Page 1


LAITURILLA


LAITURILLA TAANTUMISTARINA

JASPER K AARNA


Š Jasper Kaarna ja Torni kustantamo 2016 Graafinen suunnittelu ja taitto: Kristjan Gabral ja Jasper Kaarna Painettu EU:ssa ISBN 978-951-579-499-4


I Kas, voin kaavani heivata, neuroosiketjuni keskelt채 leikata Naps, voin haavani teipata, ei muistilappu rinnas en채채 tervett채 feikata Pyhimys: Angervotien ajattelija


1. Junan tuloon on vielä hetki. Virpi keinuttelee kaksosrattaitaan Malmin asemalaiturilla. Jopi, seitsenkuukautinen kuulantyöntäjänaama, tuijottaa rattaista totisena suoraan eteensä. Kaksivuotias Vili kääntelee päätään, kurkkii maailman menoa. Arvatkaa mitä pojat? Kohta näätte Reetta-tädin. Eiks me pidetä vuoden ensimmäinen piknik, japa-dapa-duu! Hellepäivä on kevään ensimmäinen. Harvinaisen tukala onkin. Aurinko hohkaa haalean pilviharson läpi. Kun katsoo kiskojen yli kohti Pukinmäkeä, puoleenväliin ilmestyy väreilevä seinämä. Tasainen pikkumekkala kuuluu ryhmästä päiväkotilapsia, odottavat samaa P-junaa. Miro hei, huutaa päiväkodin täti, pidät Oskua kädestä, siinä niin nätisti, noin. Virpi huitoo ampiaisen rattailtaan. Vili seuraa katsellaan, Jopin pää pysyy paikallaan. Minuuttiviisari kellotaulussa liikahtaa. Taaempana seisoskelee nuorisoporukka. Pisin pojista kantaa mankkaa, toinen mölisee kirosanoja, kolmas kuuntelee käsi heilansa vyötäisillä. Äänekäs naurunremakka syttyy. Kaljapullon korkki kilahtaa asemalaiturin laatoille. Apua, hei ääk, mee vittu pois. Tytöt kiljahtelevat ja tekevät äkkinäisiä väistöliikkeitä. Ampiainen on löytänyt nuorison. Tilanne kääntyy vitsiksi. Poika matkii ampiaisen säikäyttämää heilaansa. Heila läimäyttää poikaa käärityllä lehdellä poskeen. Nuorisoporukan ja Virpin välissä seisoskelee kolmekymppinen nainen, kädet tummansinisen tuulitakin taskuissa potkii laiturilaatoilla ajelehtivia sorakikkareita ja vilkuilee kohti laiturin päätyä. Vielä on minuutteja jäljellä. Miksi nainen pitää tummansinistä tuulitakkia tällaisella helteellä? 11


Eikö siinä paistu, Virpi ihmettelee. Tiedä häntä. Ehkä nainen on kuumeessa. Kalsea kaiku leviää kiskoista, voimistuu, sieltä on tulossa pikajuna ennen lähijunaa. Veturin tylppä nokka näkyy. Katseet kääntyvät sitä kohti. Astellaan taaemmas. No niin, parijono, kaikki pitää toisiaan kädestä, tarhatäti komentaa. Virpi on laiturin reunasta jo ennestään turvallisella etäisyydellä, mutta hänkin kiristää otetta rattaistaan, vetää niitä muutaman askeleen taaemmas. Tuulitakkinainen havahtuu, pinkoo kohti laiturin reunaa ja hyppää veturin eteen. Pikajuna jatkaa matkaa, nainen hajoaa kappaleiksi, helähtelee ja tuulahtelee, shjiu shjiu shjiu. Mies pinkoo portaat ylös yhdyssillalle, King Kongiin, soittaa pizzeriasta yleiseen hätänumeroon. Alhaalla laiturilla vallitsee jo sekaannus. Kaikkien lasten silmiä ei voi peittää, tarhatädeiltä loppuvat kädet kesken. Se siitä retkestä, nyt mennään takaisin, no niin, parijonossa nyt hei tänne näin. Virpi työntää rattaat pikavauhtia asemarakennuksen alle varjoon, rämpyttää hissin kutsunappulaa. Vihreä valo syttyy, se ei hissin tuloa nopeuta. Minuuttiviisari kellotaulussa liikahtaa. Autot ajavat Malmintorin kauppakeskuksen vierustaa entiseen tahtiinsa, tulevat ja menevät ramppeja pitkin parkkihalliin ja sieltä ulkoilmaan. Väki kerääntyy yhdyssillan keskikohtaan, King Kongin eteen. Siihen Virpikin rattaineen saapuu, kun hissin ovi vihdoin avautuu. Ei sitten keksinyt parempaa aikaa ja paikkaa, ventovieraat huokailevat toisilleen, keskellä kirkasta päivää ja päiväkotiryhmä yleisönä! Ja noin pieniä lapsia myös, joku jatkaa ja viittoo Virpin rattaisiin. Virpi pyyhkii silmäkulmiaan, keinuttelee rattaitaan. Jopikin itkee. Vili pysyy hiljaa. Nyt on Vili hämillään. 12


