se on vaatinut uhrauksia perheeltä, harrastuksilta ja vapaa-ajalta. Kannustavat opettajat ovat olleet tiennäyttäjinä ja heidän esikuvaansa yritin itse opettajana aina muistaa.

Pirkko Lumme, os. Lohilahti

16

Jokijärven Avviisi

2017

Pölkky PöllinParkkuun

MM-KISAT 2017

KOKO PERHEEN KESÄTAPAHTUMA JOKIJÄRVELLÄ LAUANTAINA 17.6.2017 LAJEINA PERINTEINEN JA SPRINTTI OHJELMA JA KILPAILU ALKAA LAUANTAINA 17.6.2017 klo 10.00

Alueelle pääsymaksu 5 euroa, alle 12‑v. ilmaiseksi.

Tapahtuma-alueella käteismaksu.

PAIKKA

Jokijärven kylätalo ja ​ PÖLKKY-teatteri ympäristöineen Hilturannantie 2 93400 TAIVALKOSKI Opastus Vt 20 ja tie nro 5

ILMOITTAUTUMINEN

Ilmoittautuminen ja uudistetut säännöt www.jokijarvi.com

MUONITUS

Kahvia klo 8.00 alkaen.

Tarjolla lämmintä soppaa, makkaraa, ym. klo 10.00 alkaen.

MUU OHJELMA

Esiintyy Pölkky-orkesteri

MAJOITUS

• Saijan lomakartano, info@saija.fi • Jokijärven lomat, puh. 0400 225 331

YHTEYSHENKILÖT

• Kyläpäällikkö, puh. 040 823 2489 • Kilpailusihteeri Aila Mikkonen, puh. 040 520 8451 • Sähköposti jokijarvi@jokijarvi.com

Tervetuloa joukolla kilpailemaan!

Pölkky orkesteri

Pölkky orkesteri on Pölkky PöllinParkkuun MM-kisoja varten kasattu orkesteri, jossa soittaa kokeneita Oululaisia muusikoita. Kaikki soittajat esiintyvät useissa yhtyeissä, joissa soittavat viihde-, ja kansanmusiikkia laidasta laitaan.

Kisoissa orkesteri soittaa musiikkia ajalta, jolloin miehet oli rautaa ja pöllinparkkaus oli oikeaa työtä.

KOKOONPANO:

Veli-Matti Moilanen Kontrabasso ja laulu

Hannu Ervasti Hanuri

Erkki Maronen Viulu

Olli Veikkola Kitara ja laulu

PÖLKKY PöllinParkkuun MM-kisat 2016

Kisaan osallistui kaikkiaan 19 miestä ja 4 naista.

Tänä vuonna oli näytöslajina parisprintti, joka on kilpailijoitten kehittämä uusi laji.

Osallistujista kaksi miestä oli Virosta.

LOPPUTULOKSET 2016 Miehet alle 20-v.

Huttunen Riku . . . . . . . . . 900 p.

Miehet 20–54-v.

1. Keskiaho Joonas . . . . . . 895 p.

2. Väisänen Kari . . . . . . . . 843 p.

3. Oiva Antti . . . . . . . . . . . 779 p.

4. Vikström Heikki . . . . . 769 p.

5. Juursalu Timo . . . . . . . . 515 p.

Miehet 55–69-v.

Taivalkosken oma poika Esko Koivula, M 55–69-sarjan voittaja Parkkuulanssi 32 metrin korkeudesta

Kisayleisöä ja henkilönostin taka-alalla

1. Koivula Esko . . . . . . . . 885 p.

2. Tuomivaara Taisto . . . . 846 p.

3. Leinonen Tuomo . . . . . 788 p.

4. Karvonen Arto . . . . . . . 766 p.

5. Määttä Ismo . . . . . . . . . 737 p.

Miehet yli 70-v.

