vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Tunsin olevani lähes kuolematon ja vailla suurempia huolia. Tai ainakin vastoinkäymisistä selvisi vielä nopeasti. Edellinen vuosi oli ollut varsin murheellinen ja minulla oli ehkä senkin vuoksi tarve elää niin sanotusti täysillä. Olin kesällä 1989 menettänyt muutaman kuukauden sisällä veljeni, kummitätini ja tuttavani. Veljeni tappoi rattijuoppo, tätini sai sairauskohtauksen ja tuttavani kuoli yllättäen tapaturmassa. Erityisesti veljeni kuolema satuttaa minua vieläkin. Hän oli samanikäinen kuin minä nyt ja häneltä jäi samanikäinen tytär kuin Sonja on nyt. Sakari oli palaamassa töistä, kun humalassa isänsä autolla ajanut nuori osui hänen autoonsa. Tietysti veljeni menetti henkensä siinä paikassa ja toisessa autossa ollut nuoripari selvisi muutamalla ruhjeella ja säikähdyksellä. Muistan kuin eilisen päivän isäni soiton tuona kauniina kesäaamuna. Kun heräsin puhelimen pärinään,
säikähdin,
että
olin
myöhästynyt
henkilökuntamme
kesäretkeltä. Muistan hämmästykseni kuullessani isäni äänen, sillä olin ollut kotona käymässä edellisenä iltana. Isäni kertoi Sakarin joutuneen auto-onnettomuuteen ja kysyin häneltä, kuinka Sakarin kävi. ”Sakari on kuollut”, isäni kertoi lohduttomana. Peruutin kesäisen retkiosallistumiseni ja lähdin ajamaan kotiin. Asuin vanhempieni ja sisarusteni kanssa useita viikkoja. Olin surusta turta ja uhkasin ottaa meedion kautta yhteyden Sakariin, jotta saisin tietää hänen olevan nyt paremmassa paikassa. Isäni toppuutteli minua sanomalla, että kuolleiden on saatava levätä rauhassa. En toteuttanut uhkaustani ja olihan se tietysti lapsellinen ajatus. Lähdin pian hautajaisten jälkeen ystävättäreni kanssa Eurooppaan interrailille ja muistan matkallani usein pohtineeni elämän tarkoitusta ja sitä, voiko tällaisesta surusta koskaan päästä yli. Nyt kun Sakarin poismenosta on yli 15 vuotta, minulla on surun sijasta pelkkiä hyviä muistoja hänestä. Montrealissa
oli
kuulas,
kaunis
syksy.
Muistan
upeat,
punaisenkeltaiset vaahteranlehdet, raikkaan tuulen ja aurinkoiset
8