Nuorisoporukka poistuu paikalta. Keskellä siltaa toinen tytöistä kyykistyy, ulvahtaa vasten kämmeniään. Poliisipartio saapuu ensin, pelastusyksikkö pian perässä. Laiturialue eristetään, junaliikenne pysäytetään. Virpi ei kuulu niihin muutamaan, jotka kurkkivat yhdyssillan ikkunoista alas. Haalarimiehet laskeutuvat kiskoille. Suurin jäljelle jäänyt pala keskiruumiista kätketään kääreeseen. Pienemmät lihat ja luut kerätään penkalta pusseihin. Katkos junaliikenteessä kestää vajaan tunnin. Virpi poikineen odottaa yhdyssillalla, niin tekee moni muukin, sitten on laituri taas väkeä täynnä. Pesujälkien alta kuultaa tummanpunaisia roiskeita, ja kun P-juna Hiekkaharjuun vihdoin saapuu, Jopi parkuu naama punaisena. Täydessä junassa se on kovin kiusallista. Virpi hyräilee tuutulauluja, juottaa pikkumaitoa, tekee kaikki mahdolliset ilme- ja äänijekut. Mikään ei auta. Samperi mikä tälle lapselle tuli, Virpi ähkii hiljaa, vie Tapanilan kohdalla rattaat penkkiosastolta heilurioven taakse väliosaan. Reetta on Tikkurilan asemalla vastassa, halaa Virpiä. Noni, pääsitte kuitenki paikalle, oli kuulemma joku jääny junan alle... Joo, voi herranjumala minkä tempun teki! Itsemurha ja ihan meiän silmien edessä, siinä oli poikien lisäks vielä ryhmä päiväkotilapsia... Ei voi olla totta! Ja tää laps meni jotenki ihan pois tolaltaan... Jopi ei rauhoitu kauppajonossa, ei puistossa, ei missään eikä mistään. Se hemmetin ampiainen, pääsikö lahkeesta tai hihasta sisään? Jopilla jää tuskin muuta kuin kengät jalkaan, niin perusteellisesti Virpi nuorimmaisensa riisuu ja tutkii. Pistojälkeä tai paukamaa ei löydy. Menee vuoden ensimmäinen piknik plörinäksi, mutta vielähän näitä ehtii. Virpi vie Jopin lähimmälle lääkäriasemalle. Ensimmäisenä riisu13


taan kengät. Muuta ei tarvitse tehdä, Jopi hiljenee kuin nappulasta painaisi. Kenkä on ollut jalassa huonosti. Etuvarpaan kynsi on hangannut isovarpaan reunan tulipunaiseksi.

2. Muita ei jäänyt samalla pysäkillä. Aamuyön viimeinen 05N kiihdytti ja kääntyi kulman taa. Elena tarttui käteeni, vei tien yli, sanoi: – Kato, melkeen jo valosaa. – Jep. Kato kevätki tulee joskus. Mä muuten asuin tos ihan vieressä aikoinaan. Toisel puolel rataa mut anyways. Täst ei oo sinne ees montaa sataa metriä. – Joo, sä kerroit kans asunees tääl. – Ai kerroin? En mä muista. Valot pylväissä himmenivät ja sammuivat. Menosuunnassa enteili auringonnousua, muualla jatkui kalvakka sinerrys. Kauempana lokit mekastivat että raikui. Olin menossa Elenalle yöksi, ensimmäistä kertaa. Muttei mennä vielä siihen. Mennään pikkuisen taaemmas. Sedulan röökikopista se alkoi. Ainoan sedulan, jossa ei yleensä alkanut vituttaa liikaa, ainakaan sopivassa seurassa ja sopivassa kännissä. Ei se sieltä alkanut. Röökikopissa loppui arvailu ja silmäpelit. Röökikopissa pääsimme varsinaisen episodimme alkuun. Äh, mennään vielä taaemmas, hetkeksi. Olimme Elenan kanssa tunteneet toisemme ehkä vuoden. Hän tunsi työkaverini Iran, koska Inna, Iran lukiokaveri, oli Elenan lapsuudenystävä. Ira oli kerännyt ympärilleen eräänlaisen työporukan ja kaveriporukan sekoituksen, jonka ulkojäseniä Inna ja Elena olivat, ta14


vallaan minäkin. Muutama kuukausi ennen röökikoppia, kun olimme radalla ja loppuillasta pöytä tyhjeni tanssilattialle, rohkenin ojentaa Elenalle käteni ja kysyä, saako tanssittaa. Elena tuli. Yhtä kännisen kömpelöä heilumista se oli, ajatuksemme eivät menneet yksi yhteen pyöräytysten tai minkään muunkaan kanssa, mutta Elena hymyili, katsoi silmiin sillä tavalla, ehkä, en tiedä. Halusin ottaa asiasta selvän. Pian tanssisessiomme jälkeen Elena päätti lähteä. Kun kysyin, tahallani mahdollisimman pettyneen näköisenä, vähän niin kuin läpällä mankuen, että joko nyt, älä nyt hei vielä, ilta on vasta nuori, hän pörrötti hiuksiani, sanoi ehditäänhän me nähdä ja vilkutti narikasta. Facebook-kaveripyyntö tuli seuraavana päivänä. Parisuhdetilannekohdassa ei lukenut mitään. Siihen se sillä haavaa jäi. Aina kun Elena oli online-tilassa, kävi mielessä, josko avaisin chatin, moikkaisin ja pyytäisin kahville hymiön kera. Painaisin kuvaa alapalkista ja aloittaisin. Liian vaikeaa. Äitienpäivää edeltäväksi lauantaiksi Ira kaavaili synttärikemuja. Kun näin Elenan varmojen osallistujien listalla, en kauaa harkinnut. Kirjoitin event-sivulle niin kuin asia oli: Hitsi, seuraavana päivänä pitäs sukuloida äitienpäivän merkeissä. Mut kai se onnistuu pikku krapulassaki... 8) Elena riensi heti tykkäämään. Kertoiko se jostain? Ei välttämättä. Iran keittiössä kaadoin boolia kertakäyttömukiin. Elena seisoi parvekkeella. Katseemme kohtasivat. Seisoin vessajonossa. Elena pelasi Kimbleä sohvapöydän ääressä. Katseemme kohtasivat taas. Näin kävi uudestaan ja uudestaan. – Joo, kyl Alvarez on aika ihana, Ira sanoi, kun puhuimme sohvalla Ozin henkilöhahmoista. – Mut mun lemppari on kyl Hoyt. 15