1. Koistinen Heikki . . . . . 875 p.

2. Väisänen Matti . . . . . . . 814 p.

3. Mahosenaho Juhani . . . 796 p.

4. Katila Jussi . . . . . . . . . . 722 p.

5. Heiskanen Viljo . . . . . . . 711 p.

Pudasjärvi Sonkajärvi Oulu Pudasjärvi Illukka, Viro Taivalkoski Posio Taivalkoski Suomussalmi Kuusamo Loviisa Sonkajärvi Pyhäntä Lasikangas Nurmes

Naiset 20–54-v.

1. Kehänen Katariina . . . . 900 p. Puolanka 2. Buller Lilja . . . . . . . . . . 818 p. Taivalkoski

Naiset 55–69-v.

1. Raappana Marjatta . . . . 830 p. Taivalkoski N 20–54-sarjan voittaja Katariina Kehänen vas. ja oik. hyvä kakkonen LIlja Buller

Naiset yli 70-v.

1. Korpikoski Onerva . . . . 900 p. Taivalkoski

Jokijärven Avviisi

2017

17

Jacob Jacobinpoika Räisänen – hyöteväksi kasvaneen sukupuun kantaisä Vuonna 1595 solmittiin Ruotsin ja Venäjän välillä kaikkien historiasta kiinnostuneiden tietämä Täyssinän rauhansopimus, joka päätti Venäjän ja Ruotsin 25-vuotisen, Rappasodaksikin nimetyn sodan jossa tuhoretket ulottuivat aina Jäämerelle saakka ja uhreina olivat kymmenet tuhannet siviilit. Se oli raskas isku rajaseutujen jo alun perin vähäiselle väestömäärälle. Rauhassa määritelty raja pohjoiseen tunnusti vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan jälkeen Savoon ja pohjoiselle Pohjanmaalle syntyneiden uudisasutusten kuulumisen Ruotsiin ja samalla Suomen alueeksi.

Se oli alku Oulu- ja Iijoen latvavesistöjen pysyvälle asutukselle, jonka suorittivat pääasiassa Savosta tulleet uudisasukkaat.

Räisästen suvun kantaisä on vuonna 1638 Pudasjärven Hetejärvellä syntynyt Jacob Jacobinpoika Räisänen. Hänen isoisänsä Jacob Pertunpoika Pätsi on tullut Pudasjärvelle huonemieheksi Utajärven Sanginjärveltä, missä hänen isoisällään Perttu Jacobinpoika Pätsillä on ollut talo numero neljä. Peltoa siinä on ollut vuonna 1556 puoli hehtaaria ja talossa kolme lehmää. Kymmenen vuoden asumisen jälkeen peltoa oli jo puolitoista hehtaaria ja lehmiä kuusi.

Perttu Jacobinpoika on kuollut 1579 ja isännäksi

on tullut Heikki Pertunpoika. Rappasodan myötä kaikki on kuitenkin muuttunut. Vuosina 1585–1587 on koko Sanginkylä autioitunut: talot poltettu ja ihmiset tapettu tai onnistuneet pakenemaan johonkin piilopirttiin tai maakuoppaan.

Myös Heikin ja hänen setänsä Ollin talo on poltettu. Ilmeisesti heidät on myös tapettu, koska Heikin 1570 syntynyt veli Jacob Pertunpoika ilmestyy huonemieheksi Kiimingin kylän Pudasjärvelle 1591.

Jacob Pertunpoika on asustellut useammassakin paikassa, kunnes on vakautunut vuonna 1614 Pudasjärven 1/4 manttaalin Pätsin tilalle Hetejärvelle.

Lieneekö hänelle sattunut hyvä naimakauppa tai joku onnenpotku, sillä vuonna 1622 talossa on ollut jo hevonen ja viisi lehmää.

Jacob Pertunpojalle on syntynyt vuonna 1605 poika nimeltään Jacob Jacobinpoika ja hänellä on ollut aikamiehenä vaimonaan nimeä myöten hieno nainen eli Dorotea. Heidän toinen lapsensa on ollut sitten 1638 syntynyt Jacob Jacobinpoika Pätsi, myöhemmin Parviainen ja lopulta Räisänen.

