SUKUTUTKIMUKSESTA ILOA ELÄMÄÄN ”Kunpa olisin huomannut kysellä ja varsinkin kuunnella silloin, kun se vielä oli mahdollista!” Kuulostaako tutulta? Toteat eräänä päivänä suuresti hämmästyneenä olevasi kypsässä keski-iässä ja kovasti kiinnostunut sukusi menneisyydestä. Enää vain ei ehkä olekaan ketään, keltä kysyisit. teksti Merja Jorri kuvat Merja ja Saku Jorri, Shutterstock
N
äin kävi itselleni noin kymme nen vuotta sitten. Samalla ym märsin, että näin ehkä tulisi käy mään myös omille lapsilleni joskus. En ollut enää työelämässä, joten aikaa ja energiaa tuntui riittävän vanhan oma kotitalon hoitamisen lisäksi johonkin muuhunkin kuten vaikkapa sukututki muksen aloittamiseen. Mutta miten tut kia sukua, kas siinäpä olikin pulma.
Muistikuvia ja valokuvia Vanhoja valokuvia oli joitakin, ei paljon, mutta niiden tutkimisella
18
HYVÄN MIELEN ERIKOISJULKAISU
voisi aloittaa, tuumin. Onneksi oli vielä elossa kaksi tätiä, joita voisi haastatella. Toinen siskoistani innostui sukuasioista samoihin aikoihin, ja niinpä puksutim me eräänä loppusyksyn päivänä Helsin gistä junalla kohti pohjoista sanelulait teen, läppärin ja muistiinpanovihkojen kanssa.
Kemin täti nosti monta pahvilaatikol lista vanhoja kuvia pöydälle, ja niitä alet tiin sitten yhdessä tutkia. Sanelulaite napsautettiin päälle ja kynät ja vihkot kai vettiin kassista valmiiksi tallentamaan kaikki värikkäät kertomukset suvun vai heista. Täti muisteli, me kyselimme, ja kuvia tiirailtiin tarkasti ja mietittiin, keitä sukulaisia niissä oli. Kaikilla oli hauskaa ja tärkeää oli sekin, miten tunsimme sis koni kanssa pääsevämme joten kin lähemmäksi tätiämme, jota olimme tavanneet lapsuuden jälkeen harvakseltaan.