– Ai Jaz Hoyt, ihmettelin. – No huh-huh, se hirvee prätkäjätkä? – Joo, just se. Onhan se silleen ihmisenä aika kauhee. Mut se on kaikist söpöin. Mä oon aina tykänny miehist joil on paljon tatskoi. – Mä en paljon Hoytin tatskoi katellu, enkä vois kuvitella mitään epäeroottisempaa. Mut pakko sanoo et Hoytil oli maailman siistein tapa huutaa: self-defence! Ja sit ku se siin, oliks se vikas tuottarissa, ku se alko flippailee jossain pelkotiloissa... Lause jäi kesken. Elena katsoi minua, tällä kertaa nojatuolista sohvapöydän yli. – Hei self-defence, tuut sä röökille, Saku tökkäsi minua olkapäästä. – Joo, voishan sitä. Parvekkeella ei ollut ketään, jäimme sinne kahdestaan. Ovi kolahti kiinni. – Sä meinaat viedä ton tänään himaan, Saku sanoi. – No en tod. Me ollaan vaan duunikavereita, sitä paitsi sil on jätkä. – Ei, en mä Iraa meinaa. Vaan tota suklaasilmää, joka istuu tos nojatuolilla. – Kuin niin? – Semmonen tuijottelu teil koko ajan meneillään. – Pitää kattoo, pitää kattoo, sanoin niin kepeästi kuin osasin. Ennen puoltayötä lähdimme baariin, siihen sedulaan josta puhuin, helppoon kompromissibaariin. Porukka tulvi yöbussiin sellaisessa järjestyksessä, etten päässyt Elenan viereen istumaan, enkä myöskään joutunut Elenan viereen keksimään puheenaiheita väkisin. Perillä kävi niin kuin seduloissa yleensä käy: väki vähenee, eivätkä pidot parane. Oma väki siis vähenee sitä mukaan kun muu baari täyttyy, katoavat sinne tänne kuin luokkakaverit Finlandia-talolla ala-asteen neljännellä. Pöytä löytyi, tahmea, tyhjiä tuoppeja täynnä, totta kai, mutta pöytä. 16


Elena lähti Iran kanssa tiskille, tytöt keskenään. Mitä siellä kujertelevat, mietin. Ehkä Elena kysyi Iralta, mitä toi sun duunikaveri kattoo mua, viittit sä sanoo sille et jättää mut rauhaan. Sitten jätkät tiskille, minä ja Saku. Kun koitti oma vuoro tilata, viisikymppistä ei löytynyt lompakosta. Mitä vittua? Olin nostanut sen tätä iltaa varten. Maksoin kortilla, päätin murehtia myöhemmin. Elenan kengänkärki osui pöydän alla omaani. Jalkamme jäivät vastakkain. Syntyi tuijotuskilpailu. Voittaja ei selvinnyt, koska Ira alkoi kertoa, mitä joku oli puhelimessa sanonut. Idiootti! Nauroimme Elenan kanssa, vaikken ainakaan minä saanut selvää, kuka on idiootti ja miksi. Saku alkoi tehdä lähtöä, tyttöystävä vihaisena. Kauempaa Saku viittoi minua luokseen. Kumarruin kuuntelemaan. – Se on sun, Saku sai huudettua halki hälyn. – Jos nyt et vaan jäädy. – Oikeesti? Meinaat sä... – Ai meinaanko, totta vitussa. Se kattoo sua, on katellu koko illan. Nyt käyt kiinni. Onks tää muuten se joku Helena tai joku semmonen... – On. Tää on just se. Elena. – Noni. Sit sun tilanne on harvinaisen helppo. Kiinni vaan. Comprende? – Lähinnä se... et mitä ihmettä ton tasonen ja näkönen muija voi muka yhtäkkii nähä mun tasosessa... – Äh! Paskaa! Kerro huomenna miten kävi. Ja mä en sit haluu kuulla mitään, et yhyy en uskaltanu. Saku lähti, palasin pöytään niin neutraalina kuin kykenin. Elena ja Ira hymyilivät kuin olisivat kuulleet sananvaihtomme. Mahdotonta, tässä baarissa ei mikään kuulu metriä kauemmas. Purin tilanteen kysymällä: 17


– Röökille? – Joo, mä voisin tulla, Elena heti sanoi ja nousi seisomaan. – Menkää te vaan kahestaan, Ira hymyili. Siellä poltimme tupakat, kahdestaan tunkkaisessa röökikopissa. Toteilimme jotain sellaista, johon toinen saattoi todeta jotain takaisin. Ihmeporukkaa tääl tänään. Nii-i. Aika perusmeininki. Nii-i. Tumppasimme tupakat. Taas alkoi tuijotuskilpailu. Savu kirveli silmiä. Astuin lähemmäs, kohtisuoraan Elenaan. Elenan suupieli, pieni, vino, hassu suupieli nytkähti, hymy jatkui. Kun nostin oikean käteni Elenan oikealle olkapäälle, hymykuoppa Elenan poskessa syveni, ei haittaa, tule vain. Kurotin. Elena nosti leukaansa, siristi silmiään, ensin nenänpäämme osuivat, sitten maistelimme toistemme huulia. Siihen se meni, pitkänä monivaiheisena suorituksena ja kännisen huomaamattomasti. Kehkeytyi jonkinlainen hermostunut rutistus, joka koitti samaan aikaan olla suudelma. Elena oli siro ja lämmin, olkaimet, selkänikamat, kutittavat kiehkurat, long drink -hengitys ja kuuma märkä suu. Hän vetäytyi taaemmas, katsoi silmiin, hymyili, kiersi kätensä ympärilleni ja painautui kaulaani vasten kuin helpottuneena. Mitähän tässä kohtaa kannattaa sanoa vai kannattaako mitään? Ei välttämättä. – Mennääks takas pöytään? Elena nosti päätään. – Joo. Poistuimme röökikopista käsikkäin. Se ei näyttänyt yllättävän ketään. Nyt oli Irakin lähdössä, jäljellä enää puolituttuja, Iran lukiokavereita tyttö- ja poikaystävineen ja omine juttuineen, hälinää, mölinää, juttelua ja jumputusta. Mikä meno, ai mitä, se lähti käymään tiskillä, eiku lähtiks himaan, emmä tiiä, luulis et se sanoo, no vittu se aina feidaa. Elena nojasi vasten, piti kättään reidelläni, kunnes sanoi: 18