Jacob näyttää olleen tarmokas ja yrittävä mies heti nuoresta pitäen, sillä hän ollut Hetejärven Pätsin tilan isäntä jo 16-vuotiaana 1654 heti äitinsä jälkeen.

Vuonna 1664 hänellä on ollut jo tila myös Jaurakkajärven kaakkoisnurkassa nykyisen Turpeisen talon kohdalla.

Vuonna 1673 Jacob ja hänen vaimonsa Anna Eskelsintytär ovat siirtyneet Taivalkosken Parviaiseen ja vanha maakartta paljastaa asuinpaikaksi Nuusalan niemekkeen Iijoen rannalla. Peltojen muoto on yhä nähtävissä nykyisilläkin kartoilla niin Jaurakkajärvellä kuin Nuusalan niemessäkin.

Jaakko Tyrämäellä Syystä tai toisesta Jaakon oleskelu Iijoen törmällä jäi varsin lyhyeksi, jo vuoden 1680 henkikirjassa hän asuu Tyrämäen Räisäsen taloa jonne hän on tullut viimeistään 1679.

Ei liene varmaa tietoa siitä, ostiko hän talon Räisäsiltä vai asuttiko autioksi jääneen paikan. Korkea kruunukin suosi autioiden nopeaa asuttamista ja niiden nousua uudelleen veronmaksukykyisiksi.

Joihinkin asiakirjoihin Jaakko ehdittiin merkitä myös Parviaisen rinnakkaisnimellä.

Tyrämäelle asetuttuaan hänen sukunimekseen vakiintui Räisänen ja alkuperäinen nimi Pätsi jäi pian kokonaan pois käytöstä.

Räisäsen talon syntyvaiheet ovat ainakin tämän kirjoittajille hämärän peitossa. Ensimmäinen savunpitäjä on voinut olla Erkki Siira, jonka niminen ihminen olisi joidenkin tietojen mukaan asunut Tyrämäellä 1600-luvun taitteen tienoilla. 1610-luvulla paikalle joka tapauksessa ilmestyy Matti Vesainen Tyrämäellä jo ennestään asuvan Juho Sorosen naapuriksi.

Seuraavalla vuosikymmenellä kylä saa kolmannen asukkaansa Paavo Vesaisen. Ruodutusluettelon mukaan Paavo on Mattia

40 vuotta nuorempi ja ilmeisesti hänen poikansa.

1630-luvun alussa niin Soroset kuin Vesaisetkin katoavat asiakirjoista. Syynä voivat olla silloiset pahat katovuodet, oikeat kuolonvuodet, ja mahdollisesti Tyrämäki on silloin ollut jonkin aikaa kokonaan ilman savunpitäjää. Pian paikalle kuitenkin ilmestyy uusia asukkaita, Soroseen asettuu Erkki Kurtti ja Matti Vesaisen autioon Mikko Räisänen.

Oheisessa Tyrämäen viljelyksiä esittävässä, Claes Claessonin laatimassa kartassa vuodelta 1648 on oikealla Mikko Räisäsen talo nykyisen Ylipirtin tienoilla. Vasemmalla oleva Kurtin asuma Soronen on veronmaksukyvytön ja joutuikin myöhemmin Mikko Räisäsen jälkeläisten haltuun.

Niiden välissä oleva, numerolla 4 merkitty Paavo Vesaisen tila nykyisen Pensalan paikalla on asumaton ja sen vajaan hehtaarin peltoala viljelemättä.

Paikka pysyikin autiona 1700-luvulle, jolloin Sorosessa asuvat ”alkuperäiset” Räisäset asuttivat sen.

Viljelyksessä olevat pellot on esitetty kartassa viivoituksella. Räisäsen talon ranta on merkitty niityksi.

Kartan mukaan Soronen olisi silloin ollut melkoisesti nykyistä ylempänä.