– Pitäs käydä vessas, voit sä kattoo mun juomaa? – Joo, totta kai. Sillä aikaa viimeinen hidas alkoi ja loppui. Valot syttyivät, paljastivat loppuillan parfyymin- ja hienhajuisen tahmeuden. – Ja narikkaan päin sitte, mustiin pukeutunut kaljupää hätisteli. Join loput ykkösellä, kolautin tuopin tyhjänä pöytään ja lähdin etsimään Elenaa. Tuli vastaan porukoita ja pareja, yksinäisiä vähemmän. Saakeli, näinkö tässä taas kävi. Jos huomenna laitan Facebookissa privaviestin, kuinka pellen itsestäni teen? Oli kivaa pussata röökikopissa, haluisitko nähä selvänä. Kengänpohjat tarrautuivat lattiaan. – Väärä suunta, kaljupääportsari vinoili. – Narikka on tuollapäin. – Joo, mä etin yht kaverii. – Voit ootella sitä ulkona. Sitten tuntui tökkäisy olkapäässä. Käännyin. Elena oli siinä, tarttui heti käteeni ja aloitti: – Ei vittu mikä meininki tuol naistenvessas taas. Sori ku kesti, siel oli yks niin hirvee ämmä... Ulkona vallitsi viikonloppuaamuyön vakiohärdelli, baarien tyhjeneminen, narikkajonoon juuttuneiden kavereiden odotteleminen, röökin poltteleminen ja pummiminen, naurunhörähdykset porukoissa, yksinäiset huppupäiset hoipertelemassa puolelta toiselle, poliisiautot ja virtsan ruikkiminen nurkkiin, pakkautuminen snagarijonoihin ja taksijonoihin, yleinen kansainvaellus kohti yödösäpysäkkejä, kuin itse Jeesus Kristus olisi ilmestynyt sinne jakamaan viittä leipää ja kahta kalaa. – Mä en tiedä yhtään, miten päin täs pitäs olla, minulta pääsi Kaivokadun reunalla. – Vituttaa toi kadonnu viiskybänen. Mä oon niin varma, etten rikkonu sitä missään vaihees iltaa... salee vaan putos lattialle jossain tiskillä ja joku sai ilmaisen illan. Ja sille olis ihan 19


oikeetaki käyttöö nyt ku pitäs koittaa sitä ens kesän kuukauden reilausta varten säästää... Mut toisaalta, vähän vaikee täs on pilata elämää yhen viiskybäsen takii. Ku mä oon niin kauan katellu sua ja haaveillu susta... et mä saisin pitää sua tälleen... et kyl tää ilta silti menee selvästi voiton puolelle. Elena naurahti ja nojautui vasten. Pysähdyimme Kivimiesten juureen. 03:58 luki punaisin numeroin punatiilisen kulmatalon katolla. Kansainvaellus jatkui taustalla, me suutelimme hartaammin kuin röökikopissa, vuorotellen ylähuuli ja alahuuli, välillä kaulailua ja olkapäätä vasten painautumista, lapsekasta pikku pussailua viileille poskille. Kuului lokkien kiljunta, nokkivat tähteitä styroksirasioista, kartonkisista BigMac-koteloista, paperikääreistä: kebabkastiketta, sulaneita juustopaloja, jämäranskalaisia, oksennusta asfaltilta. Kätemme valuivat puolin ja toisin hartioilta alaselälle. Polveni tutisivat kuin yläasteella luokan edessä. Kaivokadun liikennevalotolpat piipittivät vuoroin pitkää ja lyhyttä, piip-dyy piidyy pii-dyy pippippippip, naksuivat. Katusoittaja soitti sähkökitarallaan sisäänkäynnin katoksen alla, mitäpä muutakaan kuin Stairway to Heavenin a-osaa. – Mitä, eiks mahu väliin? Hei, tuu antaa mulleki pusu. Kuka lie känniurpo sen selkäni takaa huusi. Elena kurotti ja huitaisi. Sen verran läpsähti, että urpo jatkoi kohti parempia apajia. Elena painautui vasten, hieroi leukaansa rinnuksiini kuin pöyhisi siihen pesää. – Tota, missä sä aattelit, aloitin. – Tai meinasit sä... mennä ihan omaan himaan yöks? – Joo, sinne. – Okei. Mä vaan meinasin... ettei sua olis kiinnostanu tulla mun luo? 20


– Missä sä asuitkaan? – Kirkkojärvellä. – Mhhh.... Missä se on? Kuulostaa aika landelta. – Landee ja landee. Espoon niin sanotussa keskuksessa. Mut me ehittäs kyl viel tohon vikaan L-junaan. Ja menee sinne busseiki... – Njääh. – Okei. Tuli vaan... tai tuli vaan mieleen. Hän piti kätensä selkäni takana, katsoi silmiin ja sanoi: – Haluisit sä tulla meille? Mul ois tosiaan kämppä tyhjänä. – Voisinhan mä tullaki. Mun pitäs tosiaan huomenna olla mutsin luona viimeistään siinä yhen-kahen maissa päivällä. Semmonen äitienpäivän sukutapaaminen, jossa mä oon lupautunu olee paikalla. Mummo leipoo kakut ja kaikki. Mut jos mä viimeistään puolenpäivän aikaan lähen sielt teiltä niin, joo... Sähän asuit Malmilla? – Joo. Tuu, mennään. Tuol on meiän bussi. Saimme vierekkäiset istumapaikat. Silmälasipäinen kolmekymppinen horjui käytävällä, roikkui kiinni tangossa ja kinui edessämme istuvaa tyttöä jatkoille, ihan vaan vaikka teetä juomaan. Tyttö siihen, että parista töyssystä jos pysyt pystyssä, tsäänssit on jo melkeen puol prossaa. No aletaanko laskee hei, kymmenen töyssyä, äijä innostui, ja kun tyttö käänsi katseensa ulos, äijä lampsi pettyneenä bussin nokasta vapautuneelle paikalle. Elena nauroi tilanteelle hiljaa, minä en. Vasta kun on jonkun löytänyt, näkee, miten täynnä maailma on yksinäisiä surkimuksia, samanlaisia kuin minä kaikkina iltoina tätä ennen. Teinityttö listasi kaverilleen, mitä kaikkia drinkkejä oli sinä iltana maistanut. Maahanmuuttajataustaiset teinipojat soittivat puhelimestaan biisiä, joka tulee aina kaikilla klubeilla, pryy prää feels like a dance floor o’oo. Jossain rapisteltiin Mäkkärin paperipusseja. Lämpimänrasvainen tuoksu levisi, vatsassa kurnahti. 21


Kurvin kohdalla aloin sukia Elenan hiuksia. Yritin siivilöidä keltaisia raitoja tummanruskeiden seasta, katsoa, saanko sormien väliin pelkkiä keltaisia. En saanut. Niin meni matka Malmille. Ehkä puhuimmekin jotain. Sitten pääsemme hetkeen, josta aloitin. Kävelimme tien yli käsikkäin, puomin ohi raitille, muutama sata metriä sitä pitkin, sitten poikkesimme pimeälle pihalle. Rapun ovella Elena päästi kädestäni irti ja kaivoi avaimet käsilaukustaan. Valot katkaisijasta päälle ja kierreportaita neljänteen kerrokseen. Välioven takaa pöllähti sellaisen kämpän tuoksu, josta pidetään huolta ja jossa pidetään huolta. Elena tosiaan asui vielä porukoillaan. Oma kämppä oli haussa, niin olin ymmärtänyt. Kun riisuin kenkiä, näin eteisen seinillä Elenan lapsuudenaikaisia piirustuksia. Kaikkien reunoista löytyi Elenan nimi köykäisillä tikkukirjaimilla ja ysärivuosiluvuilla. – Onks sul nälkä? Elena kysyi. – Itse asiassa on. Keittiössä näki jo hyvin ilman valoja. Tutisin. – Tais jäädä vilu? Elena kysyi huvittuneena. – Joo, tais vähän. – Noh, kohta pääset peiton alle. Kuljimme Elenan huoneeseen. Hän pysähtyi sänkynsä eteen ja kääntyi. Pysähdyin perässä. Näin hänet siluettina. Hän kumartui kohti, pää alakenossa, painautui kaulaani vasten, ja kun koskin leuasta, hän nosti suunsa suutani vasten. Nyt hän suuteli varovaisemmin kuin Kivimiesten alla, hitaammin ja kieli taaempana, muutti suudelman rutistukseksi painamalla otsaansa olkapäätäni vasten. Ulkopuolinen olisi saattanut luulla, että meille molemmille läheinen ihminen on kuollut. Muutamasta viiteen minuuttia olimme niin, sitten kävi sängylle kaatuminen kuin itsestään. Vaikea sanoa, työnsinkö 22


häntä siihen vai vetikö hän mukanaan, ehkä molempia. Hän rapsutteli minua niskasta, paijaili kyljestä, antoi sivellä sileitä pintojaan vaatteiden alta. Hengityksemme vavahtelivat, heikotti. Kun etusormeni osui pikkuhousujen kuminauhaan, kuului ynähdys, lyhyt, hiljainen ja kielteinen. Elena vei käteni takaisin kyljelleen. – Sori, mutisin nolona. – Mmh... – Sori oikeesti. Ei ollu tarkotus... olla semmonen jätkä. – Et sä oo semmonen jätkä. Hän antoi suukon poskelle, mumisi: – Mhaletaanks nukkuu? – Joo. Alapääni oli rajanvetoon tyytymätön. Annoin olla, törröttäköön siellä yksinään. Elena ajoi minut, vaikkei se varmasti ollut tarkoitus, hankalaan tilanteeseen pistelemällä yhtäkkiä: – Et sä paistu noissa farkuissa? Ei sun hyvä mies tarvi niiden kaa nukkua. – Ei mul oikeestaan ees oo hirveen kuuma. – No joo, mut ota ny pois. Saakeli. Mummo suihkussa, napalmin kärventämät lapset, ensimmäinen ja toinen maailmansota. – Kuulit sä? Noi tuntuu tosi ärsyttäviltä mun jalkoja vasten. Nykäisin peittoa näkösuojaksi ja käännyin sängyn reunalle istumaan. Pudotin farkut myttyyn lattialle. Asetuin Elenaa vasten kyljelleni. Päällimmäisen jalkani koukistin sillä tavalla, että jäyhis jäi alle piiloon ja suojaan. Ratkaisu osoittautui viisaaksi. Elena nimittäin tuli aivan kiinni, siirsi toisen polvensa reiteni päälle, laski kätensä olkapäälleni. Otti hetken asetella peitto ja kädet mukavasti. Elenasta en tiedä, mutta minä en nähnyt unia, nukuin vain, ta23


kana raskas lauantaivuoro, seitsemän tuntia kassalla plus siivoukset, siitä nopeasti kodin kautta Iralle, sitten kaikki tämä. Heräsin kusihätään. Elena nukkui, oli unissaan vienyt kätensä olkapäältäni niskan taakse. Ikävää oli joutua ujuttautumaan siitä irti. Kylppärin seiniltä bongasin lisää vanhoja piirustuksia, kuin onnellinen ja turvallinen lapsuus olisi kämpän yleinen sisustusteema. Vettä valutin litratolkulla ennen kuin tuli kylmää. Ei kai Elena herännyt? Pelkäsikö hän ulko-oven rysähtävän? Onkohan hänelle tehty niin, joku on pettynyt kun ei ole heti saanut? Tein kämmenistäni kupin ja hörpin. Peilistä katsoi kuiva ja turvonnut naama. Suun ympärille oli kasvanut siivoton sänki, kielen päällä muhivat eilisillan liian monet Koffit, hanakaljat ja huikat. Näpeissä haisi ummehtunut popcorn, röökiä oli mennyt taas aski. Pesin kädet saippualla, sitten takaisin pesään, kuin mökillä kalseana syysaamuna pellonreunasta – ei, tässä oli erilainen tunnelma. Elena mumisi, nosti jalkateränsä nilkkani päälle ja tuli lähemmäs. Ikkunan takana naurulokki rääkäisi. Auto kohautti tietä pitkästä aikaa. Kiila aamuaurinkoa taittui pimennysverhon takaa nurkkaan. Kun Elena myöhemmin heräsi, hän halusi jatkaa eilistä söpöstelyä. Sehän kelpasi. En lähtenyt kokeilemaan rajoja uudestaan. Sain kuitenkin sukia kiehkuroita, viedä niitä otsalta korvan taakse, hieroa nenällä nenää, pussailla suulle ja katsoa niin läheltä silmiin, että hän höhötti kuumasti: – Hmmphhmenee ihan killiin. – Ai silmät? – Mniih. Eleillä puhumisesta oli vaikeaa vaihtaa tavalliseen puhumiseen. Rouskuttelimme aamupalasämpylöitä keittiössä ja vilkuilimme toi24