Jaakon ja Annan tullessa Tyrämäelle heidän kuudesta lapsesta kaksi vanhinta olivat jo täysi-ikäisiä. Seitsemäs lapsi, joka kastettiin isänsä kaimaksi, syntyi Tyrämäellä 1684. Lapsista Heikki ja Jaakko jäivät asumaan kotipaikalleen, heistä versoivat sukupuun E- ja G-haarat.

Veikko Räisänen ja Jorma Räisänen

Elämänmalja -tunnustus

Päätalo-instituutille

Kärsämäellä 29.8.

1999 perustetun Suomen Elämäntarinayhdistyksen tavoitteena on edistää henkilökohtaisen historian arvostusta, herättää kiinnostusta sen tutkimiseen ja tallentamiseen sekä kannustaa jäseniään luovaan elämäkerralliseen ilmaisuun. Elämäntarinayhdistyksessä on noin 400 jäsentä eri puolilta Suomea, Ruotsista, Saksasta, Ranskasta ja Kanadasta.

Suomen elämäntarinayhdistys myöntää vuosittain Elämänmalja -tunnustuksen elämäntarinallisesti tai elämäkerrallisesti ansioituneelle yhteisölle tai yksityishenkilölle. Suomen Elämäntarinayhdistys päätti vuonna 2016 luovuttaa Elämänmaljan Päätalo-instituutille.

Elämämalja luovutettiin 15.7. Kärsämäellä Elämäntarinafestivaalin seminaarissa. Tunnustuspalkinnon otti vastaan K a l l ion ie m i- Sä ät iön hallituksen puheenjohtaja Tuomo Horsma.

Pä ät alo -i nst it uut t i on Kallioniemi-Säätiön

ylläpitämä Pohjois-Suomen kirjoittajakoulutus- ja kulttuurikeskus, joka perustettiin 1991.

Päätalo-instituutti toimii Taivalkoskella Päätalo-kesk uksessa, jossa sijaitsevat lisäksi Taivalkosken kunnan kulttuuripalvelut, kansalaisopisto ja kirjasto.

Päätalo-instituutti vastaa Päätalo-keskuksessa kirjoittajakoulutuksen lisäksi Kalle Päätalon työhuoneesta ja näyttelystä, taidenäyttelytilasta, Professori Kalle Päätalon arkistosta ja satuarkistosta sekä erilaisten kirjoituskilpailujen ja kulttuuritapahtumien järjestämisestä.

Päätalo-instit uutin johtaja Kati Koivukangas on ylpeä tunnustuksesta.

– Päätalo-instituutissa on tehty 25 vuotta työtä kirjallisuuden edistämisen ja kulttuurihistorian säilyttämisen parissa. Tunnustus pitkäjänteisestä kulttuurityöstä tuntuu todella hyvältä.

Salme Koskelo

Elämänmaljan ovat aikaisemmin saaneet: • kouluneuvos Helena Alhosaari • professori J. P. Roos • Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston johtaja Anna Kuismin • professori emerita Katarina Eskola • Ite-taiteen monitoimimies, kuvataiteilija Erkki Pirtola • Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko, kirjailija Suvi Ahola • Oulun yliopiston kasvatustieteen professori Leena Syrjälä • filosofian tohtori Mirjaliisa Lukkarinen Kvist • tarinankertoja Aune Aho • Pentti Haanpään seura • näyttelijä, ohjaaja, tarinankertoja Kari Krapu • historiantutkija ja tietokirjailija FM Harri Turunen

Jokijärven Avviisi

18

2017

Päätaloviikolla värikäs ohjelma

Maistuva maaseutu

Tehdään elämyksien juhlavuosi yhdessä!