siamme pöydän yli kuin sedulassa taas. Mitä olimme edes eilen puhuneet? Keksin kysyä: – No, onks darraa? – Eipä oikeestaan. – Ei mullakaan pahemmin. Ne sämpylät sillon yöllä oli ihan fiksu veto. Krapula, rakkain aihe. Onko yleensä ja millaisia oireita, kuinka vaikeaa on tsempata itsensä ihmisten ilmoille, mitä on krapulassa kaikista nihkeintä joutua tekemään. Kun hiljaisuus taas laskeutui, haukottelin ja aloitin, ehkä se oli helpottavaakin: – Mut joo, mun pitäs varmaan alkaa täst pikkuhiljaa liikkuu. Oli se äitienpäiväjuttu mummolassa. Aattelin et vois kävästä himas suihkussa ja vaihtaa vaatteet yms. – Sä tiiät mis on asema? – Joo, hyvin. – Okei. Mä voisin silti tulla saattaa sua. Pitäs samalla käydä kaupassa. Kun astuimme rappuun, naapurin täti avasi ovensa samaan aikaan, moikkasi Elenaa. Kynnyksen yli riensi rakettina riemastunut koira, polvenkorkuinen, pörhelöinen kuin kimalainen, pää kuin ketulla, hyppi hämmästyttävän korkealle ja huitoi etukäpälillään. – No joooh-hoh, täti naurahteli. – Ei kadonnu mamma taaskaan lopullisesti, mennääs nyt sisälle tästä kuule, voi mahoton... Kun jotain uutta on alkamassa, tällaiset asiat jäävät mieleen. Aamupäivä oli vaaleanharmaabeige. Enimmäkseen sai kävellä jo kuivalla sorattomalla asfaltilla. Jutustelu lonksahteli lause kerrallaan. Onks ollu vittumaisia työvuoroja ja asiakkaita, no arvaa. Kummalla on vittumaisempi duuni? 25


Melkein sama, minä myin hampurilaisia, hän foccaccioita, patonkeja ja mitä Cafe Picnicissä myydäänkään. Kummalla on pahemmat lounasruuhkat? Siitä pääsimme jotain aasinsiltaa siihen, paljonko kirjoituksista on aikaa ja miten vähän arvosanoilla on merkitystä minkään kannalta loppuelämässä. Totta kai Elena oli kirjoittanut paremmin kuin minä, ei yhtäkään C:tä, M oli huonoin. Niin, veroilmoituskin pitäisi palauttaa. Siitä pääsimme veronpalautuksiin, joo, täytyy yrittää sumplia niin, ettei tule mätkyjä. Pari prosenttia palkasta sinne tai tänne, mutta veronpalautukset on aina mukavia, mätkyt vitun perseestä. Lasiovista sisään Novalle, liukuportaita ylös kaakelitunneliin, loiva ylämäki, King Kong ja Ärrä auki, hedelmäkioski kiinni, muutama käännös ja portaita alas laiturille. K-junan tuloon oli viitisen minuuttia. Pendolino sujahti vinhaa vauhtia pitkin kauempia kaukojunaraiteita. Tuulenvire keikutti maitohorsmia penkalla. Vanha laituri rapistui kaukojunaraiteiden välissä ilman penkkejä, katosta tai Selectan välipala-automaattia. Likaantuneissa kylteissä luki kulmikkain kasarikirjaimin MALMI MALM. Elenan kanssa istuimme uuden, katetun asemalaiturin penkille. Hän laski kätensä reidelleni, kysyi hymähtäen: – Tieskö Saku jo ennestään et sä tykkäät musta? – No joo, olin mä sille vähän jotain kertonu. – Niin se vähän näyttiki tietävän, Elena taputteli reittäni. – Millon sä muuten olitkaan lähössä sinne reilaamaan? – Heinäkuun alussa. Joskus siinä toka tai kolmas päivä. Tuun takas kuun vaihteessa. – Okei. Onks lomat jo anottu? – On. 26


K-juna liukui yhdyssillan alta, hidasti ja pysähtyi. Miten tässä pitäisi sanoa heiheit? Ettei liian ihan-vaan-kaverimaisesti, muttei liian tungettelevastikaan? Elena ratkaisi asian antamalla pusun. Niin erkanimme ensimmäisen kerran. Lähijunan ovet sanoivat pssshhh ja mätkähtelivät kiinni.

3. Tosta menee kuulkaas pojat kohta silta yli radan, Ilkka kertoo. Siihen tulee semmonen ylikulkusilta Kotinummentielle. Jopi kyhjöttää polkutraktorin perävaunussa jalat levällään, myssy kallellaan, Vili ratissa. Lyhyet puuskat paukahtelevat korvissa. Teräviä hiutaleita leijailee siellä täällä. Maa on kova ja paljas. Mika te? Vili kysyy, kotte ti? Kotinummentie, Ilkka toistaa. Toi on tossa Kotinummentie. Kohta se jatkuu tosta sillan yli ihan toiselle puolelle junarataa. Ilkka kyykistyy poikien tasolle, piirtää tulevan sillan ilmaan, tuohon. Työmaa näkyy myös keittiön ikkunasta. Kattilan kansi kiinni, kiehunta rauhoittuu tasaiseksi porinaksi. Virpi siirtyy ikkunan ääreen. Ilkka poikineen tulee vajan takaa esiin. Ilkka edempänä kääntyy, kyyristyy, läimäyttelee käsiään yhteen kannustavasti, katsoo kuinka vimmatusti Vili polkee tätä kohti, jatkaa ohi, kääntyy kikatellen katsomaan Ilkkaa. Ilkka on ohitettu. Vili polki hirveää vauhtia Ilkan ohi! Munakello tikittää. Pian on aika huutaa ikkunasta Ilkka ja pojat pöytään. Keittiöön kuuluu soran rahina polkutraktorin pyörien alla. Ilkka ällistelee Vilin vauhtia, ohhoh, oikea pikakiitäjä. Sitten Ilkka kysyy Jopilta, oliko tämä juuri pikajunan kyydissä. 27


Jopi ei vastaa. Kuulitko Jompula, olit sä äsken pikajunan kyydissä? Taaempana, ruusunmarjapensaiden, parkkipaikan, valkoisten lauta-aitojen ja Malmin kauppatien takana tummanpunakeltainen sähköveturi kiskoo perässään pitkää letkaa tummansiniharmaita vaunuja. Jopi katsoo pikajunaa, laskeutuu asfaltille ja vaeltelee sivummas, istahtaa sohjoisen lätäkön reunalle. Siihen on jäänyt nosturilelu. Ilkka nostaa Vilin keinuun. Alkaa rytmikäs narahtelu. Ilkka työntää vauhtia, mutta Vili haluaa tehdä kaiken itse, onnistuukin. Ohoh mitkä vauhdit, Ilkka ihmettelee. Jopi talsii, ei katso eteensä, Jopi hei kato oi-oi-oi... tömps. Jopi makaa kyljellään keinun alla muutaman sekunnin ennen kuin hoksaa, että nyt taitaa olla itkun paikka. Virpi näkee ikkunasta Ilkan rientämässä hätiin. Säikähdyksellä selvittiin. Ilkka nostaa Jopin jalkeille, taputtelee hiekat haalarista. Itku hellittää. Sitten Ilkka vilkaisee kelloaan ja toteaa, että taitaa olla aika mennä sisään. Siellä on äidillä kohta pöytä katettuna. Polkutraktori varastoon, sinimetallinen rapunovi auki ja ruskeavalkoista shakkiruutulattiaa tömistelemään. Heinosillakin on nykyään pölynimuri, ulvoo ja paukahtelee vasten eteisen lattiaa. Alakerran Strömbergien pannulla käristyvät jauhelihapihvit, sen haistaa rappuun. Käännös, portaat, käännös, vielä kerran ylös. Ilkka kääntyy, kurottaa Jopia kädestä. Seinänaapurissa tupakoidaan sisällä, myös sen haistaa rappuun. Ovi auki ja ilma käy paremmaksi, koti. Pojilta kun riisuu myssyt, ovat sellaisia töyhtöhyyppiä, että molempien vanhempien on pörrötettävä päälaelta. Ruoan jälkeen Pena-pappa ja mumma saapuvat isänpäiväkahville. Pöytään istutaan pitkopullaa syömään. Mummalla on pojille yllätysherkkuja. Se ei koskaan ole yllätys. Ilkka kertoo isälleen videokamerasta, jolla saa tallennettua myös still-kuvia levykkeelle. Sellaisen Ilkka aikoo hankkia. 28


Still-kuvia levykkeelle videokameralla? Pena ei kiistä tai väitä vastaan, mutta puuskahduksessa on ivaa ja epäuskoa. Onko Ilkka näistä asioista niin ajan tasalla kuin luulee? Tuskin. Virpi aistii ikäviä jännitteitä, kampeaa keskustelun muille urille. Pojat pitkästyvät, lähtevät olohuoneeseen leikkimään, mutta ei, tätä-tänne, Virpi tarttuu Jopia ranteesta. Ensin pyyhitään sottapytyltä suupielet. Pena-pappa ja mumma keskeyttävät leikit, tulevat sanomaan pojille heiheit. On jo ilta. Sunnuntai, Nukkumatti ei tule televisiosta, Virpin on kaivettava nauhoitettuja jaksoja videolta. Pojat ovat ne jo nähneet, mutta ei se haittaa, Nukkumatti on pääasia. Nukkumatilla on päänä beessi neulatyyny, silminä pienet mustat napit ja partana röykkiö langanpätkiä. Tänä iltana hän saapuu paikalle helikopterilla, heittää unihiekat ruudun läpi olohuoneeseen. Nukkumatin jälkeen myrskypeitto: Ilkka käärii pojat päiväpeittoon, ryhtyy raahailemaan, riuhtomaan ja ravistelemaan lapsisäkkiä pitkin parisänkyä. Pojat kiljuvat ja käkättävät, päiväpeitteen täytteet ratkeilevat. Virpi on kieltänyt myrskypeiton. Mutta ääh, kato nyt kun pojilla on kivaa! Jopin päivä päättyy Jere Jarruvaunuun. Virpi lukee sen sängyn reunalla istuen. Kylän lapset vilkuttavat ohi ajavalle junalle, mutta kun Jere Jarruvaunu viimeisenä kolkuttelee ohi, ketään ei ole enää vilkuttamassa. Ohhoh, niin se on, huokaa Jere Jarruvaunu, Virpi surkuttelee. Olisi paljon hauskempaa olla Taneli Tavaravaunu tai Heikki Hiilivaunu. Tai ollapa itse Ville Veturi. Saisi kulkea aina ensimmäisenä ja laulaa veturilaulua, saisi puhkua ja uhkua ja ryskyä ja jyskyä... Mutta minähän olen vain Jere Jarruvaunu, josta kuuuu-kaan ei välitä... 29


Koittaa jyrkkä ylämäki. Ville Veturin voimat eivät riitä. Juna alkaa luisua. Pidä varasi Jere Jarruvaunu! Jopi hätkähtää. Pidä varasi Jere Jarruvaunu, huusivat Ville Veturi ja kaikki vaunut hädissään, me alamme liukua taaksepäin! Ja se jarrutti ja jarrutti ja jarrutti, kaikin voimin se jarrutti! Virpi kirskauttelee jarrutuksen ääntä. Ja sen onnistui kuin onnistuikin estää junaa syöksymästä alas. Niin juna pelastuu, ja tuttuun tapaan se ajaa taas kylän ohi. Lapset yhä vilkuttavat Ville Veturille, Taneli Tavaravaunulle ja Heikki Hiilivaunulle. Jere Jarruvaunulle ei vieläkään vilkuteta. Jere Jarruvaunulle hurrataan, hurraa, Jere Jarruvaunu! Hurraa! Je-re Jar-ruvau-nu! Virpi riemuitsee. Je-re Jar-ru-vau-nu! Je-re Jar-ru-vau-nu! Eikä Jere Jarruvaunu enää lainkaan sure sitä, että sen täytyy kulkea viimeisenä. Sehän on tärkein vaunu koko junassa. Virpi laskee kirjan. Hyvää yötä, kauniita unia, nuku hyvin, aamulla tavataan. Pusu. Aikuisten makkarissa syntyy vielä pieni nahina, ties mistä tällä kertaa. Ehkei Ilkka käsitä, ettei Virpi maaten mennessä halua sitä mitä Ilkka haluaa. Yhteentoista mennessä on hiljaista.