ProAgria Oulu, Oulun Maa- ja kotitalousnaiset, Oulun Kalatalouskeskus proagriaoulu.fi, oulu.maajakotitalousnaiset.fi

Taivalkosken kotiseutu- ja kulttuuriviikko Päätaloviikko houkutti yleisöä moninaisten tapahtumien pariin. Ylivoimaisesti suosituin tapahtuma oli huutokauppakeisarin ja keisarinnan Aki ja Heli Palsanmäen toimittama huutokauppa Jalavan kartanolla. Osanottajia huutokaupassa oli arviolta tuhat. Huutokauppapaikalla yleisöä yllätti myös Kalle Päätalon omistama Volvo vuodelta 1971.

Päätaloviikko alkoi Kantolan Pukimon tiloihin pystytetyn valokuvanäyttelyn ja kulttuurikahvilan avajaisten merkeissä. Koillissanomien toimittajana työskennellyt Antti Heikkilä luovutti tuhannet valokuvansa Taivalkosken kunnalle viime vuonna.

– Kunta pani toimeksi ja kuvista puolet on nyt skannattu ja arkistoitu. Kuvista valittiin runsaat 400 kuvaa näyttelyyn ehdolle. Näistä raati Jussi Valtakarin johdolla valitsi näyttelyyn 80 kuvaa. Kuvia on työstä, vapaa-ajasta, koulusta ja henkilöistä. Toivon mukaan kunta panostaa myös loppujen kuvien skannaamiseen ja arkistointiin, Päätaloviikon avannut

kult­t uurituottaja Virve Seiteri toivoi.

Lauri Manninen Tyrämäeltä muisteli Inkeen puhelinkeskuksen kuvan äärellä aikaa, jolloin hän hoiti Tyrämäen keskusta.

– Puhelinkeskus tuli meille äitini hoidettavaksi.

Hän kuoli pian sen jälkeen ja minä juuri kouluni lopettaneena aloin hoitaa keskusta. Eri kylien keskusten hoitajien äänet tulivat tutuiksi.

Kallioniemessä ja Saijassa oli vilskettä viikon aikana Tuohimestari Kalervo Lauronen Juntusrannasta ohjasi tuohilipin ja roveen tekoa apuohjaajanaan Lea Räisänen.

Taivalkosken seurakunta järjesti va n h a n aja n seurat ja kinkerit Kallioniemen pirtissä.

Näyttelijä Ismo Määttä esitti Kallioniemen pihamaalla Päätalon kirjoista tuttuja Ukke-

lia, Kummun Patruunaa, Hiltu-Jakkia, Herkkoa, Satusetää ja Vikke Niloa.

Kalle Päätalo -seuran jäsentapaaminen pidettiin Saijan paviljongissa. Tapahtumassa kuultiin tietoa meneillään olevasta mobiiliopastushankkeesta, jonka aikana Kallioniemen ja Kalle Päätalon näköistyöhuoneen esineet ja asiakirjat saadaan näkymään tietokoneilla ja älylaitteilla. Jo nyt työhuoneen esineitä voi tarkastella osoitteessa tarinasoitin.fi/kallepaatalo.

Kalle Päätalon kirjallisuuvesta tykkäävien facebook-ryhmän jäseniä kokoontui Saijan kodalla omaan juttutuokioon.

Aini Vääräniemi ja Salme Koskelo

Jorma Räisänen

Tarinasoitin

Jokijärven Avviisi JULKAISIJA Jokijärven Kyläseura ry Hilturannantie 2 A, 93400 TAIVALKOSKI, Puh. 040 8232 489 jokijarvi@jokijarvi.com, www.jokijarvi.com TOIMITUSKUNTA Teuvo Lohilahti, päätoimittaja Mauri Karjalainen Salme Koskelo Raija Kelly Aila Mikkonen

SIVUNVALMISTUS

JAKELU ILMAISJAKELUNA liikekeskukset, huoltoasemat, matkailualan yritykset kautta maan.

PAINOPAIKKA Suomalainen Lehtipaino Oy, Kajaani PAINOS 20.000 kpl

Taivalkoski Oulu

Kuusamo

JOKIJÄRVI

Jani Jänkälä, Taivalkoski

Helsinki

Jokijärven Avviisi

2017

Maistuva maaseutu – Syödään yhdessä Me kaikki tarvitsemme ruokaa joka päivä. Ruoka yhdistyy kaikkialla maailmassa alueeseen, kulttuuriin ja tapoihin. Niin myös Pohjois-Pohjanmaalla ja Koillismaalla on vuosisatojen kuluessa selvitty kulloinkin saatavilla olevalla ruoalla, ihmiset ovat hakeneet erilaisia tapoja kerätä, pyydystää, viljellä, kasvattaa, säilöä, valmistaa ja syödä ruokaa niin arjessa kuin juhlassa vuoden kiertokulun mukaan.

Maa- ja kotitalousnaisten järjestö toimii vahvasti suomalaisen ruoan puolesta niin kuluttajien, tuotta­ jien kuin yrittäjien rinnalla.

Maa- ja kotitalousnaisten lahja 100-vuotiaalle Suomelle on Maistuva maaseutu -kampanja. Suomen itsenäisyyden juhlavuoden Maistuva maaseutu kampanja on osa Suomi 100 – Syödään yhdessä -kokonaisuutta, jossa on mukana yli sata järjestöä, yritystä ja muuta toimijaa eri puolilta Suomea.

Perheiden ja sukujen ruokaperinne on perinteisesti siirtynyt äitien, tyttärien ja miniöiden kautta.

Näin itsenäisyyden juhla-

vuotena saamme kaikki ylpeänä nostaa paikallista ruokakulttuuria esille. Suomalaisessa ruokakulttuurissamme näkyy hienosti vuodenaikojen vaihtelu, luonnonläheisyys sekä monipuoliset viljely, säilöntä ja valmistustavat.

Paikallisruoan, villi- ja lähiruoan suosion lisääntyessä paikallinen ruokaperinne saa uutta nousua.

Kiinnostus esivanhempien elämän tutkimiseen auttaa myös ruokaperinteen löytämiseen ja kokeilemiseen.

Meidän on pidettävä huoli siitä, että alueellamme myös tuotetaan ja viljellään monipuolisesti korkealuokkaisia raaka-aineita, jotta voimme valmistaa hyvää paikallista perinteeseen pohjautuvaa lähiruokaa.

Myös paikalliset yritykset ovat lämpimästi tervetulleita mukaan Maistuva maaseutu -kampanjaan.

Hyvä ajankohta ruokajuhlien järjestämiseen on viikonloppu 100 päivää ennen itsenäisyyspäivää 25.–27.8.

2017, jolloin Suomessa vietetään Maailman suurimpia kyläjuhlia.

Maatilojen ja suoramyyntitilojen toivotaan

osallistuvan valtakunnalliseen Osta tilalta -päivään 16.9.2017 ja samalla tuomaan esille suomalaista puhdasta maisemaa, joka on samalla ruuan tuotannon maisemaa.

Suomi 100 vuoden kunniaksi haluamme kannustaa koko Suomen mukaan viettämään maaseudun perinteistä sadonkorjuun juhlaa, kekriä. Kekriä vietettiin ennen sadonkorjuun päätyttyä, yleensä pyhäinpäivän tienoilla lokakuun lopulla. Kekripidoissa pöydät notkuivat sadonkorjuun ja syysteurastuksen antimia. Juhlissa myös laulettiin, leikittiin, tanssittiin ja ennustettiin tulevaa.

Kekristä voi koostaa omanlaisensa tapahtuman, mutta usein keskiössä on ruoka ja vuoden sato, yhteinen tekeminen ja juhliminen. Juhlien lisäksi kekriä voidaan esitellä työnäytöksissä tai työpajoissa askarteluun, käsitöihin, maataloustöihin tai ruoanvalmistukseen liittyen. Rakennetaan kekripukki, ennustetaan tulevaa, lauletaan ja leikitään.

Tule mukaan elämykselliseen juhlavuoteen, syö-

mään yhdessä ja jakamaan tarinoita Maistuvasta maaseudusta!