4. Facebookissa Elena jatkoi kuten ennenkin, näkyi linjoilla vihreänä pallona harvakseltaan, sinertävänä kuunsirppinä usein. Sinertävä kuunsirppi sopi Elenan kohdalle siksikin, että epäselvässä profiilikuvassa näkyi silmänreuna kaarevana, veikeänä, pikkuisen tärähtäneenä. Kuva oli otettu kännissä ja läpällä. Kommenteissa selvisi, miksi se oli siinä yhä. En mä oo vielkään jaksanu vaihtaa :D 30


Statuspäivittämistäkin hän harrasti harvakseltaan, enimmäkseen kännissä ja läpällä. Syntyi vaikuelma, että hän ottaa asiat ainakin kännissä aika läpällä. Mutta ei hän sellainen ollut oikeasti. Ei mikään riehakas party girl, tai oli hän sitäkin, muttei väsyneen stereotyyppisellä tavalla. Katselin kuunsirppiä. Äitienpäivän aamuyöstä oli neljä päivää. Elenan suunnalta ei sen koomin ollut kuulunut mitään. Minunko tässä kuuluisi tehdä aloite? Kuunsirppi vaihtui vihreäksi palloksi. Nyt. moikka Selain äkkiä alapalkkiin, ei kun auki, ei kun alapalkkiin. Äkkiä alkoviin sängyn reunalle istumaan. Mitä jos ei sittenkään vastaa, onko tullut katumapäälle? Vittu kun täytyy olla tällainen takiainen, luulin yhdestä pikku kännihölmöilystä liikaa... Poks! Uusi viesti käyttäjältä Elena! Moi :) Poks! Uusi viesti käyttäjältä Elena! Mitä kuuluu? Ei kummempia. Eipä niin. Linkki päivän Fingerporiin, ha-ha :DDD. No niin, asiaan. Sain kysytyksi: Ei sua kiinnostais joku päivä näkyillä? Sinne meni. Syke tuntui korvissa. Poks! Uusi viesti käyttäjältä Elena! Joo, nähdään vaan :) mikä päivä sulle sopis? Kiersin yksiöni, rummuttelin reisiä. Elenan kanssa treffeille! Miten esim. ens lauantai? esim. kuudelta? 31


Elena vaikeni, katsoikohan kalenteriaan? Muistin työvuoroni ulkoa, muita menoja harvoin oli. Tutkin Elenan profiilia ties monettako kertaa. Kommenteista ja kavereiden seinäkirjoituksista löytyi nimiväännöksiä, oli Ellua, Elluskia ja Ellinoora Elluskaista. Näkyi myös Pulla-Ellua ja Pullapatonkia. Mitähän tekemistä hänellä oli pullien tai patonkien kanssa, paitsi se, että hän myi niitä työkseen? Tuliko nimitys hänen hiuksistaan? Niissä oli tummanruskeaa ja keltaista suunnilleen samassa suhteessa kuin dallaspullassa. Juuret ja latvat olivat tummempia, keskellä eniten vaaleaa. Valaistuksestakin riippui, oliko dallaspulla kypsä, puoliraaka vai palanut. No niin, mitä vittua? Miten minulta oli tämä kuva jäänyt huomaamatta? Elena poseerasi Siltasessa keskellä hipsteriporukkaa. Pullukkapoika oli kiertänyt kätensä Elenan hartioiden ympäri. Pullukkapojalla oli päässään Zorro-hattu, päällään kireä kiiltävä kauluspaita. Kaula-aukosta tursusi esiin rintakarvoja kuin pizzakokilla. Jokin eksä varmaan. Anti olla, kuvat aina jäävät nettiin kummittelemaan. Poks! Uusi viesti käyttäjältä Elena! Joo, käy :) kaivokadun ovilla? siin kiviukkojen juurella? Poks! Uusi viesti käyttäjältä Elena! joo, käy Lakaisukoneet siivosivat soran kaduilta, oksistot täyttyivät nupuista ja selssiusasteet nousivat kymmenellä. Kiviukkojen alle Elena saapui viitisen minuuttia myöhässä, dallaspullahiukset heilahdellen, hymyili, sanoi moi ja halasi arasti. – Mitä tehään, hän sitten kysyi. – Minne mennään? 32


– Onks ideoita? Mulle oikeestaan aika sama. – Niin mulleki. – Eli minne? – En mä tiiä. Mihin sä haluut? – No jos nyt ku on tämmönen kiva sää, improvisoin. – Nii vois vaan lähtee vaik kävelee jonneki tonnepäin? Poiketa johonki kuppilaan jos tulee joku kiva vastaan? – Käy. Jonneki tonne tarkoitti tietysti Etelä-Helsinkiä. Kumpikaan meistä ei koskaan ollut asunut kantakaupungissa tai edes sisemmissä lähiöissä, saati Etelä-Helsingissä. Mutta sopi kuvaan näyttää itsestään parhaat puolet kaupungin parhailla alueilla. Iso-Roballa poikkesimme kuppilaan, joka oli molemmille vanhastaan tuttu. Jonkun kaverin kaverin mukana olimme kumpikin sinne aiemmin ajautuneet kerran tai pari ottamaan sosiaaliset pöhnät. Laskimme tuopit matalalle pöydälle, istahdimme. Sohvat imivät upoksiin. Taustalla jyskähteli konemusakappale, genrestä en tiedä. Räkäkurkkuinen robottiääni vaikeroi henkitoreissaan jotain epäselvää. Kertosäkeessä enemmän ihmiseltä kuulostava naisääni lauloi there’s something about you it’s hard to explain there’s something inside you. Se sopi tilanteeseen. Nostin käteni Elenan harteille, se ei sopinut tilanteeseen. Tajusin sen liian myöhään. Kun mitään ei tapahtunut, kysyin: – Ei kai haittaa jos mä pidän kättä tälleen? – Ilta meni just ton takia pilalle, hän naurahti. Käsi tuntui siinä ylimääräiseltä, puutui, eikä Elena lähtenyt sillä tavalla söpöstelemään kuin äitienpäivän aamuyönä, oli nyt selvästi etäisempi. Halusi varovaisemmin tunnustella? Fiksua, tietysti. Mitä ihmettä olin odottanut? Juttua irtosi huonommin kuin toivoin, lähinnä 33


34

Jasper Kaarna: Laiturilla. Taantumistarina | Ilmainen lukunäyte  

Jasper Kaarna Laiturilla. Taantumistarina Torni kustannus 2016. Lue ilmaiseksi sivulle 32.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you