Maa- ja kotitalousnaiset juhlistavat satavuotiasta itsenäistä Suomea tarjoamalla maakuntien makuja Maistuva maaseutu tapahtumissa ja kohtaamisissa niin ruokakursseilla, retkillä, maaseudun ruokayrityksissä, maisemassa, sadonkorjuutapahtumissa kuin kekrijuhlissa yhdessä oppien, tehden ja syöden.

Tervetuloa mukaan herkulliseen Maistuva maaseutu teemavuoteen!

Maija-Liisa Tausta-Ojala toiminnanjohtaja Oulun Maa- ja kotitalous­naiset

VAIHDA S-PANKKIIN S-Etukortin käyttäjänä saat S-Pankista maksukortin, käyttötilin ja verkkopankin käyttöösi ilman kuukausi- ja vuosimaksuja.

Lue lisää s-pankki.fi

S-PANKKI.FI

19

Jokijärven Avviisi

20

2017

Päätaloviikko

Koko perheen kulttuuri- ja kotiseutuviikko Taivalkoskella 3.–9.7.2017

napero Finlandia

Naperoviikko 2017 Lasten kirjallisuus- ja kulttuuriviikko Taivalkoskella naperoviikko

KIRJASTO Avoinna

MA, KE, TO klo 10.00–18.00 TI, PE klo 10.00–16.00 www.taivalkoski.fi/palvelut/paataloviikko paataloviikko Lisätietoja: Kulttuurituottaja Virve Seiteri, virve.seiteri@taivalkoski.fi, puh. 040 523 2993

TAIVALKOSKEN KIRJASTO Urheilutie 4, 93400 Taivalkoski, Puh. 040 860 8999 www.taivalkoski.fi/kirjasto

Taivalkoskelle liikkumaan!

Ui, lenkkeile, melo, seikkaile, frisbeegolfaa, hiihdä, laske�ele, lumilautaile tai hyppää vaikka mäkeä… www.harrastukset.fi www.seikkailemaan.fi www.melomaan.fi www.taivalvaara.fi

Facebook: Taivalkosken liikuntapalvelut Taivalkosken nuorisotoimi

KALLIONIEMI

PÄÄTALO-KESKUS

Avoinna 16.6. – 20.8.2017 Ma – su 10.00 – 17.00 Juhannusaa�ona sulje�u, muina aikoina opastukset sopimuksen mukaan.

Avoinna Ma, ke, to 10.00 – 18.00 Ti, pe 10.00 – 16.00

Kirjailija Kalle Päätalon lapsuudenko�. Kallioniemen pihapiiri on hyvin säilynyt 1920-luvun maalaismiljöö ja museoalue on valtakunnallises� merki�ävä rakenne�u kul�uuriympäristö.

Kallioniemen�e 7 C, Taivalkoski Asiamies puh. 040 140 6005 Opas (kesällä) 040 742 3738 www.taivalkoski.fi/palvelut/ kallioniemi

Kirjailija Kalle Päätalon Tampereen kodin näköistyöhuone ja näy�ely.

Näy�ely�lassa on kosketusnäy�ö, jonka avulla voi tutustua tarkemmin professori Kalle Päätalon arkiston asiakirjoihin ja laajaan valokuvakokoelmaan.

Päätaloviikolla Ma – pe 10.00 – 18.00 La – su 10.00 – 16.00 Urheilu�e 4, Taivalkoski Puh. 040 548 2247 www.taivalkoski.fi/palvelut/ paatalo-keskus

PÄÄSYMAKSU: Päätalo-näy�ely 4 €, Kallioniemi 6 € tai yhteislippu 8 €. Päätaloviikolla yhteinen viikkolippu Kallioniemeen ja Päätalo-keskukseen 16 €.

Kallen työhuoneen ja Kallioniemen esineistöt ovat nyt nähtävissä myös osoi�eessa tarinasoi�n.fi/kallepaatalo